Vanhan metsän lumoissa

Edellisessä tarinassani kerroin retkestä Patvinsuon kansallispuiston Surkansuolle. Surkansuon ja Surkanlammen välisellä kannaksella kasvaa pääasiassa mäntyä, sillä maaperä on karu ja kivikkoinen. Vaikka metsä on tiheää, pääsee valo metsän pohjaan asti.

Taivas vetäytyi pilveen ja valo muuttui pehmeäksi. Kelojen hopean väriset kyljet loistivat männynrunkojen taustaa vasten.

Suolla kuura oli sulamassa, mutta varjoisissa paikoissa sitä oli vielä. Näkymä metsästä suolle toi mieleen kansallisromanttisten maalareiden taulut.

Valokuvaajalle tuon maiseman vangitseminen tuotti ongelmia. Valaistus suolla oli huomattavasti kirkkaampi kuin metsässä. En kuitenkaan käyttänyt mitään erikoiskikkoja vaan luotin kameran kennoon. Valotin kuvan suon kirkkaiden alueiden mukaan ja avasin varjot kuvankäsittelyssä.

Ei ihminen eikä edes valokuvaaja elä pelkistä elämyksistä, vaan syötäväkin on. Evästelin Kurkilahdessa. Ajattelin selviäväni nopeasti jatkamaan matkaa, toisin kävi.

Onneksi olin valinnut retkikengikseni kumisaappaat. Rannan kaislikon kuvaaminen vaati nimittäin kahlaamista järveen. Rannalla kulkevat retkeilijät saattoivat ihmetellä puuhiani, mutta oikean kuvakulman saaminen vaati joskus riskin ottoa. Selvisin kuitenkin kuivin jaloin.

Kurkilahdesta jatkoin Autiovaaran vanhaan metsään. Olen kulkenut Kuusipolun lukemattomia kertoja kaikkina vuodenaikoina. Koskaan en ole tavannut polulla muita kulkijoita. Siellä ovat kuitenkin Patvinsuon komeimmat ikimetsät. Paljosta jäävät ohikulkevat vaille.

Artikkelikuva kertoo mielestäni hyvin, miten Autiovaaran kuusimetsä eroaa Surkansuon mäntymetsästä. Kuuset varjostavat metsänpohjaa niin, että siellä on aina hämyisää. Sammalet peittävät maanpinnan vihreään mattoon.

Luontopolun varteen mahtuu monenlaista metsää, mutta yhteistä on puiden ikä ja koko. Niin valtavia haapoja kuin Autiovaaralla olen nähnyt vain Linnansaaressa.

Poluilla kulkiessa kannattaa aina välillä kurkata myös jalkoihinsa, ei pelkästään liukastumisen välttämiseksi. Saniaiset ovat vaihtamassa väriään. Pitkin matkaa sain ihailla mitä upeimpia sommitelmia.

Lähdin reissuun aamulla ennen viittä ja palasin kotiin illan jo hämärtyessä. Koko päivän kulkeminen suolla ja metsässä toki väsytti, mutta mieli oli virkeä.

Vaikka kuljen Patvinsuolla usein samoja polkuja, ei maisema koskaan ole kyllästyttävän tuttu vaan tutun innostava.