Tammikuu on ollut harmaa ja sateinen. Sade on tullut lumena, räntänä ja silkkana vetenä. Lunta tuli joulukuussa sentään niin paljon, että pitkä plusasteilla ollut jaksokaan ei riittänyt hankia sulattamaan. Valokuvaushalut se kuitenkin sulatti melkein tyystin.
Koko aamun satoi räntää ja oman pihan puut peittyivät paksuun lumiharsoon. Näytti varsin kauniilta. Ajattelin että ei se ota eikä anna jos käväisen Kalmoniemessä. Ehkä sielläkin metsä olisi lumen kuorruttama ja tulisihan ainakin ulkoiltua.
Kuhasalon parkkipaikalla näkymä antoi varmistuksen, että tulossa ei olisi turha reissu. Trommin paksussa hangessa kuvaamaan metsänreunaa. Se paras paikka kuvan ottamiseen oli keskellä takiaispensaikkoa. En muistanutkaan miten herkästi takiaiset tarttuvat.
Muutamat ystäväni kutsuvat minua rytökuvaajaksi. Otan sen kunnianimenä. Villinä ja rönsyilevänä kasvava metsä on mielestäni kauniimpi kuin kurinalainen metsä jossa puut kasvavat suorissa riveissä. Kalmoniemeen johtavan polun ja Pyhäselän rannan välinen alue täyttää kaikki rydön kriteerit. Siellä kasvaa sekä valtavia petäjiä että eri lehtipuita, puhumattakaan erilaisista pensaista.
Näennäisestä kaaoksestakin voi löytää järjestystä. Puhtaan valkea lumi tuo esiin hienot geometriset muodot, joita olen aiemmin lukuisia kertoja yrittänyt kuvata siinä onnistumatta. Kuinkahan monta kolmiota kuvasta voi löytää.
Valokuvaamiseen liittyy paljon erilaisia uskomuksia ja sääntöjä. Sanotaan esimerkiksi, että parhaat kuvat syntyvät tutussa maisemassa. Olen itsekin huomannut, että uudessa kohteessa vie aikansa ennen kuin siitä saa otteen. Silloinkin tulokset ovat usein lievästi pettymyksiä. Kuvia ei ole tullut sommiteltua riittävästi ja kotona huomaa, että kameraa olisi pitänyt siirtää muutamia senttejä. Pienellä siirrolla jotain häiritsevää olisi jäänyt ruudun ulkopuolelle.
Tutussa rannassa oli aikaa miettiä mitä kuvaan haluan. Voiluodon tietysti, mutta vain pienenä yksityiskohtana. Puiden sijoitteluun kuva-alalle käytin runsaasti aikaa. Erityisesti kahden ohuen lepän haaraan halusin niemen kärjessä näkyvän männyn hahmon.
Kalmoniemen kärjessä kasvaa komeita petäjiä. Käyn tervehtimässä niitä aina kun siellä kuvaan. Järven selältä tuli valoa petäjien kylkiin vaikka sää oli harmaa. Valo korosti runkojen komeaa kaarnapintaa. Maa oli lähes paljas puiden alta. Kovalla tuulella on ollut osansa niemen vähälumisuuteen.
Puiden ympäristö on yleensä täynnä jalanjälkiä. Aamun räntäsateesta johtuen olin pitkään ainoa kulkija Kalmoniemessä. Sain kuvata petäjien runkoja ja erityisesti niiden komeita juuria ilman häiritseviä tekijöitä. Jalanjälki väärässä paikassa voi pilata kuvan sillä katsojan mielenkiinto kohdistuu helposti juuri sivuseikkoihin, eli kukahan tuossakin on tassutellut.
Maa oli ohuen lumikerroksen alla pettävän liukas. Mietin aallonmurtajan päässä pitkään kannattaako lähteä kameran kanssa seikkailemaan liukkaille kiville. Päätin mielessäni olla menemättä, mutta huomasin jalkojeni vievän minua aallonmurtajalle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun järki ja toiminta ovat ristiriidassa. Sormien kylmääminen on tyypillinen esimerkki tästä. Järki sanoo että on lähdettävä pois, mutta upea maisema saa unohtamaan lähes kivuksi muuttuneen palelun.
Aallonmurtajan takana näkyvä Voiluoto on ehkä Joensuun kuvatuin kohde. Sen säännöllinen muoto on kaunis. Heikosta usvasta johtuen saari erottui taustasta tavallista paremmin. Etualan kivet ja pölkyt tuovat kuvaan syvyyttä.
Maisema aallonmurtajalta joka suuntaan on huikaiseva. Pienet yksityiskohdat jäävät sitä ihaillessa helposti huomaamatta. Vanha puupinta saa mielikuvituksen laukkaamaan. Aika on kuluttanut puun täyteen värikkäitä kuvioita ja paikoin pölleissä näkyy myös ihmisen tekemiä jälkiä.
Harmaalla säällä ei synny hyviä valokuvia on toinen uskomus. Tasainen valo voi olla kuitenkin paras mahdollinen kun edessä on sopiva kohde. Taivaalta tuli pientä sumunkaltaista tihkua joka peitti puun takana olevat yksityiskohdat. Taivas ja hanki olivat lähes saman sävyiset mutta kuitenkin riittävän erilaiset.
