Hiihtäen Patvinsuon Hietajärvelle

Olin ajatellut käydä Patvinsuon kansallispuistossa olevalla Hietajärvellä ennen joulua. Monista eri syistä retki lykkääntyi yhä uudelleen. Ensin lunta oli liikaa ja vielä sellaista höttöä, että kulku olisi ollut todella raskasta. Sitten alkoivat pyhät ja taudit. Niiden jälkeen tuli vielä kuukauden kestänyt valoton aika.

Luvassa oli pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joten kello herättämään ja suunta kohti Suomua. Matkalla vähän epäilytti sillä taivas oli vielä Kontiolahdella täysin pilvessä. Uimaharjussa taivas aukeni kuin taikaiskusta ja Autiovaaran suoralla olikin jo painettava jarrua. Auringon ensi säteet valaisivat kauniisti suota ja sen takana olevaa metsää. Hämmästyksekseni hanki kantoi jalkamiestä tien vieressä ja kohtuullisesti jopa suollakin.

Suomulle päästyäni lähdin liukulumikenkäilemään kohti Kaunisniemen päässä olevaa saunaa. Metsän puolella suksi upposi vain nimeksi, joten hiihtäminen sujui kevyesti. Muistelin hiihdellessäni niitä lukemattomia retkiä joita oppilaiden kanssa olen noihin maisemiin tehdyt.

Sauna kylpi lämpimässä valossa. Oven päällä komeileva kyltti kehotti varomaan eikä syyttä. Ovi vaatii saunojalta nöyryyttä, niin matala se on. Varoituksista huolimatta olen itsekin löynyt pääni oven karmiin useita kertoja.

Suunnistin Kaunisniemeltä jäätä pitkin oikoen Kuikkaniemeen. Sen komeaa vanhaa metsää täytyy aina käydä tervehtimässä. Jäällä oli vain niukasti lunta ja pinta kovaa hankea. Mukava siinä oli auringon paistaessa hiihdellä. Matkan varrelle osui useita pienehköjä uveavantoja. Piti tarkistaa verkosta tuon ilmestyksen syntytapa. Se kuulemma syntyy, kun lumi painaa jäätä alaspäin ja jää murtuu jolloin nousee pinnalle. Myös pilkkireikä voi synnyttää uveavannon.

Aamuaurinko valaisi Kuikkaniemen komeat hongat ja kaatuneet kelovanhukset. Jätin tällä kertaa kalamajalla käynnin väliin ja jatkoin kohti Aittoniemeä.

Hiihdin aluksi rantoja pitkin sopivia kuvauskohteita etsien. Ranta oli täysin varjossa, mutta aurinko pääsi paikoin pilkistämään kapean Kuikkaniemen puiden välistä. Valo oli vielä aamun lämmintä ja osuessaan puihin se muodosti hienon kontrastin varjossa olevan kylmänsinisen hangen kanssa.

Olen kulkenut niin monia kertoja noita rantoja pitkin, että tiesin valmiiksi mistä mukavia kuvauskohteita voisi löytyä. Sattuuko valo sopivasti, ratkaisee tuleeko kuvasta kelvollinen. Vastarannalla valo osui muutamiin mäntyihin niiden ympäristön ollessa vielä varjossa. Hain kuvakulman niin, että männyt jäivät kahden edessä olevan puun kehystämiksi.

Olin kuvaillut niin ahkerasti, että nälkä alkoi nakella. Ei kuitenkaan tehnyt mieli pysähtyä sillä käsiä paleli jo valmiiksi. Aittoniemen rannassa kyyhöttävän vanhan saunarakennuksen rappusille paistoi aurinko ja ajattelin siellä olevani myös suojassa viimalta. Eväät sain kyllä syötyä, mutta suurena nautintona hetkeä ei voinut pitää.

Hiihto kohti Hietajärveä sujui aluksi ilman hankaluuksia. Poikkesin kuvaamaan polunvarren komeita keloja. Jyhkeämmän runko on harvinaisen hieno. Väri vaihtelee lähes sinisestä keltaiseen ja vihreät sekä mustat naavat koristavat pintaa juuri oikeissa kohdissa.

Vaikka hanki kantoi hyvin, alkoi yksitoista kiloa painava kamerareppu tuntua hartioissa. Olisi pitänyt säätää kantolaite kotona lämpimässä sillä palelevin sormin ei tehnyt mieli hommaan ruveta.

Hietajärven nuotiopaikka oli paksun hangen peitossa. Puuladon oven avaaminen olisi tarvinnut lapion ja aikaa, joten luovuin nuotion sytyttämisestä. Kuvasin järven rantaa talvivalossa ja lähdin takaisin kohti Suomua.

Pysähdyin Aittoniemen kupeessa olevalle sillalle lepäämään. Sen ali Suomunjärveen virtaava puro oli paikoin avoin vaikka virtausta siinä ei juurikaan näkynyt. Mietin että olisikohan syynä jäättömyyteen lähdeveden purkautuminen kuvan ylärenassa näkyvässä sulakohdassa.

Pakkasta oli yksitoista astetta ja sillalle kävi pieni viima järveltä. Etsin repun pohjalta vanhaksi menneet kemialliset kädenlämmittimet. Ajattelin, että jospa niistä tulisi rukkasiin laitettuna edes hento plasebovaikutus.

Hiihtelin Kuikkaniemeen omia menojälkiäni pitkin. Sen verran pitkään olin reissullani viipynyt, että aamun lämmin valo oli muuttunut lämpimäksi iltavaloksi. Pysähdyin kuvaamaan samaa kelovanhusta jota olin kierrellyt jo menomatkalla.

Aurinko paistoi matalalta, kun lähestyin Kaunisniemeä. Olin päättänyt pitää kameran visusti repussa ja säästää palelevia sormiani. Näkymä oli kuitenkin niin upea, että vilu sai unohtua.

Eväät söin vasta lämpenevässä autossa. Siinä istuskellessa oli aikaa miettiä, mitä seuraavalla kerralla tekisin paremmin. Toimivat kädenlämmittimet on hankittava, jotta pakkasellakin tarkenee pysähtyä syömään eväitä. Ilman taukoja paarustaminen muuttuu painavaa reppua kantaen raskaaksi, lähes työksi. Lämmintä juotavaa, muutakin kuin kahvia, pitää ottaa mukaan. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi tuntuu kurkussa viiltävän kylmältä.

