Multisärkän marraskuu

Päivän valoisan ajan pituus on marraskuussa lyhyt. Palasimme kameraveli Timon kanssa Käärmesärkältä pilkkopimeässä Peurajärven mökille. Henki huurusi sisälläkin, joten aloitimme tarmokkaan lämmittämisen sekä takan että kamiinan avulla. Jälkimmäinen antoi nopeaa lämpöä mutta edellinen pysyi pinnaltaan kylmänä. Huoneen katossa lämpötila oli pian sellainen, että pipon saattoi ottaa pois päästä. Lattialla taas oli niin kylmä, että villasukissakin varpaita paleli.

Vaikka edellisillä syys- ja talvireissuilla olimme yöt viettäneet takan hohkaamassa kolmenkymmenen asteeen helteessä, emme nytkään välttyneet liikalämmitykseltä. Oli toisaalta mukava herätä, kun lämpömittari näytti yhä yli kahtakymmentä astetta.

Suunnittelimme illan aikana seuraavan päivän retkeä Multisärkälle. Aikaisin olisi lähdettävä liikkeelle. Ulkona oli lämpötila noussut yli nollan ja taivaalta tuli pientä vesitihkua. Mitenkähän ensilumi kestäisi moisen.

Aamulla ei lumesta ollut enää mökin pihassa tietoakaan. Multisärkän polun varressa oli siellä täällä lumilaikkuja. Lumen puutteen korvasi mahtavat hongat ja puissa valtoimenaan kasvava naava.

Joku oli kävellyt Multisärkän polulla ehkä vuorokautta aikaisemmin. Kumisaappaan jäljet olivat painuneet mutaiseen polkuun. Reitin pitkokset ovat paikoin huonossa kunnossa ja keikkuvilla lankuilla oli kuljettava varovasti.

Varsinaisen haasteen etenemiselle aiheutti Syväpuron yli johtava romahtanut silta. Lankut olivat vinksallaan ja sulaneesta lumesta liukkaat. Kaiteisiinkaan ei oikein uskaltanut nojata. Yli kuitenkin päästiin hitaasti mutta varmasti.

Jos silta ei olisi ollut romahtanut olisimme todennäköisesti laukanneet vauhdilla kohti Multisärkän nuotiopaikkaa. Timo tutki puron rantaa sillä välin kun taiteilin sillalla. Puron varsi osoittautui kerrassaan kauniiksi. Puro oli nimensä mukaisesti syvä ja kulki soistuneessa korpimetsässä kohti Iso-Tipasjärveä.

Jatkoin ojanvarresta suon reunaan. Tulin samalla pelottaneeksi mättäikössä piilotelleen metsäjäniksen liikkeelle. Itsekin säikähdin kun tuo loistavan valkoinen pallomainen olio ponkaisi juoksuun edestäni. Se laukkasi oranssinkeltaisena hehkuvalle suolle. Olisipa nyt ollut kamerassa pitkä putki vaan kun ei ollut. Jäniksen onneksi lähistöllä ei ollut saalistajia, helppo saalis se olisi ollut.

Mietimme miksi meidän kohdalle sattuu niin harvoin tällaisia tilanteita. Ilmeisesti eläinten havaitseminen vaatii jatkuvaa tarkkailua vähän samaan tapaan kuin silloin kun etsin kesällä kämmeköitä.

Toisin kuin Pitkä-Portilla oli Multisärkällä puuhuolto kunnossa. Vajasta löytyi kuivaa puuta ja suhteellisen terävä kirves. Nuotio syttyi ja makkarat paistuivat. Edellisenä päivänä ottamatta jäänyt selfiekin saatiin. Valotusaika oli hämässä säässä pitkä ja tarkka katselija voikin nähdä pientä epäterävyyttä nuotiolla istujissa.

Vesi oli pysynyt pilvissä pitkään, mutta kun laskeuduimme harjulta suolle kuvaamaan, alkoi sataa isoja piskoja. Sateen lähestyminen näkyi harmaana seinämänä. Onneksi sade ei kestänyt pitkään emmekä kastuneet läpimäriksi.

Täällä oli käynyt jäljistä päätellen karpalon kerääjiä. Karpaloita oli kuitenkin jäänyt meillekin maisteltaviksi.

Menomatkalla nuotiopaikalle näin, että Multilampea ymröivällä suolla oli vielä muutama pikkulampare jäässä. Poikkesimme paluumatkalla niitä kuvaamaan. Se ei ollut helppoa. Harjun rinteessä kasvoi niin runsaasti puita, että kuvaaminen sieltä ei onnistunut. Oli siis lähdettävä suolle. Saapas upposi syvälle. Koko ajan oli pieni pelko, että sammalpatja pettää. Luotin vanhaan neuvoon ja astuin aina saramättäille.

Sää oli koko päivän ollut harmaa ja tihkusadetta oli tullut useaan otteeseen sen ainoan kunnon sadekuuron lisäksi. Varmaan siitä johtuen läpimärät sammalet olivat erityisen voimakkaan värisiä. Harjun rinteen puiden jäkäläiset rungot loistivat tuota vihreää taustaa vasten.

Ilmatieteen laitos oli lupaillut sumua iltapäivään. Näytti vain siltä, että aurinko ehtisi laskea ennen sumua. Jäimme kuitenkin Multilammen rantaan odottamaan josko onni potkaisisi.

Usvaa alkoi ilmestyä, toisin kuin olimme kuvitelleeet. Sitä valui hyvin ohuina harsoina metsästä kohti suon keskustaa. Kuvaan niitä en saanut, mutta hämyisä tunnelma sentään tarttui kennolle.

Sanoin pitkoksilla kävellessämme leikilläni Timolle, että nyt olisi kyllä makrolle töitä. Ilta oli jo lähes pimeä ja suo tietenkin märkä. Olin yllättynyt, kun Timo heitti kamerarepun pitkoksille ja alkoi valmistautua makrokuvien ottoon. Seurasin ensin sivusta hieman huvittuneena. Toisaalta vesipisarat muodostivat kauniita kuvioita saraheinillä.

Ensimmäisen kuvan sain otettua sivistyneesti pitkoksilta, mutta toisen ottamisessa pitikin jo polvistua nöyrästi suohon.

Salminuuron vesiputous

Salminuuro on parikymmentä kilometriä pohjoiseen Kontiolahden keskustasta. Sinne ei ole helppo löytää vaikka se on lähellä Kajaanintietä. Alueella ei ole polkuja eikä minkäänlaisia opasteita. Lähdin kamerakaveri Samille näyttämään tietä uuron pohjalle ryöppyävälle putoukselle.

Reitti putoukselle on sangen vaativa, kuten nimen liitteestä uuro voi päätellä. Ensin on löydettävä turvallinen paikka laskeutua jyrkännettä alas ja sitten vielä ylitettävä uuron pohjalla oleva hyllyvä suo. Sen alla virtaa puro kohti Kalliojärveä. Olen ylittänyt tuon suon kymmeniä kertoja, mutta silti mielessä pyörii ajatus, mitä jos jalka menee läpi sammalmatosta.

