Heinävaaran talvinen kylämaisema

Tiistaina 11.1. 2022 Joensuu oli Suomen kylmin paikka. Aamulla oli pakkasta rapiat kolmekymmentä astetta, tosin puoleltapäivin enää kaksikymmentäviisi. Luonto näytti keittiön ikkunasta katsottuna kuuran koristamalta ihmemaalta.

Miltä mahtaa näyttää Heinävaaran maisemissa. Nautin vielä kupin kuumaa kahvia kera italialaisen hedelmäkakun, jota muuten kutsumme lembasiksi.

Puen päälle paksun kerroksen lämmintä ja jalkaan taas kunnon flotuumet. Olen huomannut, että toppahousujen lumilukko on todella kätevä peli. Pieniin trompimisiin hangessa ei tarvitse laittaa jalkaan lumikenkiä, siitä vaan hankeen, kunhan hangen paksuus ei ylitä jalkojen pituutta.

Aurinko paistaa pakkasusvan läpi kun lähestyn Heinävaaraa. Näkymä on henkeäsalpaavan komea kuten artikkelikuvasta näkyy. Puut ovat paksun kuuran peitossa ja valo pehmeän kirkasta.

Ajelen kohti Heinävaaran huippua. Eikä tie olekaan mikään turha, vaan se on 1600-luvulta peräisin oleva Tohmajärven vanha maantie. Aivan kuin historian tuntisi tiellä kävellessä. Vanhat kylät huokuvat entisten sukupolvien elämää. Saman tunteen kokee esimerkiksi Mönnin, Selkien ja Keskijärven kylillä. Heinävaaran kylä mainitaan ensimmäisen kerran maakirjoissa 1618. Kylän asukkaina olleet ortodoksit pakenivat Venäjälle 1600-luvun puolivälissä ja tilalle muutti luterilaisia Savosta.

Tunnen lukkarinrakkautta Heinävaaraa kohtaan sillä äitini isoisä lähti Martikkalasta aikoinaan kohti Nivalaa.

Vanhat ladot ja talot ovat osa Heinävaaran viehätystä. Täytyy toivoa, että ne säilyvät kylää komistamassa. Pientä huolta herättää, että muutamista taloista ei enää nouse piipuista savua pakkasilmaan.

Ei Heinävaarakaan ole säästynyt täysin metsänhoidollisilta toimenpiteiltä. Vaaran rinteeseen on hakattu melkoinen aukko. Taitaa olla niin, että paras aika nauttia luonnon kauneudesta on juuri keskitalvi, sillä hakkuista jäänyt rujo rytö on peittynyt pehmeän lumivaipan alle.

Pellon reunalla kasvaneet pajut ja muutama kuusi on jätetty peittämään näkymää avohakkuulle. Paksun lumen peittäminä ne muodostavat kuin potemkinin kulissit.

Tammikuun alun päivä on lyhyt. Aurinko liippasi taivaanrantaa jo ennen kolmea. Usvasta johtuen maisema oli auringonlaskuun päin oranssin keltainen ja vastakkaiseen suuntaan sinisen violetti. Usvaverho oli juuri sopivan paksuinen, se ei estänyt valon tuloa vaan mahdollisti kuvaamisen suoraan kohti aurinkoa. Vanhana dia-aikana moista kuvaa ei olisi voinut edes harkita.

Vanhat ladot ja riihet tekevät maisemasta ainutlaatuisen. Kuuset ovat saaneet kasvaa rauhassa riihtä suojaamaan.

Heinävaaran rinteillä kasvaa komeita kuusia. Myös aiemmin mainitsemalla aukolla on ollut kannoista päätellen varsin järeä kuusikko.

Pohjois-Karjalassa on tänä talvena todella runsaasti lunta. Heinävaarallakin lunta oli arviolta yli puoli metriä. Vanhan sanonnan mukaan talven lumista on tammikuun alussa satanut vasta puolet. Kuinkahan kuuset kestävät tykyn kertymisen.

Kävin kääntymässä Heinävaaran tsasounalla. Aurinko oli jo laskenut ja valo muuttunut sävyttömäksi. Lähdin kotimatkalle ja jos jotain kuvattavaa vielä ilmenisi niin autossahan on jarrut.

Ääriolosuhteet saavat aikaan parhaat kuvausolosuhteet. Se tuli nähtyä tälläkin retkellä, taivaan värit muutuivat hetkessä. Kova pakkanen ja ilmassa oleva jäähile yhdessä mailleen painuneen auringon viime säteiden kanssa värjäsi maiseman uskomattoman kauniiksi. Jarruja tarvittiin. Otin kuvan lähes samasta paikasta kuin tullessani, mutta nyt alamäkeen.

Muutama satametriä alaspäin ja taas oli pysähdyttävä ihastelemaan taivaan uusia värejä. Kaukana siintävä metsä näytti häipyvän pehmeästi oranssiin horisonttiin. Metsään tehdystä aukosta oli edes tämä pieni hyöty.

Olin jo kääntymässä Selkien tietä kohti Joensuuta kun näin taivaan loiston ja komean vanhan pihapiirin. Mikä mahtaa olla tuo pieni mökki suuren koivun alla?

Peurajoen koskilta Yölammelle

Peurajärven ympäristössä on muitakin luontokohteita kuin Hiidenportin kansallispuisto. Saimme kämpän lämpiämään ja oli aika lähteä metsästämään kuun nousua Peurajoen koskelle. Ylimmäisen Jokijärven eteläpuolella olevalta sillalta saattaisi hyvällä tuurilla saada kuvan suoraan joen päällä mollottavasta kuusta.

Emme olleet ainoat kuvaajat sillan korvassa. Timo tunnisti joen penkalla kyykistelevän mieshenkilön ammattikuvaajaksi. Häneltä oli tilattu tarkkaan ohjeistettu valokuva uutta keittiötä komistamaan. Kuvassa tuli olla nuotion päällä roikkuva kahvipannu, vieressä lankulla kuksa ja taustalla näkyisi sinisen hetken valaisema silta. Olisi tietenkin kauniimpaa, jos sillalla ei olisi jälkiä ja rinteen lumihankikin saisi mielellään olla koskematon. Lupasimme olla pilaamatta kuvaa omilla toimillamme. Jätimme sillan rauhaan ja laskeuduimme joen rantaan kauempaa.

Kuun nousu jäi pilvien taa, mutta illan sininen hetki oli upea. Pakkanen lähenteli kahtakymmentä astetta mutta onneksi ilma oli täysin tyyni. Sulakohtiin muodostui täydellisiä heijastuksia.

Sillan ympäristö on kuvauksellinen, joten palasimme sinne seuraavana aamuna odottamaan auringon nousua. Pakkanen oli entisestään kiristynyt, auton mittari näytti kahtakymmentäviittä astetta.

Kuvasin suunnilleen saman maiseman mikä on illalla otetussa tämän kertomuksen artikkelikuvassa, mutta tällä kertaa sillalta. Aamun sininen hetki on selvästi erilainen kuin illan vastaava.

Kova pakkanen oli jäädyttänyt yön aikana lisää joen reunoja ja sulassa kohdassakin näytti tapahtuvan jäätymistä. Kohta joki olisi täälläkin umpijäässä.

