Aamu Kolilla

Joko se ehti mennä, vai ehtisikö juosten kyytiin. Juoksuksi piti panna ja siltikin myöhästyin. Kiire johtui siitä, että auringon nousuun oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Jo Kolinportilla eväitä ostaessani hiipi epäilys myöhästymisestä mieleen. Taivas näytti tietenkin upealta.

Maisemahissiin kiiruhti lisäkseni nuori naisihminen. Naureskelimme nousun aikana Turun Kakolanmäen vikaherkälle funikulaarille. Kävi ilmi, että hänkin oli menossa ihailemaan auringon nousua. Lähdimme yhtäjalkaa kohti Ukko-Kolin huippua. Pysyin aluksi hyvin kannoilla, mutta jyrkällä oikopolulla jouduin antamaan periksi.

Viime metreillä ennen huipulle saapumista näin auringon ensisäteiden osuvan puiden latvoihin. Ajattelin että onhan noita auringonnousuja tullut nähtyä ja kuvattua. Nyt voisi rauhassa keskittyä valon kuvaamiseen.

Kuvailin näkymiä Ukko-Kolilta pitkään yksikseni. Olin jo lähdössä eteenpäin kun seurakseni tuli omaa ikäluokkaani oleva mies. Hän kertoi että tykky oli pudonnut lähes tyystin puista pari päivää aikaisemin, kun lämpötila oli noussut muutamia asteita yli nollan. Samaan aikaan puhalsi myös voimakas föhn-tuuli. En ollut tykyn puutteesta murheissani, melkeinpä päin vastoin. Kuuset näyttivät mielestäni nyt ilmeikkäämmiltä.

Sain jostain vinkin, että nastakengät olisivat parhaat valinnat näillä poluilla. Laskeutuminen Ukko-Kolilta vaati niilläkin varovaisuutta. Portaat olivat muuttuneet liukumäeksi.

Hanki oli täynnä erilaisia jälkiä. Monet olivat kulkeneet lumikengillä, mutta vähintään yhtä paljon näkyi kengänjälkiä. Tästä oli se hyvä puoli, että pääsi kulkemaan myös muualla kuin varsinaisilla poluilla. Haittana oli tietenkin se, että valokuvaan oli lähes mahdotonta löytää koskematonta hankea.

Lähdin seurailemaan lumikenkäilijöille viitoitettua reittiä. Se mutkitteli uusia polkuja kohti Paha-Kolia. Tulipahan nähtyä tuo tuttu paikka uudesta näkökulmasta.

Paha-Kolin huipulla pyrin lähinnä pysymään pystyssä. Ilma oli lämmin, mutta navakka tuuli piti huolen siitä että siirtyminen Kolinuuron suuntaan tuntui mukavalta ajatukselta.

Pieni-Koli ja Mäkrä olivat varjossa mutta etualan männyt paistattelivat kirkkaassa auringonvalossa. Näkymän kruunasi Mäkrän rinteiltä nouseva hento usva.

Kolilla on tiettyjä kohteita, joita kuvaan aina kun paikalle osun. Yksi mieluisimmista on Mäkränaho ja sen reunassa kasvavat koivut. Näin jo aholle laskeutuessani, että valo oli upea mutta haasteellinen.

Monet valokuvaajat etsivät luonnosta yksinkertaisuutta ja eivätkä kuvaa mielestään liian sekavia näkymiä. Luonto ei ainakaan Suomessa ole kuitenkaan selkeän järjestelmällinen vaan pikemminkin kaoottinen, kuten tuo Mäkränahon metsänreuna. Juuri tuo kaoottisuus miellyttää minua ja sen haluan tuoda myös kuviini.

Retki Patvinsuon Hietajärvelle opetti, että mukana pitää olla riittävästi juotavaa. Kahvin lisäksi repussa oli nyt myös teetä. Mukava oli juoda termoksesta lämmintä teetä jääkylmän veden sijasta.

Eväitä pysähdyin syömään Mäkränahon latoon. Se tarjosi hyvän suojan kylmää viimaa vastaan. Kyllä kelpasi nauttia eväistä kun oviaukosta näkyi lähes keväiseltä näyttävä köivikko.

Tapasin Mäkränahon reunalla eksyneen hiihtäjän. Hän oli lähtenyt kolmen kilometrin lenkille, mutta ladun merkinnät olivat hänen mielestään kehnot. En itsekään löytänyt kunnon opasteita, vaikka kuljin latu-uria pitkin. Latuja ei oltu myöskään ajettu hiljattain, sillä niin huonossa kunnossa ne näyttivät olevan.

Autolle tullessani tuntui, että evästelyn jälkeen voimat olivat palanneet. Niinpä lähdin kohti funikulaaria ajatuksenani käväistä vielä Akka-Kolilla. Eipä juuri naurattanut kun näin hissin ovessa lapun HUOLLOSSA. Ei olisi kannattanut nauraa turkulaisille.

Lähtisinkö kotiin? Kävelin kuitenkin tietä pitkin opastuskeskukselle ja sieltä kiipesin Akka-Kolille. Hikihän siinä tuli, mutta näkymät olivat vaivan arvoiset.

Sää näytti olevan muuttumassa, etelästä nousi pilvirintama. Aurinko kuitenkin paistoi aina välillä pienistä rakosista.

Akka-Kolilta laskeutuessani tuli eteen taas valinta, kotiin vai eteenpäin. Jalat veivät Ukko-Kolille vaikka pää sanoi muuta. Valinta oli kuitenkin hyvä, sillä pohjoisen taivas oli vielä kauniin sinivalkoinen. Näköalapaikalle johtavien portaiden liukumäki näytti johtavan suoraan taivaaseen.

Viimeisen kuvan otin lähes samoilta jalansijoilta kuin ensimmäisen. Retken kruunuksi kävin luontokeskus Ukossa taiteilija Mariana Nordgrenin näyttelyssä. Hän esittelee akvarelleissaan Pohjois-Karjalan linnustoa. Kerrassaan upea näyttely.

Funikulaarikin oli saatu kuntoon, joten laskeuduin komeasti alas vaaralta. Nyt jo naurattikin!

Hiihtäen Patvinsuon Hietajärvelle

Olin ajatellut käydä Patvinsuon kansallispuistossa olevalla Hietajärvellä ennen joulua. Monista eri syistä retki lykkääntyi yhä uudelleen. Ensin lunta oli liikaa ja vielä sellaista höttöä, että kulku olisi ollut todella raskasta. Sitten alkoivat pyhät ja taudit. Niiden jälkeen tuli vielä kuukauden kestänyt valoton aika.

Luvassa oli pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joten kello herättämään ja suunta kohti Suomua. Matkalla vähän epäilytti sillä taivas oli vielä Kontiolahdella täysin pilvessä. Uimaharjussa taivas aukeni kuin taikaiskusta ja Autiovaaran suoralla olikin jo painettava jarrua. Auringon ensi säteet valaisivat kauniisti suota ja sen takana olevaa metsää. Hämmästyksekseni hanki kantoi jalkamiestä tien vieressä ja kohtuullisesti jopa suollakin.