Ylitys onnistui meiltä hyvin ja jatkoimme suon reunaa pitkin kohti putousta. Ruska oli puissa jo ohi, mutta suon ruska jatkui komeasti. Voimistuva kohina kertoi määränpään lähestyvän. Vähäsateisesta syksystä johtuen putouksessa oli melko pieni virtaus, mutta siitä huolimatta näky herätti kuvausvietin.

Sillä aikaa kun kuvasin putousta alhaalta oli Sami kiivennyt jyrkkää rinnettä pitkin sen yläpäähän. En ole aikaisemmin sinne kaahinut, mutta reitin nähtyäni lähdin sinne minäkin. Ja kyllä kannatti. Puro laskeutuu kohti putousta vanhassa metsässä.

Olimme lähteneet Joensuusta kolmelta ja aika oli rientänyt vilkkaasti hienoja maisemia kuvatessamme. Valoa vanhan metsän pohjalla oli vähän, joten valotusajat tulivat pitkiksi, vaikka säädin kameran ISO-arvoakin suuremmaksi.

Virtaava vesi näyttää kuvassa sumealta kun valotusaika pitenee. Lopputulos jakaa katsojien mielipiteitä. Purossa veden mukana kiitävät kuplamuodostelmat saivat aikaan kuvassa näkyvät vaaleat viivat. Tähän ne sopivat mielestäni hyvin.

Jyrkänteen päällä rymyämisen jälkeen maistui kahvi ja eväät. Kiertelimme vielä suon reunassa ihailemassa ruskaa ja vastapäisen kallioseinämän kuusia. Kävelin osittain kaatuneen koivun alle ja näkymä muuttui suorastaan absurdiksi. Puu näytti kasvavan ylösalaisin ja sen jäljellä olevat keltaiset lehdet loistivat tummaa taustaa vasten kuin pointillistisen taiteilijan tekeminä.

Harmaa sää vahvisti suon värejä. Tyyni sää sai aikaan komeat heijastukset lammen pintaan. Rannalla kasvavat lämpimän oranssinkeltaiset heinätupsut pomppasivat esiin kylmän sinisestä vedenpinnasta.

Kävimme vielä Kallojärven päässä ennen suon ylitystä. Omien tulojälkien etsiminen oli varmin tapa päästä kastumatta hyllyvän sammallautan yli.

Jyrkkää paluureittiä kiivetessäni näin kaatuneen kuusen kyljessä loistavan jotain sinistä. Lähempää tunnistin sen jonkinsortin kääväksi. Vaikuttiko hämäryys ja suuri kosteus siihen, että kääpä näytti lähettävän sinistä valoa.

Salminuuro näyttää rotkon reunalta koko komeutensa. Omasta mielestäni se on jopa monipuolisempi luontonsa puolesta kuin tunnetumpi Kolvananuuro. Yhtä syvä Salminuuro ei toki ole, mutta sen pohjalla oleva suo ja lukuisat pienet lammet sekä tietenkin putous nostavat sen arvoa.

Paluumatka Joensuuhun sujui vaihtelevasti. Viisikymmentä metriä ennen Kajaanintietä tukkirekka plokkasi tien. Jouduimme odottamaan puoli tuntia tukkien lastaamista. Aika sujui kuitenkin leppoisasti jutellessa ja Mark Knopleria kuunnellen. Totesimmekin toisillamme olevan hyvä ja yhteinen musiikkimaku.

Illan hämyssä Lahnasuolla

Palattuani autolle Paha Oinasvaaralta innostuin lähtemään vielä Lahnasuolle ilman suurempia tavoitteita valokuvaamisesta. Kunhan istuisin hetken nuotion ääressä ja nauttisin loput evääni.

Lahnasuon parkkipaikalla oli kaksi autoa tullessani. Pitkospuilla ennen Iso Maksimansaarta tuli vastaani pariskunta. Kysyin olivatko jättäneet nuotiota Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalle. Nuotioita olivat kuulemma tehneet useitakin, mutta eivät sinne.

Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan ihailemaan komeaa ruskaa. Taivas oli melko tarkkaan pilvien peitossa, joten valoa oli yllättävän vähän. Muistelin kuinka noin vuosi sitten jouduin samoilla paikoilla pakenemaan satojen hirvikärpästen hyökkäystä. Jouduin poistamaan iholtani avosuolla kymmeniä hirvityksiä. Nyt niitä ei onnekseni tuntunut olevat lennossa.

Pitkospuut Iso Maksimansaaresta Pieneen Surkanvaaraan sykähdyttävät. Ajan kuluminen nousi niitä kävellessäni mieleen. Nämä ovat jo ainakin toiset pitkokset vai ehkä jopa kolmannet joita pitkin olen suon ylittänyt ja niidenkin aika on paikoin pian lopuillaan. Reilu neljäkymmentä vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa täällä ihailemassa kukkivia suovilloja.

Nälämänjoen sillalla voi usein jo haistaa, onko Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalla väkeä tulen ääressä. Ei haissut makkaralta tällä kertaa.

Nuotionpohja oli kylmä, ja olikin aloitettava puiden pilkkomisella. Puuliiteri oli täynnä kuivaa puuta. Pilkoin puut ohuiksi ja vuolin kunnon kiehiset, joten nuotio syttyi lähes itsestään, yhdellä tulitikulla tietenkin. Nautiskelin hetken mukavasti lämmittävän nuotion ääressä ja popsin loput evääni. Toki myös yhden selfienkin otin.

Kaikki näyttää illan pimentyessä erilaiselta. Pihlajan rääpäle sai ehkä pienen lisän väreihinsä lähellä palavasta nuotiosta. Oli täysin tyyntä, joten pääsin kokeilemaan erilaisia aukkoja. Omasta mielestäni tämä lähes täydellä aukolla otettu versio on paras. Kohde nousee esiin mukavasti tuosta epäterävästä taustasta. Dia-aikana tälläisen kuvan ottaminen olisi jäänyt väliin.

Nuotiossa puut olivat palamassa loppuun ja oli aika lähteä kotimatkalle. Taivas näytti olevan paksun pilviverhon peitossa, ainoastaan aivan taivaanrannassa näkyi kirkas vana. Pakkasin kameran reppuun ja lähdin pitkoksille.

Jo ennen Nälämänjoen siltaa pysähdyin ja laitoin kameran takaisin jalustalle. Ei tuo näkymä vielä mikään erityisen komea ollut, mutta jotain sentään.

En ole koskaan nähnyt mitään tälläistä. Taivas suorastaan räjähti liekkeihin. Kaksi minuuttia yllä olevan kuvan jälkeen maisema oli alla olevan kuvan kaltainen. Oli toimittava nopeasti sillä valaistus muuttui jatkuvasti. Valotuksen kanssa piti olla erityisen tarkka sillä kontrasti oli taivaan ja suon välillä valtava. Onneksi kamerani kestää hyvin jopa tälläisiä tilanteita.