Auringon nousun kanssa kävi samoin kuin illan kuun nousun. Ohut pilviharso ilmestyi juuri ennen H-hetkeä peittämään taivaanrantaa. Siitä huolimatta näkymä joelle oli värikäs ja kuvauksellinen.

Aamun rapsakka pakkanen auttoi päätöksenteossa, oli aika vaihtaa paikkaa ja piipahtaa mökille nauttimaan lämmöstä ja herkullisista eväistä.

Mäntyjärvi laskee Peurajärveen Mäntyjokena. Pysähdyimme jo illalla ihailemaan joen ylittävältä sillalta alla vapaana kuohuvaa koskea. Koskikarakin nähtiin vaan ei edes yritetty kuvata.

Aamun käännyttyä päivään alkoi aurinkokin päästä näkyviin pilvien takaa. Rymysin sillalta kosken alajuoksulle. Se kannatti sillä veden päälle kallistuneet puut muodostivat japanilaistyyppisen sommitelman. Kuvaan tuli värikontrastia auringon valaisemista rannan männyistä.

Valoisan päivän pituus on nyt hämmästyttävän lyhyt, vaikka ei ihan Lapissa ollakaan. Tuntui siltä, että aurinko oli vasta äsken hilautunut puunlatvojen yläpuolelle, kun se jo alkoi vajota takaisin horisonttiin.

Siirryin kuvaamaan Peurajärven rantaan ja siellähän tuo illalla kadoksissa ollut kuu mollotti. Kuvassakin se näkyy, kun oikein tarkasti katsoo. Järvi oli avoin Mäntyjoen suun kohdalta. Kova pakkanen oli tehnyt jääruusuja joiden takana avoimella pinnalla näkyi vastapäisen metsän heijastukset.

Vuosi sitten elokuussa kävelimme Timon kanssa näitä samoja polkuja Mäntyjoen sillalta myötäpäivään Mäntyjärven kierrosta. Ihastuin silloin harjun kainalossa piilottelevaan Yölampeen.

Ei näkynyt täälläkään jälkiä muista kulkijoista. Hanki oli koskematon, vain suopursun varret pilkottivat sinisestä hangesta. Varjopaikkojen sini ja vastarannan pienet valon lämmittämät puunlatvat saivat sydämen sykähtämään. Tätä talven valo on parhaimmillaan. Sormien paleleminen unohtuu.

Vanhojen petäjien kyljet ovat aina vetäneet minua puoleensa niin kuin tikkaa konsanaan. Yölammen rannalla runkoja riittää. Retken parhaat valotkin sattuivat sinne joten tämänkertainen Hiidenportin turnee sai arvoisensa lopun.

Iltaretki Lahnasuolle

Pekka Pohjolan Visitation -levy viritti oikeaan tunnelmaan kun ajelin kohti Lahnasuota. Pohjola oli mestari sekä säveltäjänä että basistina. Levyillä oli koottuna aikansa parhaat muusikot ja jälki on sen mukaista, suomalaista mutta maailmanmusiikkia parhaimmillaan.

Startatessani kotoa satoi kaatamalla juuri sen ajan kun pakkasin autoa. Aamun Karjalaisessa varoiteltiin hirvikolareista. Pohjois-Karjalassa niitä on kuulemma sattunut erityisen paljon. Oli siis varottava hirviä.

Lahnalammen parkkipaikalla paistoi aurinko, mutta taivaalla oli myös tummia, sadetta enteileviä pilviä, paras mahdollinen valokuvaussää. Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan. Iltapäivän aurinko valaisi ruskan värit saaneen maiseman. Kiersin lammen ympäri ja nautin kauniista säästä. Edes erilaiset ötökätkään eivät haitanneet kulkua.

Olin havainnut kartalla Iso Maksimansaaren pohjoisreunalla olevan jyrkänteen. Otin suunnan polulta kohti tuota jyrkännettä, ei ollut kiire minnekkään. Aurinko meni pilveen heti kun lähdin metsään. Metsänpohjan kortteet loistivat kuin kirkkaan vihreät lyhdyt ruskaväreissä olevasta taustasta.

En ole aiemmin käynyt näillä seuduilla, joten vanhahkon metsän löytyminen oli iloinen yllätys. Matkaa jyrkänteelle riitti vielä vähintään toinen mokoma, mutta jäin kuvaamaan rinteellä kasvavia puita. Tai pitäisikö sanoa, yritin kuvata niitä. Kimppuuni hyökkäsi vähintäänkin sata hirvikärpästä kun pysähdyin. Perinteisesti ne pyrkivät paidan ja huosujen kauluksista sisään. Nyt niitä oli niin paljon, että myös korvakäytävät, sieraimet ja silmätkin kelpasivat.

Pieni pakokauhu iski, ja lähdin puolijuoksua eteenpäin. Kulkiessani nappasin korvista, nenästä ja kauluksen alta vähintään parikymmentä otusta. Karkumatkallani näin karhun penkoman valtavan muurahaispesän. Yritin ottaa siitä kuvan, mutta uusi hyökkäys pakotti taas liikkeelle.

En ole koskaan joutunut antamaan periksi hyönteisten takia, mutta nyt oli pakko jättää jyrkänne toiseen kertaan ja paeta avosuolle. Olisivat saaneet Karjalaisessa varoittaa myös hirvikärpäsistä!

Keskellä suota heitin vaatteet pois päältäni. Kummassakaan päässä pitkoksia ei näkynyt liikettä, joten näytös ei pilannut kenenkään retkeä. Iholta poistin parikymmentä hirvikärpästä ja vaatteista vielä moninkertaisen määrän.

Komea sateenkaari oli ainoa performanssini todistaja.

Nälämänjoen nuotiopaikka tuntui paratiisilta hirvikärpäskaaoksen jälkeen. Pilkoin kuivat puut ja nuotio syttyi lähes itsekseen. Eväät olin ostanut Uimaharjun Viipukasta. Kyllä maistui niin pitsapalat kuin munkkipossukin kahvin kyytipoikana. Etsin vieraskirjasta merkkejä Metsälammen Menninkäisen vierailuista. Ei löytynyt nytkään.

Auringonlaskuun oli aikaa vielä yli tunti. Jätin repun nuotiopaikalle ja lähdin kevyellä kuormalla Nälämänjoen sillalle. Karttapaikassa tuota vesireittiä kutsutaan Nälmänjoeksi. Puiston todellinen tietäjä Oiva Potinkara käyttää nimeä Nälämänjoki ja Oivaan minä luotan.

Vaikea on tuota veden kulkureittiä kutsua joeksi, vaikka Pohjanmaalla on nähnyt lähes yhtä vähävetisiä ilmestyksiä kuten Teuvanjoki.

Jokea kuvatessani taivaalle oli ilmestynyt komea pilvi. Vaikutti siltä, että saisin vielä jossain vaiheessa vetää sadeviitan päälleni. Tarkistin Ilmatieteenlaitoksen sivuilta sateiden reitit. Pieniä ilmeisen runsassateisia sadesilmuja purjehti molemmin puolin Patvinsuota.