Suomulle päästyäni lähdin liukulumikenkäilemään kohti Kaunisniemen päässä olevaa saunaa. Metsän puolella suksi upposi vain nimeksi, joten hiihtäminen sujui kevyesti. Muistelin hiihdellessäni niitä lukemattomia retkiä joita oppilaiden kanssa olen noihin maisemiin tehdyt.

Sauna kylpi lämpimässä valossa. Oven päällä komeileva kyltti kehotti varomaan eikä syyttä. Ovi vaatii saunojalta nöyryyttä, niin matala se on. Varoituksista huolimatta olen itsekin löynyt pääni oven karmiin useita kertoja.

Suunnistin Kaunisniemeltä jäätä pitkin oikoen Kuikkaniemeen. Sen komeaa vanhaa metsää täytyy aina käydä tervehtimässä. Jäällä oli vain niukasti lunta ja pinta kovaa hankea. Mukava siinä oli auringon paistaessa hiihdellä. Matkan varrelle osui useita pienehköjä uveavantoja. Piti tarkistaa verkosta tuon ilmestyksen syntytapa. Se kuulemma syntyy, kun lumi painaa jäätä alaspäin ja jää murtuu jolloin nousee pinnalle. Myös pilkkireikä voi synnyttää uveavannon.

Aamuaurinko valaisi Kuikkaniemen komeat hongat ja kaatuneet kelovanhukset. Jätin tällä kertaa kalamajalla käynnin väliin ja jatkoin kohti Aittoniemeä.

Hiihdin aluksi rantoja pitkin sopivia kuvauskohteita etsien. Ranta oli täysin varjossa, mutta aurinko pääsi paikoin pilkistämään kapean Kuikkaniemen puiden välistä. Valo oli vielä aamun lämmintä ja osuessaan puihin se muodosti hienon kontrastin varjossa olevan kylmänsinisen hangen kanssa.

Olen kulkenut niin monia kertoja noita rantoja pitkin, että tiesin valmiiksi mistä mukavia kuvauskohteita voisi löytyä. Sattuuko valo sopivasti, ratkaisee tuleeko kuvasta kelvollinen. Vastarannalla valo osui muutamiin mäntyihin niiden ympäristön ollessa vielä varjossa. Hain kuvakulman niin, että männyt jäivät kahden edessä olevan puun kehystämiksi.

Olin kuvaillut niin ahkerasti, että nälkä alkoi nakella. Ei kuitenkaan tehnyt mieli pysähtyä sillä käsiä paleli jo valmiiksi. Aittoniemen rannassa kyyhöttävän vanhan saunarakennuksen rappusille paistoi aurinko ja ajattelin siellä olevani myös suojassa viimalta. Eväät sain kyllä syötyä, mutta suurena nautintona hetkeä ei voinut pitää.

Hiihto kohti Hietajärveä sujui aluksi ilman hankaluuksia. Poikkesin kuvaamaan polunvarren komeita keloja. Jyhkeämmän runko on harvinaisen hieno. Väri vaihtelee lähes sinisestä keltaiseen ja vihreät sekä mustat naavat koristavat pintaa juuri oikeissa kohdissa.

Vaikka hanki kantoi hyvin, alkoi yksitoista kiloa painava kamerareppu tuntua hartioissa. Olisi pitänyt säätää kantolaite kotona lämpimässä sillä palelevin sormin ei tehnyt mieli hommaan ruveta.

Hietajärven nuotiopaikka oli paksun hangen peitossa. Puuladon oven avaaminen olisi tarvinnut lapion ja aikaa, joten luovuin nuotion sytyttämisestä. Kuvasin järven rantaa talvivalossa ja lähdin takaisin kohti Suomua.

Pysähdyin Aittoniemen kupeessa olevalle sillalle lepäämään. Sen ali Suomunjärveen virtaava puro oli paikoin avoin vaikka virtausta siinä ei juurikaan näkynyt. Mietin että olisikohan syynä jäättömyyteen lähdeveden purkautuminen kuvan ylärenassa näkyvässä sulakohdassa.

Pakkasta oli yksitoista astetta ja sillalle kävi pieni viima järveltä. Etsin repun pohjalta vanhaksi menneet kemialliset kädenlämmittimet. Ajattelin, että jospa niistä tulisi rukkasiin laitettuna edes hento plasebovaikutus.

Hiihtelin Kuikkaniemeen omia menojälkiäni pitkin. Sen verran pitkään olin reissullani viipynyt, että aamun lämmin valo oli muuttunut lämpimäksi iltavaloksi. Pysähdyin kuvaamaan samaa kelovanhusta jota olin kierrellyt jo menomatkalla.

Aurinko paistoi matalalta, kun lähestyin Kaunisniemeä. Olin päättänyt pitää kameran visusti repussa ja säästää palelevia sormiani. Näkymä oli kuitenkin niin upea, että vilu sai unohtua.

Eväät söin vasta lämpenevässä autossa. Siinä istuskellessa oli aikaa miettiä, mitä seuraavalla kerralla tekisin paremmin. Toimivat kädenlämmittimet on hankittava, jotta pakkasellakin tarkenee pysähtyä syömään eväitä. Ilman taukoja paarustaminen muuttuu painavaa reppua kantaen raskaaksi, lähes työksi. Lämmintä juotavaa, muutakin kuin kahvia, pitää ottaa mukaan. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi tuntuu kurkussa viiltävän kylmältä.

Kotimatkalla hämmästelin sään nopeita vaihteluita. Suomulla taivas oli melkein pilvetön. Kivilahden tienhaaran kohdalla pilviverho ilmestyi kuin tyhjästä. Uimaharjuun laskeuduttaessa taivaanrantaan aukesi rako, jonka laskeva aurinko värjäsi upean punaiseksi. Koko loppumatkan sain ihailla hienoa valonäytelmää. Pysädyin Jakokosken kohdalla ja nappasin retken kruunuksi auringonlaskukuvan.

Peurajoen koskilta Yölammelle

Peurajärven ympäristössä on muitakin luontokohteita kuin Hiidenportin kansallispuisto. Saimme kämpän lämpiämään ja oli aika lähteä metsästämään kuun nousua Peurajoen koskelle. Ylimmäisen Jokijärven eteläpuolella olevalta sillalta saattaisi hyvällä tuurilla saada kuvan suoraan joen päällä mollottavasta kuusta.

Emme olleet ainoat kuvaajat sillan korvassa. Timo tunnisti joen penkalla kyykistelevän mieshenkilön ammattikuvaajaksi. Häneltä oli tilattu tarkkaan ohjeistettu valokuva uutta keittiötä komistamaan. Kuvassa tuli olla nuotion päällä roikkuva kahvipannu, vieressä lankulla kuksa ja taustalla näkyisi sinisen hetken valaisema silta. Olisi tietenkin kauniimpaa, jos sillalla ei olisi jälkiä ja rinteen lumihankikin saisi mielellään olla koskematon. Lupasimme olla pilaamatta kuvaa omilla toimillamme. Jätimme sillan rauhaan ja laskeuduimme joen rantaan kauempaa.