Aallonmurtajalla kasvavat koivut ovat kaikki tuulen mielenkiintoiseksi muotoilemia. Oikean kuvakulman saamiseksi piti kahlata aivan lumivallin reunalle. Sen alapuolelta kuvaa ei enää olisi voinut ottaa niin että takana oleva pieni haara olisi näkynyt haluamallani tavalla.
Kävin retken lopuksi Kuhasalon erämaaluostarin muistomerkillä. Luostari perustettiin 1530-luvulla ja se tuhoutui lopullisesti vuonna 1611 kun lännestä tulleet savolaiset polttivat sen. Vielä 1700-luvulla aluetta käytettiin ortodoksien hautausmaana. Siitä periytyy myös eteläisen niemen nimi, Kalmoniemi.
Otin muistomerkillä ensin perinteisen kokonaan terävän kuvan, mutta se ei sopinut mielestäni paikan tunnelmaan. Kokeilin kahden kuvan päällekkäisvalotusta, joista toinen on terävä ja toinen epäterävä. Lopputulos kuvaa hyvin sekä retkeä että historian hämärää tietoa luostarin vaiheista.
Vuosi sitten kirjoitin: Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.
Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.
Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu
Heinävaara 11.1. klo. 14.45.
Heinävaaran ikivanha vaarakylä on parikymmentä kilometriä Joensuun torilta Ilomantsin suuntaan. Maisemat vaaran laelta ovat pohjoiskarjalaiset, vaaroja ja järviä silmänkantamattomiin.
Tammikuun päivät ovat lyhyitä, mutta aurinkoisen päivän sattuessa valo voi olla kerrassaan upeata. Tuolla retkellä kaikki osui kohdalleen. Kova pakkanen sai taivaan vaihtamaan väriä oranssinkeltaisesta aina violettiin. Vanha riihi ja sitä ympäröivät lumen ja kuuran kaunistamat puut tekivät maisemasta satumaisen kauniin.
Helmikuu
Kuhasalo 28.2. klo. 17.00
Käyn kävelemässä Kuhasalossa lähes viikottain. Minua vetää sinne Pyhäselän rannat ja vanha metsä. Parhaat ajat valokuvien ottamiseen ovat joko varhain aamulla tai illalla auringon laskiessa.
Kuhasalon ympäri kulkeva polku on kunnostettu ja uusia tulentekopaikkoja rakennettu polkujen varsille. Poikkean kuitenkin yleensä pääpoluilta salon sydämeen. Sen länsipäässä on vanhaa sekametsää ja itäpäässä aikoinaan istutettua kuusimetsää. Suosikkini on lännen luonnotilainen osuus. Joskus voi kuitenkin onnistaa myös varsin yksitoikkoisessa istutusmetsässä.
Laskeva aurinko pääsi tunkeutumaan tiheän metsän sisään. Se valaisi yhden ainoan kuusenrungon lämpimän ruskeaksi. Varjossa oleva hanki loisti sinisenä ja takana näkyvä avoimempi metsä näkyi vihreänä. Nämä värit muodostavat tasasivuisen triadin väriympyrälle.
Maaliskuu
Hiidenvaara9.3. klo. 17.27
Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini seuraavaa: Kuljen yleensä yksin ainoastaan kartta seuranani elämyksiä etsimässä. Uusia kohteita haravoin karttapaikkapalvelusta. Sieltä saattaa löytyä todellisia helmiä, mutta monesti kohde on pettymys. Metsä on kaadettu, aurattu ja puro täynnä tuulenkaatoja. Varmempi tapa löytää hyviä retkikohteita on tutkia Pohjois-Karjalan retkeily -sivustoa. Sieltä löysin myös kameraraseuratuttuni Samin jutun Hiidenvaaran perintömetsästä.
Perintömetsä on metsänomistajan ja WWF:n luottamuksellisella Perintömetsä-sopimuksella suojeltu metsä, joka halutaan säilyttää koskemattomana tuleville polville. Joensuun kaupunki perusti Keskijärven kylällä sijaitsevan noin 9 hehtaarin kokoisen Hiidenvaaran perintömetsän kaupungin 160-juhlavuonna 2008.
Viime talvi oli lumiolosuhteiltaan erikoinen. Lumet jäätyivät alkutalvella katoille ja aiheuttivat kevään lähestyessä ikäviä romahduksia. Toisaalta metsiin saatiin kohtuullisen hyvä hankikanto. Sen turvin läksin kiertämään Hiidenvaaran luontopolkua. Jäin odottamaan sopivaa valoa haljenneen kelon aukosta näkyvään kuuseen. Odottelun jälkeen sellainen myös tuli.
Huhtikuu
Kuhasalo 3.4. klo. 18.49
Läksin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Jäällä oli helppo kulkea ilman suksiakin, ja kävelin kohti Voiluotoa. Muutkin olivat tulleet ihailemaan värikästä taivasta kameroineen.
Satuin onneksi vilkaisemaan taakseni ja näin rannan koivut kauniina rintamana pimeää havumetsää vasten. Mieleeni tuli nuotiossa liuhuvat liekit ja jossain näkemäni Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy.