Aurinko oli laskemassa ja lähdin kohti autoa. Pieni pelko vaivasi koko ajan. Olisiko Maksimansaaressa odottamassa uusi hirvikärpäsinvaasio. Onneksi lämpötila oli laskenut illan tullen alle kymmeneen asteeseen. Jospa ne eivät jaksaisi nousta siivilleen, huonoja lentäjiä kun ovat. Polulta en kyllä poikkeaisi metsään.

Jossain edessäpäin satoi, sillä pilvet roikkuivat. Valo oli ihmeellisen väristä. Olen monesti miettinyt raskaan kolmesataamillisen telen kantamista näille retkille. Se on painava ja aika harvoin käytän sitä. Nyt kaivoin sen repusta ja totesin, että millään muulla objektiivilläni ei alla olevia kuvia olisi syntynyt. Pysykööt siis tulevilla retkilläkin repussa.

Aurinko oli laskenut, mutta valoa riitti vielä antamaan lakan lehdille kirkkautta. Jos tuota väriloistoa yrittäisi loihtia kankaalle pitäisi maalarin olla todellinen taituri.

Olin oikeassa, Maksimansaaren hirvikärpäset olivat menneet nukkumaan. Uskalsin pysähtyä hetkeksi ihailemaan hijaista metsää.

Päätin retken sinne mistä sen aloitinkin. Maksimanlampi oli peilityyni ja yön sininen.

Kotona menin ötökkäkontrollin, muutamia yhä löytyi, jälkeen kuumaan suihkuun. Siitä huolimatta vielä nukkumaan mennessä tuntui, että selässä ryömi haamukärpäsiä.

Suomunjärvellä illan valoista yön sineen

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten olin yöretkellä Patvisuolla kollegani Petrin ja parinkymmenen opiskelijan kanssa. Yövyimme teltoissa Kaunisniemessä. Nuoriso jäi turinoimaan ja paistamaan makkaraa tulentekopaikalle. Lähdimme Petrin kanssa tutkimaan Kaunisniemen ympäristöä. Metsä on pääosin nuorta, mutta siellä täällä on komeita aihkipetäjiä. Yllätys oli melkoinen, kun yhden kyljestä näkyi selvä vuosiluku ja nimikirjaimet. Olimme löytäneet karsikkopetäjän.

Oiva Potinkaran kirjasta Suomun suurilta saloilta (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12, Vantaa 1997) löysin tietoa Suomun karsikkopetäjistä. Merkinnät ovat eräänlaisia kansanomaisia päivä- tai muistikirjoja. Usein puihin kaiverrettiin myös vainajan nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi. Uskomuksien mukaan vainaja yrittäessään palata kotiin kummittelemaan, tuosta merkinnästä huomasi olevansa kuollut ja kääntyi takaisin lepopaikalleen. Kun karsikkopuun tuli olla jo kaiverrushetkellä vanha ja honkiintunut, on tälläinen puu siis useimmiten 300 – 400 vuoden ikäinen.

Sen retken jälkeen en puuta ole nähnyt. En yleensä suunnittele kuvausretkiäni kovin tarkkaan etukäteen, mutta nyt päätin etsiä Suomun karsikkopuun. Lähdin rannasta haravoimaan nuotiopaikan ja saunan välistä metsikköä. Ihan helposti puu ei löytynyt, mutta etsiminen kannatti. Komean kelon kyljessä näkyi selvästi merkinnät HW 1894. Tunne oli uskomaton, lähes 130 vuotta sitten joku oli kaivertanut nimikirjaimet ja vuosiluvun petäjän kylkeen. Kyseinen henkilö on Potinkaran mukaan saattanut olla Henrik Wallius.

Jatkoin matkaa karsikkopuulta kohti Lapinniemeä Suomun rantoja pitkin. Olin selvittänyt auringon laskuajan ja -suunnan etukäteen. Niiden mukaan valo tulisi Lapinsaaren rantametsään juuri oikeasta suunnasta auringon laskiessa.

Sihvonlammesta Suomuun laskevan puron varsi oli saamassa jo aavistuksen syksyn väreistä. Monesti olen tuotakin näkymää kuvannut, mutta aina se näyttää uudenlaiselta. Tuulettomassa säässä puron pinta oli täydellinen peili reunan metsälle.

Koukkasin puron jälkeen kohti Kuikkaniemeä. Sää oli kulkemiseen ja kuvaamisen juuri oikeanlainen, noin kaksikymmentä astetta ja puolipilvinen. Kuikkaniemen hiekkarannat tuovat mieleeni syystä tai toisesta viisikymmentäluvun. Aika tuntuu pysähtyneen ja jättäneen nuo rannat rauhaan metsänhoidollisilta toimenpiteiltä.

Jätin väliin käynnin Kuikkaniemen kalasaunalla ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan komealle hiekkarannalle. Vesi näytti olevan järvessä melko matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö oli kauniisti iltavalossa ja taustan metsä varjossa. Olen monesti miettinyt, miksi kannan useita objektiiveja repussa vaikka lopulta käytän korkeintaan kahta. Varsinkin raskaan kolmesataamillisen kantaminen on mietityttänyt. Nyt sille oli käyttöä.

Maisema näyttää kolmesataamillisen objektiivin läpi erilaiselta kuin laajakulman kautta. Tele ikäänkuin pakkaa maiseman tiivimmäksi ja samalla pienentää terävyysaluetta. Ajattelin kokeilla tätä vaikutusta pienen lammen rannan tuttuun petäjään jota olin aiemmin kuvannut lähietäisyydeltä laajakulmalla. Kiersin suolla rompien lammen toiselle puolelle, jolloin takana näkyvä Suomun ranta toi kuvaan kauniin hieman epätarkan valoläikän.

Zoomobjektiivilla kuvaaminen on helppoa sillä sommittelua pystyy muuttamaan polttovälirengasta kääntämällä. Kiinteäpolttovälinen pitkä tele on toista maata. Joudut kävelemään paikasta toiseen sopivaa kuvakulmaa etsiessäsi. Onneksi hiekkarantaa oli paljaana kymmeniä metrejä.

Järven ylle kaatunut mänty ja sen ttausta olivat sopivasti valossa samoin kuin rannan kaislat. Tuon kaiken samaan kuvaan saaminen vaati useita jalustan siirtoja.

Rannan valojen kuvaaminen vei mukanaan ja unohdin ajan kulun täysin. Huomasin auringon olevan jo laskemassa ja Lapinniemeen oli vielä melkoisesti matkaa. Siitä huolimatta innostuin kuvaamaan kelon kyljessä näkemiäni kissan kasvoja. Ihme juttu miten metsässä kulkiessani näen puissa milloin ihmiskasvoja, milloin eläimiä ja joskus jopa piruja.

Lapinniemen polulla näin, miten laskeva aurinko valaisi upeasti Lapinsaaren rannat. Juuri tuotahan olin alunperin tullut kuvaamaan. Minuutti ennen tulentekopaikalle ryntäämistäni aurinko meni pilveen. Nuotiolla istui isä ja poika joille purin tuntojani myöhästyessäni auringonlaskusta. He hymyilivät hämmentyneesti. Kävi ilmi, että he eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan purkauksestani, olivat saksalaisia.