Kuun nousu jäi pilvien taa, mutta illan sininen hetki oli upea. Pakkanen lähenteli kahtakymmentä astetta mutta onneksi ilma oli täysin tyyni. Sulakohtiin muodostui täydellisiä heijastuksia.

Sillan ympäristö on kuvauksellinen, joten palasimme sinne seuraavana aamuna odottamaan auringon nousua. Pakkanen oli entisestään kiristynyt, auton mittari näytti kahtakymmentäviittä astetta.

Kuvasin suunnilleen saman maiseman mikä on illalla otetussa tämän kertomuksen artikkelikuvassa, mutta tällä kertaa sillalta. Aamun sininen hetki on selvästi erilainen kuin illan vastaava.

Kova pakkanen oli jäädyttänyt yön aikana lisää joen reunoja ja sulassa kohdassakin näytti tapahtuvan jäätymistä. Kohta joki olisi täälläkin umpijäässä.

Auringon nousun kanssa kävi samoin kuin illan kuun nousun. Ohut pilviharso ilmestyi juuri ennen H-hetkeä peittämään taivaanrantaa. Siitä huolimatta näkymä joelle oli värikäs ja kuvauksellinen.

Aamun rapsakka pakkanen auttoi päätöksenteossa, oli aika vaihtaa paikkaa ja piipahtaa mökille nauttimaan lämmöstä ja herkullisista eväistä.

Mäntyjärvi laskee Peurajärveen Mäntyjokena. Pysähdyimme jo illalla ihailemaan joen ylittävältä sillalta alla vapaana kuohuvaa koskea. Koskikarakin nähtiin vaan ei edes yritetty kuvata.

Aamun käännyttyä päivään alkoi aurinkokin päästä näkyviin pilvien takaa. Rymysin sillalta kosken alajuoksulle. Se kannatti sillä veden päälle kallistuneet puut muodostivat japanilaistyyppisen sommitelman. Kuvaan tuli värikontrastia auringon valaisemista rannan männyistä.

Valoisan päivän pituus on nyt hämmästyttävän lyhyt, vaikka ei ihan Lapissa ollakaan. Tuntui siltä, että aurinko oli vasta äsken hilautunut puunlatvojen yläpuolelle, kun se jo alkoi vajota takaisin horisonttiin.

Siirryin kuvaamaan Peurajärven rantaan ja siellähän tuo illalla kadoksissa ollut kuu mollotti. Kuvassakin se näkyy, kun oikein tarkasti katsoo. Järvi oli avoin Mäntyjoen suun kohdalta. Kova pakkanen oli tehnyt jääruusuja joiden takana avoimella pinnalla näkyi vastapäisen metsän heijastukset.

Vuosi sitten elokuussa kävelimme Timon kanssa näitä samoja polkuja Mäntyjoen sillalta myötäpäivään Mäntyjärven kierrosta. Ihastuin silloin harjun kainalossa piilottelevaan Yölampeen.

Ei näkynyt täälläkään jälkiä muista kulkijoista. Hanki oli koskematon, vain suopursun varret pilkottivat sinisestä hangesta. Varjopaikkojen sini ja vastarannan pienet valon lämmittämät puunlatvat saivat sydämen sykähtämään. Tätä talven valo on parhaimmillaan. Sormien paleleminen unohtuu.

Vanhojen petäjien kyljet ovat aina vetäneet minua puoleensa niin kuin tikkaa konsanaan. Yölammen rannalla runkoja riittää. Retken parhaat valotkin sattuivat sinne joten tämänkertainen Hiidenportin turnee sai arvoisensa lopun.

Syksyn satoa Joensuun lähiluonnossa

Olen syksyn mittaan tehnyt monia pikkuretkiä Joensuun lähiympäristöön. Kokosin tähän otoksia näistä helposti saavutettavista kohteista.

Artikkelikuva on Kontiolahden Vierevänniemestä. Olen kirjoittanut aiemmin tarinan sen enteistä. Tavoitteenani on jo pitkään ollut kuvata noita mahtavia puita sumun pehmentämässä valossa. Syyskuun viimeisinä päivinä toive näyttyi viimein toteutuvan, sillä aamulla oli Joensuussa todellinen hernesoppasumu.

Sumu hävisi kuin taikaiskusta, kun laskeuduin Kontiolahden keskustasta Vierevänniemeen. Usvaa oli ainoastaan järvellä. Kiersin metsässä etsien kuvattavaa ilman tulosta. Palasin rantaan, aurinko nousi ja valaisi osan maisemasta. En ollut enää pettynyt olosuhteisiin. Rannan mäntyjen takaa näkyvä sumuinen järvi ja vastaranta saavat kaksiulotteisen kuvan näyttämään kolmiulotteiselta.

Utranharju on Joensuun ja Kohtiolahden rajamailla sijaitseva komea harjualue. Iso osa siitä on kaivettu teiden pohjaksi, mutta säästynyt alue on tietoni mukaan nyt suojeltu.

Käyn säännöllisesti kuvaamassa harjulla. Sitä ympäröi paikoin nuori koivikko, joka on varsinkin syksyllä erityisen kaunis. Tällä retkellä onni suosi, sillä koivikonaluksen saniaiset olivat juuri vaihtamassa väriä kesän vihreästä syksyn oranssiin. Aurinko valaisi maiseman sivulta, jolloin metsänpohja näytti lainehtivan kuin meri.

Harju on paikoin yllättävän vehmas. Suppien reunoilla kasvaa haapoja ja koivuja ja ylempänä komeita kuusia ja mäntyjä. Keväällä metsän täyttää kielojen voimakas tuoksu, niitä kasvaa mattona suppien reunoilla.

Vaikka Utranharju on lähellä kaupunkia saa siellä kulkea ja kuvata yleensä rauhassa. Joskus koiran ulkoiluttajat pysähtyvät kysymään olenko lintukuvaaja. Maisemien kuvaaminen näyttää joensuulaisista olevan hiukan omituista, sillä ilmeet kertovat hämmästyksestä kun kerron kuvaavani metsää ja puita.

Kuhasalo on vain muutaman kilometrin päässä Joensuun torilta sijaitseva luontohelmi. Käyn siellä lähes viikottain kuvaamassa ja kävelemässä. Joensuun kaupunki on parantanut alueen polkuja ja nuotiopaikkoja. Täytyy toivoa, että ihmiset osaavat arvostaa kaunista ympäristöä.

En yleensä kulje pääpolkuja pitkin vaan loikkaan metsän peittoon. Siellä ei muita liiku. Yleensä ajatellaan, että auringonpaiste on ehto hyvien valokuvien synnylle. Olen havainnut että asia on päinvastoin, ainakin metsissä. Kirkkaalta taivaalta tuleva valo tekee kuvaamisen mahdottomaksi, sillä kameran kenno ei pysty hallitsemaan suuria valaistuseroja. Tihkusateessa värit korostuvat ja tunnelma paranee. Pieni usva kruunaa olosuhteet.

Etsin metsästä tarinoita. Alla olevassa kuvassa oleva pieni pihlaja on taipunut poispäin vieressä olevasta kuusesta. Ison puun harmaat oksat ovat kuin jöröjukan kynnet, jotka uhkaavat pienempäänsä. Kyse on elämän taistelusta.

