Hämärän hetki Patvinsuon Kuusipolulla

Olen haaveillut koko lumettoman syksyn että pääsisin oikeaan metsään kuvaamaan pimenevää iltaa. Juuri satanut lumi saisi olla valon antaja ja maiseman muotoilija. Nyt sellainen hetki tuli. Vaikka Joensuu on lumeton, on Patvinsuolla lunta lähes kaksikymmentä senttiä. Autossa on ollut pitkään nastarenkaat juuri tämän tilanteen varalta.

Pohjois-Karjalassakaan ei ole liikaa valinnan varaa oikeiden metsien suhteen. Patvinsuon Autiovaarasta löytyy vanhojen metsien aateliin kuuluva pieni suojeltu alue, joten suuntasin sinne. Olen kuvannut Autiovaarassa kaikkina vuodenaikoina ties kuinka monta kertaa, mutta kuvattava ei sieltä lopu. Kun jossain paikassa kulkee riittävän usein, paikasta tulee kuin vanha ystävä. Monia hauskoja tapahtumia palautuu mieleen kun kohtaa tuttuja puuvanhuksia.

Polulla ei näkynyt lumessa ainoatakaan jälkeä. Saisin kulkea taas yksin ja nauttia koskemattomasta luonnosta. Aikaa pimeän tuloon oli kaksi tuntia, joten se riittäisi kohtuullisesti noin kolmen kilometrin lenkkiin. Ajan arvioinnissa auttaa jos tietää valmiiksi mitä reitin varrella on odottamassa.

Syksyllä kaatuneen kuusen komea juurakko muodosti mielenkiintoisen väriyhdistelmän lähes mustavalkoisen metsän kanssa. Juuri nyt metsässä ei ole värejä, varsinkaan jos aurinko on paksun pilven kätkemänä. Valon puute loi niin todellisuuteen kuin siitä ottamaani vajavaiseen valokuvaan voimakkaaan tunnelman.

Metsä muuttuu puujättiläisten valtakunnaksi kun polku lähtee nousemaan kohti Autiovaaraa. Näiden vanhojen puiden alla tuntee itsensä pieneksi. Harvoissa metsissä on haapoja, joiden latvat tuntuvat ulottuvan taivaisiin. Ovatko nämä niitä puita jotka kannattelevat taivaankantta?

Olen yrittänyt kuvata haapojen mahtavuutta monet kerrat siinä kuitenkaan onnistumatta. Taivas on ollut yleensä liian kirkas. Nyt se oli tasaisen harmaa eikä sävyjen saamisessa puun runkoon ollut ongelmia. Haavat ovat niin valtavia, että ainoa mahdollisuus saada ne mahtumaan kuvaan on polvistua niiden juurelle ja kuvata suoraan ylös kohti latvaa.

Polku puikahtaa sankasta metsästä yllättäen pienelle aukiolle. Sen keskellä oleva opastaulu kertoo, että paikalla on pitkästi yli sata vuotta sitten asunut metsänvartija. Puistonhoitaja Oiva Potinkaran oivallisesta kirjasta Suomun suurilta saloilta (metsähallitus 1997) löytyy tieto, että paikalla on asunut Olli Siponen. Hänet valittiin Suomunjärven rannalla sijaitsevan Kaunisniemen eli Suomun metsänvartijaksi. Autiovaaran talo jäi tyhjäksi, kun Siponen muutti Suomun tilalle. Tuosta tapahtumasta Autiovaara sai ilmeisesti nimensä.

Elämä täällä vaaralla kaukana kaikesta ei ole ollut helppoa. Uudessa paikassa oli kalaisa järvi, joka varmasti helpotti metsänvartijan perheen ruokahuoltoa. Viljelysmaatkin olivat ehkä hieman paremmat. Tuntuu uskomattomalta, että metsän keskellä piilotteleva aukio on pysynyt lähes puuttomana. Ehkä puita poistetaan ajoittain kansallispuiston hoitotoimenpiteenä.

Kuten alussa mainitsin, tuovat tietyt puuvanhukset mukavia muistoja mieleen menneisyydestä. Eräs polunvarren jättiläishaapa on juuri tälläinen. Olen pysähtynyt monet kerrat entisen työtoverini Petrin ja kymmenpäisen opiskelijajoukon kanssa ihmettelemään haavan rungolla kasvavaa komeaa raidankeuhkojäkälää.