Kotimatkalla hämmästelin sään nopeita vaihteluita. Suomulla taivas oli melkein pilvetön. Kivilahden tienhaaran kohdalla pilviverho ilmestyi kuin tyhjästä. Uimaharjuun laskeuduttaessa taivaanrantaan aukesi rako, jonka laskeva aurinko värjäsi upean punaiseksi. Koko loppumatkan sain ihailla hienoa valonäytelmää. Pysädyin Jakokosken kohdalla ja nappasin retken kruunuksi auringonlaskukuvan.

Valo Soikkelin ikimetsässä

Loikoilin sohvalla lukemassa sanomalehtiä kun pitkän harmaan jakson jälkeen aurinko yllättäen pilkisti pilvien lomasta. Näytti siltä, että taivas olisi aukeamassa isommaltakin alalta. Oli mukava tuntea auringon lämpö. Olo oli kuin kissalla konsanaan. Toisaalta nyt voisi metsässä olla upea valo kuvata.

Soikkelin ikimetsää lähestyessäni näin hakkuuaukon vierestä kaatuneen lisää puita. Parkkeerasin auton tienpieleen ja läksin metsästämään valoa.

Ollaan jo niin lähellä joulua, että aurinko paistaa keskipäivälläkin matalalta. Kuljen yleensä polkua pitkin metsän uumeniin, mutta nyt auringon säteet eivät yltäneet polulle. Nousin loivaa mäenrinnettä kohti metsän reunaa ja siellä odotti sohvalla kuvittelemani näky.

Pieni siirtyminen metsän sisällä, katse toiseen suuntaan voi muuttaa kuvan tunnelmaa radikaalisti. Kohdissa johon ei valoa pääse kuin suoraan ylhäältä, on maisema marraskuussa kylmän sininen. Metsän pohjalla oleva ohut lumikerros korostaa viileyttä. Ainoastaan maahan pudonneet koivun ja haavan lehdet tuovat ripauksen lämpöä kuvaan.

Aurinko oli jo laskemassa metsänreunan taakse. Näin että matalalta tuleva valo värjäsi hakkuuaukon reunan puut lämpimän sävyisiksi. Panin juoksuksi, sillä valaistus ei kestäisi kauaa. Näky oli epätodellinen, sillä takana oleva tiivis kuusikko näytti lähes yön siniseltä. Värikontrasti etu- ja taka-alan välillä oli upea.

Yhdessä puista on punainen nauha kierrettynä rungon ympäri. Siinä lukee Leimikon raja. Soikkelin metsä on suojeltu, mutta täälläkin on puita konkelossa aukon reunalla.

Metsässä oli niin vähän lunta, että kulkeminen oli joutuisaa. Liikuin polkujen ulkopuolella, joten en ollut tarkkaan selvillä missä olin. Törmäsin yllättäen tien varteen. Olin kulkenut koko suojelualueen läpi ja tullut maailman parhaalle lähteelle johtavalle polulle.

Pakkasesta huolimatta vesi virtasi lähteestä alla olevaan lammikkoon.

Paluumatkalle lähdin polkua pitkin. Muistan kuinka ensimmäisellä retkellä Soikkelin lähteelle etsin polkua turhaan. Nyt kun lunta oli vain nimeksi, polku löytyi helposti. Puuttuvista jalanäljistä päättelin, että muita kulkijoita ei metsässä ollut liikunut lumisateen jälkeen.

Ystäväni Jouni antoi vinkin Jukka Mikkosen kirjasta Metsäpolun filosofiaa. Heti ensimmäiseltä aukeamalta löytyi lainaus Paavo Haavikon kirjasta Yritys omakuvaksi. ”En koskaan väsy katsomaan puita. Katson niitä aina, uteliaana, ihastuneena. Juuri noin tunnen itsekin.

Polun varressa on kelo, jonka kylkeä olen ihaillut ja kuvannut ennenkin. Niin nytkin. Tällä kertaa näin puun kyljessä jotain sellaista, jota en ennemmin ollut nähnyt. Näkeekö muut saman, sitä en voi tietää.

Aurinko oli jo laskenut, kun tulin metsän reunaan. Taivaanranta punoitti vielä himmeästi eikä valaistusero metsän siimeksen ja hakkuuaukon välillä ollut kohtuuton. Vaikka puusto on lähellä tietä nuorta, tuli kuvaan hieno tunnelma.

Illan hämyssä Lahnasuolla

Palattuani autolle Paha Oinasvaaralta innostuin lähtemään vielä Lahnasuolle ilman suurempia tavoitteita valokuvaamisesta. Kunhan istuisin hetken nuotion ääressä ja nauttisin loput evääni.

Lahnasuon parkkipaikalla oli kaksi autoa tullessani. Pitkospuilla ennen Iso Maksimansaarta tuli vastaani pariskunta. Kysyin olivatko jättäneet nuotiota Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalle. Nuotioita olivat kuulemma tehneet useitakin, mutta eivät sinne.

Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan ihailemaan komeaa ruskaa. Taivas oli melko tarkkaan pilvien peitossa, joten valoa oli yllättävän vähän. Muistelin kuinka noin vuosi sitten jouduin samoilla paikoilla pakenemaan satojen hirvikärpästen hyökkäystä. Jouduin poistamaan iholtani avosuolla kymmeniä hirvityksiä. Nyt niitä ei onnekseni tuntunut olevat lennossa.

Pitkospuut Iso Maksimansaaresta Pieneen Surkanvaaraan sykähdyttävät. Ajan kuluminen nousi niitä kävellessäni mieleen. Nämä ovat jo ainakin toiset pitkokset vai ehkä jopa kolmannet joita pitkin olen suon ylittänyt ja niidenkin aika on paikoin pian lopuillaan. Reilu neljäkymmentä vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa täällä ihailemassa kukkivia suovilloja.

Nälämänjoen sillalla voi usein jo haistaa, onko Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalla väkeä tulen ääressä. Ei haissut makkaralta tällä kertaa.

Nuotionpohja oli kylmä, ja olikin aloitettava puiden pilkkomisella. Puuliiteri oli täynnä kuivaa puuta. Pilkoin puut ohuiksi ja vuolin kunnon kiehiset, joten nuotio syttyi lähes itsestään, yhdellä tulitikulla tietenkin. Nautiskelin hetken mukavasti lämmittävän nuotion ääressä ja popsin loput evääni. Toki myös yhden selfienkin otin.