Repokallion lenkkipolku on kilometrin päässä kotioveltani. Kiertelen siellä usein pikkukamera taskussani. Kun löydän jonkin mielenkiintoisen kohteen, otan siitä kuvan ja palaan sopivan sään koittaessa koko kamera-arsenaalin kanssa.

Tuota pyramidin muotoista sammalen peittämää kiveä olen kuvannut useita kertoja. Pari päivää sitten oli sadesumua. Valoa ei ollut juuri nimeksikään, mutta tällä säällä sammalet loistivat lähes luonnottoman kirkkaina.

Repokallion polun varrella kasvaa monia merkillisen muotoisia puita. Osan kasvupaikkaa voi pitää lähes mahdottomana. Eräskin komea petäjä kasvaa suoraan kiven halkeamasta. Ei voi kuin ihmetellä, mistä puu saa ravinteensa ja kuinka se on pysynyt pystyssä moisissa olosuhteissa.

Lenkkipolun ympäristössä metsää on paikoin harvennettu, onneksi kuitenkin maltilla. Harventamisen seurauksena valo pääsee paikoin syvälle metsään, vaikka etuala on jätetty harventamatta. Tuollaisesta ympäristöstä löysin suurten lohkareiden lomasta kasvavan pihlajavainaan. Sen muoto saa mielikuvituksen liikkeelle.

Yöpilviä ja auringonnousu Teretinniemellä

Ennätyksellinen hellejakso loppui viimeinkin ja jaksoin suunnitella retkeä pois mökkipihasta. Tähdet ja avaruus -lehdessä oli juttu yöpilvien kuvaamisesta. Innostuin jutusta niin paljon, että päätin lähteä yöksi Patvinsuon Teretinniemeen.

Ilmatieteenlaitoksen sääennusteista katsoin, että ilman lämpötila ja kastepiste olivat lähes samat illasta alkaen. Odotettavissa olisi usvaa. Ensimmäiset usvapilvet näinkin jo Uurossa hakkuaukeilla ja pienillä suopläntäreillä.

Ilta oli pimenemässä yöksi, vaikka täyttä pimeyttä ei lähes pilvettömästä taivaasta johtuen tulisi. Rauvunvaaran suoralla iskin jarrut pohjaan, suolla leijui kaunis usvapilvi. Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.

Enpä muista että Kurkilahden parkkipaikalla olisi ollut koskaan moista ruuhkaa. Sain viimeisen paikan. Kumma kyllä en nähnyt ainuttakaan yöpyjää rannan tuntumassa. Olivatkohan kaikki lähteneet Suomun kierrokselle vai olisiko Teretillä teltta- ja riippumattosuma. Lakkoja poimimassa ihmiset sentään tuskin olivat sillä hämärässä poimiminen ei onnistu.

Heitin repun selkääni ja lähdin polulle. Oli nautinnollista kulkea sillä auton lämpömittari oli näyttänyt seitsemää astetta. Ei noussut hiki selkään, vaikka ripeästi kuljinkin ensimmäiselle suolakealle asti. Uskoin sieltä näkyvän yöpilviä. Ja niitä tosiaan näkyi, lähes koko taivaankansi oli loistavien pilvien kirjoma. Aivan taivaanrannassa oli pieni oranssi hehku muistona auringon laskusta.

Yö pimeni niin, että pitkoksilla kulkeminen oli melkoista tasapainoilua. Paikoin niitä oli korjattu, mutta muutamat lankut oli irti ja vielä lenkoja ku lentokonehen propellit kuten Pohjanmaalla sanotaan. En onneksi kaatunut kertaakaan.

Edessä oli vajaa kaksi tuntia kuvaamiseen kelpaamatonta aikaa. Päätin kävellä Teretin laavulle silläkin uhalla, että säikäyttäisin siellä mahdollisesti yöpyvät. Pelko oli turha, sielläkään ei ollut hengellä heiluvaa. Missähän kaikki maastoon lähteneet yöpyivät?

Houkutus laittaa pieni nuotio laavun eteen oli suuri sillä maa oli laavun ympärillä sateen jälkeen märkä. Toimin kuitenkin vastuullisesti sillä metsäpalovaroitus oli voimassa. Makailin tunnin pölkky pääni alla ja harmittelin autoon jättämääni makuupussia. Evästely nosti mielialaani ja lähdin kohti Teretin tornia. Kello oli varttia vaille kaksi ja tulossa oli alkusoitto upeaan aamun sarastukseen.

Valo lisääntyi niin että puolen tunnin kuluttua lähi puista ja suosta alkoi näkyä yksityiskohtia ja väritkin palasivat maisemaan. Taivaalle oli ilmestynyt kauniita pilviä, joita tunnin kuluttua horisonttiin ilmestyvä aurinko jo kultasi. Pitäisi useammin jaksaa lähteä yöhön.

Nautiskelin Rauvunvaaran suolla usvaa kuvatessani, miten Teretin tornista näkisin usvahattaroiden tanssivan kaukana näkyvien lampien yllä. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa piti nytkin paikkansa. Usvaa ei ollut edes nimeksi. Tarkastin kastepisteen ja sehän ei ollut enää sama kuin lämpötila. Tuulikin oli virinnyt joten usvan sai unohtaa. Taivaan väreissä oli riemuitsemista senkin edestä. Ja jäihän syy palata myöhemmin yöksi usvaa metsästämään.

Laskeuduin tornista, kun auringon nousuun oli noin tunti aikaa. Olin selvittänyt nousun suunnan ja parhaiten se näkyisi noin puolentoista kilometrin päässä olevalta Olkkosen polulta. Taivaan värit vaihtelivat ilmansuunnan mukaan. Pohjoisessa oli kirkkaat oranssin ja keltaisen värit vallalla. Vielä pimeällä etelätaivaalla oli hentoja punaisia pilviä. Taivaanrantaan oli nousemassa paksumpia kesäpilviä.

Olin varannut puolentoista kilometrin matkaan aikaan mielestäni riittävästi. Reitin varrella näin kuitenkin niin uskomattomia ilmiöitä että riitävä osoittautui taas suhteelliseksi käsitteeksi. Jo pelkkä muuttuvan taivaan kuvaaminen vaati jatkuvaa tarkkailua ja myös pysähtelyä.

Kun laskin katseen korkeuksista maanpinnalle näin kasteen. Suokukkia kasvavien mättäiden toiselle reunalle oli jäänyt kastepisaroita syystä jota en fyysikkona ihan heti pysty selvittämään.

Ehdin Olkkosen polulle ennen auringon nousua. Aiemmin taivaanrannassa pilkottaneet kesäpilvet olivat tulleet kunnolla näkyviin. Pian nouseva aurinko värjäsi ne sellaisiin punaisen sävyihin että en ole aiemmin moista ilotulitusta nähnyt.

Aurinko nousi ja valaisi suon pintaa lähes nollakulmasta. Suokukkamättäiden toinen puoli oli lämpimän valon valaisema ja toinen puoli vielä täysin varjossa. Juuri tästä syystä pidin kiirettä tähän tiettyyn polun kohtaan.

