Aamu Kolilla

Joko se ehti mennä, vai ehtisikö juosten kyytiin. Juoksuksi piti panna ja siltikin myöhästyin. Kiire johtui siitä, että auringon nousuun oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Jo Kolinportilla eväitä ostaessani hiipi epäilys myöhästymisestä mieleen. Taivas näytti tietenkin upealta.

Maisemahissiin kiiruhti lisäkseni nuori naisihminen. Naureskelimme nousun aikana Turun Kakolanmäen vikaherkälle funikulaarille. Kävi ilmi, että hänkin oli menossa ihailemaan auringon nousua. Lähdimme yhtäjalkaa kohti Ukko-Kolin huippua. Pysyin aluksi hyvin kannoilla, mutta jyrkällä oikopolulla jouduin antamaan periksi.

Viime metreillä ennen huipulle saapumista näin auringon ensisäteiden osuvan puiden latvoihin. Ajattelin että onhan noita auringonnousuja tullut nähtyä ja kuvattua. Nyt voisi rauhassa keskittyä valon kuvaamiseen.

Kuvailin näkymiä Ukko-Kolilta pitkään yksikseni. Olin jo lähdössä eteenpäin kun seurakseni tuli omaa ikäluokkaani oleva mies. Hän kertoi että tykky oli pudonnut lähes tyystin puista pari päivää aikaisemin, kun lämpötila oli noussut muutamia asteita yli nollan. Samaan aikaan puhalsi myös voimakas föhn-tuuli. En ollut tykyn puutteesta murheissani, melkeinpä päin vastoin. Kuuset näyttivät mielestäni nyt ilmeikkäämmiltä.

Sain jostain vinkin, että nastakengät olisivat parhaat valinnat näillä poluilla. Laskeutuminen Ukko-Kolilta vaati niilläkin varovaisuutta. Portaat olivat muuttuneet liukumäeksi.

Hanki oli täynnä erilaisia jälkiä. Monet olivat kulkeneet lumikengillä, mutta vähintään yhtä paljon näkyi kengänjälkiä. Tästä oli se hyvä puoli, että pääsi kulkemaan myös muualla kuin varsinaisilla poluilla. Haittana oli tietenkin se, että valokuvaan oli lähes mahdotonta löytää koskematonta hankea.

Lähdin seurailemaan lumikenkäilijöille viitoitettua reittiä. Se mutkitteli uusia polkuja kohti Paha-Kolia. Tulipahan nähtyä tuo tuttu paikka uudesta näkökulmasta.

Paha-Kolin huipulla pyrin lähinnä pysymään pystyssä. Ilma oli lämmin, mutta navakka tuuli piti huolen siitä että siirtyminen Kolinuuron suuntaan tuntui mukavalta ajatukselta.

Pieni-Koli ja Mäkrä olivat varjossa mutta etualan männyt paistattelivat kirkkaassa auringonvalossa. Näkymän kruunasi Mäkrän rinteiltä nouseva hento usva.

Kolilla on tiettyjä kohteita, joita kuvaan aina kun paikalle osun. Yksi mieluisimmista on Mäkränaho ja sen reunassa kasvavat koivut. Näin jo aholle laskeutuessani, että valo oli upea mutta haasteellinen.

Monet valokuvaajat etsivät luonnosta yksinkertaisuutta ja eivätkä kuvaa mielestään liian sekavia näkymiä. Luonto ei ainakaan Suomessa ole kuitenkaan selkeän järjestelmällinen vaan pikemminkin kaoottinen, kuten tuo Mäkränahon metsänreuna. Juuri tuo kaoottisuus miellyttää minua ja sen haluan tuoda myös kuviini.

Retki Patvinsuon Hietajärvelle opetti, että mukana pitää olla riittävästi juotavaa. Kahvin lisäksi repussa oli nyt myös teetä. Mukava oli juoda termoksesta lämmintä teetä jääkylmän veden sijasta.

Eväitä pysähdyin syömään Mäkränahon latoon. Se tarjosi hyvän suojan kylmää viimaa vastaan. Kyllä kelpasi nauttia eväistä kun oviaukosta näkyi lähes keväiseltä näyttävä köivikko.

Tapasin Mäkränahon reunalla eksyneen hiihtäjän. Hän oli lähtenyt kolmen kilometrin lenkille, mutta ladun merkinnät olivat hänen mielestään kehnot. En itsekään löytänyt kunnon opasteita, vaikka kuljin latu-uria pitkin. Latuja ei oltu myöskään ajettu hiljattain, sillä niin huonossa kunnossa ne näyttivät olevan.