Kaikki näyttää illan pimentyessä erilaiselta. Pihlajan rääpäle sai ehkä pienen lisän väreihinsä lähellä palavasta nuotiosta. Oli täysin tyyntä, joten pääsin kokeilemaan erilaisia aukkoja. Omasta mielestäni tämä lähes täydellä aukolla otettu versio on paras. Kohde nousee esiin mukavasti tuosta epäterävästä taustasta. Dia-aikana tälläisen kuvan ottaminen olisi jäänyt väliin.

Nuotiossa puut olivat palamassa loppuun ja oli aika lähteä kotimatkalle. Taivas näytti olevan paksun pilviverhon peitossa, ainoastaan aivan taivaanrannassa näkyi kirkas vana. Pakkasin kameran reppuun ja lähdin pitkoksille.

Jo ennen Nälämänjoen siltaa pysähdyin ja laitoin kameran takaisin jalustalle. Ei tuo näkymä vielä mikään erityisen komea ollut, mutta jotain sentään.

En ole koskaan nähnyt mitään tälläistä. Taivas suorastaan räjähti liekkeihin. Kaksi minuuttia yllä olevan kuvan jälkeen maisema oli alla olevan kuvan kaltainen. Oli toimittava nopeasti sillä valaistus muuttui jatkuvasti. Valotuksen kanssa piti olla erityisen tarkka sillä kontrasti oli taivaan ja suon välillä valtava. Onneksi kamerani kestää hyvin jopa tälläisiä tilanteita.

Tuo taivaan ilotulitus kesti tarkalleen kymmenen minuuttia. Räiske loppui lähes yhtä lyhyessä ajassa kuin oli alkanutkin. Otin lopuksi vielä kuvan hiipuvasta taivaasta. Loppumatkan sain kävellä pilkkopimeässä. Pitkokset näkyivät kuitenkin vähän vaaleampina tummaa suota vasten.

Ilta Patvinsuon Lakkapolulla

Lakkapolun parkkipaikka oli tyhjä kaartaessani sinne. Tämä oli odotettavissa sillä kello lähenteli jo iltakahdeksaa. Saisin ihailla illan taittumista kesäyöksi yksinäni.

Olen kiertänyt Lakkapolun lukemattomia kertoja ja löytänyt sieltä monia mielenkiintoisia kohteita. Surkansuolla kasvaa esimerkiksi kämmeköitä joiden arvelin olevan nyt parhaassa kukinnassa. Ennen maisemiin hurahtamista kuvasin pääasiassa kämmeköitä ja myös tutkin niitä. Olin erityisesti kiinnostunut liuskakämmeköistä ja niiden risteymistä.

Tutulla paikalla kukkikin komeita punakammeköitä ja myös muutamia sen ja maariankämmekän risteymiä. Kasvupaikka on harvinaisen karu punakämmekälle ja lisäksi ne poikkeavat monilta ominaisuuksiltaan tavallisista lajin edustajista. Voisiko kyseessä olla joku itäinen variaatio?

Tällä kertaa kasvien kuvaaminen sujui ilman kommelluksia. Viimeksi onnistuin tuulen avustuksella kaatamaan jalustan ja kameran sillä seurauksella, että makro-objektiivini hajosi päreiksi.

Lakkapolun reittiä on muutettu jonkin verran ja samalla loppuun trampattuja pitkoksia on korvattu uusilla. On mielenkiintoista nähdä, miten puutappeja korvaavat järeät naulat pitävät lankut paikoillaan. Pimeässä ilman lamppua kulkiessani olen monesti kompastellut pintaan nousseisiin puutappeihin. Voisi kuvitella, että lankusta törröttävien naulojen havaitseminen olisi vieläkin vaikeampaa.

Suon itäreunaan päästessäni aurinko paistoi jo melko matalalta. Sarat loistivat vastavalossa kauniisti. Tein pienen lenkin suolla ja tarkistin samalla polun nimikkomarjan satonäkymät. Marjaa on tulossa runsaasti, mutta lakkaämpärin etsimisellä ei kuitenkaan ole vielä tulenpalava kiire.

Suolla on aina pieniä lentäviä seuralaisia ja niin oli nytkin. Sääskiä oli normaali määrä, mutta mäkäriä tuntui olevan tavallista enemmän. Perinteiseen tapaan ne tunkivat silmiin ja korviin. Sain pureman oikean silmäni alaluomeen. Nuorena moisesta olisi seurannut silmän umpeen muurautuminen, mutta nyt muistoksi jäi ainoastaan pieni punainen puremajälki. Jotain hyötyä on tästä iän karttumisestakin.

Laskeuduin lintulavan kohdalta suolle. Se tuntui sen verran kuivalta, että uskaltauduin menemään vaelluskengillä pienen suolammen rantaan. Artikkelikuvassa pilvet peilautuvat lammen pintaan ja hyvällä mielikuvituksella voi aavistaa Surkanlammen pienen harjun takana.

Kiersin suon kohti sen takana olevaa ikimetsää. Kuljin metsässä niin innoissani että olin menettää auringonlaskun. Aurinko laskisi pian harjun puiden taakse vaikka varsinaiseen h-hetkeen oli aikaa vielä lähes tunti. Ehdin onneksi kuvata suota lämpimässä sivuvalossa ja etualalle löytyi maahan sortuneen ikihongan juurakko.

Sää oli suosinut koko retken ajan. Sadetta ei tullut ja taivaalle nousseet pilvet mahdollistivat auringonlaskun jälkeisen värinäytelmän. Lompsin varovasti avosuolle tuota näkyä kuvaamaan ja havaitsin vasta nyt myös Kuun ilmestyneen pilvien takaa.

Suon ylitin mättäitä pitkin hyppimällä. Sen olen vuosien kuluessa oppinut että märällä suollakin voi kulkea melko huoletta, kunhan astuu selkeitten saramattäiden päälle eikä pysähdy turhia miettimään. Hyvin rasvatut vaelluskengät pysyivät kuivina vaikka välillä suovesi nousi huolestuttavan korkealle.

Oli mukava istahtaa komean kelon vierelle nauttimaan eväistä ja kahvista. Minulta on joskus kysytty, että asunko Patvinsuolla ja että enkö jo kyllästy näihin maisemiin. Taitaa olla juuri päinvastoin, mitä enemmän siellä retkeilen sitä upeammalta sen suot ja ikimetsät tuntuvat.

