Uskomaton auringonnousu Kolilla

Marraskuu oli harmaa ja joulukuukin alkoi ilman auringon pilkahdusta. Kun sitten sääennusteessa näkyi ainakin hetken kestävä aukko pilvipeitteessä Pohjois-Karjalan kohdalla niin päätin lähteä Kalmoniemeä kauemmas retkelle.

Olen moneen kertaan todennut, että Kolin huipulla kuvaaminen on vaikeaa. Sieltä avautuvat maisemat on kuvattu lukemattomia kertoja ja siten uusien näkemysten löytäminen on lähes mahdotonta. Olen kuvannut Kolia viime aikoina Pielisen rannoilta ja jopa jäiltä. Päätin kuitenkin kokeilla kuvaamista Kolin huipulta.

Tarkistin illalla TPE-ohjelmasta auringon noususuunnan ja -ajan. Nousu tapahtuisi yhdeksältä vaarajonon suunnasta. Herätys oli aamulla niin, että perillä jäisi runsaasti aikaa kiivetä vaaran päälle.

Taivaanranta oli upean värikäs, kun pääsin perille. Ukko-Kolilta kuvaamisen hylkäsin, sillä Pielinen olisi vielä pitkään varjossa. Valittavaksi jäi joko Akka-Koli tai Kolinuuron reuna. Päädyin jälkimmäiseen josta seurasi kiire ja hiki selkään. Ehdin kuitenkin sopivasti ennen auringonnousua.

Kuvasin nousevan auringon värittämää taivaanrantaa laajakulman lisäksi myös 300 millin telellä. Innostuksestani huolimatta huomasin, että sää oli yllättävän kylmä. Kova tuuli lisäsi pakkasen purevuuttta. Jatkuvasta objektiivien vaihdosta seurasi sormien jäätyminen. Hommasin viime talvena lämpötyynyjä juuri tälläisiä tilanteita varten. Ne olivat tietenkin kotona eteisen kaapissa.

Varsinainen happening eli auringonnousu oli ohi nopeasti. Oli etsittävä uutta kuvattavaa tai ainakin uutta kuvaussuuntaa. Onneksi lunta oli vielä maassa maltillisesti, noin 20 senttiä. Liikkuminen oli kevyttä, vaikka polkuja ei ollut. En tosiaan nähnyt muita liikkujia kuin vasta pois lähtiessäni Ukko-Kolillla.

Vaaran laella ei vielä ollut varsinaisesti tykkyä, mutta puut olivat silti kauniisti lumen peitossa. Aamun lämmin valo värjäsi kallioon nojaavan männyt ja hanget.

Taivaanrantaan alkoi kertyä nopeasti pilviä ja valon väri muuttui sen myötä sinertäväksi. Ehdin kuitenkin kuvata muutaman otoksen viimeisistä lämpimistä läikistä lumella ja mäntyjen rungoilla. Jos kuvaa katsoo tarkasti niin voi puiden takana tunnistaa Likolahden muodot.

Siirryin tuulensuojaan juomaan kupin kuumaa kahvia ja sulattelemaan jäätyneitä sormenpäitäni. Mielessä käväisi jo lähtö kotiin, mutta suuntasin kuitenkin kulkuni kohti Akka-Kolia. Sieltä on hieno näkymä yli Herajärven takaisten metsien.

Nousu Akka-Kolille oli haasteellinen. Edellisenä päivänä maisemia ihailleet kulkijat olivat ilmeisesti lasketelleen takamuksillaan alas rinnepolkua. Pienen lumikerroksen alla oli luistinradan liukas jää. Ainoa mahdollisuus ylös pääsemiseen oli kontata. Onneksi lumi oli kuivaa pakkaslunta.

Vaikka aurinko ei enää paistanut, oli taivas vielä täynnä pastellisävyjä. Pilvien oranssi yhdistettynä lumen ja metsän sineen muodosti hienon värikomplementin.

Kävin vielä Ukko-Kolilla, vaikka valo ei enää ollut sävykästä. Kiinnosti nähdä, joko Pielinen olisi jääkannen alla. Ei ollut. Ainoastaan pienet lahdet kuten Likolahti olivat lähes jäässä.

Täällä tapasin päivän ensimmäiset inehmot. Selfiet oli varmaan mukava ottaa, kun taustana oli komea Pielinen saarineen. Viluinen mäyräkoira olisi varmaan mieluummin palannut jo hotellin lämpöön.

Jutun artikkelikuvan ja alla olevan kuvan välillä oli ainoastaan kaksi tuntia. Nopeasti muuttuvat maiseman värit lämpimän oranssista kylmään siniseen. Ilmeisesti käynnissä oleva laskettelurinteen lumetus on vaikuttanut siihen, että täällä kuuset olivat jo paksun lumipeitteen alla.

Kolin kansallispuisto ei syntynyt vuonna 1991 ilman synnytystuskia. Osa maanomistajista vastusti puistoa. Epäiltiin paikallisten elinkeinojen kärsivän perustettavasta kansallispuistosta.

Ukko-Kolilla järjestettiin muistaakseni talvella 1990 puiston perustamista tukeva tilaisuus, johon osallistuin. Silloinkin oli kylmä. Liekö siinä syy, että emme olleet huipulla vaan huipun vieressä olevassa kallioiden ja vanhojen puiden ympäröimässä suojassa. Muistan tuosta tilaisuudesta erityisesti noitarummun säestämän performanssin. Osattiin sitä silloinkin!

Olin jo menossa autolle, mutta vainu veti kääntymään Akka-Kolin polulle. Paimenenvaaran kuuset näyttivät kaukaa katsottuina lumisilta rahkasammaleilta.