Kolin jäillä

Yhdeksän astetta pakkasta. Se on paljon tälle talvelle. Näitä pohdin, kun tein kenkävalintaa Likolahden parkkipaikalla. Huopakumisaappaat osoittautuivat oivaksi valinnaksi päivän seikkailuihin.

Valitsin Kolin retkikohteeksi, sillä lumettomasta talvesta ja pienestä pakkasesta johtuen uskoin Pielisen olevan komeasti jäässä. Likolahti antoi viitteitä tulevasta. Tammikuinen matalalta paistava aurinko valaisi vain pienen kaistaleen maidonvalkean lahden takana olevasta rinteestä.

Varovaisena miehenä en uskaltaunut heti jäälle, vaan kiertelin rantoja pitkin kohti Kaupunginniemen Pielisen puoleista rantaa. Kuten olin epäillyt, loisti Pielisen selkä täydellisenä luistinratana. Jään pinta oli tasainen ja lumeton niin kauas kuin silmä kantoi.

Nelinkontin hiipien uskalsin rannan jäille. Vesi oli luonut taidetta jäätyessään. On vaikea kuvitella, miten nuo jähmettynyttä aaltoa muistuttavat muodot ovat syntyneet.

Järven selältä kuului pörinää. Moottorikelkkailija siellä viiletti ilman ajatustakaan jään pettämisestä. Hetken kuluttua viereeni pöllähti retkiluistelija ihmettelemään toimiani. Kysymykseeni jään kestävyydestä hän naurahti järven olevan kauttaaltaan noin 20 sentin teräsjään peitossa.

Uskaltauduin kauemmas rannasta. Levitin kuitenkin varmuudeksi jalustan jalat ja käytin sitä eräänlaisena rollaattorina, pysyin myös paremmin pystyssä. Vaikka kello lähestyi puoltapäivää, ei aurinko vielä valaissut kuin rannan puiden latvukset.

Suuntasin kohti Matosia. On hyvä aina välillä vilkaista taakseen. Nytkin maiseman valot muuttuivat hetkessä. Kolin rinne oli jäämässä kokonaan varjoon, mutta Kaupunginniemen pohjoiskärki oli auringon lämpimästi valaisema.

Vaikka valokuva on kaksiulotteinen, voi sopiva valaistus saada aikaan vahvan kolmiulotteisuuden tunnun. Etualan valaistut puut ja taka-alan varjot luovat mielestäni uskottavan syvyysvaikutelman.

Sää oli aurinkoinen ja pakkanenkin maltillinen mutta kova tuuli sai aikaan vilun tunteen. Kaikille tuulesta ei ollut haittaa vaan päin vastoin hyötyä ja huvia. Kohti viiletti joukko virkeitä retkiluistelijoita. Olivat lähteneet aamu seitsemältä Nurmeksesta luistelemaan ja olivat nyt yhdeltä Kolin rinteiden alla.

Ihailimme yhdessä Suomen pisintä luistinrataa ja upeita maisemia. Ilmoittivat jatkavansa kohti Uimaharjua. Kokonaismatkaksi tulisi noin sata kilometriä. Ei voi kuin nostaa hattua sillä osa porukasta näytti olevan omaa ikäluokkaani. Pielisen jäät olivat  houkutelleet luistelijoita Helsinkiä myöten.

Aurinko jaksoi nousta vain vaivoin Ukko-Kolin päälle. Lumettomuus sai maiseman näyttämään kesäiseltä. Kolin rinteen kuuset ovat yleensä tähän aikaa vuodesta paksun tykyn peitossa. Nyt ainoastaan laskettelurinteellä näytti olevan lunta.

Harvoin pääsee ihailemaan ja kuvaamaan yhtä erikoista yhdistelmää jäästä ja paljaasta maasta.

Auringonlaskuun oli aikaa vielä lähes kaksi tuntia, mutta Kolin vaarat estäisivät pian suoran valon tulemisen rannan läheisyyteen. Taivaalle oli noussut pilviä, jotka toistivat Matosten muotoa. Vaara varjosti jo saaren toista päätä toisen ollessa vielä lämpimässä valossa.

Olen ihaillut saaressa kasvavia mäntyjä niin Ukko-Kolin laelta kuin Kaupunginniemen rannasta. Pari kertaa olen päässyt kuvaamaan niitä tuulessa ja tuiskussa parinkymmenen asteen pakkasessa.

Näillä saarilla kasvavat männyt ovat erityisen yksilöllisiä. Niitä on mielenkiintoista seurata ja kuvata vuodesta toiseen eri sääolosuhteissa.

Päätin lähteä ihailemaan maisemaa vaaran laelta, kun aurinko hävisi lopullisesti Ukko-Kolin taa. Vaihdoin piikkikengät jalkaani ja jätin kävelysauvat tyhmyyksissäni autoon. Jo kiipeäminen Ukko-Kolin näköalapaikalle osoittautui hankalaksi. Polut olivat kovan jään peitossa. Edes kenkien piikit eivät tuntuneet pitävän.

Näkymä Pieliselle korvasi komeudellaan kiipeämisen vaivan. Matoset uivat kuin sukellusveneet kiiltävässä jäälakeudessa.

Laskeutuminen vaaralta oli vielä hankalampaa kuin sinne nouseminen. Portaat tulin alas peruuttamalla. En kuitenkaan selvinnyt kunnialla loppuun saakka. Polun jykimmässä kohdassa lensin selälleni. Ensin piti tarkistaa, ettei vaan kukaan nähnyt. Sitten varmistaa oliko kamera ehjä. Lopuksi olinko itse ehjä. Ei mennyt onneksi luita, mutta kankku on kipeä vielä tätä kirjoittaessanikin.