Soikkelin ikimetsän poluilla

Polut kiehtovat mieltäni. Pohdin niillä kulkiessani kuka niitä on kulkenut ja mihin tarkoitukseen ne ovat aikanaan syntyneet.

Muistan lapsuuteni tärkeimmät polut lähes jokaisen mutkan ja kiven tarkkuudella. Erityisen hyvin muistan polun Vetämäjärven mökiltämme Aho-Pynttärin maitotingille. Isot veljeni kutsuivat sitä mörköpoluksi. Mieleen palautuu jopa polun eri kohdissa yli kuusikymmentä vuotta sitten haistamani tuoksut, kukkivat kanervat, kuuma mäntymetsä, suopursut.

Yksi upeimmista lähipoluistani puikkelehtii nyt Soikkelin metsän läpi. Se alkaa avohakkuun reunalta mutta sukeltaa hetkessä täydelliseen ikimetsään.

Vanhassa metsässä on paljon yksityiskohtia joita voi pysähtyä ihailemaan ja kuvaamaan. Elinkaarensa lopuilla olevat koivut avaavat tuohisen kylkensä kuin vanhan papyrusrullan. Havupuut pudottavat kaarnansa ja niiden alta paljastuu jäärien tekemät hieroglyyfit ja kauniit kierteet.

Suoriin riveihin istutettu koivikkokin voi olla mielenkiintoisen näköinen. Olen itsekin kuvannut sellaista keväällä kun lehdet ovat juuri puhkeamassa ja syksyllä ruskaloistossa.

Ikimetsästä on turha etsiä samanlaista symmetriaa kuin istutusmetsästä. Se on pikemminkin täysin kaoottinen. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi on palkitsevaa etsiä kuvakulmia, jotka toisivat esiin metsän luonteen.

Mietin kuvatessani, että kukaan kuviani katsova ei usko metsän pohjan olleen noin neonvihreä. Kotona koneella istuessani ajattelin itsekin niin ja vähensin vihreän värin kylläisyyttä.

Soikkelissa käydessäni olen tavannut poiketa myös maailman raikkainta vettä tarjoavalla lähteellä. Sen löytyminen ei ensimmäisellä yrittämällä onnistunut (Soikkelin ikimetsä Joensuun kainalossa, 29.5.2021).

Tuon ensiyrityksen jälkeen olen lähteen löytänyt, mutta aina olen joutunut sitä etsimään. Pääpolulta lähtevä haara on lähes huomaamaton ja niinpä nytkin kuljin sen ohi. Olen kuitenkin painanut maaston merkit mieleeni ja tiesin kulkeneeni liian pitkälle. Lopulta polku löytyi kuitenkin melko helposti.

Lähteen reunalla puussa roikkui tuttu emalimuki ja tuliterä sininen nappo, jossa oli vielä viivakoodikin paikallaan. Tästä päätellen joku käyttää lähteen vettä ainakin kohtuullisen säännöllisesti. Ystäväni Sami kertoi, että kun hän oli lapsi niin he hakivat lähteestä vettä kesämökille mennessä. Ehkä tuo tapa on vieläkin voimissaan.

Törmäsin pässiin palatessani lähteeltä. Puista ja kivistä voi nähdä tarkkaan katsoessa ja mielikuvitusta käyttäen mitä kummallisempia hahmoja karhuista aina piruihin asti (Äkäskeron maisemisssa, 24.6.2021).

Vaimoni näki kuvaa katsoessaan puolestaan leijonan pään. Pässi muuttui omassa mielikuvituksessani myös leijonaksi.

Kuljin omissa ajatuksissani. Heräsin todellisuuteen, kun läheltä kuului liikkuvan suuren eläimen ääniä. En kuitenkaan nähnyt mitään sellaista ympärilläni. En tuntenut oloani uhatuksi vaikka ilta oli jo kääntymässä yöksi ja valokin väheni.

Metsä on aina ollut itselleni pikemminkin piilopaikka kuin pelon kohde. Voit olla siellä suojassa ja tarkkailla ympärilläsi tapahtuvaa muiden näkemättä.

Lähestyessäni metsän reunaa alkoi jostain kaukaa kuulua kivimurskaamon taukoamaton melu. Illan retki oli karusta todellisuudesta huolimatta mieltä rauhoittava, sukellusta metsään ja lähteelle ei voita mikään.