Tuo taivaan ilotulitus kesti tarkalleen kymmenen minuuttia. Räiske loppui lähes yhtä lyhyessä ajassa kuin oli alkanutkin. Otin lopuksi vielä kuvan hiipuvasta taivaasta. Loppumatkan sain kävellä pilkkopimeässä. Pitkokset näkyivät kuitenkin vähän vaaleampina tummaa suota vasten.

Ilta Patvinsuon Lakkapolulla

Lakkapolun parkkipaikka oli tyhjä kaartaessani sinne. Tämä oli odotettavissa sillä kello lähenteli jo iltakahdeksaa. Saisin ihailla illan taittumista kesäyöksi yksinäni.

Olen kiertänyt Lakkapolun lukemattomia kertoja ja löytänyt sieltä monia mielenkiintoisia kohteita. Surkansuolla kasvaa esimerkiksi kämmeköitä joiden arvelin olevan nyt parhaassa kukinnassa. Ennen maisemiin hurahtamista kuvasin pääasiassa kämmeköitä ja myös tutkin niitä. Olin erityisesti kiinnostunut liuskakämmeköistä ja niiden risteymistä.

Tutulla paikalla kukkikin komeita punakammeköitä ja myös muutamia sen ja maariankämmekän risteymiä. Kasvupaikka on harvinaisen karu punakämmekälle ja lisäksi ne poikkeavat monilta ominaisuuksiltaan tavallisista lajin edustajista. Voisiko kyseessä olla joku itäinen variaatio?

Tällä kertaa kasvien kuvaaminen sujui ilman kommelluksia. Viimeksi onnistuin tuulen avustuksella kaatamaan jalustan ja kameran sillä seurauksella, että makro-objektiivini hajosi päreiksi.

Lakkapolun reittiä on muutettu jonkin verran ja samalla loppuun trampattuja pitkoksia on korvattu uusilla. On mielenkiintoista nähdä, miten puutappeja korvaavat järeät naulat pitävät lankut paikoillaan. Pimeässä ilman lamppua kulkiessani olen monesti kompastellut pintaan nousseisiin puutappeihin. Voisi kuvitella, että lankusta törröttävien naulojen havaitseminen olisi vieläkin vaikeampaa.

Suon itäreunaan päästessäni aurinko paistoi jo melko matalalta. Sarat loistivat vastavalossa kauniisti. Tein pienen lenkin suolla ja tarkistin samalla polun nimikkomarjan satonäkymät. Marjaa on tulossa runsaasti, mutta lakkaämpärin etsimisellä ei kuitenkaan ole vielä tulenpalava kiire.

Suolla on aina pieniä lentäviä seuralaisia ja niin oli nytkin. Sääskiä oli normaali määrä, mutta mäkäriä tuntui olevan tavallista enemmän. Perinteiseen tapaan ne tunkivat silmiin ja korviin. Sain pureman oikean silmäni alaluomeen. Nuorena moisesta olisi seurannut silmän umpeen muurautuminen, mutta nyt muistoksi jäi ainoastaan pieni punainen puremajälki. Jotain hyötyä on tästä iän karttumisestakin.

Laskeuduin lintulavan kohdalta suolle. Se tuntui sen verran kuivalta, että uskaltauduin menemään vaelluskengillä pienen suolammen rantaan. Artikkelikuvassa pilvet peilautuvat lammen pintaan ja hyvällä mielikuvituksella voi aavistaa Surkanlammen pienen harjun takana.

Kiersin suon kohti sen takana olevaa ikimetsää. Kuljin metsässä niin innoissani että olin menettää auringonlaskun. Aurinko laskisi pian harjun puiden taakse vaikka varsinaiseen h-hetkeen oli aikaa vielä lähes tunti. Ehdin onneksi kuvata suota lämpimässä sivuvalossa ja etualalle löytyi maahan sortuneen ikihongan juurakko.

Sää oli suosinut koko retken ajan. Sadetta ei tullut ja taivaalle nousseet pilvet mahdollistivat auringonlaskun jälkeisen värinäytelmän. Lompsin varovasti avosuolle tuota näkyä kuvaamaan ja havaitsin vasta nyt myös Kuun ilmestyneen pilvien takaa.

Suon ylitin mättäitä pitkin hyppimällä. Sen olen vuosien kuluessa oppinut että märällä suollakin voi kulkea melko huoletta, kunhan astuu selkeitten saramattäiden päälle eikä pysähdy turhia miettimään. Hyvin rasvatut vaelluskengät pysyivät kuivina vaikka välillä suovesi nousi huolestuttavan korkealle.

Oli mukava istahtaa komean kelon vierelle nauttimaan eväistä ja kahvista. Minulta on joskus kysytty, että asunko Patvinsuolla ja että enkö jo kyllästy näihin maisemiin. Taitaa olla juuri päinvastoin, mitä enemmän siellä retkeilen sitä upeammalta sen suot ja ikimetsät tuntuvat.

Palasin lintulavan alla olevan lammen rannalle samoja askelmerkkejä noudattaen. Lammen pinta oli peilityyni ja heijasti auringon värjäämät pilvet. Lammen pinnasta nousi ajoittain usvahattaroita, mutta en saanut niitä kuvaan sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Usvaa olisi melko todennäköisesti tulossa, mutta vasta auringon noustessa olosuhteet olisivat kuvaamiselle optimaaliset. Neljän tunnin odottaminen tuntui turhan pitkältä, joten lähdin kohti autoa.

Yöt ovat jo hieman pimentyneet vaikka juhannuksesta ei ole vielä montaa viikkoa. Otsalamppua ei vielä tarvinnut sentään kaivaa esiin repusta. Suolla oli täysin hiljaista sillä retkeäni tarkkaavaisesti seurannut lirokin oli vaiennut ja mennyt yölepopuulle.

Kotiin ajellessani usvaa nousi niin märästä asfaltista kuin tienvarren hakkuuaukoiltakin. Jospa seuraavalla kerralla lähdenkin liikkeelle vasta muutamaa tuntia ennen auringonnousua.

Syksyinen retki Olkkoseen ja Surkanvaaraan

Lapsena syksyt olivat kirkkaan kuulaita ja täynnä voimakkaita tuoksuja. Sitten ne muuttuivat harmaiksi ja loskaisiksi. Nyt eläkkeellä ollessani tuntuu siltä, että värit ovat palanneet syksyyn. Aamut ovat usvaisia ja päivät kirpeän kirkkaita.

Aikomuksenamme oli kiertää lenkki Olkkosensaaresta Pienelle Surkanvaaralle ja sieltä Suomulle. Lähdimme seurailemaan Surkanpuron vartta kohti Olkkosta. Majavat olivat ahertaneet puronvarrella ja nostaneet veden polun varren jontkaan.

Ruska oli vielä voimissaan. Varsinkin juolukan punainen väri hehkui. Hämmästelin keloon kiipeävää yksilöä, joka oli tuottanut komeat marjat.

Sää oli autereinen, vaikka taivas oli täysin pilvetön ja aurinko jo selvästi horisontin yläpuolella. Suon takana olevat Hulkkosen rannat olivat pehmeän usvan peittämät, kuten artikkelikuvasta näkyy.