Autolle tullessani tuntui, että evästelyn jälkeen voimat olivat palanneet. Niinpä lähdin kohti funikulaaria ajatuksenani käväistä vielä Akka-Kolilla. Eipä juuri naurattanut kun näin hissin ovessa lapun HUOLLOSSA. Ei olisi kannattanut nauraa turkulaisille.

Lähtisinkö kotiin? Kävelin kuitenkin tietä pitkin opastuskeskukselle ja sieltä kiipesin Akka-Kolille. Hikihän siinä tuli, mutta näkymät olivat vaivan arvoiset.

Sää näytti olevan muuttumassa, etelästä nousi pilvirintama. Aurinko kuitenkin paistoi aina välillä pienistä rakosista.

Akka-Kolilta laskeutuessani tuli eteen taas valinta, kotiin vai eteenpäin. Jalat veivät Ukko-Kolille vaikka pää sanoi muuta. Valinta oli kuitenkin hyvä, sillä pohjoisen taivas oli vielä kauniin sinivalkoinen. Näköalapaikalle johtavien portaiden liukumäki näytti johtavan suoraan taivaaseen.

Viimeisen kuvan otin lähes samoilta jalansijoilta kuin ensimmäisen. Retken kruunuksi kävin luontokeskus Ukossa taiteilija Mariana Nordgrenin näyttelyssä. Hän esittelee akvarelleissaan Pohjois-Karjalan linnustoa. Kerrassaan upea näyttely.

Funikulaarikin oli saatu kuntoon, joten laskeuduin komeasti alas vaaralta. Nyt jo naurattikin!

Hiihtäen Patvinsuon Hietajärvelle

Olin ajatellut käydä Patvinsuon kansallispuistossa olevalla Hietajärvellä ennen joulua. Monista eri syistä retki lykkääntyi yhä uudelleen. Ensin lunta oli liikaa ja vielä sellaista höttöä, että kulku olisi ollut todella raskasta. Sitten alkoivat pyhät ja taudit. Niiden jälkeen tuli vielä kuukauden kestänyt valoton aika.

Luvassa oli pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joten kello herättämään ja suunta kohti Suomua. Matkalla vähän epäilytti sillä taivas oli vielä Kontiolahdella täysin pilvessä. Uimaharjussa taivas aukeni kuin taikaiskusta ja Autiovaaran suoralla olikin jo painettava jarrua. Auringon ensi säteet valaisivat kauniisti suota ja sen takana olevaa metsää. Hämmästyksekseni hanki kantoi jalkamiestä tien vieressä ja kohtuullisesti jopa suollakin.

Suomulle päästyäni lähdin liukulumikenkäilemään kohti Kaunisniemen päässä olevaa saunaa. Metsän puolella suksi upposi vain nimeksi, joten hiihtäminen sujui kevyesti. Muistelin hiihdellessäni niitä lukemattomia retkiä joita oppilaiden kanssa olen noihin maisemiin tehdyt.

Sauna kylpi lämpimässä valossa. Oven päällä komeileva kyltti kehotti varomaan eikä syyttä. Ovi vaatii saunojalta nöyryyttä, niin matala se on. Varoituksista huolimatta olen itsekin löynyt pääni oven karmiin useita kertoja.

Suunnistin Kaunisniemeltä jäätä pitkin oikoen Kuikkaniemeen. Sen komeaa vanhaa metsää täytyy aina käydä tervehtimässä. Jäällä oli vain niukasti lunta ja pinta kovaa hankea. Mukava siinä oli auringon paistaessa hiihdellä. Matkan varrelle osui useita pienehköjä uveavantoja. Piti tarkistaa verkosta tuon ilmestyksen syntytapa. Se kuulemma syntyy, kun lumi painaa jäätä alaspäin ja jää murtuu jolloin nousee pinnalle. Myös pilkkireikä voi synnyttää uveavannon.

Aamuaurinko valaisi Kuikkaniemen komeat hongat ja kaatuneet kelovanhukset. Jätin tällä kertaa kalamajalla käynnin väliin ja jatkoin kohti Aittoniemeä.

Hiihdin aluksi rantoja pitkin sopivia kuvauskohteita etsien. Ranta oli täysin varjossa, mutta aurinko pääsi paikoin pilkistämään kapean Kuikkaniemen puiden välistä. Valo oli vielä aamun lämmintä ja osuessaan puihin se muodosti hienon kontrastin varjossa olevan kylmänsinisen hangen kanssa.

