Aamu Kolilla

Joko se ehti mennä, vai ehtisikö juosten kyytiin. Juoksuksi piti panna ja siltikin myöhästyin. Kiire johtui siitä, että auringon nousuun oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Jo Kolinportilla eväitä ostaessani hiipi epäilys myöhästymisestä mieleen. Taivas näytti tietenkin upealta.

Maisemahissiin kiiruhti lisäkseni nuori naisihminen. Naureskelimme nousun aikana Turun Kakolanmäen vikaherkälle funikulaarille. Kävi ilmi, että hänkin oli menossa ihailemaan auringon nousua. Lähdimme yhtäjalkaa kohti Ukko-Kolin huippua. Pysyin aluksi hyvin kannoilla, mutta jyrkällä oikopolulla jouduin antamaan periksi.

Viime metreillä ennen huipulle saapumista näin auringon ensisäteiden osuvan puiden latvoihin. Ajattelin että onhan noita auringonnousuja tullut nähtyä ja kuvattua. Nyt voisi rauhassa keskittyä valon kuvaamiseen.

Kuvailin näkymiä Ukko-Kolilta pitkään yksikseni. Olin jo lähdössä eteenpäin kun seurakseni tuli omaa ikäluokkaani oleva mies. Hän kertoi että tykky oli pudonnut lähes tyystin puista pari päivää aikaisemin, kun lämpötila oli noussut muutamia asteita yli nollan. Samaan aikaan puhalsi myös voimakas föhn-tuuli. En ollut tykyn puutteesta murheissani, melkeinpä päin vastoin. Kuuset näyttivät mielestäni nyt ilmeikkäämmiltä.

Sain jostain vinkin, että nastakengät olisivat parhaat valinnat näillä poluilla. Laskeutuminen Ukko-Kolilta vaati niilläkin varovaisuutta. Portaat olivat muuttuneet liukumäeksi.

Hanki oli täynnä erilaisia jälkiä. Monet olivat kulkeneet lumikengillä, mutta vähintään yhtä paljon näkyi kengänjälkiä. Tästä oli se hyvä puoli, että pääsi kulkemaan myös muualla kuin varsinaisilla poluilla. Haittana oli tietenkin se, että valokuvaan oli lähes mahdotonta löytää koskematonta hankea.

Lähdin seurailemaan lumikenkäilijöille viitoitettua reittiä. Se mutkitteli uusia polkuja kohti Paha-Kolia. Tulipahan nähtyä tuo tuttu paikka uudesta näkökulmasta.

Paha-Kolin huipulla pyrin lähinnä pysymään pystyssä. Ilma oli lämmin, mutta navakka tuuli piti huolen siitä että siirtyminen Kolinuuron suuntaan tuntui mukavalta ajatukselta.

Pieni-Koli ja Mäkrä olivat varjossa mutta etualan männyt paistattelivat kirkkaassa auringonvalossa. Näkymän kruunasi Mäkrän rinteiltä nouseva hento usva.

Kolilla on tiettyjä kohteita, joita kuvaan aina kun paikalle osun. Yksi mieluisimmista on Mäkränaho ja sen reunassa kasvavat koivut. Näin jo aholle laskeutuessani, että valo oli upea mutta haasteellinen.

Monet valokuvaajat etsivät luonnosta yksinkertaisuutta ja eivätkä kuvaa mielestään liian sekavia näkymiä. Luonto ei ainakaan Suomessa ole kuitenkaan selkeän järjestelmällinen vaan pikemminkin kaoottinen, kuten tuo Mäkränahon metsänreuna. Juuri tuo kaoottisuus miellyttää minua ja sen haluan tuoda myös kuviini.

Retki Patvinsuon Hietajärvelle opetti, että mukana pitää olla riittävästi juotavaa. Kahvin lisäksi repussa oli nyt myös teetä. Mukava oli juoda termoksesta lämmintä teetä jääkylmän veden sijasta.

Eväitä pysähdyin syömään Mäkränahon latoon. Se tarjosi hyvän suojan kylmää viimaa vastaan. Kyllä kelpasi nauttia eväistä kun oviaukosta näkyi lähes keväiseltä näyttävä köivikko.

Tapasin Mäkränahon reunalla eksyneen hiihtäjän. Hän oli lähtenyt kolmen kilometrin lenkille, mutta ladun merkinnät olivat hänen mielestään kehnot. En itsekään löytänyt kunnon opasteita, vaikka kuljin latu-uria pitkin. Latuja ei oltu myöskään ajettu hiljattain, sillä niin huonossa kunnossa ne näyttivät olevan.

Autolle tullessani tuntui, että evästelyn jälkeen voimat olivat palanneet. Niinpä lähdin kohti funikulaaria ajatuksenani käväistä vielä Akka-Kolilla. Eipä juuri naurattanut kun näin hissin ovessa lapun HUOLLOSSA. Ei olisi kannattanut nauraa turkulaisille.

Lähtisinkö kotiin? Kävelin kuitenkin tietä pitkin opastuskeskukselle ja sieltä kiipesin Akka-Kolille. Hikihän siinä tuli, mutta näkymät olivat vaivan arvoiset.

Sää näytti olevan muuttumassa, etelästä nousi pilvirintama. Aurinko kuitenkin paistoi aina välillä pienistä rakosista.

Akka-Kolilta laskeutuessani tuli eteen taas valinta, kotiin vai eteenpäin. Jalat veivät Ukko-Kolille vaikka pää sanoi muuta. Valinta oli kuitenkin hyvä, sillä pohjoisen taivas oli vielä kauniin sinivalkoinen. Näköalapaikalle johtavien portaiden liukumäki näytti johtavan suoraan taivaaseen.

Viimeisen kuvan otin lähes samoilta jalansijoilta kuin ensimmäisen. Retken kruunuksi kävin luontokeskus Ukossa taiteilija Mariana Nordgrenin näyttelyssä. Hän esittelee akvarelleissaan Pohjois-Karjalan linnustoa. Kerrassaan upea näyttely.

Funikulaarikin oli saatu kuntoon, joten laskeuduin komeasti alas vaaralta. Nyt jo naurattikin!