Joka on lukenut aikaisempia juttujani Patvinsuosta tunnistaa kuvan kelot. Olen kuvannut niitä lukemattomat kerrat, mutta aina ne ovat erilaiset ja tunnelma niiden ympärillä ainutlaatuinen.

Otollinen aika valokuvata maisemia auringon nousun jälkeen kestää vain muutamia minuutteja. Valo muuttuu nopeasti kovaksi ja kuvista tulee jyrkkiä. Jäljellä oli tunnin kävely Kurkilahteen. En pannut kameraa vielä repuun vaan suuntasin objektiivin värikkäinä loistaviin vaiveroihin. Yli lentävä kurki toitotti tervehdyksensä maassa konttaavalle kuvaajalle.

Ympyrä sulkeutui somasti Rauvunvaaran suoralla sillä väsymyksestä huolimatta loikkasin kevyesti suo-ojan yli usvaa kuvaamaan. Ihmettelin miten usva oli siellä säilynyt vaikka suurella suolla sitä ei ollut. Kun vielä näin usvan häviävän tavaroita kootessani, arvelin Patvinsuon haltijan olleen suopea valokuvaajalle.

Kolin Valkealammen upeat maisemat

Kävin vuosia sitten Kolin kansallispuistoon kuuluvalla Valkealammella. Muistot retkestä ja maisemista olivat niin hyvät että lähdin suurin odotuksin muistojani verestämään. Odotettavissa oli lähes pilvetön päivä, joten valoa riittäisi enemmän kuin yleensä harmaana loppuvuonna.

Valkealammen alue on erillään Kolin vaara-alueesta, lähellä Herajokea Pielisen rannassa. Valkealampea erottaa Pielisestä vain kapea harju. Olisin voinut ajaa perille Kolin kylän kautta rantatietä pitkin, mutta liukkaat tiet saivat minut valitsemaan Ahveniselta tulevan reitin. Hyvä niin, sillä tie Herajoelta eteenpäin oli hiekoittamaton ja todella liukas. Jätin auton Mustalammen tienhaaraan vaikka tiellä oleva puomi oli auki. Auringon nousuun oli aikaa, joten sain kävellä rauhassa ilman niskan hiestymistä.

Laskeuduin harjupolulta Pielisen hiekkarannalle. Tämän paikan muistin entuudestaan. Näkymä vastasi muiskuviani. Pieni luoto oli sopivasti nousevan auringon suunnassa. Pielisen selkä lainehti vielä täysin vapaana, mutta lahdessa kellui toinen toisessaan kiinni olevia jäälauttoja. Aikaa riitti hyvän kuvauspaikan etsimiseen. Sellainen löytyi ja asettelin jalustan paikalleen ja kävelysauvan nojalleen jyhkeän männyn juurelle. Aurinko nousi upeana tulisena pallona metsän takaa.

Täälläkin on metsää hakattu ennen kansallispuiston perustamista, mutta rantaan on jätetty muutamia kunnon mäntyjä. Männikkö loisti punaisena matalalta paistavan auringon valossa. Parhaat hetket kuvaamiseen menisivät auringon noustua kunnolla metsänrajan yläpuolelle. Puhelimen TPE-ohjelma näytti, että aurinko paistaisi pian Valkealammen suuntaisesti. Läksin kiireesti harjun yli Valkealammen rantaan.

Lampi on sen verran syvässä kuopassa, että aurinko ei vielä valaissut rannan puita. Jää oli peilikirkas ja turkoosin värinen. Kuvaamispaikan löytäminen tuotti vaikeuksia johtuen rannan varsin tiheästä pensaikosta. Oksien katkominen ei tullut kansallispuistossa kyseeseen, joten ei auttanut kuin juosta pitkin rantaa sopivaa aukkoa etsien. Se löytyi sopivasti ennen ensimmäisten valoläikkien ilmaantumista vastarannalle.

Vastarannan pieni saari kiinnitti huomiotani. Kuvasin siitä erilaisia rajauksia mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. Saari ikäänkuin upposi taustalla olevaan metsään. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla aurinko valaisisi ensin saaren ja vasta sitten taustalla olevan metsän. Pieliseltä puhaltava tuuli ei päässyt tuivertamaan harjun yli, joten pystyin odottelemaan sopivan valon ilmestymistä.

Tunnin odottelun jälkeen alkoi tapahtua. Ensin valo osui pienen saaren takana olevaan koivuun ja se suorastaan pomppasi esiin taustasta. Vielä hetki odottelua ja myös saaren mänty ja koivu valaistuivat. Valokuvaaminen on parasta juuri tälläisinä hetkinä, jolloin odotukset täyttyvät ja jopa ylittyvät. Innoissani kuvasin ruudun toisensa jälkeen.

Kuvaaminen kesti vartin. Vaihdoin paikkaa useaan kertaan ja tiesin, että valo ei kestäisi enää pitkään. Kun se sitten loppui, huomasin kävelysauvani hävinneen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi. Edellisen sauvan unohdin vuosia sitten Hepokönkäälle. Huomasin unohdukseni vasta kotimatkalla enkä kääntynyt takaisin.

Tällä kertaa päätin etsiä hukkaamani vaikka aikaa siihan kuluisi. Katsoin ottamistani kuvista paikat, joissa olin pysähtynyt pidemmäksi aikaa. Maassa ei ollut juuri lunta, joten kuvauspaikkojen etsiminen kesti aikansa. Kävelin ensin Valkealammin rannat ja kiipesin lopulta harjun yli Pielisen rantaan. Siellä sauva nojasi yhä jyhkeään mäntyyn, jota vasten sen ensimmäisellä kuvauspaikallani olin laittanut.

Päivä oli edennyt yli puoleen suuren innostuksen vallassa. Kun sauva löytyi ehdin rauhoittua ja huomasin nälän tunteen. Istuuduin rannan läheisyydessä olevan nuotiopaikan penkille. Kolin kansallispuistoa esittelevään karttaan paikkaa ei ole merkitty, joten en ryhtynyt nuotion virittelyyn. Munavoilla ryyditetyt karjalanpiirakat maistuivat, vaikka Pieliseltä tuuli kylmästi.

Talvinen päivä on lyhyt. Kun palasin ruokahetken jälkeen Valkealammen rantaan oli aurinko jo laskemassa. Lähdin kulkemaan kohti Kaunislahtea. Vilkaisu taaksepäin näytti tutun pienen saaren aivan uudessa valaistuksessa. Otin näystä muutaman kuvan, vaikka en ollut varma niiden onnistumisesta. Valaistuserot jäälle osuvan valokiilan ja takana olevan metsän välillä näyttivät kovin suurilta kunnon kuvan saamiseksi.

Valkealampi oli kauttaaltaan kirkkaan jään peitossa, mutta mieleeni ei tullut lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Riitti että sain ihailla rannan puiden ja pensaiden heijastuksia turkoosilla jäällä. Tämän kaltaista valoa ja maisemaa ei usein tule kokeneeksi vaikka paljon liikkuu luonnossa.

