Retki syksyiselle Suomunjärvelle

Lämmin lokakuu vaihtui lämpimäksi marraskuun aluksi. Ensilumi oli satanut ja samantien hävinnyt. Oli luvassa mukava puolipilvinen retki- ja kuvaussää. Tuuli saattaisi olla melko kova, mutta kunnon pukeutumisella senkin kestää.

Suomun parkkipaikalla ei ollut tungosta. Tapasimme ainoastaan roskakatosta rakentavan miehen. Hän kertoi kesän olleen Patvinsuolla todella vilkkaan. Autoja oli ollut parkkipaikat täynnä. Opastuskeskuksen taakse oli ehkä osin tästä syystä raivattu ja rakennettu melkoinen kenttä matkailuautoille.

Lähdimme kulkemaan järvenrantaa kohti Kuikkaniemeä. Sää oli juuri sellainen mitä pitikin. Taivas oli lähes täysin pilvessä, mutta aurinko pilkahti aina välillä esiin. Piti olla koko ajan valmiina jos aikoi saada kuvaan myös syksyn kirkkautta. Kuikkaniemen rannassa oli pienen hetken juuri tälläistä valoa.

Kuvailin rannan maisemia. Tuuli kävi järveltä kylmästi ja laiskuus oli hiipimässä tajuntaan. Mietin kannattaisiko jättää Kuikkaniemen päässä oleva ikivanha kalamaja käymättä sillä olinhan käynyt siellä kymmeniä kertoja. Toisaalta siellä voisi olla hetken suojassa viimalta.

Majalle kävellessäni muistelin lähes neljä vuosikymmentä sitten tekemääni kuvausreissua yhtäväni Heikin ja hänen esikoisensa Saaran kanssa. Rantaan oli ajautunut muutama kuollut muikku. Saara huusi isälleen ”kato isi kalapuikkoja”.

Majan tunnelma on ainutlaatuinen. Voi kuvitella mitä kaikkea sen mustuneet seinät ovat saaneet todistaa. On ihme että se on säästynyt palamatta, sillä niin yksinkertainen majan lämmityssysteemi on.

Jatkoimme Kuikkaniemestä Kohti Lapinniemen tulentekopaikkaa. Aikomuksemme oli pysähtyä sinne nuotiolle, paistaa makkaraa jota poikkeuksellisesti oli mukana ja nauttia muistakin eväistä.

Joskus käy tuuri valokuvauksen suhteen. Aurinko tuli näkyviin juuri kun olin ylittämässä kosteikkoa ylittävää siltaa. Se valaisi syksyn värittämät heinät, mutta jätti takana olevan metsänreunan varjoon. Ehdin ottaa kameran repusta, laittaa sen jalustalle ja ottaa kaksi kuvaa, joista toinen oli jopa terävä. Valoa kesti ehkä vain minuutin.

Lukija saattaa ihmetellä, miksi kamera oli kiinnitettävä jalustalle. Olisihan senkin ajan voinut käyttää kuvaamiseen. Olen niin tottunut jalustan kanssa pelaamiseen, että en osaa kuvata ilman sitä. Jalusta pakottaa ainakin kohtuullisen sommitelman hakemiseen.

Ennen polun haarautumista Lapinniemeen on oikeastaan ensimmäiset maaston muodot. Hietavaarasta ulottuu Suomunjärveen harju. Vaikka metsä on pääosin nuorta, on näillä tienoilla myös komeita vanhoja petäjiä ja harmaita keloja. Paikoin puiden tyvessä näkyy palokoroja.

Tuuli kävi etelästä Lapinlahdelta niin kovasti, että päätimme jättää käynnin Lapinniemessä väliin ja jatkaa Arkkusalmen kautta Isolle Hietajärvelle. Sen nuotiopaikka on suojassa etelätuulelta Hietavaaran selän takana.

Vaikka nälkä vähan nakkeli, niin päätin pistäytyä tutuilla kuvauspaikoilla niemen pohjoispuolella. Jo kaukaa näin, että edessä oli Mika Waltarin kirjasta ja Matti Kassilan ohjaamasta elokuvasta tutun rouva Alma Skrofin sateenvarjon kahva. Onneksi rouva itse ei ollut paikalla.

Taivaalle avautuivat tuimasti katsovat silmät juuri sopivasti kun pääsin rantaan. Pilvet liikkuivat nopeasti ja vielä oikeaan suuntaan. Otin useita kuvia, joista mielestäni paras on tämä, jossa silmät tuijottavat lähes vedessä kasvavaa komeaa mäntyä.

Kameran kenno joutui koville, sillä valaistuserot olivat huimat. Silmien kohdalla ei ole juurikaan sävyjä, mutta mielestäni juuri se tuo tähän kuvaan lähes kalevalatunnelman.

Polku Arkkusalmesta Hietajärvelle kulkee harjumaita pitkin. Metsä on täälläkin pääosin aika nuorta. Onkohan siellä joskus vuosisata sitten ollut isot hakkuutyömaat, vai onko metsäpalo tehnyt metsän nuorennusta.

Hietajärven nuotiopaikalla loimotti tullessani nuotio. Hirvibalkan maistui ja myös päivän korvapuusti kera kahvin. Kävin tervehtimässä vanhaa tuttua järvestä pilkottavaa keloa. Kuinkahan monta kuvaa siitäkin on vuosien varrella tullut otetttua. Vaan kahta samanlaista ei varmasti löydy. Ilta oli jo pimenemässä, joten tällä kertaa kuvasta tuli lähes mustavalkoinen.

Polku Hietajärveltä kohti Suomunjärveä oli märkä kuten usein muutenkin. Palan matkaa polku-urassa virtasi pieni puro. Hietavaaran alla metsä on selvästi vanhempaa kuin muualla. Tunnelma on erilainen kuin harjun päällä kulkevalla polulla. Siellä täällä on maahan sortuneita kelovanhuksia.

Hietavaaran rinne on komean louhikon peittämä. Aion myöhemmin palata tutkimaan rinnettä tarkemmin. Tutkimista vaikeuttaa alueen YYS-luokitus, jonka mukaan poluilta saa poiketa ainoastaan heinäkuun kahdella ensimmäisellä viikolla.