BLÅISVATNET

Retki Steindalsbreenille oli sen verran raskas ja pitkäkestoinen, että päätimme valita seuraavaksi kohteeksi kevyemmän. Suuntasimme heti aamulla kohti Blåisvatnetia tai Blåvatnetia kuten joissain lähteissä paikan nimi kirjoitetaan. Se sijaitsee samalla Lyngsalpenen alueella kuin Steindalsbreen. Vandreguide -kirjasen mukaan kävelymatkaa on noin 8,5 kilometriä ja nousua vain 189 metriä. Ajomatka lyheni merkittävästi, kun ylitimme Ullsfjordenin lautalla Svensbyhyn.

Blåisvatnet on käymistämme kohteista ehdottomasti suosituin. Parkkipaikka on suuri ja sieltä löytyy myös hampurilaiskioski. Sen takaa lähtee hyväkuntoinen polku kohti jäätikköjärveä.

Alkumatkassa ylitetään muutama vuoripuro kiveltä kivelle hypellen ja levein puro siltaa pitkin. Oli mukava kulkea taas erilaisessa maastossa. Olimme käyneet tuntureilla ja merenrannalla, mutta polun alussa olevan mäntymetsän kaltaista emme vielä olleet nähneet. Osa männyistä on matalia, mutta paksurunkoisia, joten arvelen niillä olevan jo kunnioitettava määrä elinvuosia takanaan.

Reitti Blåisvatnetille on siinä mielessä erikoinen, että määränpää näkyy lähes ensi metreistä lähtien. Korkeiden vuorien välissä oleva Lenangsbreen jäätikkö paljastaa, missä sen sulavesistä muodostunut järvi on.

Mitä lähemmäs jäätikkö tulee sitä karummaksi maisema muuttuu. Lopulta puut käyvät vähiin ja nekin kitukasvuisiksi. Kivien välissä kasvaa siellä täällä vielä sammalta ja kirkkaanpunakukkaista kanervaa. Polku häviää lähes kokonaan, kun kivikko leviää koko laaksoon. Reitin voi päätellä pienen matkan välein näkyvistä punaiseksi maalatuista kivistä, vaikka varsinaista polkua ei olekaan.

Viimeinen ponnistus ennen Blåisvatnetin rantaa on valtavista lohkareista koostuva reunavalli. Polku häviää täällä lopullisesti ja jokaisen on etsittävä reittinsä. Punaisia kiviä on siellä täällä, mutta itse en niiden avulla löytänyt ”helppoa” reittiä.

Kun katsoo reunavallilta taaksepäin, tulosuuntaan, on näkymä kuin Tolkienin Sormusten herrasta. Vaikka matka ei ollut pitkä eikä nousuakaan kohtuuttomasti, oli reitti raskas kävellä. Kivikossa piti kulkea koko ajan varoen.

Lohkareikon väliin on jäänyt pieni varsinaisesta lammesta erillinen lampare. Sen vesi on lähes turkoosin väristä ja pohjalla olevien kivien päällä on jäätikön vuorten kallioista hiomaa silttiä. Aurinko oli kääntynyt sopivasti sen verran, että lampare oli valossa ja sen takana näkyvä karu tunturin rinne varjossa. Jostain lukemani tieto, että paras aika vierailla Blåvatnetilla on iltapäivä, piti siis paikkansa.

Järven rannassa oli retkeilijöitä ottamassa aurinkoa ja nauttimassa maisemasta. Rohkeimmat kävivät uimassa ja vesi oli kuulemma kylmää. Muutamalla seurueella oli myös teltta mukana. Ihmettelin mihin saisivat telttansa tuossa kivikossa pystyyn. Jälkeenpäin kuulin, että lammen vasemmalla puolella on leiriytymiseen soveltuva paikka.

Tulomatkan kloperikko kävi sen verran jalkapohjiin, että yritimme etsiä helpompaa reittiä takaisin. Läheltä jokea sellainen löytyi, tosin ainoastaan hiukan vähemmän kivinen. Harri Ahosen Pohjois-Norjan rannikkoreitit -kirjassa on maininta, että joen toisella puolella kulkee myös reitti. Jälkikasvu päätti ottaa riskin ja ylittää jäätikköjoen sen levennykseltä. Olin varma, että ylitys epäonnistuu surkeasti.

Hämmästykseni olikin suuri, kun porukka pääsi koirineen kastumatta joen yli. Reitti Aspevatnetin kautta oli kuulemma myös maisemiltaan vaihtelevampi kuin tuo kulkemamme Mordorin tasanko. Polkua ei siellä koko matkalta löydy, joten suunistustaidot olivat tarpeen.

Steindalsbreen jäätikkö

Kahden retkipäivän jälkeen vietimme sateisen lepopäivän Tromssassa. Se oli tarpeen sillä seuraavana päivänä menisimme Steindalsbreen jäätikölle. Kävelymatkaa tulisi yli kaksitoista kilometriä ja nousua 550 metriä.

Edellisen päivän sade jatkui vielä heikkona tihkuna kun lähdimme heti aamusta kohti Steindalsbreeniä. Ajomatkaa Tromssasta oli lähes kaksi tuntia. Parkkipaikalla oli muitakin matkaan lähtijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti.

Löysin edellisenä päivänä Tromssan matkailutoimistosta Vandreguide -kirjasen. Siinä on erinomainen reittiä kuvaava korkeuskäyrä. Odotettavissa oli heti alussa luulot pois ottava jyrkkä nousu, lähes kolmesataa metriä puolentoista kilometrin matkalla. Hiki nousi pintaan vaikka sää oli viileä. Nousimme ilman ongelmia kohti Steindalshyttaa.

Näkymät polulta olivat huikaisevan kauniit. Vieressä kohisi koko nousun ajan jäätiköltä koskina ryöppyävä joki. Joen vesi on jäätikön kalliosta irrottaman hienon kiviaineksen vuoksi väriltään turkoosiin vivahtavan sinistä.

Hytta on norjalaisten käyttämä termi vuokrattavissa olevalle kämpälle. Sen lisäksi taukopaikalla oli mukava tulentekopaikka ja tuotteita täynnä oleva huussi. Suomalaisista tulentekopaikoista poiketen nuotioihin käytettävää puuta ei ole tai sitten puut ovat tuoreita rankoja. Totesimme, että nuotion sytyttämistä on turha edes yrittää. Joku oli kuitenkin yrittänyt ja saanut ainoastaan märät puut nokeentumaan.