Petri kertoili mielenkiintoisia asioita tästä Suomessa suojelun kannalta silmälläpidettäväksi luokitellusta jäkälästä. Toivon, että opiskelijoillekin jäi mieleen näistä retkistä luonnon ihmeellisyys ja samalla myös sen uhanalaisuus.

Mikään ei ole ikuista, ei edes mahtihaapa. Se on menettänyt vartensa tuon noin 40 vuoden aikana, jona olen käynyt puuta ja raidankeuhkojäkälää ihailemassa. Enää on jäljellä kanto, mutta elämä jatkuu kaatuneessa rungossa ja uusia puuntaimia on noussut sen juurelle.

Aarniometsä saa mielikuvituksen liikkeelle. Vanhoissa rungoissa voi nähdä menninkäisiä, erilaisia eläimiä ja tietysti myös piruja. Näitä hahmoja huomaa varsinkin silloin kun valoa on vähän.

Polun vieressä katseeni kiinnittyi ensin vanhaan koivuun ja sen erikoiseen pintaan. Sitten vilkaisin oikealle ja näin kuusiperheen. Äiti johdattaa toisiaan kädestä pitäviä kuusilapsiaan vanhan koivun suojaan.

Pirskanlammen retkelläni en nähnyt ainuttakaan eläimen jättämää jälkeä. Toista oli Autiovaarassa. Heti reitille lähtiessäni näin tuoreet ahman jäljet. Olen aikaisemmin niitä nähnyt Suomun rannassa. Ahmalla on Autiovaarassa varmasti paljon syötävää, sillä näin runsaasti myös jäniksen ja oravan jälkiä, puhumattakaan pienten jyrsijöiden jättämistä jäljistä. Hirvikin oli äskettäin loikannut polun yli lähellä pikitietä. Havainto antoi muistutuksen että pimeässä kotiin ajaessa on oltava tarkkana mahdollisten tien ylittäjien takia.

Varsinaisen järkytyksen koin lähdettyäni metsänvartijan aukiolta. Kuljin omissa mietteissäni kun eteeni hyppäsi täysin yllättäen susi. Sen kieli roikkui pitkällä suusta, mutta silmissä oli varsin ystävällinen katse. Tunsin hetken olevani sadun punahilkka. Vähän toivuttuani havaitsin pannan ”suden” kaulassa. Kyseessä oli todella suuri koira, jonka väritys toi mieleen oikean suden. Metsästäjää en nähnyt enkä kuullut ennen enkä jälkeen koiraan törmäämistäni. Koiran oli täytynyt kulkea varsin pitkä matka, sillä en nähnyt ihmisen jalanjälkiä enkä myöskään pysäköityä autoa tien varrella.

Kutsun Autiovaaran metsää oikeaksi metsäksi sen takia, että metsä on paljon muutakin kuin siellä kasvavat puut. Joka ei koskaan ole käynyt vanhassa metsässä voi pitää myös talousmetsää oikeana metsänä. Näitä kahta erottaa kuitenkin moni asia, tärkeimpänä niistä luonnon monimuotoisuus.

Puulajit ja niiden eri ikäiset yksilöt ovat tärkeitä, mutta yhtä tärkeitä ovat kaikki muutkin eliöt. Lahopuut ovat varsinaisia elämää kuhisevia keitaita metsässä. Talousmetsässä eri puulajeilla on erilainen arvo. Jotkut lajit kuten haavat, raidat ja ja tietenkin lahopuut, ovat arvottomia ja toiset vastaavasti arvokkaita. Vanhassa metsässä kasvavat ne puut, jotka siellä ovat ajan kuluessa paikkansa hakeneet. Niitä ei ole tarvinnut erikseen istuttaa eikä hoitaa.

Ymmärrän hyvin, että talousmetsät ovat välttämättömiä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että vähät jäljellä olevat vanhat metsät halutaan muuttaa puupelloiksi. Jopa Suomen valtio syyllistyy uhanalaisten lajien suojapaikkojen hakkaamiseen (https://yle.fi/uutiset/3-11632010).

Laskeuduin Autiovaaralta tiheässä metsässä kulkevaa polkua. Siellä oli lähes pimeää mutta alempana oleva korpijuotti hohti valkoista valoa. Vuosia sitten kova myrsky kaatoi kuuset tuolta alueelta ja nyt sinne lankesi taivaalta viimeiset valonsäteet. Näky oli pysäyttävä, edessä olevat rungot muodostivat kehyksen takanaan näkyvälle valaistulle maisemalle.