Toukokuu
Venturi 20.5. klo. 17.16
Ensimmäiset sinivuokot pilkistävät esiin vielä nukkuvasta maasta heti tuokokuun ensimmäisinä päivinä. Valkovuokkoja saa odotella vielä pari viikkoa. Olen kuvannut kumpiakin joka kevät, mutta aina uudestaan löydän itseni niiden eteen polvistuneena.
Enoni toi ensimmäiset vuokot mökkitontilleen yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen itsekin olleeni niitä silloin istuttamassa. Nyt koko niemi kukkii ensin sinisenä ja sitten valkoisena.
Kesäkuu
Riisitunturin kansallispuisto 11.6. klo 15.11
Olin kehunut vaimolleni vuolaasti Korouomaa ja sen upeita maisemia. Samaan reissuun voisi liittää muitakin mielenkiintoisia kohteita kuten Riisitunturin kansallispuiston. Blogiini kirjoitin tuolloin: Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.
Retki Liittolammille oli melkoisten nousujen ja laskujen arvoinen. Matkan varrella oli kaikkea sitä, mitä tuolta Posion retkeltä odotin, vanhoja metsiä, upeita kallioita, huikaisevia tunturinäkymiä, kirkkaita pikkulampia ja vetisiä soita. Sää oli paras mahdollinen kulkemiseen, ei liian kuuma. Hyttysetkään eivät olleet vielä heränneet.
Heinäkuu
Stortfjorden28.7. klo. 21.10
Kulunut vuosi oli itselleni merkkipaalu, tuli täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Sen kunniaksi lähdettiin koko perheen voimin Tromssan seuduille retkeilemään. Maisemat olivat kerrassaan upeat. Olin odottanut jylhiä tuntureita, mutta niiden massiivinen koko oli kuitenkin yllätys.
Tein tapojeni mukaan tarkat ennakkosuunitelmat retkikohteista. Mukaan tuli monipuolisesti niin rannikkokohteita kuin tuntureitakin. Ehkä mieleenpainuvin kohde oli Steindalsbreen jäätikkö. Matka sinne ja takaisin oli vaativa, mutta ehdottomasti kaikkien hikipisaroiden arvoinen. Blogiin kirjoitin: Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.
Koko päivän oli ollut yllä sateen uhka. Vettä tulikin heti kun pääsimme auton suojaan. Matkalla takaisin Tromssaan aurinko kuitenkin pilkahti ja valaisi Stortfjordenin takana olevat tunturit.
Elokuu
Joensuun kaupungin eteläpään puisto 29.8. klo. 16.55
Seikkailu Norjan maisemissa tuotti niin paljon kuvia ja niiden parissa askartelua, että elokuussa valokuvaaminen jäi poikkeuksellisen vähiin. Osansa soppaan toi myös auton vaihteistosta kuuluva ilkeä ääni, jonka korjaamista jouduin odottamaan kuukauden päivät.
Kaupungin eteläpäässä olevassa puistossa kasvaa valtavia puita, joiden uskon olevan hopeapajuja. Olen käynyt niitä ihailemassa monena vuotena. Tänä vuonna tutkin erityisesti niiden runkoja. Näen kuvissa usein kasvoja ja eläimiä. Tästäkin kuvasta sellaisen löydän. Löytäneekö kukaan muu.
Syyskuu
Kalliolampi 3.9. klo. 9.18
Olin viime vuosisadalla aktiivinen Joensuun kameraseuran jäsen. Jossain vaiheessa koti- ja työelämä vei huomion muihin asioihin. Eläkkeelle pääsyn myötä aikaa oli taas miettiä näitä sosiaalisia harrastuksia. Liityin uudestaan kameraseuraan ja pääsin mukaan kehittämään uutta toimintaa.
Kokoonnumme kerran kuussa lauantaina kävely- ja kuvausretkelle. Kohteet ovat olleet pääosin lähellä keskustaa. Tällä kertaa suuntasimme Kiihtelysvaaran Kalliolammelle. Rotkojärven rannan raatteenlehdissä näkyi jo syksyn läheisyys.
Lokakuu
Paratiisi 30.10. klo. 11.07
Kävimme keväällä kameraystäväni Samin kanssa etsimässä paratiisia Puntarikosken seutuvilta. Sellainen myös löytyi. Puron hiekkakankaaseen uurtaman syvän kanjonin pohjalla kasvaa rehevää ikimetsää.
Palasimme syksyllä paratiisiin kuvaamaan. Kevään jälkeen maisema oli paikoin muuttunut, sillä rotkon reunoilta oli kaatunut lisää puita puron yli. Liikkuminen oli paikoin haastavaa kun rytö piti kiertää rotkon jyrkkiä reunoja ylösalas siksakaten. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta rotkon pohjalle asti ei tuuli eikä suora valokaan yltäneet. Sitä suurempi ilo oli havaita pieni väloläikkä juuri oikeassa kohdassa haavan kyljellä.
Marraskuu
Porttijoki 6.11. klo. 13.40
Vuosi sitten kirjoitin blogiin: Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Hyvää tapaa on turha muuttaa. Tänä syksynä meillä oli tavoitteena kuvata Hiidenportin ensilunta. Retkiämme siunannut hyvä tuuri jatkui sillä päivä ennen retken alkua maahan tosiaan satoi ensilumi.