Palasin lintulavan alla olevan lammen rannalle samoja askelmerkkejä noudattaen. Lammen pinta oli peilityyni ja heijasti auringon värjäämät pilvet. Lammen pinnasta nousi ajoittain usvahattaroita, mutta en saanut niitä kuvaan sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Usvaa olisi melko todennäköisesti tulossa, mutta vasta auringon noustessa olosuhteet olisivat kuvaamiselle optimaaliset. Neljän tunnin odottaminen tuntui turhan pitkältä, joten lähdin kohti autoa.

Yöt ovat jo hieman pimentyneet vaikka juhannuksesta ei ole vielä montaa viikkoa. Otsalamppua ei vielä tarvinnut sentään kaivaa esiin repusta. Suolla oli täysin hiljaista sillä retkeäni tarkkaavaisesti seurannut lirokin oli vaiennut ja mennyt yölepopuulle.

Kotiin ajellessani usvaa nousi niin märästä asfaltista kuin tienvarren hakkuuaukoiltakin. Jospa seuraavalla kerralla lähdenkin liikkeelle vasta muutamaa tuntia ennen auringonnousua.

Iltaretkellä Petkeljärven Korkeasärkällä

Kevät on heleimmillään. Tarkoituksenani oli kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja Petkeljärven kansallispuiston erämaisissa maisemissa. Sää oli retkipäivänäni täysin pilvetön, joten lähdin matkaan vasta illan kähmässä.

Petraniemen parkkipaikalla tapasin laulavan lintukoiran sekä pari muuta koiraa. Olivat lähdössä emäntänsä kanssa Kuikan kierrokselle. Palokärjen päräytys toivotti meidät tervetulleeksi polulle.

Kokkolahden vedenpinta oli peilityyni, kun laskeuduin polulta rantaan. Ympäröivät harjut estivät suoran auringonpaisteen pääsyn, joten pystyin kuvaamaan vastapäisen metsän heijastuksia.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan Kuikan polun ja Korkeasärkän polun risteyksessä olevaa pientä suolampea. Tällä kertaa valo osui sopivasti rannan pieniin mäntyihin jättäen taustan metsän varjoon.

Noustessani suolta polulle tapasin kaksi naisihmistä. Hekin olivat lähdössä Kuikan kierrokselle. Eivät kysyneet, olinko kuvaamassa lintuja vaan mitä nähtävää lähiseudulta löytyy. Neuvoin heitä vierailemaan Möhkössä ja tutustumaan sen upeaan museoalueeseen. Vaikka itse museo olisi kiinni, niin nähtävää riittää ilman sisätiloihin pääsyäkin. Erityisesti luontopolku ja sen varrella oleva uimahuone ovat mielenkiintoisia kohteita. Tämä olikin illan viimeinen kohtaaminen ihmisten kanssa. Sain kulkea yöhön asti omassa seurassani.

Korkeasärkän polun alkupäässä on tikkojen loppuun kaluama kelo. Asialla ovat olleet ainakin palokärki ja koloista pilkistävistä kävyistä päätellen myös käpytikka. Alkumatkan palokärkeä lukuunottamatta en havainnut siivekkäitä lennossa.

Valkiajärvestä Kaitajärveen on ilmeisesti joskus kaivettu Korkeasärkän läpi pieni kanava lyhentämään soutumatkaa järvien välillä. Nykyinen silta estää kulkemisen ainakin soutuveneellä.

Myöhäisen iltapäivän aurinko ja loiva aallokko saivat aikaan kanavan pintaan hieman kubistisen, lähes hätkähdyttävän näyn.

Mitä pitemmälle Korkeasärkkää kuljin sitä paremmaksi illan valo muuttui. Päässäni soi laulu Karjalan kunnailla, eikä ihme, sillä Karjalan koivikot tuuhettuivat silmissä.

Paikkapaikoin mieleen nousi myös kodin kirjahyllystä löytyvä Kalevala vuodelta 1922 ja sen komea Akseli Gallen-Kallelan kuvitus.

Kävin pyörähtämässä Korkeasärkän päässä. Paluumatkalla polun vieressä olevat juoksuhaudat ovat kuin arpi maisemassa. On tuskallista ajatella, että turvalliseksi uskomassani Euroopassa on käynnissä raaka hyökkäyssota. Sellaista ei kaiken järjen mukaan pitänyt enää tapahtua.

Mietin myös sitä, että jatkosodan päättymisestä oli alle kymmenen vuotta kun synnyin. Sodasta ei kotonani puhuttu, mutta jotenkin varuillaan aikuiset kuitenkin olivat.

Olin kulkenut ja kuvannut niin innoissani, että eväät olivat vielä koskemattomina repussa. Nälkä olikin melkoinen kun pysähdyin evästauolle. Lähtiessäni mietin ovatko eväät laisinkaan tarpeen, kun en ollut aikeissa olla retkellä yöhön saakka. Jos jotain opin, niin sen että ilman eväitä on turha lähteä vähänkään pidemmälle kävelyretkelle.

Evästelyn aikana aurinko laski osittain metsän taa ja vain lahden takana olevat puut kylpivät valossa. Pieni valoläikkä tuli myös rinteeseen lähelle taukopaikkaani.

Korkeasärkkä on nimensä veroinen. Järviä toisistaan erottavan harjun laki on paikoin varmaan yli kymmenen metriä veden pintaa korkeammalla. Sen reunat ovat todella jyrkät. Sen huomaa joka kerta kun kiipeää raskaan kameralaukun kanssa ylös polulle rannasta. Kulkemista vastustaa paikoin myös komea louhikko.

Tavoite kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja täyttyi moneen kertaan. Pysähdyin kuvaamaan niitä viimeisen kerran pimeyden jo uhatessa. Taustaksi sain tyynen Kokkolahden vedenpinnan.

Retken päätti mystinen näkymä Kokkolahdelle. Keloontuneet puut lahden vastarannalla loistivat pimenevässä yössä.

Talvi-ilta Kalmoniemessä

Muutaman päivän ajan näytti siltä että kevät on saapumassa Joensuuhunkin. Aurinko sulatti pienen siivun lähes metrisestä hangesta. Vaan toisin kävi. Päivässä satoi lähes kaksikymmentä senttiä uutta lunta. Vaikea uskoa että Ahvenanmaalla on samaan aikaan ruohikkopalovaroitus.