Jätin kameran jalustalle suunnattuna varmuudeksi kohti laskevaa aurinkoa. Eväät maistuivat, vaikka vähän harmittikin. Aurinko ei hylännyt minua kokonaan, vaan pilkahti pieneksi hetkeksi juuri ennen katoamista metsänrannan taa.

Mietin evästelyä lopetellessani kotiin lähtöä. Toisaalta voisin käydä Lehtosaarten takana nauttimassa sinisestä hetkestä. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, onneksi. Taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä pilviä, joita aurinko värjäsi. Tulin tutulle kuvauspaikalle eri suunnasta kuin normaalisti ja kuvistakin tuli erilaisia.

Sininen hetki oli nimensä veroinen. Taivaalla näkyvä erikoinen pilvimuodostelma täydensi näkymän. Antoisan retken jälkeen oli mukava lähteä kavelemään kohti Kaunisniemeä. Sain liikkua poluilla yksin, vaikka niin Kaunisniemessä kuin Lapinniemessä oli useita telttakuntia. Taisivat olla jo vaeltamisen jäljiltä unten mailla.

Lämpötila laski nopeasti kävellessäni. Ajattelin, että suolla saattaisi hyvässä lykyllä olla usvaa. Tieltä näkyy Surkansuolle ja siellähän sitä usvaa oli.

Soikkelin ikimetsä Joensuun kainalossa

Juttujani lukevat tietävät, että vanhat metsät ja suot ovat mielikohteitani. Vanhan metsän löytäminen on aina sykähdyttävää, mutta kun se löytyy läheltä omaa kotia, on tunne erityisen voimakas. Olen etsinyt ikimetsiä niin karttapaikan kuin tietoverkonkin avulla. Verkosta löytyi otsikolla Joensuun ikimetsät luettelo lähiseudun kohteista. Monet niistä olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta Kontiolahdella sijaitseva Soikkelin metsä oli tuntematon. Kävin siellä ensivierailulla viime talvena. Keli oli kuitenkin niin hankala, että en saanut kunnon käsitystä metsästä.

Jokin aika sitten näin ystäväni Samin kuvia samaisesta metsästä. Kuvat olivat niin vaikuttavia, että päätin siltä istumalta lähteä kohti Puntarikoskea. Sain Samilta hyviä vinkkejä sekä ennalta että perillä online.

Ajaessani muistui mieleeni, että olin kerännyt lähes neljäkymmentä vuotta sitten mustikoita tuon metsän lähellä olevilta supparinteiltä. Näkymät ovat muuttuneet niistä päivistä, sillä tie kulkee nyt avohakkuuraiskion läpi. Pieni kaistale on jäänyt hakkaamatta ja siellä piilottelevaa polkua pitkin sukelsin satumetsään.

Lähdin myöhään liikkeelle ja ilta-aurinko paistoi jo matalalta kun tulin perille. Se loi metsään hieman salaperäisen valon. Kuljin aluksi väärää polkua joka päättyi lintujen ruokintapaikalle. Lukuisista syöttöautomaateista päätellen lintuja oli talvella ollut runsaasti.

Oikea polkukin löytyi pienen etsimisen jälkeen. Aarniometsä oli kaunis, keloja, valtavia kuusia, haapoja ja koivuja.

En ollut yksin polulla. Ensin vastaan tuli polkujuoksua harrastava nuori nainen. Tervehdimme kohteliaasti, mutta syvällistä keskustelua metsän upeudesta emme käyneet, johtuikohan menninkäismäisestä harmaasta huopahatustani.

Vähän matkaa kuljettuani tuli vastaan nuori mies kamerarepulta näyttävän kantamuksen ja jalustan kanssa. Ei ollut repussa kameraa vaan kiikarit. Kuulemma tällä kerralla ei ollut näkynyt erityisempiä bongattavia lintuja. Ymparisto.fi -sivusto kertoo, että alueella voisi nähdä esimerkiksi viirupöllöjä, varpuspöllöjä, mehiläishaukkoja, erilaisia tikkoja ja pikkusieppoja.

Vanhojen lehtipuiden kyljissä kasvaa monenlaisia kääpiä. En ole perehtynyt niiden tunnistamiseen, joten kuvasin mielestäni komeimpia. Kuvan rykelmä loisti lähes neonvärisenä pimenevässä illassa.

Ilta oli valokuvaamisen kannalta paras mahdollinen. Vaikka taivas oli täysin pilvetön, oli valo metsänpohjassa pehmeää. Kelottuneiden puiden kyljissä näkyi palokärjen ruokapaikkoja.

Lapsuuteni metsät olivat täynnä polkuja. Ne olivat kulkureittejä metsän läpi ja marjastuspaikoille. En tiedä kuvittelenko että polut ovat häviämässä. Monet karttoihin merkityt polutkin ovat kasvaneet lähes umpeen, niin että niitä voi tuskin havaita luonnossa. Avohakkuut ovat katkoneet polkuja ja olen usein harhaillut aukon vastakkaisella puolella polun toista päätä etsien.

Tämä polku on turvassa, sillä Soikkelin metsä kuuluu Natura 2000 ohjelmaan ja on kokonaisuudessaan valtion omistuksessa ja rauhoitettu. Se pysyy myös auki, sillä lenkkeilijät käyvättävät vanhan metsän polkua.

Soikkelin maasto viettää koilliseen. Rinne on paikoin melko jyrkkä ja louhikkoinen. Rinteessä on tihkupintoja ja noroja. Sami kertoi, että rinteen alla on lähde, jonka vesi on maailman parasta. Etsin sitä hartaasti ja lankesin jopa polvilleni, mutta oikeaa paikkaa en hyvistä ohjeista huolimatta löytänyt. Siinä vielä yksi syy palata tähän ikimetsään.

Vaikka Soikkelin metsä on ainoastaan 21 hehtaaria kooltaan, pääsee siellä aidon metsän tunnelmaan. Alue on yksityismaiden ympäröimä ja sen koillispuolella on maatila. Eron suojellun metsän ja sitä ympäröivän alueen välillä havaitsee helposti. Hakatut aukeat näkyvät paikka paikoin myös metsän keskellä kulkevalle polulle asti. Artikkelissa Tutustu Joensuun metsiin kerrotaan, että metsän hienoin osa, jossa oli valtavia sammaloituneita kuusenrunkoja ja suuria sortuneita koivuja, avohakattiin vuonna 2014. On onni että edes osa tästä aarniometsästä säilyy.

Lisää tietoa Soikkelin metsästä löydät osoitteista:

http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Suojelualueet/Natura_2000_alueet/Soikkelin_metsa(6775)

https://metsablogi.wordpress.com/2016/03/04/tutustu-joensuun-metsiin/

Teretinniemi huhtikuussa

Auton lämpömittarissa oli viisitoista astetta kun lähdin kotipihasta ajamaan kohti Patvinsuon Kurkilahtea. Arvelin, että illan tullen ilma jäähtyisi. Jalkaan vetäisin pitkät kalsarit ja reppuun otin untuvaliivini.