Joulukuu
Kalmoniemi 16.12. klo. 14.35
Alkutalvi on muistuttanut entisaikojen talvia siinä suhteessa, että ensilumi jäi maahan. Viime vuosien loskajaksoa ei ollut vaan lämpömittari on näyttänyt tasaisesti pientä pakkasta. Toki ensilumi sataa monta viikkoa myöhemmin kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten.
Aurinkoa ei joulukuun aikana ole juuri näkynyt. Kalmoniemen aallonmurtaja on edukseen myös harmaassa joulukuun valossa.
Muutaman päivän ajan näytti siltä että kevät on saapumassa Joensuuhunkin. Aurinko sulatti pienen siivun lähes metrisestä hangesta. Vaan toisin kävi. Päivässä satoi lähes kaksikymmentä senttiä uutta lunta. Vaikea uskoa että Ahvenanmaalla on samaan aikaan ruohikkopalovaroitus.
Tarkkailin kotisohvalta sään kehittymistä iltaa kohti. Laiskotti mutta olin vähän tyytymätön omaan tekemättömyyteeni. Horisonttiin ilmestyi muhkea pilvi piristämään muuten kirkasta taivasta. Lähdin Kalmoniemeen kuvaamaan.
Se muhkea pilvi peitti auringon, mutta valo oli Kalmoniemen rannassa kuitenkin miellyttävän pehmeä.
Valo muuttui nopeasti ja suuntasin kohti niemen kärkeä. Voiluodon takana näytti olevan jonkin sortin leija. Tarkemmin katsottuna näin myös lautailijan. Samaa matkaa polulla kulkeneiden miesten kanssa pohdimme että riittääkö tuuli järvellä. Kyllä riitti, rannassa puhuri pääsi kiihdyttämään pitkällä järvenselällä.
Taivaskin näytti aukeavan, vielä kun lautailija tajuaisi tulla valon kannalta oikeaan paikkaan. Mitäs tuolla lautailijan perässä on? Nyt kuului lapsen hihkuntaa. Siellä isä ulkoilutti lastaan vähän ekstremetavalla.
Rannassa vastaani tuli kaksi reipasta pilkkimiestä. Kysyin oliko tullut suurikin saalis. Kuulemma yksi pikkusormen mittainen sintti. Aamulla oli ollut vielä kovempi puhuri, mutta reissu oli ollut kuitenkin onnistunut.
Kuvasin leijalautailijaa rannan tuntumassa. Pilkkijät jäivät nuotiopaikalle. Hetken pohdittuaan he tulivat kysymään, ottaisinko kuvan heistä hyvän reissun muistoksi. Sehän sopi vaikka henkilökuvaus ei ole minulle ykkösjuttu. On mukava tavata sosiaalisia ulkoilijoita.
Kuinkahan monta kertaa olenkaan kuvannut Kalmoniemen kärjen komeita honkia. Sormia kylmi mutta maiseman kauneus sai unohtamaan vilun. Ihmettelin valon väriä ja auringon edessä olevaa harsoa. Onkohan sieltä tulossa kunnon tuisku.
Jäällä oli lunta vain nimeksi, tuuli oli napannut kevyen lumen mukaansa. Liperistä näytti tulevan varsinainen myräkkä kohti Kalmoniemeä. Siinä siis syy erikoiseen valaistukseen. Kiiruhdin Voiluodon taakse, kätkin auringon luodon puiden taakse. Sain mielestäni erilaisen artikkelikuvan tutusta aiheesta.
Ehdin vielä ottamaan minimalistisen kuvan jäälakeudesta ennen rintaman iskemistä. Yritin kuvata myös tuiskua, mutta on myönnettävä että kunnon kuvaa en saanut. Suoraan auringon suunnasta tulevat lumihiutaleet eivät erotu kuvassa.
Näin jäältä palatessani miehen kuvaamassa rannassa. Menin juttelemaan. Kuvaaja oli kyläilemässä poikansa luona. Sanoi olevansa Hämeestä ja kuvaavansa yleensä lintuja. Kalmoniemeä hän piti niin upeana kohteena että täällä on aina käytävä kun vierailee Joensuussa. Tätä en ihmettele.
Sormeni olivat jo lähes tunnottomat. Rannan mies kuvasi paljain käsin. Ihmettelin moista ääneen. Hän kertoi salaisuudekseen viisi vuotta sitten lopettamansa tupakoinnin. Omalla kohdallani tupakoimattomuus ei auta tässä asiassa.
Ripeä kävely sai veren kiertämään myös sormissa ja pystyin nappaamaan viimeisen kuvan leiskuvasta taivaasta Kuhasalon rannasta.
Jäisinkö sohvalle lukemaan Aura Koiviston Ei mikä tahansa metsä -kirjaa vai lähtisinkö kävelylle tai peräti valokuvaamaan. Ulkona on kaksitoista astetta pakkasta ja taivaalta sataa hiljalleen jäähileitä. Vaikka sohva houkuttelee päätän silti lähteä kävelemään. Kävelen sata metriä tuulettomassa talvisäässä. Käännyn takaisin ja nappaan kamerarepun mukaani. Kalmoniemessä voisi olla juuri nyt hieno kuvaussää. Aurinko saattaisi paistaa hennon lumisateen takaa.
Sää Kalmoniemessä oli todella sellainen, että sohvalle jääminen olisi jäänyt harmittamaan. Auringon paistetta on sentään aika usein, mutta talvista pakkasusvaa harvoin.