Tarkkailin kotisohvalta sään kehittymistä iltaa kohti. Laiskotti mutta olin vähän tyytymätön omaan tekemättömyyteeni. Horisonttiin ilmestyi muhkea pilvi piristämään muuten kirkasta taivasta. Lähdin Kalmoniemeen kuvaamaan.

Se muhkea pilvi peitti auringon, mutta valo oli Kalmoniemen rannassa kuitenkin miellyttävän pehmeä.

Valo muuttui nopeasti ja suuntasin kohti niemen kärkeä. Voiluodon takana näytti olevan jonkin sortin leija. Tarkemmin katsottuna näin myös lautailijan. Samaa matkaa polulla kulkeneiden miesten kanssa pohdimme että riittääkö tuuli järvellä. Kyllä riitti, rannassa puhuri pääsi kiihdyttämään pitkällä järvenselällä.

Taivaskin näytti aukeavan, vielä kun lautailija tajuaisi tulla valon kannalta oikeaan paikkaan. Mitäs tuolla lautailijan perässä on? Nyt kuului lapsen hihkuntaa. Siellä isä ulkoilutti lastaan vähän ekstremetavalla.

Rannassa vastaani tuli kaksi reipasta pilkkimiestä. Kysyin oliko tullut suurikin saalis. Kuulemma yksi pikkusormen mittainen sintti. Aamulla oli ollut vielä kovempi puhuri, mutta reissu oli ollut kuitenkin onnistunut.

Kuvasin leijalautailijaa rannan tuntumassa. Pilkkijät jäivät nuotiopaikalle. Hetken pohdittuaan he tulivat kysymään, ottaisinko kuvan heistä hyvän reissun muistoksi. Sehän sopi vaikka henkilökuvaus ei ole minulle ykkösjuttu. On mukava tavata sosiaalisia ulkoilijoita.

Kuinkahan monta kertaa olenkaan kuvannut Kalmoniemen kärjen komeita honkia. Sormia kylmi mutta maiseman kauneus sai unohtamaan vilun. Ihmettelin valon väriä ja auringon edessä olevaa harsoa. Onkohan sieltä tulossa kunnon tuisku.

Jäällä oli lunta vain nimeksi, tuuli oli napannut kevyen lumen mukaansa. Liperistä näytti tulevan varsinainen myräkkä kohti Kalmoniemeä. Siinä siis syy erikoiseen valaistukseen. Kiiruhdin Voiluodon taakse, kätkin auringon luodon puiden taakse. Sain mielestäni erilaisen artikkelikuvan tutusta aiheesta.

Ehdin vielä ottamaan minimalistisen kuvan jäälakeudesta ennen rintaman iskemistä. Yritin kuvata myös tuiskua, mutta on myönnettävä että kunnon kuvaa en saanut. Suoraan auringon suunnasta tulevat lumihiutaleet eivät erotu kuvassa.

Näin jäältä palatessani miehen kuvaamassa rannassa. Menin juttelemaan. Kuvaaja oli kyläilemässä poikansa luona. Sanoi olevansa Hämeestä ja kuvaavansa yleensä lintuja. Kalmoniemeä hän piti niin upeana kohteena että täällä on aina käytävä kun vierailee Joensuussa. Tätä en ihmettele.

Sormeni olivat jo lähes tunnottomat. Rannan mies kuvasi paljain käsin. Ihmettelin moista ääneen. Hän kertoi salaisuudekseen viisi vuotta sitten lopettamansa tupakoinnin. Omalla kohdallani tupakoimattomuus ei auta tässä asiassa.

Ripeä kävely sai veren kiertämään myös sormissa ja pystyin nappaamaan viimeisen kuvan leiskuvasta taivaasta Kuhasalon rannasta.

Suomunjärven jäällä

Matkalla Suomulle tuli Kitsin tiellä vastaamme tukkirekan lisäksi myös iso tyhjä tilausajobussi. Pohdimme mistähän sekin oli tulossa. Opastuskeskuksen parkkipaikakka oli tyhjä eikä tuoreita jälkiäkään näkynyt lumessa. Saisimme hiihdellä ilmeisesti omassa rauhassamme.

Sää oli uskomaton, lähes kymmenen astetta lämmintä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ajatuksenani oli alunperin ollut hiihtää jäätä pitkin Lapinsaareen ja sieltä Hietajärvelle. Poikkeaminen jäältä Kaunisniemen rantaan sai mieleni muuttumaan. Jäällä lunta oli noin kymmenen senttiä ja hiihtäminen helppoa. Rannassa puolimetrinen hanki oli soseutunut ja hiihtäminen lähes mahdotonta, Hietajärvi jäisi tuleville hangille.

Ihailin Kaunisniemen rantamäntyjä ja mietin, miksi ne tuovat aina mieleeni 1950-luvun. Ehkä ne herättävät muistot oman lapsuuteni kesien maisemista Vetämäjärvellä.

Kierrän Kuikkaniemessä yleensä tietyt kuvaukselliset paikat mutta tällä kertaa tyydyin hiihtämään yli niemen kapeimmalta kohdalta. Toki kuvasin rannan keloja ja metsän valoja ja varjoja. Aurinkolasit haittasivat kuvaamista joten tungin ne taskuuni.

Jatkoin hiihtämistä Kuikkaniemen rantaa pitkin. Lähes etelästä rantametsän läpi paistava aurinko sai aikaan kauniin valon ja varjon mosaiikin järven lumikannelle.

Hiihtelin rantaa pitkin Kuikkaniemen päässä sijaitsevalle kalasaunalle. Hanki petti pahasti täälläkin, mutta tuon vanhan rakennuksen näkeminen kuuluu tapoihini. Maja on kaukana kaikesta, mutta silti joku on nähnyt vaivaa ja tuonut oveen kauniit kalan muotoiset saranat.

Oiva Potinkaran mukaan kalasaunan ovat pystyttäneet Hangasvaaran kylän Härköset 1800-luvulla. Rakennus toimi aiemmin Hangasvaaran pihatupana ja hirret uitettiin rakennuspaikalle Kontiovaaran kylältä saakka. Saunalta käsin kalastivat useat lähiseudun asukkaat. Kesäiltoina muodostui nuotanvedosta eräänlainen kansanjuhla, johon saapui kyläläisiä perheineen. Saunalla on aina välillä asustanut savottalaisiakin. (Suomun suurilta saloilta. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12) Voi vain aavistella mitä kaikkea nuo vanhat seinät ovat saaneet todistaa.