Suolla kasvavien järviruokojen lehdet loistivat kirkkaan keltaisina okraa suotaustaa vasten. Ne toivat mieleeni Gallen-Kallelan suunnitteleman ryijyn, sama liekkimäinen rytmi molemmissa.

Nälämänpuron tulentekopaikalla puuvaja oli täynnä kuivaa puuta. Valitsin niistä parhaat, eli pari kierteistä kelopölkkyä. Mukavasti halkesivat terävällä kirveellä. Tuuli navakasti, joten tein ohuita lähes lastumaisia pilkkeitä. Siitä huolimatta jouduin käyttämään useita tulitikkuja ja pieniä vippaskonsteja, ennenkuin nuotio syttyi.

Jätin nuotion hiillostumaan makkaranpaistoa varten ja kävin kuvaamassa Nälämänpuron sillalla. Koivunlehdet olivat muodostaneet värikkään lautan vanhan sillan tukiparrun taa.

Mainitsin joskus aiemmin että olen kuin vanha koira, kierrän aina samoja reittejä. Lapsuudenkodissani vartioi karjalankarhukoira Musti. Siihen aikaan koirat olivat maaseudulla pääosin vapaana. Musti seurasi minua kauppaan. Näin sen vilahtavan aina samoilla tutuilla paikoilla ja kulkevan samoja polkuja.

Mustimaisesti huomasin taas olevani Maksimansaareen johtavien pitkosten päässä. Suon ja metsän värit olivat vahvan syksyiset.

Makkara maistui Viipukan mainion sämpylän kera. Oli aika miettiä paluuta. Suomun kautta polku puikkelehtisi metsässä sekä kalliolla ja loppupätkä pitäisi kävellä tylsästi tietä pitkin. Palaaminen tuloreittiä pitkin tuntui mukavammalta.

Olin jo menomatkalla vilkuillut pitkospuille näkyvää Korpilampea. Alueella ei ole myöskään mitään liikkumisrajoituksia, joten kävin ensimmäistä kertaa lammen rannalla. Suo oli onneksi melko kuivaa, joten poikkeamisesta ei tullut edes kovin raskasta. Lammen koko yllätti, keskellä suota suuri vapaa vesialue!

Poluilla ei ollut ruuhkaa, johtui varmasti siitä että olimme liikkeellä maanantaipäivänä. Muutamia kevyin repuin kulkevia retkeilijöitä kuitenkin kulki ohitsemme. Saattoivat ihmetellä omituisia kuvauskohteitani. Monet kysyvät kohteliaasti olenko saanut hyviä kuvia linnuista. Kun kerron kuvaavani kaatuneita keloja ja puuhun kiipeäviä juolukoita, on tuloksena yleensä hämillinen hymy.

Nälämänpuron varressa huomasimme selvän korsun pohjan. Kuopan seinässä näkyi vielä yksi seinäparru. Oven paikkakin näkyi. Siitä oli päässyt suoraan alla virtaavan puron varteen. Olikohan rakennelma tukkilaisten aikanaan rakentama vai peräti sota-aikana desanttien tekemä piilopaikka. Niitä pirulaisia liikkui jatkosodan loppuvaiheissa Suomun maisemissa, myös siviilit joutuivat uhreiksi.

Nälämänpuron vieraskirjasta näimme että eräs meille sinänsä tuntematon mutta tuosta kirjasta vuosien ajalta tutuksi käynyt, Metsälammen Menninkäinen, oli poistunut lopullisesti näistä rakkaista maisemistaan. Tuntui sopivalta päättää retki Suomun karsikkopuun juurelle.

Yöpilviä ja auringonnousu Teretinniemellä

Ennätyksellinen hellejakso loppui viimeinkin ja jaksoin suunnitella retkeä pois mökkipihasta. Tähdet ja avaruus -lehdessä oli juttu yöpilvien kuvaamisesta. Innostuin jutusta niin paljon, että päätin lähteä yöksi Patvinsuon Teretinniemeen.

Ilmatieteenlaitoksen sääennusteista katsoin, että ilman lämpötila ja kastepiste olivat lähes samat illasta alkaen. Odotettavissa olisi usvaa. Ensimmäiset usvapilvet näinkin jo Uurossa hakkuaukeilla ja pienillä suopläntäreillä.

Ilta oli pimenemässä yöksi, vaikka täyttä pimeyttä ei lähes pilvettömästä taivaasta johtuen tulisi. Rauvunvaaran suoralla iskin jarrut pohjaan, suolla leijui kaunis usvapilvi. Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.

Enpä muista että Kurkilahden parkkipaikalla olisi ollut koskaan moista ruuhkaa. Sain viimeisen paikan. Kumma kyllä en nähnyt ainuttakaan yöpyjää rannan tuntumassa. Olivatkohan kaikki lähteneet Suomun kierrokselle vai olisiko Teretillä teltta- ja riippumattosuma. Lakkoja poimimassa ihmiset sentään tuskin olivat sillä hämärässä poimiminen ei onnistu.

Heitin repun selkääni ja lähdin polulle. Oli nautinnollista kulkea sillä auton lämpömittari oli näyttänyt seitsemää astetta. Ei noussut hiki selkään, vaikka ripeästi kuljinkin ensimmäiselle suolakealle asti. Uskoin sieltä näkyvän yöpilviä. Ja niitä tosiaan näkyi, lähes koko taivaankansi oli loistavien pilvien kirjoma. Aivan taivaanrannassa oli pieni oranssi hehku muistona auringon laskusta.

Yö pimeni niin, että pitkoksilla kulkeminen oli melkoista tasapainoilua. Paikoin niitä oli korjattu, mutta muutamat lankut oli irti ja vielä lenkoja ku lentokonehen propellit kuten Pohjanmaalla sanotaan. En onneksi kaatunut kertaakaan.

Edessä oli vajaa kaksi tuntia kuvaamiseen kelpaamatonta aikaa. Päätin kävellä Teretin laavulle silläkin uhalla, että säikäyttäisin siellä mahdollisesti yöpyvät. Pelko oli turha, sielläkään ei ollut hengellä heiluvaa. Missähän kaikki maastoon lähteneet yöpyivät?

Houkutus laittaa pieni nuotio laavun eteen oli suuri sillä maa oli laavun ympärillä sateen jälkeen märkä. Toimin kuitenkin vastuullisesti sillä metsäpalovaroitus oli voimassa. Makailin tunnin pölkky pääni alla ja harmittelin autoon jättämääni makuupussia. Evästely nosti mielialaani ja lähdin kohti Teretin tornia. Kello oli varttia vaille kaksi ja tulossa oli alkusoitto upeaan aamun sarastukseen.

Valo lisääntyi niin että puolen tunnin kuluttua lähi puista ja suosta alkoi näkyä yksityiskohtia ja väritkin palasivat maisemaan. Taivaalle oli ilmestynyt kauniita pilviä, joita tunnin kuluttua horisonttiin ilmestyvä aurinko jo kultasi. Pitäisi useammin jaksaa lähteä yöhön.