Olen niin tuttu Kalmoniemen ja Kuhasalon kanssa, että pystyn kuvittelemaan, mihin milläkin säällä kannattaa lähteä kuvaamaan. Valoa oli tosi vähän vaikka olin liikkeellä heti puolen päivän jälkeen. Metsään olisi turha mennä, mutta rannoilla voisi olla kuvattavaa.
Oikaisin Kalmonkatiskaan vievältä polulta niemen yli joen puoleiselle rannalle. Näkymä järvelle oli upea. Ruovikon takana näkyvät saaret olivat lähes usvan peitossa ja horisontti hävisi täysin näkyvistä. Jalassa oli kunnon kengät, joiden päälle vedin housunlahkeen lumilukon. Trommin innoissani ruovikkoon, vaikka jalat upposivat syvälle hankeen. Alla tuntui olevan sulaa vettä, mutta kumiterät pelastivat kastumiselta.
Kalmoniemen uusilla tulentekopaikoilla oli perheitä makkaranpaistossa. Suuntasin seuraavaksi niemen päässä olevalle aallonmurtajalle. Olen ihaillut monet kerrat murtajalla kasvavia puita. Niiden kuvaaminen on tuottanut vaikeuksia. On hankala saada puut erottumaan taustasta ja sijoittaa horisontti kelvollisesti suhteessa niiden runkohin.
Nyt kumpaakaan ongelmaa ei ollut, sillä usva peitti täydellisesti maiseman puiden takana. Oksien kuura viimeisteli kainiin näkymän.
Maailma näytti mustavalkoiselta kun könysin kohti aallonmurtajan kärkeä. Lumi oli muodostanut melkoisia triivuja joiden ylittämisessä sai olla kameran kanssa tarkkana. Muutaman kerran kaaduin, onneksi pehmeästi hankeen, kun jalka lipesi lumen alla olevan jäisen lohkareen pinnasta.
Näkymä aallonmurtajan päässä oli vaivan arvoinen. Jää ja lumi koristeli hangen keskeltä sojottavia, ilmeisesti tukin uittoon liittyneitä parruja. Montakohan talvea ne vielä kestävät.
Olen kuvannut Kalmonniemen polun lukemattomia kertoja. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi pysähdyn etsimään uusia kuvakulmia, niin tälläkin kertaa. Jo pieni muutaman askeleen siirtyminen saattaa tuoda esiin jotain, jota en ole aikaisemmin huomannut. Ässänväärä leppä tuntuu tunkevan kohti valoa jäykästi suorina kasvavien honkien varjosta.
Polkuverkoston uusiminen ei onneksi pilannut tuota komeaa vanhojen puiden reunustamaa reittiä.
Aurinko oli jo laskenut ja kuljin kohti parkkipaikkaa. Vilkaisu järvelle sai mieleni muuttumaan. Yksinäinen pilkkijä kökötti kuin ilmassa ja Voiluotokin näytti haihtuvan avaruuteen. Jäälle oli noussut vettä, mutta vesi oli jäätynyt muiden tallaamalla polulla.
Tavoistani poiketen menin jututtamaan pilkkimiestä. Hän antoi luvan kuvan ottamiseen kunhan kuvaussuunta olisi sivulta. Lupasin toimia ohjeiden mukaan. Ainoastaan yksi ahven oli noussut kairausreiästä vaikka nyppäyksiä oli ollut kiitettävästi.
Usva tiheni silmissä kun läksin takaisin Kuhasalon rantaan. Kalamiehet olivat sytyttäneet nuotion uudelle tulentekopaikalle. Sen pystyy näkemään alla olevasta kuvastakin kun oikein tarkasti katsoo. Tuli näytti kutsuvan lämpimältä muuten kylmän sinisessä maisemassa.
Aika olisi kulunut mukavasti sohvallakin, mutta kuvaaminen talven ihmemaassa teki hyvää. Joulun ja vuodenvaihteen aiheuttama unteluus karisi sekä mielestä että jäsenistä.
Vuosi sitten kirjoitin: Vuosi 2020 on ollut olosuhteiltaan erikoinen. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.
Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.
Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu
Kalmoniemi 30.1. klo 13.29
Kalmoniemi on valokuvaajan paratiisi. Siellä voi ihailla auringon nousut ja laskut vuoden jokaisena päivänä, sillä niemi työntyy pitkälle Pyhäselkään. Aallonmurtaja ja sen ajansyömät parrut muodostavat sopivan etualan takana näkyvälle Voiluodolle.
Päivä on tammikuussa vielä lyhyt. Lähdin kuvaamaan lupaavalta näyttävää auringon laskua. Kuvasta voi aistia sään kylmyyden. Puhtaalla lumilakeudella ei näy ainuttakaan hiihtäjää eikä edes pilkkijöitä. Sormet olivat kuvatessa lujilla jäistä kameraa säätäessä, mutta tuon maiseman edessä vilu unohtui.
Helmikuu
Kalmoniemi 12.2. klo. 13.48
Tällä kertaa olin kuvaamassa Kalmoniemen kärjessä olevia huurteen koristamia petäjiä. Niistä on tullut tallennettua satoja erilaisia versioita. Taivas oli tasaisen harmaa eikä siten pilannut lähes suoraan ylös ottamaani kuvaa.