Pakkasin takakontiin liukulumikengät, lumikengät ja sommalliset kävelysauvat. Jalkaan panin huopavuorilliset kumpparit. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että vaikka Joensuussa krookukset ja lumikellot kukkivat, niin Patvinsuolla voi olla vielä metri lunta.

Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.

Sää suosi retkeilijää sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Muutaman päivän kestänyt poikkeuksellisen lämmin sää oli sulattanut lumet suolakeuksilta. Pitkoksilla oli kuljettava varovaisesti sillä harhaan astuminen olisi voinut aiheuttaa kylmän kylvyn.

Kymmeniä vuosia sitten ihmettelin Teretille johtavien pitkospuiden vieressä makaavia keloristikoita. Jo silloin näytti, että niiden tekemisestä oli kulunut pitkä aika. Arvoitus ratkesi Oiva Potinkaran kirjan Suomun suurilta saloilta sivuilta.

Viime sotien aikana kehitettiin tavallisten polttomoottoreiden korvikkeeksi häkäpönttöjä. Niiden polttoaineena käytettiin puuhiiltä. Sitä taas saatiin helpoiten kuivasta kelosta. Patvinsuon alueella keloja riitti ja niitä kerättiin suolle keloristikoihin. Hankalimmista paikoista keloja ei ilmeisesti haettu koskaan ja niin ne jäivät paikoilleen lahoamaan. Nyt ei enää yhtään ristikkoa sattunut silmiini.

Metsäsaarekkeiden puusto on sen verran harvaa, että aurinko oli päässyt sulattamaan lumet myös metsistä. Lumeen tallautunut ura oli enää merkkinä menneestä talvesta.

Mitä lähemmäs Terettiä tulin, sitä vetisemmäksi reitti muuttui. Onneksi oli kumisaappaat jalassa, sillä vaelluskengillä ei kaikista paikoista olisi päässyt kunnialla yli. Pitkokset olivat paikoin saappaanvarren mitan verran veden alla. Kulku oli hidasta kun askeleita piti ottaa harkiten jalkoja liu’uttamalla.

Kävelysauva osoittautui tarpeelliseksi siinä vaiheessa kun pitkosten päällä oli lunta ja jäätä. Jää irtosi aina välillä saappaan alla ja olo oli kuin ensimmäistä kertaa luistimilla. Ilman sauvaa olisin ollut rähmälläni suossa.

Patvisuolla on aloitettu vanhojen pitkospuureittien kunnostaminen. Kävin viime marraskuussa katsastamassa Pirskanlammen uuden reitin. Uusia pitkosreitti ei enää kulje rajavartioston ampuma-alueen kautta.

Teretille johtavat pitkoksetkin ovat paikoitellen huonossa kunnossa. Paha paikka on juuri ennen lintutornia. Tähän on nyt tulossa parannus, sillä talven aikana on kuljetettu uusia lankkuja vanhojen korvaajiksi.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkäkin nakkeli. Eväänä oli perinteiseen tapaan karjalanpiirakoita ja pullaa. Teretin laavulla ei ollut ketään. Nuotioon jääneet palamattomat puut olivat kylmiä. Puulato oli täynnä puuta ja löysin helposti kuivaa tavaraa pilkottavaksi.

Pakastimesta mukaani nappaamat piirakat sulivat ja saivat lämmön lisäksi myös savuisan lisämaun. Istuskellessani ihmettelin miksi joku oli tehnyt nuotion muutaman metrin päähän varsinaisesta tulipaikasta. Ehkä laavun edus oli ollut märkä. En silti ymmärrä moista.

Laavun vieressä oli peltilevyn alla kasa uusia lautoja. Ilmeisesti suunnitelmissa on myös täällä korjaustoimia. Muutetaankohan laavun pärekatto lautakatoksi?

Suunnittelin ajoittavani paluumatkan niin, että olisin Olkkosensaaren polun risteyksessä hieman ennen aurigonlaskua. Aikaa oli vielä sen verran, että ehdin kiivetä näköalatorniin. Se kannatti, sillä vasta sieltä pystyi näkemään keväisen suon kauneuden kokonaisuudessaan. Vettä oli niin paljon, että suon ylittäminen olisi nyt mahdotonta vaikka kesällä se onnistuisi.

Suolta kuului kurkien ja joutsenten alkukantaisia ääniä. Niissä on jotain syvästi suomalaista.

Ehdin Olkkosenpolulle juuri sopivasti auringon laskiessa metsänreunan taa. Otin artikkelikuvan muutamia minuutteja sen jälkeen. Tunnelma oli suorastaan harras. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi.

Pakkasin kameran reppuun ja lähdin paluumatkalle. Taivaan valot pysäyttivät kuitenkin vielä useaan kertaan kuvaamaan. Muistikorttikin täyttyi, mutta onneksi kamerassa on kaksi muistikorttipaikkaa.

Ilma oli jäähtynyt, mutta arvelin lämpötilan olevan muutamia asteita plussan puolella. Olikin hämmästyttävää huomata, että pitkosten päällä oleva vesi sai pinnalleen ohuen jääriitteen. Mihin lämpö siirtyi vedestä? Keksin muutamia mahdollisia syitä mutta fyysikkonakaan en aivan varmaa vastausta uskalla sanoa.

Olin tyytyväinen siihen että varustauduin retkeen pitkillä kalsareilla. Kurkilahdessa auton lämpömittari näytti kahta plusastetta.

Kevättalvinen Patvinsuo

Jäin pois kyydistä Rauvunvaaran suoralla. Liukulumikengät jalkaan ja tien yli ihailemaan Autiovaaran rinnettä. Tapanani on pysähtyä aina Patvinsuolla käydessäni täällä. Suon reunan metsä on komea keloineen ja vanhoine petäjineen. Muistelin viime kesän huippuhetkiä, aurinko paistoi rankkasateen läpi ja suosta nousi usva. Tällä kertaa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Läksin hiihtämään kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Lainkuuliaisena kulkijana noudatin liikkumisrajoituksia, vaikka en niitä täysin ymmärräkkään. Polkujen ulkopuolinen liikkuminen on kielletty tietyillä karttaan merkityillä alueilla 1.3 – 10.7. Rajoitusten alkaminen jo 1.3. tuntuu aikaiselta. Suolla ei näkynyt eikä kuulunut lintuja, ainoa havainto oli teerien jäljet Nälämänpuron tulentekopaikan liepeillä.

Muita hiihtäjiä ei ainakaan muutamaan päivään ollut näillä tienoin liikkunut, ei myöskään eläimiä. Hanki kantoi liukulumikengillä liikkujaa kohtalaisen hyvin. Mukava oli hiihdellä, kun aurinko lämmitti eikä tuulikaan vaivannut. Hiihdin Nälämänpuron reunaa myötäillen. Suon metsäsaareke näkyi kuin patvien muodostaman kunniakujan päässä. Päätin heti, että kuvaan saman näkymän paluuhiihdolla auringon laskettua.

Nälämänpuron ylittävä silta löytyi helposti, kun hiihdin puron reunoja seuraillen.