Muiden pitäessä taukoa kiipesin hytan takana kuohuvalle putoukselle. Näky oli mahtava. Jyrkistä rannoista ja tieheästä koivikosta johtuen en saanut siitä mieleistäni kuvaa. Sen sijaan putoukselta tulevan puron rannan ilmeikkäät koivut olivat yhteistyöhaluisia.

Alunperin oli tarkoitus, että osa seurueestamme jäisi hytalle ja loput jatkaisivat aina jäätikön reunalle saakka. Taukopaikalla nautittu välipala antoi kuitenkin sellaisen buustin, että päätimme jatkaa koko porukalla eteenpäin.

Tällä retkellä kokoonpanostamme puuttui kaksivuotias sekä mumma ja kissa. Yhteiskuvan otimme hytalta lähtiessämme, nelikuinen kulki vuorotellen kummankin vanhempansa kyydissä. Koira kapusi sinnikkäästi omin voimin.

Lähdin taukopaikalta viimeisenä ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemia. Tunsin ensin nenässäni märän villan hajun. Seuraavaksi kuulin kaukaista kellon kilinää. Pysähdyin ottamaan valokuvaa ja lähes säikähdin, kun selkäni takaa kuului möreä MÖÖ. Paksu lammas karitsansa kera esitti vastalauseensa, koska olin sulkenut heiltä polun.

Olin nähnyt polulla lampaan papanoita ja miettinyt millä nuo raukat tulevat toimeen näin karussa maastossa. Arvoitus ratkesi kun tarkasteli moreeniharjulta avautuvaa maisemaa. Edessä aukeni vihreä laakso jolla on pituutta ja leveyttä yli kilometri. Laakson takana näkyi usvan peittämä jäätikkö.

Ennen jäätikön reunalle pääsyä oli ylitettävä tuon paratiisimaisen laakson takana oleva reunavalli. Muut jättivät kantamuksensa ”alaleiriin”, mutta itse kannoin yli kymmenkiloisen kamerarepun mukanani. En ottanut riskiä siitä, että kovan työn jälkeen juuri tarpeellinen objektiivi olisi kiviröykkiöiden takana. Eikä kahdeksankiloista nelikuistakaan alaleiriin jätetty.

Oli ollut koko kiipeämisen ajan veitsen terällä sataako vai ei. Olimme selvinneet kastumatta jäätikön äärelle. Johtuikohan paksu usva jäätikön sulamisesta, aina välillä aurinko pääsi kuitenkin pieneksi hetkeksi pilkahtamaan usvaverhon läpi. Maisema oli tuossa valossa dramaattisen näköinen.

Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Jäätikön alla olevassa lammessa kelluva kirkkaan sininen jäälohkare kertoo karua kieltään ilmaston lämpenemisestä.

Karusta reunavallista löytyi ensimmäiset merkit elämän leviämisestä juuri jäästä vapautuneelle kivikolle. Löysin ensin ylikukkineita lapinvuokkoja ja pienen etsinnän jälkeen myös vielä kukassa olevia. Tunturikohokin vaaleansinipunaiset terälehdet loistivat kirkkaina laikkuina harmaassa kivikossa.

Tulin viimeisenä alaleirille, kuten yleensäkin. Trangialla lämmitetty ruoka oli odottamassa. Keittovälineiden kantaminen ylös oli hyvä idea, sillä nousu oli käyttänyt energiavarastot lähes tyhjiin.

Leiriltä oli hulppeat näkymät jäätikköjoen muodostamalle deltalle. Harvasta ravintolasta moisia maisemia löytyy.

Paluumatkalla olin varma, että saisimme kunnon rankkasateen niskaamme. Pilvet roikkuivat matalalla peittäen jäätikköä reunustavat Nállangaisi (1595 m) ja Imagáisi (1416 m) -tunturit. Vaikka oli vielä yöttömän yön aika, kävi valo yhä vähäisemmäksi. Samalla vihreä laakso muuttui salaperäisen näköiseksi.

Ensimmäiset vesipisarat tippuivat auton katolle, kun lähdimme takaisin kohti Tromssaa jonne saavuimme lähellä puoltayötä.

Kuin kruunuksi onnistuneelle retkelle aurinko suostui valaisemaan Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Ørnfløyalta Sommarøylle

Retkiseurueemme täydentyi kahdella aikuisella, kissalla ja koiralla. Edellisen päivän retki oli kohtuullisen vaativa, joten päätimme valita toiselle retkipäivälle kevyen kohteen. Sommarøyta on kehuttu lapsiystävälliseksi kohteeksi komeine hiekkarantoineen. Sopisi siis varmaan myös kissalle ja koirallekin.

Sommarøyalle johtavan sillan pielessä on norjalaisittain nyppyläksi luokiteltava Ørnfløya. Koska kohde on helppo ilman merkittävää kiipeämistä, päätimme aloittaa retkemme sieltä, nousua tulee vain 135 metriä.

Artikkelikuva vastaa edellisessä tarinassani pohtimaani kysymykseen norjalaisten leivänansaitsemisesta. Pienillä pelloilla on heinä jo korjattu, joten karjaa ainakin pitävät. Kylän lahdella näyttää olevan kalankasvatusaltaita ja vuonolla kalastajavene. Yhteysalus puskee kohti Senjan saarta, joten merimiehiä ja turismiin liittyvää väkeä kylässä varmaankin asuu. Kirkosta päätellen löytyy myös pappi ja lukkari.

Pienen nousun jälkeen maisemat sen kuin paranevat. Kallioiden välisessä lammessa kasvaa jotain itselleni tuntematonta vesikasvia joka muodostaa lammen pintaan kauniin, linnun siipeä muistuttavan kuvion.

Valokuvaamisesta johtuen toimin joukon jälkikärkenä, kuten lähes aina. Ørnfløyan huippu on kaksiosainen. Ensimmäiseltä huipulta katsottuna toinen näyttää hankalasti saavutettavalta. Olin jättämäisilläni sinne nousun väliin, mutta huomasin muun seurueen siellä jo olevan. Olisi jäänyt komeat maisemat näkemättä.

Suoraan etelään katsottessa huipulta näkyy Senjan komea siluetti. Sää oli retkeilyyn suorastaan paras mahdollinen, aurinko paistoi, mutta lämpötila oli maltillisesti alle kaksikymmentä astetta. Valokuvaamiseen sää oli vaativa, valaistus ja runsaasti auteretta ilmassa. Taivas värjäsi myös meren pinnan komean siniseksi. Matalikkojen ympärille muodostui vaaleampia laikkuja.