Olin liikkunut katse tiukasti maisemissa. Vilkaisu jalkoihin näytti, että myös pienet kohteet olivat kauniita. Kymmenen asteen pakkanen ja avoin Pielinen olivat yhteistuumin kuorruttaneet kasvit jääkiteillä.

Uskon löytäneeni Suomen kauneimman mökkirannan. Näkymä Kaunislahden pohjukasta on mykistävä. Kolin vaarat näkyvät täältä kerroksina jollaisina niitä ei mualta näe. Auringon laskettua vaaran siniset rinteet muodostivat komean kontrastin taivaan oranssinkeltaisen kanssa.

Aamu syksyisellä Patvinsuolla

Herätys oli neljältä, mutta heräsin jo paljon aikaisemmin. Eväät jääkaapista ja kahvinkeitin porisemaan. Tuorepuuro maistui herkulliselta itse kerättyjen mustikoiden ja puolukoiden kanssa. Tavarat kiireesti autoon ja nokka kohti Patvinsuota.

Retken suunnittelu vaatii aina aikaa ja vaivaa. Nytkin olin tarkastellut auringon nousuajat ja suunnat eri puolilla Patvinsuota. Parhaiten kuvaamiseen sopivaksi paikaksi osoittautui Teretinniemen ja Olkkosen polkujen risteyksen ympäristö. Sääennusteet lupasivat aamuksi usvaa ja auringon nousun myötä selkenevää. Parempaa säätä ei voi kuvitella.

Uimaharjun jälkeen tiellä oli usvahattaroita joten tunnelma oli korkealla. Kurkilahteen tullessani oli vielä pimeää, mutta sen verran toki näin, että usvaa ei ollut suolla eikä edes Suomunjärvellä. Huomasin reppua selkään nostaessani, että lähtökörinässä kahvitermos oli unohtunut keittiön pöydälle. En palannut hakemaan, lähdin pitkoksille.

Suolla selvisi syy usvan puuttumiselle. Tuuli oli sangen voimakas. Kävin kuvaamassa tutut puut suolla ennen auringon nousua. Kuvasta näkyy, että tuuli on liikuttanut männyn larvaa valotuksen aikana.

Taivas näytti tasaisen harmaalta lähtiessäni kohti Teretinniemeä. Pitkoksilla oli vesilammikoita ja liukkaat öisen sateen jälkeen. Mielikin oli hiukan harmaa sen unohtuneen kahvin takia.

Jos väriä ei ollut taivaalla niin maassa sitä oli. Maaruska on suolla tänä vuonna todella värikäs. Erityisesti lakan lehdet loistivat lähes neonväreissä. Suokukan ja vaiveron lehdet pilkistivät niiden alta.

Kuuden jälkeen aurinko nousi jossain pilvien takana. Länsitaivaalla pilviharsoon syntyi pieniä aukkoja hävitäkseen lähes saman tien. Välillä pilvet saivat lievää punerrusta, mutta taivaan väri oli pääosin kylmän sininen.

Lähdin kulkemaan kohti Olkkosen saarta. Olen aina ihaillut pitkosten vieren jänteitä. Alku kesästä ne ovat suokukkien vaaleanpunaiseksi värjäämiä ja nyt ruskanväreissä komeilevia.

Odottelin turhaan, että nouseva aurinko valaisisi Olkkosen saaren puut. Suon lämmin väri muodosti kuviin onneksi kauniin kontrasti taivaan pilvien kanssa.

Auringon noususta oli jo puoli tuntia eikä pilvet näyttäneet hälvenemisen merkkiäkään. Päätin kääntyä takaisin kohti Kurkilahtea. Olo oli hiukan pettynyt, kun ei sitä usvaa ollut ja kahvikin oli kotikeittiössä. Jälkimmäisen harmin saisi kyllä korjattua Uimaharjun kahvila Viipukassa.

Pakkasin kameran reppuun ja nostin sen selkääni. Paarustin katse pitkoksilla kohti autoa. Kävi niin kuin usein, vilkaisu taivaalle sai aikaan nopean mielialan muutoksen. Aurinko pilkahti pilvien raosta ja maisema muuttui hetkessä kuvaukselliseksi. Kamera jalustalle ja kädet ristiin, että kameran kenno pystyisi hallitsemaan moiset valaistuserot.

Onneni näytti muuttuneen kertaheitolla, sillä nyt aurinko valaisi Olkkosensaaren reunametsät juuri niin kuin olin toivonut. Taustan metsät jäivät varjoon ja etualan puut erottuivat niitä vasten kauniin kirkkaina.

Valo eteni pitkin Olkkosen rantaa eikä koko tapahtuma kestänyt muutamaa minuuttia kauempaa. Kuvan etualan valitsemiseen ei jäänyt juuri aikaa, sillä ensin piti ottaa tiukka kaksisatanen spurtti pitkosten itäpuolelta länsipuolelle. Vaikka hiki nousi pintaan juostessa niin ehkä tässä on juuri luontokuvaamisen viehätys. Tilanteet muuttuvat nopeasti ja syntyy upeita mieleen jääviä kokemuksia.

Muutama hetki ja taivas oli taas paksujen, lähes uhkaavien pilvien peitossa. Vaikutti kuitenkin siltä, että en tulisi kastumaan ainakaan hetkeen.

Edellisestä ei kulunut kuin vajaa puoli tuntia niin maailma näytti taas aivan erilaiselta. Aurinko valaisi suon Olkkosen edessä ja pilvetkin muuttuivat poutapilviksi.

Olin tyytyväinen aamun retkeen vaikka usva jäi kuvaamatta. Sää vaihteli äärestä toiseen ja säästyin kastumiselta. Syksy on suolla hienoa aikaa. Sääskistä ja mäkäristä ei ole enää haittaa eikä ainuttakaan hirvikärpästä ilmestynyt riesaksi.

Ihmisiä en nähnyt koko aamuna. Kurkilahden parkkipaikalla porukat olivat heräilemässä kun sinne saavuin. Kurjet ja joutsenet sen sijaan pitivät seuraa suolla. Näin myös haukkoja, toisen tunnistin hiirihaukaksi. Toista en osannut tunnistaa, jalohaukka se kuitenkin oli.

Ajomatkalla Viipukkaan vastaan tuli ainoastaan tyhjiä tukkirekkoja. Tien varresta on hävinnyt puu poikineen. Tulomatkalla pimeässä kauhistuin, että Hiienjoen rannoiltakin metsä olisi hävinnyt. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut käynyt. Ihastelin ohi ajaessani joen rannan pajukon värejä. Vaikka väsy painoi, painoin myös jarrua ja peruutin joen varteen.

Oli mukava päättää onnistunut retki joen varressa sen värikylläisyyttä ihaillen. Ja munkkikahvit odottivat!

Porttijoelta Yölammelle

Herätys pirahti kahdelta. Unta oli yritetty siepata kämpällä peräti puolentoista tunnin ajan, huonolla menestyksellä. Banaanit poskeen ja matkaan. Isosuolla oli usvaa kun sieltä Timon kanssa puolilta öin lähdimme.