Toista oli noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme päättäneet lähteä hiihtämään Patville. Sää muuttui yön aikana ja lunta tuli taivaan täydeltä. Olin jo silloin jääräpäinen enkä luopunut suunnitelmistani. Hiihdimme sakeassa pyryssä kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Vedin vilttiin käärittyä kuopustamme pulkassa. Ajattelin, että Lahnasuolta tulevat pitkokset näkyisivät kumpareena lumen alta, vaan eivät näkyneet. Yritin tihrustaa tuttua aukkoa josta sillalle puikahdetaan, mutta pyry oli niin sakea, että näkemättä jäi. Silloin ei kännyköitä eikä karttaohjelmia ollut vielä olemassa, joten ei auttanut kuin hiihtää ja toivoa parasta. Lopulta törmäsimme suosaaren reunaan jonka vaimoni tunnisti Hulkkoseksi. Onneksi paluumatkalla pyry helpotti ja Nälämänpuron siltakin löytyi. Selvisimme lopulta tyttäreni pikkukodiksi kutsumalle nuotiopaikalle.

Muinaisten intiaanien tapaan tarkistin ensiksi nuotion pohjan. Se oli yhä lämmin, joku oli pitänyt tulta aamusella. Hän oli myös ehkä yöpynyt, sillä telttapaikka oli lähes lumeton ja tuoreet suksen jäljet lähtivät kohti Olkkosta. Nuotio syttyi ja vegemakkarat paistuivat hiilloksella. Viipukan sämpylän välissä niistä sai hyvät hotdogit.

Oli mukava kaivaa repusta untuvatakki selkää lämmittämään. Nuotio savutti ja vaatteet saivat kunnon retkituoksun. Kun päivää myöhemmin aukaisin auton oven sieltä tulvahti yhä voimakas savun tuoksu.

Emme pitäneet kiirettä, sillä valo paranisi auringon laskiessa lähelle horisonttia. Tuntia ennen auringonlaskua oli valo jo uskomattoman kaunista. Sen saaminen kuvaan vaan on todella haastavaa.

Kun lähdimme paluumatkalle varjot olivat pitkät ja hanki kylmän sininen. Kaukana näkyvä Rauvunvaaran rinne oli vielä auringossa ja lämpimän vihreänkellertävä. Uskooko kukaan valokuvaani katsoessaan, että se vastaa todellisuutta ilman taiteellisia vapauksia.

Ajoitus oli täydellinen sillä tulin metsäsaarekkeen kohdalle juuri auringon laskiessa metsänreunan taakse. Olin katsonut valmiiksi kartasta, mihin suuntaan aurinko laskisi. Oranssin keltaiset säteet muodostivat siniselle hangelle kauniin viuhkan. Kuvaamiseen sopivan kohdan etsiminen on tarkkaa puuhaa. Kameran siirtäminen vaikkapa vain kymmenellä sentillä saattaa ratkaista kuvan onnistumisen.

Päivä oli ollut melko lämmin sillä pakkasta oli lähtiessä ollut seitsemän astetta. Nyt auringon laskiessa laski myös lämpötila selvästi. Sen huomasi, kun räpläsi jalustaa ja etenkin kameraa paljain sormin.

Hiihtelin omia jälkiäni pitkin ja pysähdyin tulomatkalla löytämälleni kuvauspaikalle. Asettelin jalustan samaan paikkaan kuin päivällä. Etsimestä näkyi tarkalleen sama maisema kuin aiemminkin, mutta miten erilainen se oli tunnelmaltaan. Etualan kelot saivat punaa taivaalta tulevasta heikosta valosta ja samaa väriä näkyi myös hennosti hangen pinnalla.

Taivaanranta oli värjäytynyt violetiksi niin kuin pakkasella on tapana. Mikäs oli siinä ollessa, vaikka vilu alkoi vähän tuntua hiihdossa hikeentyneessä selässä.

Retkelle lähteminen vaatii viitseliäisyyttä, varsinkin talvella. Hyvän retken jälkeen tuntuu että kyllä kannatti. Joskus sää ei suosi, mutta usein kuitenkin, niin kuin nyt. Näitä maisemia yön väreissä ei näe, jos ei ole valmis kestämään pientä vilua ja käsien kramppaamista jalustan kantamisen seurauksena.

Hiihtoretki Kolin Laitosaareen

Jäidentuloretkelläni Kolin Valkealammille pääsin ihailemaan kansallismaisemaa uudesta suunnasta kohti kaukana siintävää vaarajonoa. Päätin silloin että kunhan kunnon jäät tulevat niin lähden hiihtämään Laitosaareen. Kunnon pakkasista huolimatta jään päällä paksun lumikerroksen alla oli kuitenkin pitkään vettä.

Kävin taas testaamassa jäällä liikkumista Pyhäselällä ja näytti siltä, että nyt on sopiva hetki lähteä Pieliselle. Vaikka säällä ei retkeilyn kannalta olekaan ratkaisevaa merkitystä niin valokuvaamisen kannalta puolipilvinen sää on paras. Kävin edellisiltana läpi kaikki mahdolliset sääennusteiden tarjoajat. Norjan YR:ä lukuunottamatta kaikki lupasivat huippusäätä. Kahvit termokseen, lembasta reppuun ja auton nokka kohti Kolia.

Kontiolahden kirkonkylän kohdalla taivas oli täysin pilvetön. Romppalan risteyksen lähestyessä taivaanrannassa näkyi muutamia hentoja pilviä. Pysähdyin Koliportille ostamaan karjalanpiirakoita evääksi. Taivas näytti hyvältä, pilvilauttoja seilasi sinisellä taivaalla. Lähdin Kolin rantatietä kohti Kaunislahtea. Auton jätin parkkiin Mustalammen tienhaaraan ja lähdin liukulumikenkäilemään kohti Pelkosenrantaa. Taivas oli vetänyt pilveen. Mieleen nousi vanha Bond-biisi Ei aina käy niin kuin haaveillaan.

Ihailin hetken Pelkosenrannan vanhaa mökkiä ja lähdin sitten hiihtämään Kallioniemen viertä kohti Laitosaarta. Sen takana näkyi kolmen vaaran sinertävät kummut. Katsoin karttaa ja uskon niiden olevan Sutkanvaara, Käränkävaara ja Rintasenvaara.

Mantereen ja Laitosaaren välissä on pieni saari. Sen siluetista saattoi havaita ainakin muutamia komeita mäntyjä. Käänsin sukseni kohti niitä. Aurinko näkyi sekunnin ajan pilven läpi, mutta kameraa en ehtinyt kaivaa esille selässä raahaamastani repusta.

Mielialani nousi hetkessä, kun pääsin tutustumaan tarkemmin pikkusaaren puihin. Nämä Pielisen tuulissa kasvaneet vanhukset ylittivät kaikki odotukseni. Saattavat ylittää komeudellaan jopa Sallan Aihkipetsin komistukset. Miten voikin puu saada noin upeita muotoja ja ilmeikkään kaarnan. Saaren komea louhikko täydensi vaikutelman.

Vaikka sään haltija ei aurinkoa lupauksista huolimatta tarjonnut niin pilvien läpi siilautuva valo oli juuri sopivaa näiden puiden kuvaamiseen.