Olin kuulevinani ihmisääniä hiihtäessäni Kuikkanimestä kohti Lapinniemen tulentekopaikkaa. Pysähdyin Lapinsaaren kapeikkoon odottamaan kamerani kanssa. Vastakkaiselta rannalta jäälle laskeutui pitkä raito ahkioita vetäviä hiihtäjiä. Lippukin näytti heiluvat joukon kärjessä. Ajattelin alikersantti Rokan sanoja lainaten: mitäs ny itte luulet, ketähän sieltä mahtaa tulla.

Porukan lähestyessä tunnistin Suomen lipun ja pian selvisi että kyseessä oli Kiljavan opiston eräopaskurssilaiset. Samalla selvisi se vastaantulleen bussin arvoitus.

Tulentekopaikalla oli mukava seurata kurssilaisten toimia. Telttoja nousi paksuun hankeen tallattuihin kuoppiin kiitettävään tahtiin. Iltanuotio-ohjelmaa suunniteltiin ja puita pilkottiin. Juteltiin niitä ja näitä. Kysyivät onko paikka tuttu, sanoin käyneeni vuosikymmenten aikana mieluummin sata kuin muutama kymmen kertaa.

Aika nuotiolla sujui niin joutuisaan, että aurinko oli ehtimässä jo taivaanrantaan. Tuli niin kiireinen lähtö kuvaamaan Lehtosaaren rannan iltavalossa kylpeviä puita, että toisen liukulumikengän side jäi huonosti. Suksi irtosi jalasta kriittisellä hetkellä kun oli kuvaamassa. Jalustalla oleva kamera oli ensisijainen suojelun kohde, joten kupsahdin polvilleni jäälle. Onneksi lumi pehmensi iskua. Polvi kuitenkin vähän kipeytyi mutta kamera säilyi ehjänä.

Suuntasimme Lehtosaaresta Louhelansaaren ohi kohti Aittoniemeä ja sen rannassa olevan saunaa. Aurinko oli sulattanut lumet saunan portailta. Pienestä viimasta huolimatta oli mukava juoda lähtökahvit ja pullat kauniissa maisemassa.

Auringon viimeiset säteet valaisivat Louhelansaaren rantametsän.

Kahvia juodessani tulin kokeilleeksi rintataskuani, ei tuntunut aurinkolaseja. Kävin läpi kaikki taskut laihoin tuloksin. Olin pudottanut aurinkolasini jonnekin pitkän hiihtolenkin varrelle. Vähänkös harmitti.

Sen verran säästäväinen olen, että päätin hiihtää Kaunisniemeen tulojälkiäni pitkin. Mietin mahdolliset paikat, kuvasin Kuikkaniemen rannassa ja itse niemessä. Rannasta niitä ei löytynyt, mutta niemessä komean kelon juurella ne olivat keskellä latua.

Kaunisniemeä lähestyessämme oli jo lähes pimeää. Näimme yksinäisen hiihtäjän vetävän ahkiotaan kohti Lapinniemeä.

Hiihtoretki Sortavalan saarille

Tein neljä vuotta sitten retken Joensuun edustalla oleville saarille joita kutsutaan yhteisellä nimellä Sortavalan saariksi. Selitystä nimelle en ole löytänyt. Kartassa tosin ainoastaan suurin on nimeltään Sortavalansaari sen ympärillä ovat Kalliosaari, Lammassaari, Iso ja Pieni Selkäsaari sekä Heinäsaari.

Kirjoitin silloin blogiini Kalliosaaresta (Pyhäselän saaret 20.4.2018):

Itse saaresta löytyi upeita puuvanhuksia. Osa jo kaatuneita ja osa vielä uljaasti pystyssä. Noissa puissa on luonnetta, jota istutusmetsän ryhdikkäissä puupelloissa ei voi syntyä.

Päätin palata myöhemmin kuvailemaan lisää tätä luonnonaarretta, mutta käymättä jäi. Hyvällä tuurilla sinne vielä uskaltaisi hiihtää, mutta aina ei ole hyvä tuuri. Yli kymmenkiloinen kamerareppu selässä avantoon putoaminen olisi lopullista. Onneksi talvi alkaa taas noin puolen vuoden päästä.

Kului neljä vuotta ennenkuin toteutin aikomukseni retkestä Sortavalan saarille. Vuosina 2019 ja 2020 ei Pyhäselän jäällä ollut juurikaan lunta joten suksiminen saariin jäi väliin. Viime talvena jään päällä lumen alla oli vettä, joten en silloinkaan yrittänyt. Syynä voi tosin olla myös laiskuus tai retkien suuntautuminen muihin kohteisiin.

Lähdin jäälle Koivuniemen rannasta. Aurinko paistoi kirkkaasti lähes pilvettömältä taivaalta. Hiihdin ensin Kalliosaaren rantaan. Kauniista säästä huolimatta ei jäällä ollut rannan konelatua lukuun ottamatta muita hiihtäjiä.

Pysähdyin ihailemaan rannan ruovikkoa. Edessä olevat järviruo’ot olivat Kalliosaaren varjossa, taaemmat loistivat kullankeltaisina ja takana näkyvä Sortavalansaaren ranta oli varjossa. Pitkä polttoväli tekee kuvasta mukavasti kerroksellisen, ainoastaan edessä olevat kohteet ovat tarkkoja.

Kiersin Kalliosaaren aurinkoiselle puolelle jossa tuntui jo selvästi aavistus keväästä. Jäljistä päätellen joku muukin oli käynyt hiihtämässä saaren sisäosissa. Latu tuntui suuntautuvan samoihin paikkoihin, joihin olin itse menossa.

Kalliosaaren rannan komeat tervalepät tuovat mieleeni Porkkalanniemen rantametsät. Siellä on leppien lisäksi tammia, mutta tuulen tuiverrus muokkaa rannan puut samalla tavoin omaleimaisen näköisiksi.

Rannan kivikoissa kasvaa harvinainen punalatva, itse en kesäaikaan ole paikalla käynyt.

Oli aika lähteä tervehtimään Ison Selkäsaaren puuvanhuksia. Siellä ne seisoivat yhä sitkeästi leppeässä iltapäivän valossa. Täälläkin näkyi hiihtäjän jälkiä, oli kiertänyt ihailemassa samoja puita kuin minä. Kyseessä on melko varmasti joko valokuvaaja tai vanhoihin puihin ihastunut luonnonystävä.