Nautiskelin Rauvunvaaran suolla usvaa kuvatessani, miten Teretin tornista näkisin usvahattaroiden tanssivan kaukana näkyvien lampien yllä. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa piti nytkin paikkansa. Usvaa ei ollut edes nimeksi. Tarkastin kastepisteen ja sehän ei ollut enää sama kuin lämpötila. Tuulikin oli virinnyt joten usvan sai unohtaa. Taivaan väreissä oli riemuitsemista senkin edestä. Ja jäihän syy palata myöhemmin yöksi usvaa metsästämään.

Laskeuduin tornista, kun auringon nousuun oli noin tunti aikaa. Olin selvittänyt nousun suunnan ja parhaiten se näkyisi noin puolentoista kilometrin päässä olevalta Olkkosen polulta. Taivaan värit vaihtelivat ilmansuunnan mukaan. Pohjoisessa oli kirkkaat oranssin ja keltaisen värit vallalla. Vielä pimeällä etelätaivaalla oli hentoja punaisia pilviä. Taivaanrantaan oli nousemassa paksumpia kesäpilviä.

Olin varannut puolentoista kilometrin matkaan aikaan mielestäni riittävästi. Reitin varrella näin kuitenkin niin uskomattomia ilmiöitä että riitävä osoittautui taas suhteelliseksi käsitteeksi. Jo pelkkä muuttuvan taivaan kuvaaminen vaati jatkuvaa tarkkailua ja myös pysähtelyä.

Kun laskin katseen korkeuksista maanpinnalle näin kasteen. Suokukkia kasvavien mättäiden toiselle reunalle oli jäänyt kastepisaroita syystä jota en fyysikkona ihan heti pysty selvittämään.

Ehdin Olkkosen polulle ennen auringon nousua. Aiemmin taivaanrannassa pilkottaneet kesäpilvet olivat tulleet kunnolla näkyviin. Pian nouseva aurinko värjäsi ne sellaisiin punaisen sävyihin että en ole aiemmin moista ilotulitusta nähnyt.

Aurinko nousi ja valaisi suon pintaa lähes nollakulmasta. Suokukkamättäiden toinen puoli oli lämpimän valon valaisema ja toinen puoli vielä täysin varjossa. Juuri tästä syystä pidin kiirettä tähän tiettyyn polun kohtaan.

Joka on lukenut aikaisempia juttujani Patvinsuosta tunnistaa kuvan kelot. Olen kuvannut niitä lukemattomat kerrat, mutta aina ne ovat erilaiset ja tunnelma niiden ympärillä ainutlaatuinen.

Otollinen aika valokuvata maisemia auringon nousun jälkeen kestää vain muutamia minuutteja. Valo muuttuu nopeasti kovaksi ja kuvista tulee jyrkkiä. Jäljellä oli tunnin kävely Kurkilahteen. En pannut kameraa vielä repuun vaan suuntasin objektiivin värikkäinä loistaviin vaiveroihin. Yli lentävä kurki toitotti tervehdyksensä maassa konttaavalle kuvaajalle.

Ympyrä sulkeutui somasti Rauvunvaaran suoralla sillä väsymyksestä huolimatta loikkasin kevyesti suo-ojan yli usvaa kuvaamaan. Ihmettelin miten usva oli siellä säilynyt vaikka suurella suolla sitä ei ollut. Kun vielä näin usvan häviävän tavaroita kootessani, arvelin Patvinsuon haltijan olleen suopea valokuvaajalle.

Teretinniemi huhtikuussa

Auton lämpömittarissa oli viisitoista astetta kun lähdin kotipihasta ajamaan kohti Patvinsuon Kurkilahtea. Arvelin, että illan tullen ilma jäähtyisi. Jalkaan vetäisin pitkät kalsarit ja reppuun otin untuvaliivini.

Pakkasin takakontiin liukulumikengät, lumikengät ja sommalliset kävelysauvat. Jalkaan panin huopavuorilliset kumpparit. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että vaikka Joensuussa krookukset ja lumikellot kukkivat, niin Patvinsuolla voi olla vielä metri lunta.

Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.

Sää suosi retkeilijää sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Muutaman päivän kestänyt poikkeuksellisen lämmin sää oli sulattanut lumet suolakeuksilta. Pitkoksilla oli kuljettava varovaisesti sillä harhaan astuminen olisi voinut aiheuttaa kylmän kylvyn.

Kymmeniä vuosia sitten ihmettelin Teretille johtavien pitkospuiden vieressä makaavia keloristikoita. Jo silloin näytti, että niiden tekemisestä oli kulunut pitkä aika. Arvoitus ratkesi Oiva Potinkaran kirjan Suomun suurilta saloilta sivuilta.

Viime sotien aikana kehitettiin tavallisten polttomoottoreiden korvikkeeksi häkäpönttöjä. Niiden polttoaineena käytettiin puuhiiltä. Sitä taas saatiin helpoiten kuivasta kelosta. Patvinsuon alueella keloja riitti ja niitä kerättiin suolle keloristikoihin. Hankalimmista paikoista keloja ei ilmeisesti haettu koskaan ja niin ne jäivät paikoilleen lahoamaan. Nyt ei enää yhtään ristikkoa sattunut silmiini.

Metsäsaarekkeiden puusto on sen verran harvaa, että aurinko oli päässyt sulattamaan lumet myös metsistä. Lumeen tallautunut ura oli enää merkkinä menneestä talvesta.

Mitä lähemmäs Terettiä tulin, sitä vetisemmäksi reitti muuttui. Onneksi oli kumisaappaat jalassa, sillä vaelluskengillä ei kaikista paikoista olisi päässyt kunnialla yli. Pitkokset olivat paikoin saappaanvarren mitan verran veden alla. Kulku oli hidasta kun askeleita piti ottaa harkiten jalkoja liu’uttamalla.

Kävelysauva osoittautui tarpeelliseksi siinä vaiheessa kun pitkosten päällä oli lunta ja jäätä. Jää irtosi aina välillä saappaan alla ja olo oli kuin ensimmäistä kertaa luistimilla. Ilman sauvaa olisin ollut rähmälläni suossa.

Patvisuolla on aloitettu vanhojen pitkospuureittien kunnostaminen. Kävin viime marraskuussa katsastamassa Pirskanlammen uuden reitin. Uusia pitkosreitti ei enää kulje rajavartioston ampuma-alueen kautta.

Teretille johtavat pitkoksetkin ovat paikoitellen huonossa kunnossa. Paha paikka on juuri ennen lintutornia. Tähän on nyt tulossa parannus, sillä talven aikana on kuljetettu uusia lankkuja vanhojen korvaajiksi.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkäkin nakkeli. Eväänä oli perinteiseen tapaan karjalanpiirakoita ja pullaa. Teretin laavulla ei ollut ketään. Nuotioon jääneet palamattomat puut olivat kylmiä. Puulato oli täynnä puuta ja löysin helposti kuivaa tavaraa pilkottavaksi.