Aamulla oli ollut pakkasta lähes kolmekymmentä astetta. Laitosaareen hiihtäessäni sitä oli enää vajaa kymmenen. Tuuli oli melko voimakas ja kävi selän takaa, joten hiihto sujui varsin joutuisasti. Ajatuksenani oli ollut hiihtää lahden tyvessä olevalle nuotipaikalle ja sytyttää pienet kynsitulet. Muutin kuitenkin suunnitelmia sillä etelätuuli osuisi taukopaikalle.

Näin jo kaukaa, että Laitosaaren päässä oli rakennuksia. En ollut niitä kartasta huomannut. Kiersin niemen taakse tuulensuojaan. Vanhempi mökki muistutti kovasti Pelkosenniemen mökkiä. Rappujen yläpuolelle oli aikoja sitten naulattu hirvensarvet toivottamaan tulijat tervetulleiksi. Vaikka mökki ei ole enää menneiden aikojen loistossa, on siinä jotain erityistä. Rakentamisessa on nähty vaivaa.

Ja millainen näkymä mökin portailta on! Kelpasi siinä kahvit juoda ja lembasta nauttia.

Aurinko oli laskemassa, eikä suurta värien ilotulitusta olisi odotettavissa. Läksin hiihtämään hissukseen vastatuuleen kohti Pärnälahtea. Kuvailin Kallioniemen rannan puita ja kiviä. Aina välillä vilkaisin Kolin vaarojen suuntaan josko sittenkin aurinko valaisisi edes hetken rinteitä. Ei valaissut.

Taivas värjäytyi hetkeksi pastellisävyihin auringon laskettua vaarojen taa. Vaikka reppu painoi hartioita oli mieli kuitenkin kevyt. Löysin ne komeat männyt ja sen arvoituksellisen mökin Laitosaaresta.

Valoa oli vielä sen verran, että valitsin reitin kotiin niin, että voisin katsastaa Herajoen sillalta näkyvän komean kosken. Tiellä oli juuri sen verran tilaa, että sain parkkeerattua auton niin että se ei tukkisi tietä. Pystytin jalustan keskelle kapeaa siltaa ja aloin kuvata. Kuului auton ääntä. Kolme autoa ajoi ohitseni kävelyvauhtia. Viimeinen pysähtyi kohdalleni. Ajattelin saavani kuulla kunniani tien sulkemisesta, mutta kuski kysyikin Ootko Saaren Heikki?

Tämän tapahtuman seurauksena pääsin vierailemaan entisen oppilaani kotiin. Kahvin ja herkullisen fetapiirakan lisäksi sain paljon tietoa alueen historiasta. Laitosaaren mökki ja Pelkosenniemen mökki ovat saman perikunnan omistuksessa tai ovat ainakin olleet. On siinä osattu mökit laittaa Suomen komeimpien maisemien äärelle.

Kahvittelun ohessa sain kuulla, että Herajoen koskessa on koskikaroja. Kotona kuvia käsitellessäni havaitsin, että yksi sellainen oli päässyt myös yllä olevaan kuvaan. Sen löytämiseen tarvitaan tosin kolmesataakertainen suurennus. Hyvä reissu päättyi siis lintukuvaamiseen.

Lähisuota kuvaamassa

Olen käynyt monet kerrat valokuvaamassa Utranharjulla, jonne on matkaa kotipihastani noin kymmenen kilometriä. Harjusta on toki lohkaistu tienpohjiksi melkoinen osa, mutta jäljellä on vielä upeaa harjumaastoa suppineen ja vanhoine puineen. Keväällä siellä on huumaava tuoksumaailma sillä joidenkin suppien rinteet ovat valkoisenaan kukkivia kieloja.

Kuin ihmeen kaupalla on harjun alla olevasta Lehmonsuosta jäänyt osa luonnontilaan. Jätin auton hiekkakuopalle johtavan tien päähän ja suuntasin lumikengät jalassa suolle. Sää oli mitä parhain, pakkasta kymmenen astetta ja taivaalla muutamia pilvilauttoja. Auringon valo tuntui piristävältä pitkän harmauden jälkeen.

Rantakylään vievä tie jakaa ojitukselta säästyneen Lehmonsuon kahtia. Toiselle puolelle jää Onkilampi ja osa ojittamattomasta suosta ja toisella puolelle suo jolle suunnistin. Tietä reunustava tiheä lehtipuurivistö toimii hyvänä näkösuojana suoaukealle. En ollut yksin liikkeellä, näin toisenkin lumikenkäilijän reippailemassa. Jäljistä päätellen myös hiihtäjät kulkevat suon kautta Utranharjun laduille.

Kello läheni yhtätoista kun tulin suolle. Päivät ovat vielä niin lyhyitä, että aurinko jaksoi nousta ainoastaan hieman suota ympäröivän metsän yläpuolelle. Valon väri muuttui jatkuvasti, sillä välillä sinistä taivasta peitti paksuudeltaan vaihteleva pilviverho. Lumen väri voi olla eri valaistuksissa lähes miltä tahansa sinisestä punaiseen, harvoin ihan puhtaan valkoista.

En ole käynyt kesällä tätä suota kulkemassa, ainakin talvella se näyttää kauniilta. Voin kuvitella, että osa lumen peittämästä aukeasta on kesällä vetistä allikoa.

Suolla oli mukava kävellä, sillä lunta oli vain noin kaksikymmentä senttiä eikä vettä noussut lumikengän jälkiin kulkemista haittaamaan. Lyhyt päivä oli jo kääntymässä iltaa kohti kun taivaanrantaan alkoi kerääntyä pilviä. Näytti siltä että aurinko laskisi pilveen. Mietin poislähtemistä mutta termoksessa oleva kahvi ja Rasivaaran Anun korvapuusti saivat vielä jäämään.

Tummat pilvet antoivat hyvän taustan auringon lämpimästi värjäämille männyille. Olisi mielenkiintoista tietää miksi suolla kasvavat männyt ovat selvästi luonteikkaampia kuin kankaalla kasvavat. Ne toki kasvavat hitaammin, mutta voisiko se olla ainoa syy.

Soilla tulee yleensä keskityttyä niiden avariin maisemiin ja komeisiin keloihin. Lehmonsuolla ei ole keloja, mutta nähtävää löytyy myös suon pinnasta. Lumen alta pilkisti vielä syksyn punaamia vaiveroita ja suopursuja. Jokin vaiveron yksinkertaisessa kauneudessa viehättää niin kesällä kuin talvellakin.

Suo ei ole suuren suuri, mutta lumikengät jalassa se riittää nostaamaan hien pintaan. Etsin paikkaa laskevan auringon kuvaamiseen. Sopivia puuryhmiä löytyi, ainoastaan riittävän etualan etsiminen vaati kulkemista.

Valon väri muuttui nopeasti. Auringon puolella taivas sai oranssin värin ja varjossa oleva hanki sinisen. Suoraan vastavaloon kuvatessa syntyy usein heijastuksia. Etsin puun, jonka oksat olivat riittävän tiheät auringon peittämiseen, mutta päästivät sivulta valon läpi.