Jokainen saaren ikikoivuista ansaitsisi tulla esitellyksi mutta saakoot kukin vuoronsa tulevissa jutuissani. Jos se on puista kiinni, niin niitä tulee vielä useita. Olisi mielenkiintoista nähdä kesäinen saari, mutta se vaatisi venekyydin. Venturista Isoon Selkäsaareen on liian pitkä matka soutuveneellä.

Aika riensi joutuisasti ja aurinko lähestyi taivaanrantaa. Näytti siltä kuin taivaskin olisi ottanut kantaa maailman tilanteeseen. Auringonlaskun keltaiseksi värjäämät pilvet vasten sinitaivasta tukivat nekin Ukrainaa sen taistelussa.

Auringon viimeisten säteiden valaistessa hiihdin Pieneen Selkäsaareen. Taivaalta kuului kirkkaita kilahdyksia, kuin vaskikellon helähdyksiä. Kevät on tulossa, sitä todisti taidokkaasti toistensa ympäri kieppuva korppipariskunta. Korppi on paitsi viisas myös monipuolisen ääntelyn taitava lintu.

Sain vielä ihailla kultaisia järviruokoja illan sinivioletiksi värjäämää hankea vasten.

Talvipäivä Kolin huipuilla

Jokuja vuosia sitten kuvasin Ukko-Kolin tykkylumimaisemia täysikuun valossa. Kulkeminen kirkkaassa mutta oudossa valossa hiljaa huojuvien kuusten alla jätti pysyvän muistijäljen. Kameroiden kennot ovat kehittyneet huimasti, joten kohinattomien yökuvien saaminen ei olisi enää mikään ongelma.

Kuu oli lähes täysi ja odotettavissa oli ainakin jollain todennäköisyydellä aukkoja pilvipeitteeseen. Olen luonteeltani optimisti, joten suuntasin kohti Kolia. Ensimmäiset aukot taivaalle ilmestyivät Ahmovaaraa lähestyessäni. Saattaisin nähdä kaupanpäälle myös auringonlaskun.

Sain auton melkein funikulaarin viereen sillä syystä tai toisesta liikkeellä oli vain muutamia retkueita. Pistin FFP2 -naamarin kasvoilleni ja kiirehdin hissille, olin ainoa matkustaja. Opastuskeskus näytti olevan remontissa eikä hotellin suunnallakaan ollut liikettä. Vilkaisin maisemaa Pielisen suuntaan, harmaalta näytti. Sen sijaan Herajärven suunnassa aurinko paistoi pilvien välistä. Akka-Kolilta olisi siis parhaat näkymät. Matkalla pysähdyin kuvaamaan artikkelikuvan.

Sain olla yksin Akka-Kolilla ihailemassa maisemaa. Aurinko valaisi etualan hangen ja muutamat männyt, taustan kuusikko oli sensijaan varjossa. Suojasää oli puhdistanut täysin kauimmaiset kuuset lumesta.

Ihminen on tapojensa orja. Hiukan liiotellen voi todeta että Ukko-Kolilla katsotaan aina kohti Pielistä ja Akka-Kolilla juuri vastakkaiseen suuntaan. Ehkä johtuen valon suunnasta huomasin kauniita näkymiä olevan myös muihin suuntiin.

Seurasin mielenkiinnolla pilvisyyden kehittymistä. Taivas selkeni välillä hetkeksi, mutta suunta näytti kuitenkin olevan kohti täysin peitteistä taivasta. Kova tuuli sai pilvet kiitämään.

Jätin Akka-Kolin ja lähdin kohti Ukkoa. Matkalla kohtasin pariskunnan, joka kertoi edellisenä yönä nähneensä elämänsä revontulet. Niiden lisäksi olivat kävelleet kuun valaisemassa metsässä yöllä puolentoista tunnin ajan. Kännykällä otetut kuvat olivat onnistuneet hienosti, jonka sain varmemmaksi vakuudeksi todistaa. Itse sanoin nukkuneeni sikeästi koko taivaallisen näytelmän ohi. Yhdessä toivoimme, että tuleva yö toisi täysikuun näkyviin.

Ukko-Kolin huipulla oli vilskettä. Turun kuvataideakatemian opiskelijat olivat kuvaamassa locus classicuksella. Itseäni ilahdutti yksi Asahi Pentax Spotmatic ja Zenza Bronica. Nostin hattua urheille opiskelijoille. Ensimmäinen peilikamerani oli Spotmaticia seurannut Asahi Pentax KM joka on yhä täysin kuvauskunnossa.

Otin muutaman otoksen siihen perinteiseen suuntaan mutta tähän päädyin laittamaan kuvan Kolin ehkä tunnetuimmasta männystä. Vai onkohan Mäkrän mänty vielä tunnetumpi.

Kaivoin takin taskusta eväspähkinäpussia ja kuinka ollakaan sieltä tipahti maahan musta FFP2 -maski. Tuulenpuuska lennätti sen alas rinnettä. Olisi törkeää jättää musta naamari kansallismaisemaan, joten ei muuta kuin hankeen.

Kehuskelin edellisessä tarinassani Heinävaaralta, miten housujen lumilukot ovat helpottaneet hangessa liikkumista. Polveen asti ulottuvassa hangessa kulkeminen onnistuu tasamaalla varsin hyvin, mutta nyt lunta oli koko jalan syvyydeltä ja vielä rinteessä. Ei ollut helppoa, hiki nousi pintaan. Otin muistoksi kuvan komeasta kivipaadesta. Surkea kuusi kuvasi omaa oloani, mutta naamarin sain pois maisemaa pilaamasta.

Polulla sattui kulkemaan ulkomaalaisia retkeilijöitä. Hieman ihmettelivät touhujani ja taisivat vähän naureksiakin.

En noussut Paha-Kolille, sillä rinne näytti liukkaalta ja tuuli olisi saattanut heittää näin kevyen hepun alas. Jatkoin sen sijaan tuttua reittiä Kolinuuron reunaa pitkin. Kävi selväksi, että kuutamokuvia ei tänä iltana kuvattaisi. Pilviä kertyi taivaalle entistä enemmän.

