BLÅISVATNET

Retki Steindalsbreenille oli sen verran raskas ja pitkäkestoinen, että päätimme valita seuraavaksi kohteeksi kevyemmän. Suuntasimme heti aamulla kohti Blåisvatnetia tai Blåvatnetia kuten joissain lähteissä paikan nimi kirjoitetaan. Se sijaitsee samalla Lyngsalpenen alueella kuin Steindalsbreen. Vandreguide -kirjasen mukaan kävelymatkaa on noin 8,5 kilometriä ja nousua vain 189 metriä. Ajomatka lyheni merkittävästi, kun ylitimme Ullsfjordenin lautalla Svensbyhyn.

Blåisvatnet on käymistämme kohteista ehdottomasti suosituin. Parkkipaikka on suuri ja sieltä löytyy myös hampurilaiskioski. Sen takaa lähtee hyväkuntoinen polku kohti jäätikköjärveä.

Alkumatkassa ylitetään muutama vuoripuro kiveltä kivelle hypellen ja levein puro siltaa pitkin. Oli mukava kulkea taas erilaisessa maastossa. Olimme käyneet tuntureilla ja merenrannalla, mutta polun alussa olevan mäntymetsän kaltaista emme vielä olleet nähneet. Osa männyistä on matalia, mutta paksurunkoisia, joten arvelen niillä olevan jo kunnioitettava määrä elinvuosia takanaan.

Reitti Blåisvatnetille on siinä mielessä erikoinen, että määränpää näkyy lähes ensi metreistä lähtien. Korkeiden vuorien välissä oleva Lenangsbreen jäätikkö paljastaa, missä sen sulavesistä muodostunut järvi on.

Mitä lähemmäs jäätikkö tulee sitä karummaksi maisema muuttuu. Lopulta puut käyvät vähiin ja nekin kitukasvuisiksi. Kivien välissä kasvaa siellä täällä vielä sammalta ja kirkkaanpunakukkaista kanervaa. Polku häviää lähes kokonaan, kun kivikko leviää koko laaksoon. Reitin voi päätellä pienen matkan välein näkyvistä punaiseksi maalatuista kivistä, vaikka varsinaista polkua ei olekaan.

Viimeinen ponnistus ennen Blåisvatnetin rantaa on valtavista lohkareista koostuva reunavalli. Polku häviää täällä lopullisesti ja jokaisen on etsittävä reittinsä. Punaisia kiviä on siellä täällä, mutta itse en niiden avulla löytänyt ”helppoa” reittiä.

Kun katsoo reunavallilta taaksepäin, tulosuuntaan, on näkymä kuin Tolkienin Sormusten herrasta. Vaikka matka ei ollut pitkä eikä nousuakaan kohtuuttomasti, oli reitti raskas kävellä. Kivikossa piti kulkea koko ajan varoen.

Lohkareikon väliin on jäänyt pieni varsinaisesta lammesta erillinen lampare. Sen vesi on lähes turkoosin väristä ja pohjalla olevien kivien päällä on jäätikön vuorten kallioista hiomaa silttiä. Aurinko oli kääntynyt sopivasti sen verran, että lampare oli valossa ja sen takana näkyvä karu tunturin rinne varjossa. Jostain lukemani tieto, että paras aika vierailla Blåvatnetilla on iltapäivä, piti siis paikkansa.

Järven rannassa oli retkeilijöitä ottamassa aurinkoa ja nauttimassa maisemasta. Rohkeimmat kävivät uimassa ja vesi oli kuulemma kylmää. Muutamalla seurueella oli myös teltta mukana. Ihmettelin mihin saisivat telttansa tuossa kivikossa pystyyn. Jälkeenpäin kuulin, että lammen vasemmalla puolella on leiriytymiseen soveltuva paikka.

Tulomatkan kloperikko kävi sen verran jalkapohjiin, että yritimme etsiä helpompaa reittiä takaisin. Läheltä jokea sellainen löytyi, tosin ainoastaan hiukan vähemmän kivinen. Harri Ahosen Pohjois-Norjan rannikkoreitit -kirjassa on maininta, että joen toisella puolella kulkee myös reitti. Jälkikasvu päätti ottaa riskin ja ylittää jäätikköjoen sen levennykseltä. Olin varma, että ylitys epäonnistuu surkeasti.

Hämmästykseni olikin suuri, kun porukka pääsi koirineen kastumatta joen yli. Reitti Aspevatnetin kautta oli kuulemma myös maisemiltaan vaihtelevampi kuin tuo kulkemamme Mordorin tasanko. Polkua ei siellä koko matkalta löydy, joten suunistustaidot olivat tarpeen.