Olen kulkenut niin monia kertoja noita rantoja pitkin, että tiesin valmiiksi mistä mukavia kuvauskohteita voisi löytyä. Sattuuko valo sopivasti, ratkaisee tuleeko kuvasta kelvollinen. Vastarannalla valo osui muutamiin mäntyihin niiden ympäristön ollessa vielä varjossa. Hain kuvakulman niin, että männyt jäivät kahden edessä olevan puun kehystämiksi.

Olin kuvaillut niin ahkerasti, että nälkä alkoi nakella. Ei kuitenkaan tehnyt mieli pysähtyä sillä käsiä paleli jo valmiiksi. Aittoniemen rannassa kyyhöttävän vanhan saunarakennuksen rappusille paistoi aurinko ja ajattelin siellä olevani myös suojassa viimalta. Eväät sain kyllä syötyä, mutta suurena nautintona hetkeä ei voinut pitää.

Hiihto kohti Hietajärveä sujui aluksi ilman hankaluuksia. Poikkesin kuvaamaan polunvarren komeita keloja. Jyhkeämmän runko on harvinaisen hieno. Väri vaihtelee lähes sinisestä keltaiseen ja vihreät sekä mustat naavat koristavat pintaa juuri oikeissa kohdissa.

Vaikka hanki kantoi hyvin, alkoi yksitoista kiloa painava kamerareppu tuntua hartioissa. Olisi pitänyt säätää kantolaite kotona lämpimässä sillä palelevin sormin ei tehnyt mieli hommaan ruveta.

Hietajärven nuotiopaikka oli paksun hangen peitossa. Puuladon oven avaaminen olisi tarvinnut lapion ja aikaa, joten luovuin nuotion sytyttämisestä. Kuvasin järven rantaa talvivalossa ja lähdin takaisin kohti Suomua.

Pysähdyin Aittoniemen kupeessa olevalle sillalle lepäämään. Sen ali Suomunjärveen virtaava puro oli paikoin avoin vaikka virtausta siinä ei juurikaan näkynyt. Mietin että olisikohan syynä jäättömyyteen lähdeveden purkautuminen kuvan ylärenassa näkyvässä sulakohdassa.

Pakkasta oli yksitoista astetta ja sillalle kävi pieni viima järveltä. Etsin repun pohjalta vanhaksi menneet kemialliset kädenlämmittimet. Ajattelin, että jospa niistä tulisi rukkasiin laitettuna edes hento plasebovaikutus.

Hiihtelin Kuikkaniemeen omia menojälkiäni pitkin. Sen verran pitkään olin reissullani viipynyt, että aamun lämmin valo oli muuttunut lämpimäksi iltavaloksi. Pysähdyin kuvaamaan samaa kelovanhusta jota olin kierrellyt jo menomatkalla.

Aurinko paistoi matalalta, kun lähestyin Kaunisniemeä. Olin päättänyt pitää kameran visusti repussa ja säästää palelevia sormiani. Näkymä oli kuitenkin niin upea, että vilu sai unohtua.

Eväät söin vasta lämpenevässä autossa. Siinä istuskellessa oli aikaa miettiä, mitä seuraavalla kerralla tekisin paremmin. Toimivat kädenlämmittimet on hankittava, jotta pakkasellakin tarkenee pysähtyä syömään eväitä. Ilman taukoja paarustaminen muuttuu painavaa reppua kantaen raskaaksi, lähes työksi. Lämmintä juotavaa, muutakin kuin kahvia, pitää ottaa mukaan. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi tuntuu kurkussa viiltävän kylmältä.

Kotimatkalla hämmästelin sään nopeita vaihteluita. Suomulla taivas oli melkein pilvetön. Kivilahden tienhaaran kohdalla pilviverho ilmestyi kuin tyhjästä. Uimaharjuun laskeuduttaessa taivaanrantaan aukesi rako, jonka laskeva aurinko värjäsi upean punaiseksi. Koko loppumatkan sain ihailla hienoa valonäytelmää. Pysädyin Jakokosken kohdalla ja nappasin retken kruunuksi auringonlaskukuvan.

Mielenmaisemani vuonna 2022

Vuosi sitten kirjoitin: Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.

Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.

Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu

Heinävaara 11.1. klo. 14.45.

Heinävaaran ikivanha vaarakylä on parikymmentä kilometriä Joensuun torilta Ilomantsin suuntaan. Maisemat vaaran laelta ovat pohjoiskarjalaiset, vaaroja ja järviä silmänkantamattomiin.