Päätin kotoa lähtiessäni jättää lumikengät varastoon. Useimmat polut oli tallattu helposti kuljettaviksi, mutta askel sivuun upotti ja syvälle. Ja sinne sivullehan sitä oli päästävä kuvaamaan. Myös Kolinuurolta Mäkränaholle vievä polku oli vain muutamien lumikenkäilijöiden tallaama.

Metsä polun varrella näytti satumetsältä. Valo väheni nopeasti ja näin viimeisen välähdyksen laskevasta auringosta tykkypuiden pienestä aukosta.

Oli löydettävä muuta kuvattavaa kun kuu ja aurinko kieltäytyivät näyttäytymästä. Lumeen oli jäänyt merkillinen aukko josta pilkisti keltaisen jäkälän peittämä kivenlohkare. Lumen peittämät oksat muodostivat mielikuvitustani ruokkivan eläinfiguurin.

Alkuperäiset suunnitelmani kuutamometsän kuvaamisesta eivät onnistuneet, mutta en ollut kuitenkaan pettynyt retkeeni. Näin komeita maisemia ja löysin monia kauniita yksityiskohtia, joiden ohi olisin muissa olosuhteissa ehkä kävellyt huomaamatta.

Uuron rinteessä kasvava kuusi paljasti kuuran peittämän sisimpänsä. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ihmisen kylkiluut. Vastarinteen kuuset taas toivat kuvaan ryijymäisen tunnelman.

Heinävaaran talvinen kylämaisema

Tiistaina 11.1. 2022 Joensuu oli Suomen kylmin paikka. Aamulla oli pakkasta rapiat kolmekymmentä astetta, tosin puoleltapäivin enää kaksikymmentäviisi. Luonto näytti keittiön ikkunasta katsottuna kuuran koristamalta ihmemaalta.

Miltä mahtaa näyttää Heinävaaran maisemissa. Nautin vielä kupin kuumaa kahvia kera italialaisen hedelmäkakun, jota muuten kutsumme lembasiksi.

Puen päälle paksun kerroksen lämmintä ja jalkaan taas kunnon flotuumet. Olen huomannut, että toppahousujen lumilukko on todella kätevä peli. Pieniin trompimisiin hangessa ei tarvitse laittaa jalkaan lumikenkiä, siitä vaan hankeen, kunhan hangen paksuus ei ylitä jalkojen pituutta.

Aurinko paistaa pakkasusvan läpi kun lähestyn Heinävaaraa. Näkymä on henkeäsalpaavan komea kuten artikkelikuvasta näkyy. Puut ovat paksun kuuran peitossa ja valo pehmeän kirkasta.

Ajelen kohti Heinävaaran huippua. Eikä tie olekaan mikään turha, vaan se on 1600-luvulta peräisin oleva Tohmajärven vanha maantie. Aivan kuin historian tuntisi tiellä kävellessä. Vanhat kylät huokuvat entisten sukupolvien elämää. Saman tunteen kokee esimerkiksi Mönnin, Selkien ja Keskijärven kylillä. Heinävaaran kylä mainitaan ensimmäisen kerran maakirjoissa 1618. Kylän asukkaina olleet ortodoksit pakenivat Venäjälle 1600-luvun puolivälissä ja tilalle muutti luterilaisia Savosta.

Tunnen lukkarinrakkautta Heinävaaraa kohtaan sillä äitini isoisä lähti Martikkalasta aikoinaan kohti Nivalaa.

Vanhat ladot ja talot ovat osa Heinävaaran viehätystä. Täytyy toivoa, että ne säilyvät kylää komistamassa. Pientä huolta herättää, että muutamista taloista ei enää nouse piipuista savua pakkasilmaan.

Ei Heinävaarakaan ole säästynyt täysin metsänhoidollisilta toimenpiteiltä. Vaaran rinteeseen on hakattu melkoinen aukko. Taitaa olla niin, että paras aika nauttia luonnon kauneudesta on juuri keskitalvi, sillä hakkuista jäänyt rujo rytö on peittynyt pehmeän lumivaipan alle.

Pellon reunalla kasvaneet pajut ja muutama kuusi on jätetty peittämään näkymää avohakkuulle. Paksun lumen peittäminä ne muodostavat kuin potemkinin kulissit.

Tammikuun alun päivä on lyhyt. Aurinko liippasi taivaanrantaa jo ennen kolmea. Usvasta johtuen maisema oli auringonlaskuun päin oranssin keltainen ja vastakkaiseen suuntaan sinisen violetti. Usvaverho oli juuri sopivan paksuinen, se ei estänyt valon tuloa vaan mahdollisti kuvaamisen suoraan kohti aurinkoa. Vanhana dia-aikana moista kuvaa ei olisi voinut edes harkita.

Vanhat ladot ja riihet tekevät maisemasta ainutlaatuisen. Kuuset ovat saaneet kasvaa rauhassa riihtä suojaamaan.

Heinävaaran rinteillä kasvaa komeita kuusia. Myös aiemmin mainitsemalla aukolla on ollut kannoista päätellen varsin järeä kuusikko.

Pohjois-Karjalassa on tänä talvena todella runsaasti lunta. Heinävaarallakin lunta oli arviolta yli puoli metriä. Vanhan sanonnan mukaan talven lumista on tammikuun alussa satanut vasta puolet. Kuinkahan kuuset kestävät tykyn kertymisen.

Kävin kääntymässä Heinävaaran tsasounalla. Aurinko oli jo laskenut ja valo muuttunut sävyttömäksi. Lähdin kotimatkalle ja jos jotain kuvattavaa vielä ilmenisi niin autossahan on jarrut.

Ääriolosuhteet saavat aikaan parhaat kuvausolosuhteet. Se tuli nähtyä tälläkin retkellä, taivaan värit muutuivat hetkessä. Kova pakkanen ja ilmassa oleva jäähile yhdessä mailleen painuneen auringon viime säteiden kanssa värjäsi maiseman uskomattoman kauniiksi. Jarruja tarvittiin. Otin kuvan lähes samasta paikasta kuin tullessani, mutta nyt alamäkeen.

Muutama satametriä alaspäin ja taas oli pysähdyttävä ihastelemaan taivaan uusia värejä. Kaukana siintävä metsä näytti häipyvän pehmeästi oranssiin horisonttiin. Metsään tehdystä aukosta oli edes tämä pieni hyöty.

Olin jo kääntymässä Selkien tietä kohti Joensuuta kun näin taivaan loiston ja komean vanhan pihapiirin. Mikä mahtaa olla tuo pieni mökki suuren koivun alla?