Pakastimesta mukaani nappaamat piirakat sulivat ja saivat lämmön lisäksi myös savuisan lisämaun. Istuskellessani ihmettelin miksi joku oli tehnyt nuotion muutaman metrin päähän varsinaisesta tulipaikasta. Ehkä laavun edus oli ollut märkä. En silti ymmärrä moista.

Laavun vieressä oli peltilevyn alla kasa uusia lautoja. Ilmeisesti suunnitelmissa on myös täällä korjaustoimia. Muutetaankohan laavun pärekatto lautakatoksi?

Suunnittelin ajoittavani paluumatkan niin, että olisin Olkkosensaaren polun risteyksessä hieman ennen aurigonlaskua. Aikaa oli vielä sen verran, että ehdin kiivetä näköalatorniin. Se kannatti, sillä vasta sieltä pystyi näkemään keväisen suon kauneuden kokonaisuudessaan. Vettä oli niin paljon, että suon ylittäminen olisi nyt mahdotonta vaikka kesällä se onnistuisi.

Suolta kuului kurkien ja joutsenten alkukantaisia ääniä. Niissä on jotain syvästi suomalaista.

Ehdin Olkkosenpolulle juuri sopivasti auringon laskiessa metsänreunan taa. Otin artikkelikuvan muutamia minuutteja sen jälkeen. Tunnelma oli suorastaan harras. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi.

Pakkasin kameran reppuun ja lähdin paluumatkalle. Taivaan valot pysäyttivät kuitenkin vielä useaan kertaan kuvaamaan. Muistikorttikin täyttyi, mutta onneksi kamerassa on kaksi muistikorttipaikkaa.

Ilma oli jäähtynyt, mutta arvelin lämpötilan olevan muutamia asteita plussan puolella. Olikin hämmästyttävää huomata, että pitkosten päällä oleva vesi sai pinnalleen ohuen jääriitteen. Mihin lämpö siirtyi vedestä? Keksin muutamia mahdollisia syitä mutta fyysikkonakaan en aivan varmaa vastausta uskalla sanoa.

Olin tyytyväinen siihen että varustauduin retkeen pitkillä kalsareilla. Kurkilahdessa auton lämpömittari näytti kahta plusastetta.

Pirskanlammen uusilla pitkospuilla

Luin taannottain lehdestä että Patvinsuon kansallispuistossa oli tehty uusia pitkospuita Pirskanlammen polulle. En ole retkeillyt noilla seuduilla, joten nyt oli hyvä syy korjata tämä puute.

Lahnasuon lähtöpaikalla oli vielä pimeää kun saavuin sinne. En ollut tällä kertaa ainut kulkija, sillä parkkipaikalla oli hentoisen lumikerroksen peitossa oleva auto. Pirskanlammen polun pään löytäminen pimeässä ei ole aivan yksinkertaista. Puinen opaste ohjaa vain viitteellisesti oikeaan suuntaan. Onneksi hangessa näkyi kahdet edellisiltaiset jäljet, joita seuraamalla pääsin polulle. Sen kapeudesta saattoi päätellä, että Pirskanlampi ei kuulu kansallispuiston suosituimpiin kohteisiin.

Kotoa lähtiessäni arvoin kenkävalintaani. Joensuussa lunta on muutaman millin verran, mutta kokemuksesta tiedän, että Patvinsuo on toinen juttu. Valitsin maastokengät. Jo ensi kilometrin aikana huomasin, että kumisaappaat olisivat sittenkin olleet parempi valinta. Vettä oli tulvinut suolta polulle ja jouduin kiertämään pahimpia paikkoja metsän kautta. Onneksi oli sentään säärystimet sillä lunta oli noin 20 senttiä.

Vanha reitti Pirskanlammelle kulkee osittain Rajavartiolaitoksen maiden puolella. Uusi reitti on linjattu niin, että enää ei tarvitse etsiä Rajavartiolaitoksen tiedotteita ammunnoista. Arvelin reitin kulkevan ihan rajalinjaa pitkin. Varmaa tietoa minulla ei ollut, sillä karttaoihin uutta reittiä ei ole vielä merkitty.

Seurasin jälkiä lumessa ja ne näyttivät lähtevän määrätietoisesti pois vanhalta polulta. Lähtisinkö edellä kulkeneiden perään, vai kulkisinko karttaan merkittyä vanhaa polkua pitkin. Arvelin edellä kulkevilla olleen jotain salaista tietoa, kun uskalsivat lähteä lähes näkymätöntä polkua pitkin kulkemaan. Havaitsin muutamissa puissa sinisiä kreppinauhoja, joten ilmeisesti suunta oli oikea. Nauhat kuitenkin loppuivat pian ja jäljistä päätellen myös edelläni kulkeneet olivat pysähtyneet asiaa pohtimaan.

Jäljet jatkuivat kuitenkin kohti Pirskanlampea, joten jatkoin peesaamista. Aamu oli jo valkenemassa. Jäljet johdattivat takaisin vanhalle polulle. Edellä kulkeneet jatkoivat sitä pitkin, vaikka suolle näytti lähtevän pitkoksille johtava haara. Olisiko siinä uuden polun pää? Olen tullut iän karttuessa varovaiseksi, ja siksi jatkoin jälkiä seuraillen.

Haistoin savun hajun jo hyvissä ajoin ennen Pirskanlammen nuotiopaikkaa. Nuotiolla istui kaksi nuorta miestä aamupalaa särpimässä. Näytti olevan suolammen veteen keitettyä kaurapuuroa. Olivat yöpyneet teltassa ja yö oli kuulemma ollut melko lauha.

Kysyin olivatko vanhoja Patvinsuon kävijöitä ja mistä olivat saaneet tiedon polun uudesta linjauksesta. Ekaa kertaa olivat matkassa, ja polun olivat valinneet niiden sinisten kreppinauhojen avulla. No joka tapauksessa olimme kaikki päässeet onnellisesti perille. Uusille pitkoksille he eivät pimeässä olleet huomanneet lähteä.

Kaksikko oli jatkamassa kohti Teretinniemeä. Ainoana ongemana tuntui olevan Nälämänjoen ylittäminen, sillä lautta on nostettu 4.11. talviteloille. En osannut neuvoa ylityspaikkaa, mutta ehkä jonkin matkaa ylävirtaan lauttapaikalta ylitys voisi onnistua. Vesi on Patvinsuon seudulla harvinaisen korkealla kaikissa näkemissäni virtapaikoissa. Toivottavasti pojat pääsivät kunnialla joen yli.

Söin eväät nuotion lämmössä ja lähdin paluumatkalle. Olin tulomatkalla pettynyt Pirskanlammen vanhaan polkuun. Alkumatka Lahnalammelta kulkee talousmetsässä ja välillä Rajavartiolaitoksen puolella maisema on aukoksi hakattua raiskiota. Toki tullessani oli vielä lähes pimeää, joten ehkä paluumatka muuttaisi käsityksiäni.

Polun uusi linjaus kulkee pitkän matkan suon puolella pitkoksilla. Maisemat ovat siellä selvästi paremmat kuin vanhalla polulla. Voi vain kuvitella, miltä suo näyttää keväällä lumien sulaessa. Uusia pitkoksia oli helppo kulkea vaikka ne olivat koskemattoman lumipeitteen alla.