Tammikuun päivät ovat lyhyitä, mutta aurinkoisen päivän sattuessa valo voi olla kerrassaan upeata. Tuolla retkellä kaikki osui kohdalleen. Kova pakkanen sai taivaan vaihtamaan väriä oranssinkeltaisesta aina violettiin. Vanha riihi ja sitä ympäröivät lumen ja kuuran kaunistamat puut tekivät maisemasta satumaisen kauniin.

Helmikuu

Kuhasalo 28.2. klo. 17.00

Käyn kävelemässä Kuhasalossa lähes viikottain. Minua vetää sinne Pyhäselän rannat ja vanha metsä. Parhaat ajat valokuvien ottamiseen ovat joko varhain aamulla tai illalla auringon laskiessa.

Kuhasalon ympäri kulkeva polku on kunnostettu ja uusia tulentekopaikkoja rakennettu polkujen varsille. Poikkean kuitenkin yleensä pääpoluilta salon sydämeen. Sen länsipäässä on vanhaa sekametsää ja itäpäässä aikoinaan istutettua kuusimetsää. Suosikkini on lännen luonnotilainen osuus. Joskus voi kuitenkin onnistaa myös varsin yksitoikkoisessa istutusmetsässä.

Laskeva aurinko pääsi tunkeutumaan tiheän metsän sisään. Se valaisi yhden ainoan kuusenrungon lämpimän ruskeaksi. Varjossa oleva hanki loisti sinisenä ja takana näkyvä avoimempi metsä näkyi vihreänä. Nämä värit muodostavat tasasivuisen triadin väriympyrälle.

Maaliskuu

Hiidenvaara 9.3. klo. 17.27

Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini seuraavaa: Kuljen yleensä yksin ainoastaan kartta seuranani elämyksiä etsimässä. Uusia kohteita haravoin karttapaikkapalvelusta. Sieltä saattaa löytyä todellisia helmiä, mutta monesti kohde on pettymys. Metsä on kaadettu, aurattu ja puro täynnä tuulenkaatoja. Varmempi tapa löytää hyviä retkikohteita on tutkia Pohjois-Karjalan retkeily -sivustoa. Sieltä löysin myös kameraraseuratuttuni Samin jutun Hiidenvaaran perintömetsästä.

Perintömetsä on metsänomistajan ja WWF:n luottamuksellisella Perintömetsä-sopimuksella suojeltu metsä, joka halutaan säilyttää koskemattomana tuleville polville. Joensuun kaupunki perusti Keskijärven kylällä sijaitsevan noin 9 hehtaarin kokoisen Hiidenvaaran perintömetsän kaupungin 160-juhlavuonna 2008.

Viime talvi oli lumiolosuhteiltaan erikoinen. Lumet jäätyivät alkutalvella katoille ja aiheuttivat kevään lähestyessä ikäviä romahduksia. Toisaalta metsiin saatiin kohtuullisen hyvä hankikanto. Sen turvin läksin kiertämään Hiidenvaaran luontopolkua. Jäin odottamaan sopivaa valoa haljenneen kelon aukosta näkyvään kuuseen. Odottelun jälkeen sellainen myös tuli.

Huhtikuu

Kuhasalo 3.4. klo. 18.49

Läksin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Jäällä oli helppo kulkea ilman suksiakin, ja kävelin kohti Voiluotoa. Muutkin olivat tulleet ihailemaan värikästä taivasta kameroineen.

Satuin onneksi vilkaisemaan taakseni ja näin rannan koivut kauniina rintamana pimeää havumetsää vasten. Mieleeni tuli nuotiossa liuhuvat liekit ja jossain näkemäni Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy.

Toukokuu

Venturi 20.5. klo. 17.16

Ensimmäiset sinivuokot pilkistävät esiin vielä nukkuvasta maasta heti tuokokuun ensimmäisinä päivinä. Valkovuokkoja saa odotella vielä pari viikkoa. Olen kuvannut kumpiakin joka kevät, mutta aina uudestaan löydän itseni niiden eteen polvistuneena.

Enoni toi ensimmäiset vuokot mökkitontilleen yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen itsekin olleeni niitä silloin istuttamassa. Nyt koko niemi kukkii ensin sinisenä ja sitten valkoisena.