Aloitimme aamuyön kuvaukset Porttijoelta läheltä Käärmesärkkää. Paikat ovat ennestään tutut, joten parhaat kuvauskohteet löytyivät helposti. Joen yllä oli usvaa kuten olimme toivoneet ja odottaneet. Auringon nousuun oli aikaa vielä runsaasti ja valo lempeän pehmeää. Suovillat kukoistivat joen rannalla ja usva pehmensi metsän lähes mystiseksi. Mitä muuta voisi enää aamulla ennen  puoli kolmea toivoa.

Yö oli täysin tyyni. Vaeltelu Porttijoen rantoja pitkin kohti Rajalampea toi näkyviin yhä uusia toinen toistaan upeampia kuvauskohteita. Värit loistivat ennen auringonnousua, erityisesti varvikon ja puiden vihreä.

Joen pinnan heijastukset olivat täydellisiä, vain vesimittarit särkivät peilipinnan väreilyllään. Heräävä aamu antoi oman oranssin värinsä vedenpintaan.

Aurinko oli juuri nousemassa ja usva näytti haihtuvan Porttijoen pinnalta. Lähdimme kohti Yölampea. Timo oli käynyt kuvaamassa siellä aikaisemmin ja arveli usvan säilyvän lammella pitempään kuin joella.

Kävelimme Mäntyjoen sillalta myötäpäivään Mäntyjärven kierrosta. Yölampi on harjun kainalossa ja usva oli tosiaan säilynyt sen pinnalla vaikka aurinko alkoi jo valaista lammen rantoja. Kello oli jo puoli neljä.

Täälläkin heijastukset näyttivät suorastaan luonnottoman täydellisiltä. Yön kylmä sininen säilyi varjopaikoissa, mutta auringon valaisemat rinteen puut värjäytyivät lämpimän oransseiksi.

Jatkoimme patikointia Porttijoen sillalle. Mäntyjärven päässä oleva suo houkutteli Timon etsimään kihokkeja. Niitä löytyikin runsaasti kuvattavaksi. Itse jäin polulle kuvamaan järveen työntyvää usvaista niemen kärkeä.

Tunnelma oli kuulas, mistään ei kuulunut luontoon kuulumattomia ääniä. Se on toki ymmärrettävää sillä järkevät ihmiset olivat neljältä sikiunessa.

Läksin hissukseen kävelemään autolle ajatuksenani päästä nukkumaan ennen illan kuvauksia. Timo jatkoi vielä kihokkikuvausta, joten en pitänyt kiirettä. Aurinko paistoi matalalta järven pintaa hipoen.

Puiden välistä siilautui valonsäteitä. Ne valaisivat järven pinnasta nousevan usvan muodostamaan kauniita verhoja.

Yöllä herääminen ja kuvaamaan lähteminen ottaa lujille, mutta paljosta olisi taas jäänyt paitsi jos laiskuus olisi voittanut. Kortteet eivät kotipihan kukkapenkissä ole suosikkejani, mutta tuolla polunvarressa ne olivat vastavalossa kuin kultaisia sulkia.

Tässäkin kuvassa varjossa oleva metsä on vielä yön sininen ja etualan kortteet ja puut muodostavat hienon värikontrastin taustalle.

Viideltä saimme aamun kuvausrupeaman päätökseen ja ajoimme majapaikkaamme Peurajärven rantaan. Huuhtdoin yön hiet pois järvessä, puhtaana oli mukava köllähtaa ansaitulle muutaman tunnin unelle.

Kymmeneltä olimme jo Peurajoen koskilla etsimässä uusia kuvauskohteita iltaa varten.

Päivällä aikomuksenamme oli kiertää Mäntyjärven kiertoa vastapäivään Mäntyjärven eteläpäässä olevalle laavulle ja paistaa makkarat nuotiolla ja ottaa muutenkin leppoisasti rankan yön jälkeen.

Yllätys oli melkoinen kun lähestyimme laavua. Kauas kuului jo ääniä joita Timo luuli joutsenen joikailuksi. Ei ollut joutsenia vaan noin kymmenestä karavaanarikuormasta syntyviä hihkaisuja. Meno oli kuin rivieeralla, joten katsoimme parhaaksi kääntyä takaisin ja etsiä vanhoille tukkijätkille ei kun kameraveljille sopivaa syrjäistä ja rauhallista sijaa.

Pakkaspäivä Patvinsuolla

Vielä tunti auringonnousuun ja olen jo Rauvunvaaran suoralla. Sininen hetki on parhaimmillaan ja ehdin hyvin pysähtyä kuvaamaan ja ihailemaan Rauvunvaaran rinteen kuusikkoa.

Ajatuksenani on hiihtää Surkansuolle odottamaan auringonnousua. Pakkasta on kaksitoista astetta, mutta kova tuuli saa sen tuntumaan kahdeltakymmeneltä. Lunta on huomattavasti enemmän kuin Joensuussa, arviolta puoli metriä.

Muita kulkijoita ei näillä main ole liikkunut ainakaan hetkeen, sillä jälkiä ei tieltä suolle näytä lähtevän. Toki tuuli peittää jäljet nopeasti.

Aikaa on kerrankin riittävästi ja ehdin ihailla tuulen tekemää taidetta hangella. Vaiverot pilkistävät punaisia pilkkuina sinertävän hangen alta.

Hiihto liukulumikengillä sujui ilman että selkä hikosi vaikka sukset upposivat lumeen. Ei näkynyt suolla lintuja eikä edes kansanedustajiakin puhuttaneita susia. Ainoat jäljet joita hangella näin olivat teerien jättämiä.

Aamusta oli tulossa pilvetön. Nouseva aurinko kultasi taivaanrannan. Pysähdyin kuvaamaan suon ja metsän reunalle. Metsä oli vielä varjossa ja kylmän sininen.

Valokuvaajat taitavat olla maailman kovimpia valittajia. Tämä talvi on ollut surkea, ei lunta ja vettä on satanut kuin juhannuksena konsaan. Nyt aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja uutta luntakin oli satanut edellisenä yönä. Ja kuitenkin toivoin edes muutamaa pilveä taivaalle näkymää piristämään.

Kun ei niitä pilviä ollut, piti mielenkiinto kuviin etsiä muista seikoista. Auringon ensi säteet värjäsivät osan Surkanlammen eteläpuolen kannaksesta lämpimän oranssiksi kun taas varjossa oleva metsä oli vielä lähes musta.

Hiihdin aivan metsän reunaan ja kuvasin valon ja varjon rajaa pitkäpolttovälisellä objektiivilla. Varjossa olevan metsän edessä suolla sinnittelevät kelot nousevat kuvassa taustasta ylös ja muuttavat kaksiulotteisen valokuvan kolmiulotteiseksi.

Hiihdin kannaksen yli Surkanlammen jäälle. Metsän läpi siivilöityvä valo piirsi valoviivoja hangelle. Sopivan paikan kun valitsi, niin valo näytti kohdistuvan tarkasti mesäkumpareiden väliin.

Ahkeran kuvaamisen ja viimaisen pakkasen aiheuttamana oikean käden sormenpäät tuntuivat tunnottomilta. Onneksi olin varannut reppuun kemiallisia lämmittimiä. Yksinkertaisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi ne toimivat kelvollisesti. Nälkä alkoi kuitenkin olla, joten suunnistin takaisin autolle ja ajoin Kurkilahteen evästelemään.