Länteen katsottaessa huomion kiinnittää Sandholmenin rannat, jotka ovat nimensä mukaisesti valkoisia hiekkarantoja. Edessä olevalla luodolla ei ole taloja, mutta sitäkin runsaammin lokinpesiä. Tämä kävi ilmi kun joku hurjapäinen lentäjä teki immelmannin suoraan luodon yllä.

Pidimme evästauon sillan pielessä olevalla levikkeellä. Edellisillalta säästynyt pitza maistui herkulliselta kahvi kyytipoikanaan. Samalle levikkeelle oli majoittunut sekalainen joukko matkailijoita monesta eri maasta. Leirintäalueilla majoittuminen lienee melko kallista, sillä matkailuautoja ja telttoja näkyi vähänkin kelvollisilla eli tasaisilla paikoilla.

Levikkeen vieressä oleva kumpare oli kasvistollisesti kiinnostava. Löysin ilman kummempaa etsimistä vilukoita, yökönlehtiä ja joitain rikkoja. Kumpareen päältä oli hyvä näköala Sommarøylle johtavaan siltaan. Tromssan muiden siltojen tapaan sekin on pitkä ja korkea. Muista silloista poiketen se on yksikaistainen.

Jätimme autot Havfrua Kron pihaan. Kävin kurkkaamassa, löytyisikö krouvin tuotevalikoimasta kunnollista pullaa, sitä ei löytynyt. Sen sijaan kalan ja rasvan tuoksu täytti paikan. Tarjolla olisi siis ainakin fish and chips. Yleisenä huomiona voi sanoa, että ainakaan Tromssan alueen kaupoissa ei ole kunnollista pullaa. Jotain muoviin yksittäispakattuja viinereitä toki löytyy.

Lähdimme kävellen kiertämään saarta. Rannassa näytti olevan jonkin sortin kalatehtaita. Omakotitalot olivat siistejä ja kaikki oman näköisiään. Norjassa ei kaavoittaja varmaan määrää rakentajia yhtä tarkasti kuin Suomessa.

Hiekkarannat olivat upeita, valkoinen hiekka oli hyvin hienorakeista. Poislähtiessämme kävi kaksivuotias matkalaisemme tällä rannalla isänsä kanssa kastautumassa Jäämeressä. Tällöin oli jo alkanut sataa tihuuttaakin.

Kaikki rannat eivät olleetkaan hiekkarantoja. Yksi poikkesi muista merkittävästi. Tuntui kuin olisi kävellyt luumurskan päällä. Ajattelin, että syystä tai toisesta rantaan on aaltojen mukana huuhtoutunut valtava määrä simpukoita, jotka ajan mittaan olivat murskautuneet karkeaksi jauhoksi. Biologityttäreni oikaisi käsitykseni ja kertoi kyseessä olevan jonkin sortin korallimursketta. Toki simpukoitakin murskeen seassa oli.

Laskuvesi paljasti rannan rakkoleväkasvustot. Niiden takana horisontissa näkyy helposti muotonsa perusteella tunnistettava saari.

Sää muuttui kävellessämme nopeasti. Mereltä tuli vuonoon lähes sen pintaa hipovia pilviä. Luvassa oli sadetta, joka jatkuisi koko seuraavan päivän runsaana. Meille tuli kiire Havfrua Krohun syömään sitä fish and chips annosta. Se maistui juuri siltä, miltä sopii odottaa, eli hyvältä.

Retki Kvaløyan Brosmetindenille

Perhekuntani ehdotti yhteistä matkaa Tromssaan. Ensi reaktioni oli hämmästys. Miksi juuri sinne, matkakin on pitkä, peräti 1140 kilometriä. Onneksi olin hankkinut vuosi sitten Harri Ahosen kirjan Pohjois-Norjan rannikkoreitit. Pienen selailun jälkeen vakuutuin, että kohde on todella mielenkiintoinen ja retkikohteita on runsaasti.

Ajo Skandien yli ja laskeutuminen sieltä alas oli melkoinen kokemus. Tie on meikäläisittäin kapea, jyrkkä ja mutkikas. Nopeusrajoitukset naurattivat, sillä en uskaltanut ajaa läheskään niiden ilmoittamilla nopeuksilla. Perässä ajavia norjalaisia ei varmaankaan naurattanut.

Ensimmäisen päivän retkikohteeksi valitsimme Kvaløyan saarella sijaitsevan Brosmetindenin vuoren (525 m). Nousua parkkipaikalta vuoren huipulle tulisi 250 metriä.

Ajomatka Brosmetindenille osoittautui oikeaksi maisemien ilotulitukseksi. Mieli teki pysähtyä kuvaamaan joka mutkan takana esiin tulevia huikeita näkymiä. Lopulta oli suorastaan pakko pysähtyä sillä Grøtfjordenin pohjukassa olevaa Søre Kraata ei pystynyt pysähtymättä ohittamaan.

Vuorenseinä nousee siellä lähes pystysuorasti kohti korkeuksia. Rinteiltä syöksyy alas lukemattomia pieniä putouksia. Mielessä kävi, että tähän on pysähdyttävä paluumatkalla, jos muu seurue jaksaa odottaa.

Tie Tromvikistä Brosmetindedin juurelle on huonossa kunnossa. Varovasti kuoppia väistellen pääsimme kuitenkin perille. Pysäköintialueella oli muutamia autoja, mutta mistään ruuhkasta ei ollut kyse. Meitä ennen kiipeämään oli lähtenyt muutama norjalainen, pari suomalaista ja yksi ranskalainen autokunta.

Alkunousu on suorastaan maltillinen, mutta parin kilometrin päässä näkyvä huippu lupaa, että lopussa vielä hiki virtaa. Onneksi sää oli kiipeämiseen sopivan viileä.

Pienen nousun jälkeen maisema alkoi avautua. Kaukana siintää Senjan massiivinen vuoriketju. Olen tottunut kuvaamaan aivan erilaisissa maisemissa. Tiedän aikaisemmilta kaukoretkiltä, että uudessa ja eksoottisessa maisemassa kuvaaminen on haasteellista. Näiden valtavien mittasuhteiden saaminen kuvaan vaatii erilaista otetta kuin vanhan metsän kuvaaminen Patvinsuolla.