Päivä oli harmaa vai sanoisinko pimeä. Maisemat eivät näyttäneet parhaita puoliaan tässä valossa. Sen sijaan kelot, hangesta pilkistävät puun taimet, heinät ja vaiverot olivat varsin kauniita. Kuvista tuli lähes graafisia.

Hämmästelin suon hiljaisuutta. Kuljin täydellisessä hiljaisuudessa kunnes kuului teeren pulputusta. Pysähdyin etsimään lintua, mutta vaikka ääni kuului melko läheltä, en kuitenkaan nähnyt sitä. Heti kun läksin eteen päin, lähti lintukin lentoon.

Mietin kävellessäni aamun pettymyksen tunnetta. Olin odottanut vanhoja metsiä, avaraa suonäkymää ja kaunista suolampea. Pitkoksilta avautuva suolakeus pelasti tilanteet ja kun suon takana näkyi vielä komea Hulkkosen suosaari, olin näiltä osin tyytyväinen.

Vanhaa metsää ei reitin varrella ole, mutta myös suopursua ja vaiveroa kasvava nuori metsä voi olla kaunis.

Lähellä Lahnalampea metsä on tasaikäistä männikköä. Millaiselta se mahtaa näyttää sadan vuoden kuluttua. Ensimmäiset kuuset olivat jo kasvamassa metsän pohjalla.

Vaikka talousmetsä on yksitoikkoista, voi sieltäkin löytää pieniä mielenkiintoisia kohteita. Rajavartiolaitoksen maalla olevan aukon reunalla oli pieni kuivunut männynkäppyrä, jonka oksanhaarassa kasvoi komea jäkälätupsu.

Tupsun valokuvaaminen oli hankalaa, sillä en halunnut, että takana näkyvä aukko ja sillä nököttävät hirvitornit olisivat näkyneet tarkkoina kuvassa. Toisaalta itse kohde piti saada mahdollisimman teräväksi.

Vasta paluumatkalla näin, miten märissä maisemissa olin aamulla kulkenut. Vettä oli polun varsilla runsaasti. Pahimmissa kohdissa olisi ollut kumisaappaillakin kulkeminen vaikeaa jos polulta olisi astunut sivuun.

Pimeässä en ollut huomannut myöskään, että pitkä pätkä polkua oli sorastettu. Soran alta pilkotti paikoin suojakangas. Kunhan polku lopullisesti valmistuu, voi Pirskanlammen houkuttelevuuskin kasvaa. Ympyräreitti Pirskanlammen kautta Teretille ja sieltä takaisin Lahnasuon parkkipaikalle on sopivan mittainen yhden tai kahden vaelluspäivän retkelle.

Torronsuon pitkoksilla

Olen ihaillut Torronsuolta otettuja usvakuvia. Olin heti valmis, kun tyttäreni ehdotti retkeä Torronsuolle. Ruska oli vielä kauneimmillaan Etelä-Suomessa. Edellisen päivän Hesari mainitsi suon yhtenä parhaista paikoista eteläisen Suomen ruskan ihailemiseen.

Ajomatkaa Helsingistä tuli noin sata kilometriä. Satoi kun lähdimme mutta poutaantui Torronsuolle päästyämme. Kiljamon parkkipaikalla havaitsimme, että muutkin olivat lukeneet Hesarin kehut. Saimme ehkä viimeisen lähes luvallisen paikan autolle.

Kiipesin Kiljamon näkötorniin ihailemaan Torronsuota. Näkymä oli upea. Suota näytti riittävän maailman ääreen asti. Artikkelikuvasta näkyy, miten suo jatkuu kaukaiseen usvahorisonttiin.

Laskeuduin tornista ja läksin kulkemaan uusia pitkoksia suolle. Männyt toivat mieleen bonsaipuut, niin yksilöllisiä ja kauniita ne ovat. Niiden ikää on vaikea arvioida, mutta eivät ne kovin nuoria ole.

Taivas oli paksussa pilvessä, joten valoa kuvaamiseen oli niukasti. Kova ja puuskittainen tuuli piti puut jatkuvassa liikkeessä. Kameran jalustan saaminen tukevalle pohjalle oli mahdotonta, sillä Torronsuolla on Suomen paksuin turvekerros. Tuulen ja heiluvan jalustan yhteisvaikutuksena sain tavallista enemmän heilahtaneita kuvia.

Uudet pitkospuut loppuivat kohdassa, jossa Kiljamoa kiertävä lyhyt lenkki erkanee Niittylänsaariin johtavalta polulta. Polkujen risteyksessä varoitetaan vanhojen pitkospuiden huonosta kunnosta. Pääosin niitä pitkin on kuitenkin helppo kulkea. Polulla on onneksi vain muutamia vaikeasti ylitettäviä märkiä kohtia.

Suo on niin suuri, että siihen piti totutella ensin pieniä yksityiskohtia kuvaamalla, ja niitä riitti. Vaikka kuvassa onkin pieni lampare, niin olin yllättynyt suon kuivuudesta. Jalka toki painui turpeeseen, mutta vettä ei juurikaan noussut vaelluskenkiä kastelemaan. Tätä tarinaa kirjoittaessani katselin Torronsuota Google mapsista. Suon reunoilta löytyy myös avovetisiä allikoita joita pitkoksilta ei pysty näkemään.

Seurueemme nuorimmainen, vajaa viisikuukautinen Toivo, kulki äitinsä rintarepussa. Pysähdyimme välillä pieneen metsäsaarekkeeseen vaipanvaihtoon ja evästelemään.

Kävelin saarekkeen reunalle ihailemaan maisemaa. Aurinko pääsi vilkaisemaan hetkeksi meitä pilvien lomasta. Kamera oli hetkessä taas jalustalla ja kuvasin suota aivan uudessa valossa.

Vaikka Kiljamon parkkipaikka oli viimeistä tilaa myöten täynnä, ei pitkoksilla kuitenkaan ollut tungosta. Muutamia retkeilijöitä tuli vastaan tai ohitti meidät.

Valokuvaajana olen kiinnostunut erilaisista puista. Torronsuon männyt ja niiden kasvuympäristö toivat mieleen Afrikan savannin. En ole tosin koskaan käynyt Afrikassa mutta monia luontodokumentteja sieltä on tullut katseltua.

Otimme tavoitteeksi kävellä Härksaaren vanhalle avolouhokselle, josta on aikoinaan louhittu maasälpää ja kvartsia. Valkoista kvartsia näkyikin siellä täällä irtokivinä polun varrella.

Niittylänsaarilta työntyy pitkälle suohon lähinnä koivua kasvava kaistale. Koivua ei muualla juurikaan vastaan tullut, joten kävin tutkimassa aluetta lähenpää. Näytti siltä, että kiinteältä maalta valui vettä suolle tuota koivujuottia pitkin. Olisikohan turvekerros lähellä Niittylänsaaria vähän ohuempi.