Runkojen lämmin ruskea antaa hienon kontrastin neulasten kylmän vihertävälle värille. Oksat muodostavat kuvioita joita Suomen maalaustaiteen kultakauden taiteilijatkin voisivat kadehtia. Kuvassa näen yhdistelmän kalevalaisuutta ja japanilaisuutta.
Maaliskuu
SIkosaari11.3. klo. 15.09
Hiihtoretki Kolin Laitosaareen oli eräs tämän vuoden hauskimmista retkistäni. Kirjotin siitä blogiini seuraavaa: Jäidentuloretkelläni Kolin Valkealammille pääsin ihailemaan kansallismaisemaa uudesta suunnasta kohti kaukana siintävää vaarajonoa. Päätin silloin että kunhan kunnon jäät tulevat niin lähden hiihtämään Laitosaareen.
Aamun kovan pakkasen jälkeen sää lauhtui ja liukulumikenkäily sujui myötätuuleen leikiten. Hiihtosuunnastani vasemmalle jäi Kolin vaarojen komea rivi ja oikealle pieniä saaria. Ja millaisia saaria. Jo kaukaa näin, että niissä kasvaa mahtipetäjiä. Mitä lähemmäs tulin sitä suurempi oli innostukseni. Miten noin komeat puut ovat voineet säilyä! En ole missään nähnyt yhtä luonteikkaita vanhuksia kuin tuolla Sikosaaressa.
Retken yllätykset eivät loppuneet, uuden koin Herajoen sillalla kuvatessani alla olevaa koskea. Tukin jalustoineni kapean sillan. Ohitseni ajanut autoletka pysähtyi ja pelkäsin saavani ansaitsemani torut liikenteen estämisestä. Näin ei suinkaan käynyt, vaan sain kutsun kahville entisen oppilaani kotiin Herajärven rannalle. Kahvin ja herkullisten leivonnaisten lisäksi sain paljon tietoa alueen historiasta ja retkikohteista.
Huhtikuu
Patvinsuo 18.4. klo. 20.08
Kirjoitin Teretinniemen huhtikuusta blogiini: Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.
Suon kevät on täynnä värejä, tuoksuja ja ääniä. Huhtikuussa pitkospuilta poikkeaminen on ilman uimavarusteita mahdotonta. Jostain saattaa kuulua kurkien huutoa ja hyvällä tuurilla voi nähdä niiden ylilennon.
Taivas muuttui auringon laskettua kauniin oranssiksi. Kaivoin kameran repusta ja valitsin 300 millisen telen. Tarkensin tuttuihin kohteisiin. Tuntuu hassulta sanoa puita tutuiksi, mutta näitä suon komistuksia käyn tervehtimässä aina kun käyn Teretillä, eli useamman kerran vuodessa. Kuvan taustalla näkyy Olkkosensaaren ja Pieni Surkanvaaran siluetit. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi. Luonto eli voimakkaasti.
Toukokuu
Venturi 27.5. klo. 13.44
Myrskyä enteilevät pilvet täyttävät melkein koko taivaankannen, mutta jostain raosta aurinko lähettää vielä viimeiset säteensä ennen sateen alkamista. Piimälahden vastaranta välkähtää hetken kevään vihreää.
Oman mökkirannan maisemaan ei kyllästy koskaan, se on todellinen mielenmaisemani. Olen lukemattomia kertoja rynnännyt kuvaamaan taivaan värejä milloin ruokapöydästä milloin saunan löylyistä. Lähimpään naapuriin on onneksi säädyllinen matka.
Kesäkuu
Tahkokuru 7.6. klo. 12.30
Kesäkuun alku oli Lapissakin helteinen. Ilman vilvoittavia tuulia retkeily Äkäslompoloa ympäröivillä tuntureilla olisi ollut piinallista.
En yleensä suunnittele tarkasti, mitä tulen retkillä kuvaamaan vaan toimin vaiston mukaisesti. Silmä on harjaantunut etsimään mielenkiintoisia näkymiä ja maiseman yksityiskohtia. Joskus kuitenkin toimin toisin. Voi olla että olen kulkiessani jättänyt syystä tai toisesta kuvan ottamatta, mutta näkymä on jäänyt mieleeni. Tälläinen kohde on Tahkokuru ja sen koivut.
Syksyisellä retkellä Tahkokuru kutsui kuvaamaan, mutta Pirunkurun nousun uuvuttamana ja illan pimenemisestä johtuen päätin jättää käynnin toiseen kertaan. Uusi mahdollisuus tuli kesäkuun retkellä. Tahkokuru osoittautui odotusteni mukaiseksi. Aurinko valaisi juuri lehteen puhjenneet koivut jättäen takana olevan kuusivallin lähes varjoon. Juuri tätä näkymää olin tullut ikuistamaan.
Heinäkuu
Patvinsuo 20.7. klo. 23.31
Lähdin metsästämään kesäyön sumuja. Sain ihailla niitä jo matkalla Joensuusta Patvinsuolle. Pysähdyin Rauvunvaaran suoralla ja hyppäsin ojan yli suolle. Noista hetkistä kirjoitin blogiini: Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.
Valokuvaamisen haasteita ja samalla ihanuutta kuvaa hyvin se, että en saanut usvakuvia itse suurelta Patvinsuolta, mutta pääsin ihailemaan yöpilviä.