Tietä Suomulle ei oltu aurattu, mutta Kurkilahdessa näytti olevan huoltotoimet meneillään. Tosin huoltomiehiä en nähnyt mutta valmiiksi pilkottuja puita oli nostettu iso säkillinen tien varteen.

Tuuli oli muotoillut kauniin kanjonin järveen laskevan ojan päähän. Valo osui mukavasti kinoksen reunoille. Lähdin kuvaamaan kohdetta järven puolelta. Vaikka väliä ojan päähän oli useita metrejä, humpsahdin hangen läpi sulaan veteen. Onneksi vaelluskengät tuli vahattua kunnolla ja säärystimet kiinnitettyä tiiviisti. Kamera upposi hankeen, mutta Pentax kestää tunnetusti hyvin kosteutta.

Kotimatkalla poikkesin vielä uudestaan Rauvunvaaran alla. Kovasti oli muuttunut valon väri aamusta.

Ajellessani kohti Uimaharjua sää ehti muuttua kahteen kertaan. Ensin taivaalle nousi kuin tyhjästä pilviä ja luntakin tuprutti hetken. Pian taivas taas selkeni ja ei näkynyt pilvenhattaraakaan. Illalla kävin vielä Kalmoniemessä kuvaamassa yhden komeimmista auringonlaskuista, instagram.

Uskomaton auringonnousu Kolilla

Marraskuu oli harmaa ja joulukuukin alkoi ilman auringon pilkahdusta. Kun sitten sääennusteessa näkyi ainakin hetken kestävä aukko pilvipeitteessä Pohjois-Karjalan kohdalla niin päätin lähteä Kalmoniemeä kauemmas retkelle.

Olen moneen kertaan todennut, että Kolin huipulla kuvaaminen on vaikeaa. Sieltä avautuvat maisemat on kuvattu lukemattomia kertoja ja siten uusien näkemysten löytäminen on lähes mahdotonta. Olen kuvannut Kolia viime aikoina Pielisen rannoilta ja jopa jäiltä. Päätin kuitenkin kokeilla kuvaamista Kolin huipulta.

Tarkistin illalla TPE-ohjelmasta auringon noususuunnan ja -ajan. Nousu tapahtuisi yhdeksältä vaarajonon suunnasta. Herätys oli aamulla niin, että perillä jäisi runsaasti aikaa kiivetä vaaran päälle.

Taivaanranta oli upean värikäs, kun pääsin perille. Ukko-Kolilta kuvaamisen hylkäsin, sillä Pielinen olisi vielä pitkään varjossa. Valittavaksi jäi joko Akka-Koli tai Kolinuuron reuna. Päädyin jälkimmäiseen josta seurasi kiire ja hiki selkään. Ehdin kuitenkin sopivasti ennen auringonnousua.

Kuvasin nousevan auringon värittämää taivaanrantaa laajakulman lisäksi myös 300 millin telellä. Innostuksestani huolimatta huomasin, että sää oli yllättävän kylmä. Kova tuuli lisäsi pakkasen purevuuttta. Jatkuvasta objektiivien vaihdosta seurasi sormien jäätyminen. Hommasin viime talvena lämpötyynyjä juuri tälläisiä tilanteita varten. Ne olivat tietenkin kotona eteisen kaapissa.

Varsinainen happening eli auringonnousu oli ohi nopeasti. Oli etsittävä uutta kuvattavaa tai ainakin uutta kuvaussuuntaa. Onneksi lunta oli vielä maassa maltillisesti, noin 20 senttiä. Liikkuminen oli kevyttä, vaikka polkuja ei ollut. En tosiaan nähnyt muita liikkujia kuin vasta pois lähtiessäni Ukko-Kolillla.

Vaaran laella ei vielä ollut varsinaisesti tykkyä, mutta puut olivat silti kauniisti lumen peitossa. Aamun lämmin valo värjäsi kallioon nojaavan männyt ja hanget.

Taivaanrantaan alkoi kertyä nopeasti pilviä ja valon väri muuttui sen myötä sinertäväksi. Ehdin kuitenkin kuvata muutaman otoksen viimeisistä lämpimistä läikistä lumella ja mäntyjen rungoilla. Jos kuvaa katsoo tarkasti niin voi puiden takana tunnistaa Likolahden muodot.

Siirryin tuulensuojaan juomaan kupin kuumaa kahvia ja sulattelemaan jäätyneitä sormenpäitäni. Mielessä käväisi jo lähtö kotiin, mutta suuntasin kuitenkin kulkuni kohti Akka-Kolia. Sieltä on hieno näkymä yli Herajärven takaisten metsien.

Nousu Akka-Kolille oli haasteellinen. Edellisenä päivänä maisemia ihailleet kulkijat olivat ilmeisesti lasketelleen takamuksillaan alas rinnepolkua. Pienen lumikerroksen alla oli luistinradan liukas jää. Ainoa mahdollisuus ylös pääsemiseen oli kontata. Onneksi lumi oli kuivaa pakkaslunta.

Vaikka aurinko ei enää paistanut, oli taivas vielä täynnä pastellisävyjä. Pilvien oranssi yhdistettynä lumen ja metsän sineen muodosti hienon värikomplementin.

Kävin vielä Ukko-Kolilla, vaikka valo ei enää ollut sävykästä. Kiinnosti nähdä, joko Pielinen olisi jääkannen alla. Ei ollut. Ainoastaan pienet lahdet kuten Likolahti olivat lähes jäässä.

Täällä tapasin päivän ensimmäiset inehmot. Selfiet oli varmaan mukava ottaa, kun taustana oli komea Pielinen saarineen. Viluinen mäyräkoira olisi varmaan mieluummin palannut jo hotellin lämpöön.

Jutun artikkelikuvan ja alla olevan kuvan välillä oli ainoastaan kaksi tuntia. Nopeasti muuttuvat maiseman värit lämpimän oranssista kylmään siniseen. Ilmeisesti käynnissä oleva laskettelurinteen lumetus on vaikuttanut siihen, että täällä kuuset olivat jo paksun lumipeitteen alla.

Kolin kansallispuisto ei syntynyt vuonna 1991 ilman synnytystuskia. Osa maanomistajista vastusti puistoa. Epäiltiin paikallisten elinkeinojen kärsivän perustettavasta kansallispuistosta.

Ukko-Kolilla järjestettiin muistaakseni talvella 1990 puiston perustamista tukeva tilaisuus, johon osallistuin. Silloinkin oli kylmä. Liekö siinä syy, että emme olleet huipulla vaan huipun vieressä olevassa kallioiden ja vanhojen puiden ympäröimässä suojassa. Muistan tuosta tilaisuudesta erityisesti noitarummun säestämän performanssin. Osattiin sitä silloinkin!

Olin jo menossa autolle, mutta vainu veti kääntymään Akka-Kolin polulle. Paimenenvaaran kuuset näyttivät kaukaa katsottuina lumisilta rahkasammaleilta.