Patvinsuon teräshangilla

Yöllä oli ollut kunnon pakkanen, suolla voisi olla hankikanto. Matkalla nautin Kentistä, en siitä muinaisesta tupakasta vaan yhtyeestä. Sen musiikki on sopivan yksinkertaista ja ehkä se pieni ripaus suomalaista kaihoa ruotsalaisen kepeyden päällä tekee siitä mieluista kuunneltavaa, ainakin minulle.

Tie oli sula Uimaharjuun saakka. Mitä lähemmäs Patvinsuota tulin, sitä huonommaksi tien kunto muuttui. Kivilahdesta Kitsiin menevä tie oli suorastaan hengenvaarallinen. Loska oli jäätynyt lähes auton pohjaan ulottuvaksi kivikovaksi polanteeksi. Onneksi vastaantulijatkin olivat huomanneet vaaran. Ohitukset ajettiin kävelyvauhdilla.

Odotin korkeita hankia, mutta Kurkilahdessa oli ajankohtaan nähden todella vähän lunta. Kokeilin varovasti hangen kantoa ja sehän kesti. Lähdin varmuudeksi liukulumikengillä, sillä tilanne voisi muuttua nopeasti koska lämpötila oli nollassa.

Liikkuminen polkujen ulkopuolella on kielletty 1.3. alkaen. Kielto vaikeuttaa kuvaamista, mutta sääntöjä on noudatettava, vaikka yhtään sutta, ahmaa puhumattakaan linnuista en koko reissulla nähnyt.

Taivas oli ollut pilvessä automatkan ajan. Suolle tullessani taivaanranta aukeni. Voimakkaat värit värjäsivät pilviä ja heijastuivat niistä myös suon pinnan lumeen ja jäähän, kun lähdin hiihtämään kohti Teretinniemeä.

Hiihtäessä ei tullut kylmä, vaikka tuuli kävi vastaan myrskyn lailla. Huomasin tuulen voiman myös kotona kuvia käsitellessäni. Osa pitkällä valotusajalla otetuista kuvista oli epäteräviä, vaikka tarkennus oli taatusti kohdillaan. Mahtoi ampumahiihtäjillä olla pari päivää aikaisemmin kova paikka osua tauluihin koronaviruksen typistämissä Kontiolahden kisoissa.

Tuuli kuljetti vinhasti pilviä ja valaistus muuttui samaa tahtia. Välillä taivas oli lähes musta ja odotin kunnon räntäsadetta. Sitä ei kuitenkaan tullut, harmi kyllä.

Olen hiihdellyt Patvinsuolla vuosikymmeniä. En muista, että pitkokset olisivat näkyneet koskaan aiemmin hangesta maaliskuussa. Muistan vuosikymmeniä sitten hiihtäneeni Lahnasuolla pitkosten yli niitä huomaamatta. Silloin oli kova myräkkä ja vedin nuorimmaistani pulkassa. Onneksi Nälämänpuron nuotiopaikka kuitenkin löytyi pienen harhailun jälkeen.

Pitkosten näkyminen helpotti liikkumiskieltojen noudattamista. Polun vieressä oli helppo pysyä.

Aurinko laski kuudelta ja samalla pilvet alkoivat hävitä. Taivaan värit muuttuivat voimakkaista hennoiksi. Suolla ei näkynyt ketään, ei edes tuoreita suksenjälkiä. Yhdet jäljet näin. Tassun  tekemä jälki oli suuri ja kynnen painaumat lumessa olivat selvästi havaittavissa.

Oli aika kääntyä takaisin. Hiihto sujui joutuisasti sillä apuna oli tuima myötätuuli. Valo väheni yllättävän nopeasti ja sain olla tarkkana, että suunta pysyi oikeana. Rajoitusalueen ulkopuolella siirryin hiihtämään suolle. Hanki oli niin kova, että suksista ei jäänyt jälkiä ja jos vaikka olisi jäänytkin niin tuuli olisi peittänyt ne nopeasti.

Havaitsin saman minkä noin vuosi sitten, kun harhauduin reitiltä hiihtäessäni Kurkilahteen.  Hiihtosuunta pyrki nytkin kääntymään vasemmalle kohti Olkkosta. Pidin varani ja pysyttelin hiihtosuuntaan nähden oikealle jäävän metsänreunan läheisyydessä. Lähes pimeässä tututkin maisemat muuttuvat oudoiksi ja vaikeiksi suunnistaa ilman apuvälineitä.

Tuuli ja lauha sää oli paljastanut suolle lumettomia pintoja. Osa niistä oli varmasti ollut sulana vielä muutama päivä sitten. Valoa kuvaamiseen oli enää vähän. Tuuli heilutti hangen läpi työntyviä vaiveroita. Niiden punainen väri toi vaihtelua lumen illan siniseen taustaan.