Seurueen nuorin nelikuinen kulki äidin maharepussa ja kaksivuotias isän kantorinkassa. Otin varaslähdön parkkipaikalta, jotta ehtisin ylemmäs rinteeseen heitä vastaanottamaan. Norjalaiseen tapaan reittiä ei ole merkitty mitenkään maastoon, mutta maastoon kulunut ura pitää retkeilijät kyllä oikealla polulla.

Vaikka matka huipulle on alle kaksi kilometriä, oli nousu kivikkoista polkua pitkin hyvää harjoitusta tulevien päivien retkiä silmällä pitäen.

Moni asia Norjassa herätti kysymyksiä. Mitä täällä asuvat ihmiset tekevät työkseen. Monet varmaankin kalastavat, mutta tuskin sentään kaikki. Katsoin Brosmetindenin huipulta Sessøyfjordenin takana näkyvää pientä Sessøyan kylää. Talot näyttivät ainakin kaukaa katsottuna hyväkuntoisilta ja asutuilta. Talojen takana näyttäisi olevan peltoja, joten ehkä siellä pidetään ainakin karjaa.

Teitä tuosta pienestä kylästä ei johda minnekään, sillä muita asumuksia Sessøyan saarella ei ole. Yhteydet maailmaan hoidetaan varmaankin omilla veneillä. Turisteja tuskin eksyy kylään elämisen laatua kyselemään.

Brosmetindenin huippu on karu ja rinne mereen lähes pystysuora. Arvelu hien nousemisesta pintaan osoittautui oikeaksi. Loppunousu on jyrkkä ja melko vaikeakulkuinen. Välillä oli pakko pysähtyä puuskuttamaan ja ihailemaan huikeita maisemia.

Nousu petkutti moneen kertaan. Aina kun tuntui, että viimeinkin huippu on edessä, nousi sen takaa näkyviin vielä uusi. Osa vuorelle kiipeäjistä oli lähtenyt matkaan ilman kantamuksia. He huitelivat ohi meistä lähes juosten. Monet vain pyörähtivät huipulla ja jatkoivat samaa matkaa takaisin. Tuolla menetelmällä reissun suoritti tunnissa, kun meiltä siihen kului kolme tuntia.

Olimme ainoa seurue, joka valmisti ruokaa, ei sentään huipulla vaan vähän alempana ”alaleirissä”. Kaksivuotiaan on saatava lounasta lounasaikaan, eikä se muitakaan haitannut. Harvoin saa nauttia lämpimästä ruuasta yhtä kauniissa maisemassa.

Retken ajoitus osui nappiin sillä vettä alkoi tihuuttaa samaan aikaan kun aukaisimme autojen ovat alhaalla parkkipaikalla. Pieni sade ei estänyt pysähdystä Søre Kraan kohdalla. Tummat sadepilvet vaan korostivat maiseman jylhyyttä.

Loppuhuipennukseksi onnistuneelle aloitusretkelle juoksin kuvaamaan edellisen kuvan putousten lasku-uoman koskea. Vaikka kävelyä tuli kilometreissä vähän olimme nähneet monipuolisesti niin vuoristo- kuin vuonomaisemia. Osa seurueesta pulahti vielä kotimatkalla vuononpohjukassa Jäämereen.

Kukastunturilta Kolmentunturinkuruun

Lapin reissun päättymisestä on jo kolme viikkoa. Viimeisenä retkipäivänä lähdimme kohti Kukastunturia. Tarkkaa suunnitelmaa emme tehneet vaan päätimme toimia tilanteen mukaan. Tämäkin päivä oli helteinen, mutta tuuli toisi vilvoitusta ainakin tunturiosuuksille. Auton jätimme Karilan parkkipaikalle.

Äkäsjoen yli on rakennettu uusi silta. Joen varressa kävimme ihailemassa kesän ensimmäisiä kulleroita. Kukastunturinlehto on nimensä mukaisesti paratiisimaisen komeaa vanhaa metsää. Metsän pohja on helppokulkuista.

Nousu Kukastunturille on melko loiva mutta pitkä. Polku on hyvässä kunnossa koska se on myös maastopyöräilyreitti. Niinpä ohitsemme viiletti maastopyörillä monenlaista kulkijaa. Lapset polkivat kilpaillen ilman sähköistä avustusta. Seuraavina tulivat vanhemmat ja ukit ja viimeisenä mummit sähköavusteisilla. Mukava tuota oli vierestä katsella. Ylämäki pyöräilijöiltä sujuu turvallisesti, mutta mietin itsekseni miten ajo alas jyrkkää itärinnettä sujuu. Siellä polkukaan ei ole yhtä hyvässä kunnossa.

Näkymä Kukastunturilta Lainiotunturiin on upea. Otin kuvia lähellä kasvavista kuusista ja männyista ja jätin takana näkyvän Lainion rinteen tarkoituksella epäteräväksi. Kuvaa katsoessani mieleeni tulee Jupiterin pinta.

Kukastunturin huipulla tuuli lähes myrskyisästi, 9 m/s, ja puuskissa tuotakin vinhemmin. Paluumatka Kotamajan ja Kolmentunturinkurun kautta on pitempi kuin polku tunturin alarinnettä pitkin. Kolmentunturinkuru näytti niin kutsuvalta, että lähdimme pitempää reittiä kohti Kotamajaa. Retken kokonaispituudeksi tuli tällä valinnalla noin kuusitoista kilometriä.

Sää oli sopiva sekä kulkemisen että valokuvaamisen suhteen. Kun muisti pysähtyä juomaan vettä sopivin välein, ei kuumuudesta ollut haittaa. Nopeasti taivaalla seilaavat pilvet loivat hienoja valon ja varjon vaihteluita. Ei tarvinnut odottaa pitkään kauniin valaistuksen muodostumiseen.

Olimme kuulleet Lainiotunturin komeasta Lumikurusta. Tällä kertaa käynti siellä jäi vielä haaveeksi, mutta näimme sen sentään valkoisena juottina tunturin pohjoisrinteessä. Kulkeminen kurussa olisi ollut lumen vuoksi vielä hankalaa.

Polku Kotamajalta Hangaskurun kodalle kulkee vanhassa metsässä. Täällä emme nähneet ainoatakaan pyöräilijää. Vastaamme tuli kaksi perinteistä kulkijaa. Olivat liikkuneet näillä selkosilla vuosikymmeniä. Oli mukava jutella hetki kiireettömien herrojen kanssa.