Elokuu
Suomunjärvi 10.8. klo. 18.46
Patvinsuon kansallispuisto on paljon muutakin kuin pelkkä suopuisto. Suomunjärven hiekkarannat jatkuvat ympäri koko järven ja paikoitellen löytyy myös aitoa ikimetsää.
Käyn yleensä Kuikkaniemen kalasaunalla muistelemassa menneitä, mutta tällä kertaa jätin sen väliin ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan hiekoille. Vesi oli järvessä matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö loisti kauniisti iltavalossa taustan varjoisaa metsää vasten.
Ajoitus on valokuuvamisessa onnistumisen edellytys. Puoli tuntia kalasaunalla ja aurinko olisi valaissut myös takana olevan metsän.
Syyskuu
Utranharju 7.9. klo. 12.30
Aina ei tarvitse lähteä kauas eikä edes ikimetsään. Utranharjun kainalossa on istutuskoivikko, joka ei kuitenkaan näytä siltä. Metsän pohja on sankan sananjalkakasvuston peitossa ja koivujen sekaan on nousemassa myös muita lehtipuita ja kuusia.
Sananjalat tekevät paikasta kuvauksellisen niin kesällä kuin varsinkin syksyllä. Satuin paikalle juuri oikeaan aikaan. Sananjalkojen väritys oli vaihtumassa portaattomasti kesän vihreästä syksyn keltaiseen. Jostain syystä värit näyttivät muodostavan aaltoja jota vaikutusta sivuvalo korosti. Varjossa oleva harjun rinne saa kuvan näyttämään kolmiulotteiselta.
Lokakuu
Petkeljärvi 19.10. klo. 16.27
Jostain syystä olen käynyt Petkeljärvellä paljon harvemmin kuin Kolilla ja Patvinsuolla. Syy ei ole luonnon näyttävyydessä. Puistosta löytyy kaikkea mitä valokuvaaja saattaa toivoa, harjuja, järviä, lämpia ja ikimetsiä.
Kävin ensimmäisen kerran Petkeljärvellä yli viisikymmentä vuotta sitten enoni kanssa. Muistan tuolta vierailulta juoksuhaudat ja entistetyn korsun. Samat nähtävyydet ovat siellä vieläkin. Sain nyt vinkin kulkea Kuikankierrosta hiukan poikkeavaa reittiä pitkin. Polun varressa oli näkyvissä vielä vanhat puolustusasemat. Ne tekivät aitoudellaan minuun suuren vaikutuksen. Luonto oli osin peittänyt rakenteet. Juoksuhaudoissa kasvoi vankkoja mäntyjä, mutta osan korsujen hirsistä pystyi yhä tunnistamaan.
Marraskuu
Peurajärvi 28.11. klo 10.51
Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Tällä kertaa tutkittiin paremmin Peurajärveen laskevia ja sieltä lähteviä jokia ja niiden koskia.
Pakkanen huiteli kahdessakymmenessä asteessa, mutta se ei kuvaamista haitannut. Koskipaikat olivat vielä auki, mutta näki että jäätyminen edistyi kovaa vauhtia.
Vedet laskevat Mäntyjärvestä Peurajärveen lyhyen kannaksen läpi. Virran ylle kallistuneet puut sekä kylmän ja lämpimän valon yhdistelmä tekevät kuvasta mielenkiintoisen.
Joulukuu
Suezin kanava 21.12. klo.13.12
Suezin kanava erottaa Jokilammen ja Hautalammen toisistaan. Nimi ei ole itseni keksimä, vaan löytyy peruskartoista ja osoittaa rääkkyläläisten hyvää huumorintajua. Pidän peukkuja, että kunta säilyy itsenäisenä.
Suezin ympäristö on lintujensuojelualuetta ja siellä näkee usein esimerkiksi ruskosuohaukan kiertelemässä ruovikon ympärillä.
Kuvasin Suezin ruovikkoa kylmänä joulukuun päivänä. Vuoden lyhimpänä päivänä aurinko jaksoi hätinä kiivetä horisontin yläpuolelle. Matalalta tuleva valo paljasti suomättäikön muodot.
Artikkelikuvan otin Vierevänniemellä 27.9. klo. 6.11. Vaikka varsinainen tavoitteeni kuvata Vierevänniemen entit usvan ympäröiminä epäonnistui jälleen kerran, oli maisema järvellä satumaisen kaunis. Ei mennyt hukkaan sekään varhainen herätys ja jäi vielä tavoitetta vuodelle 2022.
Helmikuun alku on ollut kuin muistuma lapsuuden talvista. Lunta on puoli metriä ja pakkasta pyöreästi kaksikymmentä astetta. Kruununa luonnon kauneudelle puut ovat saaneet huurrekerroksen. Kauppareissulla näin, miten tuulenpuuska sai puista putoamaan kultasadetta. Yritin kuvata sitä aina taskussani kulkevalla pikkukameralla. Kuvista tuli kohtuullisia, mutta metsässä tai rannalla saisi varmasti parempia. Lähdin kodin lähelle Kalmoniemeen.