Laskeva aurinko värjäsi horisontissa olevat pilvet punertaviksi. Kotiin ajaessani havaitsin, että aurinko näkyi vielä Utranharjun päältä. Pienestä koostaan huolimatta Lehmonsuo on kaunis ja monipuolinen. Yhdistettynä Utranharjun alueeseen siitä saisi upean retkeilyalueen. Suon ja varsinkin harjun suojelulla saattaa olla kiire, sillä harjun kupeessa oleva hiekkakuoppa laajenee vuosittain.

Joensuu on luontokuvaajan kannalta hyvä paikka asua. Alle kymmenen kilometrin säteellä torilta on Kuhasalon metsät, Kalmoniemen rannat, Utranharjun supat ja myös tämä Lehmonsuo.

Kolin Valkealammen upeat maisemat

Kävin vuosia sitten Kolin kansallispuistoon kuuluvalla Valkealammella. Muistot retkestä ja maisemista olivat niin hyvät että lähdin suurin odotuksin muistojani verestämään. Odotettavissa oli lähes pilvetön päivä, joten valoa riittäisi enemmän kuin yleensä harmaana loppuvuonna.

Valkealammen alue on erillään Kolin vaara-alueesta, lähellä Herajokea Pielisen rannassa. Valkealampea erottaa Pielisestä vain kapea harju. Olisin voinut ajaa perille Kolin kylän kautta rantatietä pitkin, mutta liukkaat tiet saivat minut valitsemaan Ahveniselta tulevan reitin. Hyvä niin, sillä tie Herajoelta eteenpäin oli hiekoittamaton ja todella liukas. Jätin auton Mustalammen tienhaaraan vaikka tiellä oleva puomi oli auki. Auringon nousuun oli aikaa, joten sain kävellä rauhassa ilman niskan hiestymistä.

Laskeuduin harjupolulta Pielisen hiekkarannalle. Tämän paikan muistin entuudestaan. Näkymä vastasi muiskuviani. Pieni luoto oli sopivasti nousevan auringon suunnassa. Pielisen selkä lainehti vielä täysin vapaana, mutta lahdessa kellui toinen toisessaan kiinni olevia jäälauttoja. Aikaa riitti hyvän kuvauspaikan etsimiseen. Sellainen löytyi ja asettelin jalustan paikalleen ja kävelysauvan nojalleen jyhkeän männyn juurelle. Aurinko nousi upeana tulisena pallona metsän takaa.

Täälläkin on metsää hakattu ennen kansallispuiston perustamista, mutta rantaan on jätetty muutamia kunnon mäntyjä. Männikkö loisti punaisena matalalta paistavan auringon valossa. Parhaat hetket kuvaamiseen menisivät auringon noustua kunnolla metsänrajan yläpuolelle. Puhelimen TPE-ohjelma näytti, että aurinko paistaisi pian Valkealammen suuntaisesti. Läksin kiireesti harjun yli Valkealammen rantaan.

Lampi on sen verran syvässä kuopassa, että aurinko ei vielä valaissut rannan puita. Jää oli peilikirkas ja turkoosin värinen. Kuvaamispaikan löytäminen tuotti vaikeuksia johtuen rannan varsin tiheästä pensaikosta. Oksien katkominen ei tullut kansallispuistossa kyseeseen, joten ei auttanut kuin juosta pitkin rantaa sopivaa aukkoa etsien. Se löytyi sopivasti ennen ensimmäisten valoläikkien ilmaantumista vastarannalle.

Vastarannan pieni saari kiinnitti huomiotani. Kuvasin siitä erilaisia rajauksia mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. Saari ikäänkuin upposi taustalla olevaan metsään. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla aurinko valaisisi ensin saaren ja vasta sitten taustalla olevan metsän. Pieliseltä puhaltava tuuli ei päässyt tuivertamaan harjun yli, joten pystyin odottelemaan sopivan valon ilmestymistä.

Tunnin odottelun jälkeen alkoi tapahtua. Ensin valo osui pienen saaren takana olevaan koivuun ja se suorastaan pomppasi esiin taustasta. Vielä hetki odottelua ja myös saaren mänty ja koivu valaistuivat. Valokuvaaminen on parasta juuri tälläisinä hetkinä, jolloin odotukset täyttyvät ja jopa ylittyvät. Innoissani kuvasin ruudun toisensa jälkeen.

Kuvaaminen kesti vartin. Vaihdoin paikkaa useaan kertaan ja tiesin, että valo ei kestäisi enää pitkään. Kun se sitten loppui, huomasin kävelysauvani hävinneen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi. Edellisen sauvan unohdin vuosia sitten Hepokönkäälle. Huomasin unohdukseni vasta kotimatkalla enkä kääntynyt takaisin.

Tällä kertaa päätin etsiä hukkaamani vaikka aikaa siihan kuluisi. Katsoin ottamistani kuvista paikat, joissa olin pysähtynyt pidemmäksi aikaa. Maassa ei ollut juuri lunta, joten kuvauspaikkojen etsiminen kesti aikansa. Kävelin ensin Valkealammin rannat ja kiipesin lopulta harjun yli Pielisen rantaan. Siellä sauva nojasi yhä jyhkeään mäntyyn, jota vasten sen ensimmäisellä kuvauspaikallani olin laittanut.

Päivä oli edennyt yli puoleen suuren innostuksen vallassa. Kun sauva löytyi ehdin rauhoittua ja huomasin nälän tunteen. Istuuduin rannan läheisyydessä olevan nuotiopaikan penkille. Kolin kansallispuistoa esittelevään karttaan paikkaa ei ole merkitty, joten en ryhtynyt nuotion virittelyyn. Munavoilla ryyditetyt karjalanpiirakat maistuivat, vaikka Pieliseltä tuuli kylmästi.

Talvinen päivä on lyhyt. Kun palasin ruokahetken jälkeen Valkealammen rantaan oli aurinko jo laskemassa. Lähdin kulkemaan kohti Kaunislahtea. Vilkaisu taaksepäin näytti tutun pienen saaren aivan uudessa valaistuksessa. Otin näystä muutaman kuvan, vaikka en ollut varma niiden onnistumisesta. Valaistuserot jäälle osuvan valokiilan ja takana olevan metsän välillä näyttivät kovin suurilta kunnon kuvan saamiseksi.

Valkealampi oli kauttaaltaan kirkkaan jään peitossa, mutta mieleeni ei tullut lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Riitti että sain ihailla rannan puiden ja pensaiden heijastuksia turkoosilla jäällä. Tämän kaltaista valoa ja maisemaa ei usein tule kokeneeksi vaikka paljon liikkuu luonnossa.

Olin liikkunut katse tiukasti maisemissa. Vilkaisu jalkoihin näytti, että myös pienet kohteet olivat kauniita. Kymmenen asteen pakkanen ja avoin Pielinen olivat yhteistuumin kuorruttaneet kasvit jääkiteillä.

Uskon löytäneeni Suomen kauneimman mökkirannan. Näkymä Kaunislahden pohjukasta on mykistävä. Kolin vaarat näkyvät täältä kerroksina jollaisina niitä ei mualta näe. Auringon laskettua vaaran siniset rinteet muodostivat komean kontrastin taivaan oranssinkeltaisen kanssa.