Viikko Äkäslompoloa ympäröivillä tuntureilla kului nopsasti. Paljon tuli nähtyä ja paljon jäi näkemättä. Vaikka poluilla liikkuu paikoin runsaasti kulkijoita, löytyy sieltä myös runsaasti rauhallisia reittejä.

Pyöräilijöiden runsas määrä yllätti. Vastaavasti jalan liikkuvia vastaan tuli vain harvoin. Rinkkaa selässään kantavia näimme koko viikon aikana vain muutaman.

Hangaskurunjänkkä kukki valkoisenaan lakkaa kolme viikkoa sitten. Säät ovat olleet siitä lähtien lämpimät, joten eiköhän sieltä kohta voi poimia herkkuja poskeensa.

Äkäskeron maisemissa

Äkäskero sijaitsee suoraan pohjoiseen Äkäslompolosta. Ennen Tiurajärveä käännytään kohti Aakenusta. Neljä kilometriä risteyksestä on viitta oikealle, Peurakaltio. Lyhyen könkköisen tien päästä,Tallikahvion takaa, lähtee polku kohti Äkäskeroa. En ollut käynyt aiemmin Äkäskerolla, karttaa olin tutkaillut sitäkin tarkemmin. Näkymien pitäisi olla huikaisevia lähes joka suuntaan. Suunnitelmamme oli kävellä Äkäskeron laelle ja palata samaa reittiä takaisin.

Aluksi ylitetään kapea suojuotti uusia metallisia pitkoksia pitkin. Heti suon jälkeen alkaa varsin jyrkkä nousu. Yhdellä rykäisyllä ei jaksettu nousta, vaan oli pysähdyttävä naukkaamaan vettä ja hiukan myös puhaltamaan. Yhä jatkuva helle verotti voimia.

Äkäslompolon ympäristön retkikohteet ovat monipuolisia. Kävimme kuuden päivän aikana kahdeksassa kohteessa. Tämä edellytti aikaista heräämistä ja pitkälle iltaan asti kulkemista. Tosin useampana päivänä ehdimme keskipäivällä lounastaakin.

Jokaisessa kohteessa on omat erikoispiirteensä. Paljaita tunturinlakia, kuohuvia koskia ja täällä Äkäskerolla vanhoja metsiä.

Heti kerolle noustuamme näin puun latvassa istuvan hahmon. Kukahan se siellä valvoo retkeilijöiden käytöstä.

Alun jyrkän nousun jälkeen kulku muuttuu leppoisaksi. Olo on kuin kulkisi hyvin hoidetussa puistossa. Äkäskeron laki on muutamaa loivaa jontkaa lukuun ottamatta melko tasainen. Puut polun ympärillä ovat vanhoja, pääosin luonteikkaita petäjiä. Ovat ehkä juuri muhkuraisuutensa takia säästyneet aikanaan hakkuilta.

Lapin kesä on nopea. Lumen sulamisesta oli kulunut hädintuskin paria viikkoa ja jo nyt tunturin laki kukki sinipunaisena. Kurjenkanervaa oli sitä enemmän mitä korkeammalle noustiin. En ollut pakannut kameralaukkuun makro-objektiivia, joten oli tultava toimeen sillä mitä mukana oli. Panin pitkäkseni kasvien pehmentämälle tantereelle ja suuntasin kameran kohti kukkia ja taivasta.

Karttaan oli merkitty näköalapaikka, mutta näköalat olivat lähes koko ajan hulvattomat ja vieläpä kaikkiin suuntiin. Muutama muukin oli löytänyt paikan, mutta leveästä polusta huolimatta kulkijoita ei ole ruuhkaksi asti.

Äkäskeron suhtkoht tasaisen laen pituus on noin kaksi kilometriä ja suunta kuin kompassin neulalla etelästä kohti pohjoista. Etelässä näkyy korkeimpana Ylläs ja sen vierellä Kellostapuli, Kesänki ja Lainio.

Mietimme jo kääntymistä takaisin, mutta edessä näytti olevan vielä pieni kumpare. Josko se olisi tuo korkein paikka ja mahdollinen ”oikea” näköalapaikka. Muutaman sadan metrin kävely kannatti sillä näkyviin tuli maisema, jonka voittanutta on vaikea keksiä. Edessä ovat Äkäsjärvi, Jerisjärvi ja Pallasjärvi. Takana sinisen usvan peittäminä näkyvät mahtavat tunturit Keimiötunturi ja Pallas monine lakineen.

Olen käynyt ihailemassa lähes samaa maisemaa Särkitunturilta. Mielestäni täältä näkymä on vielä vaikuttavampi. Särkitunturin suosio johtuu osittain helposta saavutettavuudesta sen näkymiä mitenkään halveeraamatta.

Kierrellessäni polkujen ulkopuolella näin maassa punaisen laikun. Kurjenkanerva ei ollut kyseessä sillä nämä kasvit olivat selvästi pienempiä ja myös kukinnot eri värisiä. Kumarruin tutkimaan niitä lähemmin ja mietinnän jälkeen tunnistin ne sieliköiksi. Sielikkö kasvaa kasvikirjan mukaan avoimilla tuulenpieksemillä karuilla tunturikankailla.

Paluumatkalla pysähdyin vielä lukemattomia kertoja ihailemaan Äkäskeron rinteen reunalla sinnitteleviä puita. Aurinko valaisi välillä takana näkyvää Linkukeron rinnettä ja tunnelma muuttui sadunomaiseksi.

Varkaankurun aamu ja ilta

Varkaankuru jätti voimakkaan jäljen valokuvaajan mieleeni kun kävin siellä ruskaa ihailemassa kolmisen vuotta sitten. Päivästä oli tulossa helteinen joten lähdimme aamuvarhaisella liikkeelle.

Luontokeskus Kellokkaan pihasta lähtee 3,5 kilometriä pitkä luontopolku. Heti opastuskeskusen takaa aukeaa komea näkymä suon takaiseen metsään ja sen takana olevaan kuruun. Kurun hahmottaa jos on käynyt paikalla aiemmin. Kellostapulin rinne näytti suon ja metsän takana lähes siniseltä aamun valossa.

Polku sukeltaa jyrkästi Varkaankuruun. Kuru on alkupäästään niin syvä, että aamuaurinko hädin tuskin pääsee paistamaan sen pohjalle. Luontopolulta haarautuu reitti Kesänkijärvelle. Polkujen risteyskohdassa pääsee ensimmäisen kerran ihailemaan Varkaanojaa. Purossa oli runsaasti vettä, sillä lumet olivat sulaneet ympäröiviltä tuntureilta vasta äskettäin.