Niittylänsaarten metsä on varmaan hakattu aukoksi jossain vaiheessa ennen kansallispuiston perustamista. Metsä oli lähes tasaikäistä kuusta, eikä yhtään vanhaa puuta tai keloa näkynyt ainakaan louhokselle johtavan polun varrella.

Louhos ei koolla koreile, mutta sen reunalla oleva opastaulu on informatiivinen ainakin niille, jotka ymmärtävät jotain geologiasta. Paikalla olisi hyvä olla myös suon reiteistä kertova taulu, sillä kaikki ohikulkevat retkeilijät sellaista etsiskelivät. Onneksi itselläni oli verkosta tulostettu kartta mukana.

Eväät syötyämme lähdimme paluumatkalle samaa reittiä jota olimme tulleetkin.

Retken ajoitus osui nappiin sillä tummat pilvet enteilivät sateen alkamista. Emme kuitenkaan joutuneet juoksemaan viimeisiä metrejä suojaan, vaan meillä jäi aikaa ihailla valon nopeata muuttumista suolla. Sade alkoi vasta, kun suljimme auton ovet Kiljamossa.

Torronsuo on lähes luonnontilaisena säilynyt keidas- eli kohosuo. Pitkospuut kulkevat suon paksuturpeista keskustaa pitkin, joka on selvästi korkeammalla kuin suon ohutturpeisemmat ja märät laidat. Suon keskellä kasvit saavat ravinteita ainoastaan sadevedestä, joten suo on erittäin karu ja vain näihin olosuhteisiin erikoistuneet lajit menestyvät.

Sallan Ruuhitunturi

Aamupäivän satoi mutta se ei estänyt meitä lähtemästä Salmijoenkurulle. Siitä ja muista vesiputousretkistä myöhemmin. Laitoimme mökillä vaatteet kuivauskaappiin ja söimme herkullista sienilasagnea. Sade loppui ja olimme valmiita lähtemään kohti Ruuhitunturia.

Päivä oli sen verran pitkällä, että ajoimme autolla Hangasjärven laavun lähelle ja lähdimme siitä Ruuhitunturin reitille. Emme kiertäisi koko lenkkiä, vaan palaisimme samaa tietä takaisin.

Ylitimme aluksi pitkospuita pitkin Hangasjärven päässä olevan suon. Arvuuttelimme suolla olevan aidan ja sinisten muovisauvojen tarkoitusta. Aidalle emme selitystä keksineet, mutta sauvat oletimme talvireittien merkeiksi.

Aurinko pilkisti pilvien lomasta, kun tulimme Hangasharjulle nousevalle polulle. Pieni Sallatunturi näkyi komeasti polun päässä.

Mitä ylemmäs noustiin Hangasharjua sitä komeammaksi ruska muuttui. Maaruskan värit olivat uskomattoman kauniit. Olen nähnyt ruskan värejä monilla retkilläni niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Tiedän myös, että värit saattavat poiketa vuodesta toiseen. Siitä huolimatta ruska täällä tuntui erityiseltä. Värit olivat enemmänkin hillityt kuin hillittömät. Se kaikkein punaisin väri uupui, sillä näillä korkeuksilla riekonmarjaa on vähemmän.

Metsän pohja oli vapaa etelämpänä niin yleisestä pihlajasta ja pajusta. Tuntui kuin olisi kävellyt hyvin hoidetussa japanilaisessa puutarhassa.

Polku nousi jyrkemmin ja sen itäpuolella näkyi melko komea tunturi. Kuvittelin määränpään jo lähestyvän. Yritin tarkistaa tarkkaa sijaintiamme puhelimen karttaselaimesta, mutta kartta ei suostunut tulemaan näyttöön. Syynä oli kentän puuttuminen. Paperikartta pelasti tilanteen. Emme olleet vielä lähelläkään määränpäätä, näkemäni tunturi oli Hangasharjun nimetön laki.

Tulimme upealle rinnesuolle. Suot ovat vanhojen metsien ohella mielikuvauskohteitani. Valo oli melko kovaa, mutta ajoittain ohut pilvi pehmensi näkymää. Arvelimme että jos paluumatkalla osumme auringon laskuaikana näille kohdin polkua, niin näkymät olisivat valaistukseltaan hienot.

Nousimme Ruuhitunturin varaustuvalle, joka on talvisin myös kahvila. Sen kuistilta on upeat näkymät Lehtoaavalle. Sallan matkailun sivuilla kehutaan kämpän pihassa olevaa riippumattoa. Loikoilu jäi väliin, sillä matto oli vielä märkä aamun sateen jäljiltä.

Majalla yhytimme toisen reitillä näkemistämme retkeilijöistä. Ensimmäinen oli ohittanut meidät reippaasti hölkäten Hangasharjun nousussa.

Majalta oli vielä vajaan kilometrin nousu Ruuhitunturin laelle. Nousu oli vaivan arvoinen, sillä näkymät korvasivat paidan kastumisen hiestä. Idässä näkyi komeiden pilvien alla valtakunnanrajan takaiset Sallatunturi ja Rohmoiva.

Tunturin laella on näkötorni. Aurinko paistoi jo matalalta, kun kiipesimme sille. Maisema on tornista joka suuntaan erämainen. Hakkuuaukkojakaan en havainnut, mutta se saattoi johtua ruskasta ja upeasta valaistuksesta.

Tunnelma oli levollinen, saattoi unohtaa maailman murheet. Ruska loisti tornin alla ja vastavalo maalasi kuuset ja koivut irti taustalla näkyvästä Lehtotunturin rinteestä.

Laskeutuminen tunturin laelta sujui suotuisissa merkeissä. Huomasin, että paluu tuloreittiä pitkin oli oikea ratkaisu. Maisemat näyttivät uusilta, kuten usein käy kulkusuuntaa vaihdettaessa. Jos olisimme jatkaneet ympyräreittiä Poropuistoon, olisi aurinko jäänyt Ruuhitunturin taa. Nyt kuljimme laskevan auringon punaamassa maisemassa pimeän tuloon asti.

Juuri ennen varaustupaa polun varrella oli kaksi komeaa aihkipetäjää. Valo osui sopivasti etummaisen puun juurelle ja jälkimmäisen runkoon.

Saavuimme tulomatkalla ihailemalle rinnesuolle juuri oikeaan aikaan. Aurinko oli painumassa horisonttiin, mutta minulle jäi riittävästi aikaa sopivan kuvakulman etsimiseen.

Diafilmiaikaan ottamani kuvan kaltaista tilannetta olisi ollut turha edes yrittää ikuistaa. Filmin jyrkkyys olisi pilannut suon herkät sävyt. Nytkin kameran kenno joutui lujille, mutta selvisi kiitettävästi. Sain kätkettyä auringon puunrungon taa, joten kuvaan ei tullut myöskään pahoja heijastumia.

Ilta ehti pimentyä, kun laskeuduimme Hangasharjulta kohti Hangasjärveä. Yläpilvet saivat hiukan punaa laskevan auringon viime säteistä. Valoa oli loppumatkallakin sen verran että ei tarvinnut kaivaa otsalamppua esiin.