Porttilouhen rotko

Yhdeksäntoista kilometriä Juuan keskustasta Nurmekseen on valtatien varressa viitta vasemmalle, Tervavaara. Muutama vuosi sitten tien varteen ilmestyi lisäopaste, Porttilouhi. Kun ensimmäisen kerran seikkailin noissa maisemissa kahdeksan vuotta sitten, ei minkäänlaisia opasteita ollut. Tietoa moisesta paikasta sain Tuomo Kesäläisen ja Aimo Kejosen kirjasta Suomen Rotkot. Siinä Porttilouhi mainitaan Suomen hienoimpiin kuuluvaksi rotkoksi.

Kahdeksassa vuodessa ehtii unohtaa monta asiaa, mutta rotkon kauneus ja lähtöpaikan autio talo vai liekö metsästysmaja, olivat jääneet mieleeni. Jätimme auton tuon mainitun talon pihaan. Kävin kokeilemassa kämpän ovea ja ihmetyksekseni se oli auki. Sisällä oli vieraskirja, muutama peti patjoineen ja runsaasti ruokailuvälineitä.

Polku rotkolle ei ollut jättänyt mitään muistikuvia. Maasto on tyypillistä tasaikäistä nuorta metsää. Rotko tulee vastaan yllättäen noin puolentoista kilometrin kävelyn jälkeen. Jyrkät seinämät putoavat pystysuoraan vain metrin päästä polulta.

Rotko on syntynyt kallioperän siirrokseen, jonka jääkauden mannerjään sulamisvedet ovat aikanaan puhdistaneet irtoaineksista. Sen reuna muostuu paikoin kuin pystysuorista pilareista, joiden päällä kasvaa jäkälää ja pystyssä sinnitteleviä mäntyjä.

Rotkon reunalla on nuotiopaikka, jonka vierestä laskeutuu polku rotkon pohjalle. Alasmeno on jyrkkä ja ainakin näin syksyn märällä kerillä varsin liukas. Könyäminen alas kannattaa, sillä paikan jylhyys ja toisaalta uskomaton vehreys paljastuu vasta siellä koko komeudessaan.

Kulkeminen rotkon pohjalla oli nyt helpompaa kuin kahdeksan vuotta sitten, sillä Porttipurossa virtasi vain vähän vettä. Paikoitellen se hävisi pitkäksi matkaksi kivenjärkäleiden alle. Ainoastaan veden lorina kertoi puron läsnäolosta.

Rotkon seinämässä on repeämä, johon on kiilautunut suuri laattamainen kivenjärkäle. Näin on muodostunut vaikuttava portti, jonka läpi kulkevan vaivaisen taudit tarinoiden mukaan häviävät. Kerrotaan, että suuret tietäjät kuten Ukko-Kinolainen, Vaara-Jaska Eronen ja Noita-Eskelinen ovat aikanaan käyttäneet porttia omissa menoissaan.

Mietin itsekin portin läpi ryömimista jos vaikka siten olisi auennut tie toiseen ulottuvuuteen ja samalla olisi vielä tauditkin jääneet menneisyyteen. Säästin kuitenkin tämän parannuskeinon tulevaisuuteen.

Rotkon pohjaa peittää paksu sammalkerros. Niiden alla on valtavia seinämästä irronneita kivenlohkareita. Niiden väleissä kasvaa melko järeita kuusia ja koivuja. Tunnelma on hämärän salaperäinen ja voin kuvitella, että pimeällä jopa pelottava. Ei ihme, että parantajat aikanaan valitsivat Porttilouhen menojensa tapahtumapaikaksi.

Nousimme ylös rotkosta nuotiopaikalle, jossa edellisten retkeilijöiden jättämät halot vielä surullisesti savusivat. Pitkän yrittämisenkään jälkeen puut eivät suostuneet syttymään kunnolla, sen verran märkiä kun olivat.

Yritin pilkkoa halkoja, mutta kirves oli terävyydeltään kivikirveen luokkaa ja vielä paksulla kettingillä puuhun telakoitu. Edes vuolemani kiehiset eivät auttaneet, joten söimme eväät savuavan nuotion ääressä.

Laskeuduin lopuksi rotkon pohjalle sen länsipäästä. Täältäkin näkymät olivat kerrassaan komeat.

Porttipuron pieni putous sai veden vaahtoamaan. Puro hävisi kivien alle näkymättömiin vaikka virtaus oli kohtuullinen. Rotkon hämärässä veden sini ja sammalen loistava vihreä muodostivat erikoisen yhdistelmän.

Löysin toisenkin portin rotkon reunoja kolutessani. Suuret lohkareet olivat tukkineet sen lähes kokonaan, mutta ketterä ja hoikka ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan.

Nuotiokin syttyi lopulta kuin itsestään kun tuli aika lähteä paluumatkalle. Istuimme vielä hetken nuotion loisteessa ja suunnittelimme seuraavaa retkeä Porttilouhen maisemiin. Kartan mukaan rotkot jatkuvat länteen ja niitä seuraileva UKK-polku johtaa Saarilammen tulentekopaikalle. Matkaa Porttilouhesta sinne on pari kilometriä. On mukava miettiä miltä maisemat matkan varrella näyttävät. Kartan perusteella ne ovat upeita, mutta voihan olla, että jäljellä on ainoastaan hakatut metsäaukeat.