Ukko, Akka ja Paha

Lapsuuden kotiani vartioi väkivahva karjalankarhukoira Musti. Sitä eivät ketjut pidätelleet. Jouduin lukemattomat kerrat etsimään karannutta Mustia. Onneksi sillä oli piintyneet tavat. Se kulki karkureissuillaan vakioreittejä.

Olen huomannut itsessäni mustimaisia piirteitä. Kuljen samoja reittejä kerta toisensa jälkeen. Kuten aikaisemminkin suuntasin kohti Ukko-Kolia ja sieltä avautuvaa  näkymää. Toinen syy Ukko-Kolille kiipeämiseen oli tieto valon suunnasta. Kello läheni puolta neljää, joten Pielisen jäällä näkyisi vielä tovin rannan puiden komeat varjot.

Seuraavaksi suuntasin kohti Paha-Kolin maisemia. Aurinko valaisi vaarajakson sivusta, joten maisema oli mukavan kontrastinen. Yleensä pyrin rajaamaan Uimaharjun tehtaat pois kuvasta, mutta nyt sieltä kymmenen asteen pakkasessa komeasti taivaalle kohoava savupilvi tuntui sopivan kuvaan.

Kuljetin lumikenkiä mukanani, mutta tarvetta niiden käyttöön ei ollut. Lunta Kolin huipulla oli yllättävän vähän ja sekin vähä oli suuren kulkijamäärän tiiviiksi tallaamaa. En muista koskaan nähneeni näin paljon kävelijöiden, lumikenkäilijöiden ja koirien jättämiä jälkiä.

Ei ole vuodet veljiä keskenään. Pari vuotta sitten Kolin huipulle pääsy oli estetty, sillä vaaran huipulla puissa oli henvaarallisen paksu kerros tykkylunta. Satojen kilojen painoinen paakku on tappava sopivasti osuessaan. Keväällä vaaran laen reitit olivat kuin tykistökeskityksen jäljiltä. Kaatuneita puita ja niiden latvuksia oli pitkin poikin murroksena poluilla.

Nyt tykystä ei ollut tietoakaan. Puut olivat lähes lumettomia. Tykyttömyys ei ollut itselleni murhe, sillä tykkypuita on tullut kuvattua ihan riittämiin. Vanhat puut ovatkin sitten toinen asia. Niitä ei voi kuvata koskaan liikaa. Puun pinnan värit ja muodot ovat ehtymätön kuvauskohde.

Auringon laskuun oli aikaa noin tunti, joten otin suunnan kohti Akka-Kolia. Tähän vuodenaikaan siellä on parhaat paikat ihailla taivaan värejä, jos niitä on tulossa. Taivas oli ollut lähes pilvetön, joten odotukset eivät olleet auringon laskun suhteen korkealla.

Rinteen itäpuolelta ei saa käsitystä taivaanrannan tilanteesta laskevan auringon suunnassa. En pitänyt kiirettä, sillä ainoa punerrus joka näkyi, oli puiden rungoilla oleva laskevan auringon puna.

Länsirinteen lähestyessä huomasin, että taivaanrannalla oli kuin olikin pilviä, joiden lomasta aurinko vielä paistoi. Laskeskelin, että olisi vielä aikaan kuvata puiden läpi siilautuvaa valoa ennen auringon laskua.

Arvion matkan Akka-Kolin huipulle väärin. Näin auringon juuri vajoavan taivaanrannan taa, kun sain aseteltua jalustan sopivalle kohdalle. Olen ilmeisesti kasvanut kolmijalkaan kiinni, sillä en enää osaa kuvata maisemakuvia ilman sitä.

Taas soi mielessäni tuo vanha tuttu laulu kovan onnen miehestä. Avasin murheeseeni kahvitermoksen ja söin Kolinportilta ostamani herkullisen munkin. Auringonlaskua seuraamassa oli lisäkseni iso joukko nuorisoa. Istuivat siellä rauhassa ja ottivat itsestään selfieitä. Nuoripari kuvasi halailuaan kauniissa maisemassa dronella.

Vilkaisu läntiselle taivaalle pisti kahvittelun toissijaiseksi toiminnaksi. Nopea objektiivin vaihto teleksi ja suunta kohti horisonttia. Artikkelikuva kertoon, miltä maisema näytti. Itselleni tuli mielee Jupiterin pinta. Pilvien värit olivat niin voimakkaat, että kuvankäsittelyssä oli vähennettävä saturaatiota, että edes joku uskoisi kuvan todelliseksi. Puoliharmaa suodin mahdollisti kuvan onnistumisen.

Valonäytelmä kesti lähes tunnin. Parhaat valot syntyvät usein vasta tovin päästä auringon laskusta. Eri korkeuksilla olevat pilvet myös lisäävät taivaan värejä.

Akka-Kolilta lähtiessäni laitoin lumikengät jalkoihini. Syy ei ollut paksussa hangessa vaan tallattujen polkujen liukkaudessa. En halunnut toistaa edellisen Kolilla käyntini kaatumista.