Puronvarren kasvillisuus on lehtomaisen rehevää. Rentukat kukkivat parhaimmillaan ja ukonputkea näytti olevan tulossa. Olin odottanut mäkäräinvaasiota viimeistään täällä virtaavan veden äärellä, mutta niitä ei näkynyt kuten ei muitakaan kiusalaisia. En ollut asiasta pettynyt.

Kirkkaassa auringonpaisteessa kuvaaminen tuo yleensä pettymyksiä. Kameran näytöllä kuvat vaikuttavat hyviltä, mutta isolla näytöllä ne osoittautuvat yleensä aivan liian jyrkiksi. Puron kuohut palavat puhki eli näyttävät puhtaan valkoisilta ilman minkäänlaisia yksityiskohtia. Varjokohdat jäävät vastaavasti mustiksi möykyiksi.

Olin iloisesti yllättynyt näistä Varkaankurun aamukuvista. Kuvat ovat jyrkkiä mutta sävykkäitä. Valo tunkeutui puron pintaan ympäröivän lehvästön läpi eikä kuviin tullut liikaa kontrastia.

Kohdassa jossa luontopolku kääntyy takaisin kohti opastuskeskusta on yksi reitin kauneimmista kohteista, Varkaanlampi. Kuvasin syksyretkellä sen pintaan heijastuvia ruskakoivuja. Nyt ihastuin kristallinkirkkaan veden läpi näkyvään kivikkopohjaan. Polarisaattoria käyttämällä vedenpintaan ei tullut heijastuksia ja kivet näkyivät hienosti.

Minulla ei ollut pohjoisessa mukana suurta näyttöä, joten olin epätietoinen aamun kuvien onnistumisesta. Lähdin myöhään illalla varmistamaan kuvasaalista. Ikuistin lähes saman näkymän kuin aamuisessa artikkelikuvassa. Tunnelma on aivan erilainen, valo tasaisempaa ja kylmempää.

Tunnelma oli muuttunut muutenkin aamusta. Kimppuni hyökkäsivät reissun ensimmäiset mäkärät. Niitä oli paljon ja ne olivat ilmeisen nälkäisiä. Mukanani ei ollut torjunta-arsenaalia joten oli vain kestettävä.

Sain nauttia myöhäisen illan maisemista ja mäkäristä ylhäisessä yksinäisyydessä. Luontokeskuksen parkkipaikkakin oli tyhjä sekä saapuessani että lähtiessäni.

Varkaanlampi on kivenheiton päässä lähimmästä laskettelurinteestä. Uskomatonta että se on aikanaan säästynyt! Ympärillä olevasta raskaasta rakentamisesta huolimatta kurussa on aito erämaan tunnelma.

Tarkoituksenani oli viipyä Varkaankurussa puoleen yöhön. Mäkärät veivät voiton ja keskiyön aurinko jäi kuvaamatta. Siinä syy palata takaisin paremmin varustautuneena.

Taivaskerolla satoi ja paistoi

Kahden hengen retkiseurueemme tuplaantui päivän retkelle ja saimme tukijoukoiksemme myös Ulpu -koiran ja Mieli -kissan. Taivaskeron kierros Pallaksella ei ole pitkä (8,3 km), mutta nousua kertyy kiitettävästi. Pienen neuvottelun jälkeen päätimme jättää Mielin matkailuauton vartijaksi.

Aurinko paistoi lämpimästi kun lähdimme opastuskeskukselta kohti Taivaskeroa. Lyhythihainen paita tuntui riittävältä. Pakkasin reppuun varmuudeksi myös kevyen takin ja sadeviitan.

Polku on aluksi sorapäälysteistä, melko loivaa ja helppokulkuista. Länsigöötanmaanpystykorva Ulpu näki ensimmäiset poronsa ja suhtautui niihin hyvin asiallisesti. Porotkaan eivät meistä välittäneet vaan jatkoivat ettonettaan. Ovat tainneet tottua ohikulkijoihin, vaikka tällä kertaa polulla ei ollut tungosta.

Nousu Pyhäkeron viertä sujui leppoisasti. Pysähdyttiin välillä ihailemaan maisemia ja valokuvaamaan. Jossain kaukana horisontissa pilvet roikkuivat eli siellä satoi rankasti. Toisaalla taivas oli lähes pilvetön. Jostain kaukaa kuului ukkosen jyrähtelyä. Emme huolestuneet asiasta vaan jatkoimme reippaasti kohti Taivaskeroa.

Maasto muuttui jylhemmäksi ja nousukin jyrkemmäksi mitä ylemmäs Pyhäkeron rinnettä noustiin. Aurinko paistoi vielä maalaten Taivaskeron rinnettä. Pilvet muuttuivat yhä tummemmiksi ja näytti todennäköiseltä, että sadeviittaa tarvittaisiin pian. Kun vielä tuulikin yltyi, oli pantava takki päälle.

Näin opastuskeskuksen pihassa Parkanosta tulleen linja-auton. Kaukana edessämme kulki melko suuri ryhmä, jonka arvelin olevan näitä parkanolaisia. Tunturi sai mittasuhteet, kun näki heidän kulkevan ylös rinnettä pieninä kuin muurahaiset.

En pukenut sadeviittaa päälleni vaikka taivaalta tuli muutama pisara. En muista koskaan nähneeni yhtä monipuolista taivasta. Tulevan ennustaminen edes kymmeneksi minuutuksi oli mahdotonta. Vettä näytti satavan horisontissa, välissä oli aurinkoinen alue ja päällämme lähes musta pilvi. Ukkonenkin muistutti aina välillä olemassaolostaan.

Näkymä luoteeseen ennen viimeistä rykäisyä kohti Taivaskeron huippua on pysähdyttävän kaunis. Tuntureita ja järviä riittää taivaanrantaan asti.

Ei ehditty huipulle ennen sateen alkua. Enkä myöskään ehtinyt takuta sadeviittaa päälleni ennen kastumista, sillä pisarat olivat suuria ja niitä oli paljon. Kun viitta oli lopulta päälläni alkoi ravakka raekuuro jota tehosti lähes myrskytuuli. Sadeviittaa lepatti vinhasti ja valutti vedet housujen lahkeille.