Kalmoniemen parkkipaikka oli täynnä autoja vaikka aurinko ei paistanut ja pakkastakin oli parikymmentä astetta. Suuri osa oli ilmeisesti pilkkimässä, sillä niemessä ei ollut muita kulkijoita eikä edes tuttuja valokuvaajia. Pysähdyin heti polun alkupäässä ihailemaan kuuran komistamaa metsänreunaa. Koivut loistivat hopeaisina vasten takana näkyvää kuusimetsää.
Voisi ajatella, että Kalmoniemi on kaikkensa antanut, kun sitä jo vuosia olen kuvannut. Kerrasta toiseen löydän kuitenkin uusia näkökulmia. Nyt mäntyjen väri oli uskomaton. Neulasten tumma vihreä kuulsi valkoisen huurrekerroksen alta. Aurinko oli ohuen pilvikerroksen takana antaen mähtyjen runkoon muotoilevaa valoa ja hankeen hentoja varjoja. Sää oli siis paras mahdollinen valokuvaamiseen. Sitä tuulta ei tosin ollut, eikä siis myöskään kultasadetta, mutta se ei haitannut.
Kalmoniemi ei ole helppo paikka maisemakuvaukseen. Keskelle komeinta honkakeskittymää rakennettiin muutama vuosi sitten Kalmonkatista, kookas kota. Varsin komea ilmestys ja suosittu retkikohde. Päiväkotiryhmät ja opiskelijat tuntuvat olevan säännöllisiä majan vuokraajia. Kun yrittää kuvata rannan honkia, tulee kuvaan mukaan ainakin Kalmonkatiskan nurkka.
Kuvaaminen kohti järvenselkää ei yleensä onnistu, sillä nykyisten kameroiden huippukennotkaan eivät pysty toistamaan rannan ja lumisen järven suurta valaistuseroa. Nyt valaistus oli juuri oikea sillä aurinko antoi sopivasti loivaa valoa sekä järvelle että puihin. Kuvaaminen kohti puiden latvuksiakin onnistui ilman ongelmia.
Jokainen vähänkin tosissaan valokuvausta harrastava on saanut ohjeita hyvän kuvan kriteereiksi. Sommitteluun on olemassa jos jonkilaisia sääntöjä, kuten kultaisen leikkauksen ja yhden kolmasosan säännöt. Toisaalta sanotaan, että kuvatessa ei tulisi valita sitä, mitä kuvaan tulee vaan sitä mitä siihen ei tule. Mitä yksinkertaisempi kuva, sitä enemmän peukkuja. Kuitenkin valo tekee valokuvan.
On hyvä tietää, että sääntöjä on olemassa mutta olen taipuvainen noudattamaan edesmenneen jazzsaksofonisti John Coltranen ohjetta: On tunnettava säännöt, että voi rikkoa niitä. Kuvaamisen tarkoitus on saada itselle hyvä olo ja silloin voi toimia sen mukaisesti ilman sääntöjen kahleita.
Vaikka Kalmoniemi on pinta-alaltaan pieni, niin maisemat vaihtelevat synkästä metsästä ruovikkoihin ja järven selällä kelluviin pieniin saariin. Metsät ovat kaoottisia kuvattavia, joissa mitkään säännöt eivät päde. Rannalla voi yrittää ottaa niitä yksinkertaisia kuvia, joissa ei ole mitään ylimääräistä.
Lähdin kotiin poikkeuksellisesti kaupungin puolella olevaa polkua pitkin. Metsä oli täysin varjossa. Tunsin astuvani Rudolf Koivun satukirjan sisään. Lumihanki oli koskematon ja kuusten oksat paksun huurteen peittämät kuin satukirjan kuvittajan jäljiltä. Odotin koko ajan, milloin satukirjan pitkäkorvapupu tulisi esiin pienen kuusen takaa. Tunsin liikkuvani taikatalvessa.
Satumainen tunnelma jatkui kulkiessani polkua eteenpäin. Kun katson tietokoneen ruudulta tuolloin ottamaani kuvaa niin se näyttää enemmän lyijykynäpiirrokselta kuin valokuvalta. Mitään erikoistehosteita en käyttänyt enkä myöskään muuntanut sitä mustavalkoiseksi. Luonnossa ei ollut värejä mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Kesällä polun varressa laiduntaa lauma lampaita. Niitä varten osa vanhasta haavikosta ja koivikosta kaadettiin muutama vuosi sitten. Aurinko valaisi aukon takana olevien huurteisten koivujen latvat. Sinistä taivasta vasten ne näyttivät hyvin suomalaisilta.
Kuhasalon ja Kalmoniemen kävijämäärät ovat räjähtäneet Ylisoutajan sillan rakentamisen myötä. Luvattomia nuotiopaikkoja on ilmestynyt rannoille ja polkujen määrä metsässä on lisääntynyt. Ajattelemattomat retkeilijät ovat repineet tuohta elävistä koivuista ja niitä on kaadettu myös nuotiopuiksi.
Luin paikallisesta lehdestä, että Joensuun kaupunki ryhtyy parantamaan Kuhasalon palveluvarustusta. Luvassa on uusia tulentekopaikkoja. Kuhasaloa kiertävä polku rakennetaan myös liikuntaesteisille sopivaksi. Tältä polulta tehdään pisto Kalmoniemen kärkeen. Toivotaan, että Kalmoniemen komeat hongat saavat kuitenkin jatkaa rauhassa eloaan.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 