Olo oli hetken ankea. Tunne hävisi kun huomasin miten hienoja ja poikkeavissa olosuhteissa otettuja valokuvia tilanne tarjosi. Ulpu raukka joutui ravistelemaan veden turkistaan kuin konsanaan uimisen jälkeen.

Ei olisi syttynyt olympiatuli näissä olosuhteissa.

Huipulla tuuli niin kovasti, että raskaalla jalustalla olevaa kameraa oli painettava maata vasten. Siitä huolimatta osassa kuvista näkyy pientä epäterävyyttä. Se toisaalta muistuttaa itseäni noista äärevistä mutta upeista olosuhteista. Onneksi kamerani ja objektiivini eivät sateesta säikähdä.

Sade oli ajoittaista. Tauon aikana aurinko ja tuuli kuivattivat vaatteet. Juuri kun sade näytti loppuneen loppuneen tuli uusi kuuro, milloin vettä ja välillä rakeita. Suomen kesää parhaimmillaan siis.

Pysähdyimme ihailemaan Palkaskurun läpi näkyvää maisemaa ennen laskeutumista Laukukeron pujottelurinteiden alueelle. Sää näytti taas selkenevän ja toivoimme sateiden olevan ohi. Sadeviitat reppuun ja alas kohti opastuskeskusta.

Muuten hyvin opastetun Taivaskeron reitin opasteet katosivat laskettelurinteen yläpäässä. Sateen jälkeen rinne oli mutainen ja liukas. Tunturiin raivatussa urassa kulkeminen ei tuntunut kohteen arvolle sopivalta. Jos voisin vaikuttaa asioihin, etsisin uuden reitin alas Laukukerolta.

Sateen jumalatar Ester muisti meitä vielä juuri ennen perille pääsyä. Matkailuautossa meitä odotti hyvin valvontatyönsä suorittanut norjanmetsäkissa Mieli. Vähän tuo ihmetteli kun nuo ihmisetkin olivat kuin uitettuja koiria.

Mielin ja Ulpu seikkailuja voi nähdä instagramissa osoitteessa ulpuxmieli.

Iso Totovaara, Haavepalo

Toinen retkipäivä valkeni edelleen aurinkoisena ja lämpimänä. Otimme illansuussa suunnan kohti Iso Totovaaraa. Ylläsjärveltä Kittilään johtavalta tieltä poikkeaa Totovaaran pirtille melko huonokuntoinen tie. Pirtti on ollut Metsähallituksen henkilökunnan virkistyspaikka, lieneekö tässä käytössä enää, sen verran ränsistyneeltä se näyttää. Olimme taas lähes ainoina liikkeellä, sillä parkkipaikalla oli tullessamme vain yksi auto.

Lähes puolitoista kilometriä pitkä, viivasuora tienpohja reitin alussa sai miettimään kohteen järkevyyttä. Tienvarsi on talousmetsää ja yksitoikkoista katseltavaa. Tilanne muuttuu vasta kun siirrytään kansallispuiston puolelle.

Nousu Iso Totovaaralle käy lähes huomaamatta, sillä rinne on loivaa. Vettä piti nousun helppoudesta huolimatta tankata tämän tästä, lämmin sää nosti kunnon hien pintaan.

Iso Totovaaran huipulla on uudehko kota. Sen edustalta aukeaa huikaisevan kaunis näköala kaukana siintäville tuntureille. Kartan perusteella tunturit ovat vasemmalta oikealle Ylläs, Kellostapuli, Kesänki, Lainiotunturi ja Pyhätunturi. Ei ihme, että näköalapaikkaa kutsutaan Haavepaloksi.

Ilmassa oli utua joka pehmensi maisemaa ja sai pilvien läpi tulevat valonsäteet erottumaan. Eväitä syödessämme taukopaikalle tuli kolmilapsinen perhe. Nuorin lapsista oli ehkä kolmevuotias, vanhin tuskin kymmenvuotias. Hämmästelin ääneen lasten reippautta sillä loppunousu oli kivikkoinen. Kävi ilmi että perhe oli tullut alkumatkan maastopyörillä ja lopun patikomalla. Hieno suoritus!

Valaistus tuntureiden välisissä Vedentaittumavuomassa ja Sumupuljuissa vaihteli nopeasti. Säntäilin eväiden ja kameran väliä. Useimmiten valo ehti juuri hävitä, kun pääsin jalustan ääreen. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää, niin valokin sattuu kohdalle. Liekö Sumupuljut saaneet nimensä paikalla nytkin leijuvasta ohuesta sumuharsosta.

Reitti Iso Totovaaralle on joko edestakainen tai selvästi pitempi rengasreitti Vasalaen kautta. Valitsimme lyhyemmän vaihtoehdon vaikka Vasalaki osoittautui hienoksi kohteeksi taannoisella syksyretkellä (Moloslaen kierros 17.9.2018).

Saman reitin kulkeminen ei haitannut, sillä paluumatkalla huomio kiinnittyi eri asioihin kuin mennessä. Jos tavoitteena on selvä kohde kuten nyt oli, odottaa perille pääsyä. Paluumatkalla näkyi komea Vasalaki, jota mennessä en huomannut ollenkaan.

Ennen matkalle lähtöä sain kahdenlaisia kommentteja tutuilta. Onko sukset mukana? Voi olla, että tämä kevät oli poikkeuksellinen, mutta lunta emme nähneet kuin kurujen pohjoisrinteillä.

Siellähän on hirveästi hyttysiä ja mäkäriä juuri tähän aikaan! Tällä Totovaaran retkellä emme nähneet ainoatakaan öttiäistä. Tuntui suorastaan absurdilta kävellä helteisessä ilmassa ja komeissa maisemissa ilman inisijöitä.

Mukavat yllätykset paluumatkalla eivät loppuneet Vasalaen näkemiseen. Polun vieressä olevan jontkan pohjalla loisti keltainen matto. En ole koskaan nähnyt niin paljon ja niin tiheää rentukkapeltoa. Yhteen kuvaan kaikkea ei voinut edes mahduttaa. Ränsistyneet koivut täydensivät tunnelman.

Alun tylsää osuutta kävellessäni pohdin Iso Totovaaralla käynnin järkevyyttä. Haavepalolta avautuvan upea maisema ja muut kauniit näkymät korvasivat monin verroin reitin puuduttavan osuuden.