Kesäkuu

Riisitunturin kansallispuisto 11.6. klo 15.11

Olin kehunut vaimolleni vuolaasti Korouomaa ja sen upeita maisemia. Samaan reissuun voisi liittää muitakin mielenkiintoisia kohteita kuten Riisitunturin kansallispuiston. Blogiini kirjoitin tuolloin: Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.

Retki Liittolammille oli melkoisten nousujen ja laskujen arvoinen. Matkan varrella oli kaikkea sitä, mitä tuolta Posion retkeltä odotin, vanhoja metsiä, upeita kallioita, huikaisevia tunturinäkymiä, kirkkaita pikkulampia ja vetisiä soita. Sää oli paras mahdollinen kulkemiseen, ei liian kuuma. Hyttysetkään eivät olleet vielä heränneet.

Heinäkuu

Stortfjorden 28.7. klo. 21.10

Kulunut vuosi oli itselleni merkkipaalu, tuli täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Sen kunniaksi lähdettiin koko perheen voimin Tromssan seuduille retkeilemään. Maisemat olivat kerrassaan upeat. Olin odottanut jylhiä tuntureita, mutta niiden massiivinen koko oli kuitenkin yllätys.

Tein tapojeni mukaan tarkat ennakkosuunitelmat retkikohteista. Mukaan tuli monipuolisesti niin rannikkokohteita kuin tuntureitakin. Ehkä mieleenpainuvin kohde oli Steindalsbreen jäätikkö. Matka sinne ja takaisin oli vaativa, mutta ehdottomasti kaikkien hikipisaroiden arvoinen. Blogiin kirjoitin: Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Koko päivän oli ollut yllä sateen uhka. Vettä tulikin heti kun pääsimme auton suojaan. Matkalla takaisin Tromssaan aurinko kuitenkin pilkahti ja valaisi Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Elokuu

Joensuun kaupungin eteläpään puisto 29.8. klo. 16.55

Seikkailu Norjan maisemissa tuotti niin paljon kuvia ja niiden parissa askartelua, että elokuussa valokuvaaminen jäi poikkeuksellisen vähiin. Osansa soppaan toi myös auton vaihteistosta kuuluva ilkeä ääni, jonka korjaamista jouduin odottamaan kuukauden päivät.

Kaupungin eteläpäässä olevassa puistossa kasvaa valtavia puita, joiden uskon olevan hopeapajuja. Olen käynyt niitä ihailemassa monena vuotena. Tänä vuonna tutkin erityisesti niiden runkoja. Näen kuvissa usein kasvoja ja eläimiä. Tästäkin kuvasta sellaisen löydän. Löytäneekö kukaan muu.

Syyskuu

Kalliolampi 3.9. klo. 9.18

Olin viime vuosisadalla aktiivinen Joensuun kameraseuran jäsen. Jossain vaiheessa koti- ja työelämä vei huomion muihin asioihin. Eläkkeelle pääsyn myötä aikaa oli taas miettiä näitä sosiaalisia harrastuksia. Liityin uudestaan kameraseuraan ja pääsin mukaan kehittämään uutta toimintaa.

Kokoonnumme kerran kuussa lauantaina kävely- ja kuvausretkelle. Kohteet ovat olleet pääosin lähellä keskustaa. Tällä kertaa suuntasimme Kiihtelysvaaran Kalliolammelle. Rotkojärven rannan raatteenlehdissä näkyi jo syksyn läheisyys.

Lokakuu

Paratiisi 30.10. klo. 11.07

Kävimme keväällä kameraystäväni Samin kanssa etsimässä paratiisia Puntarikosken seutuvilta. Sellainen myös löytyi. Puron hiekkakankaaseen uurtaman syvän kanjonin pohjalla kasvaa rehevää ikimetsää.

Palasimme syksyllä paratiisiin kuvaamaan. Kevään jälkeen maisema oli paikoin muuttunut, sillä rotkon reunoilta oli kaatunut lisää puita puron yli. Liikkuminen oli paikoin haastavaa kun rytö piti kiertää rotkon jyrkkiä reunoja ylösalas siksakaten. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta rotkon pohjalle asti ei tuuli eikä suora valokaan yltäneet. Sitä suurempi ilo oli havaita pieni väloläikkä juuri oikeassa kohdassa haavan kyljellä.

Marraskuu

Porttijoki 6.11. klo. 13.40

Vuosi sitten kirjoitin blogiin: Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Hyvää tapaa on turha muuttaa. Tänä syksynä meillä oli tavoitteena kuvata Hiidenportin ensilunta. Retkiämme siunannut hyvä tuuri jatkui sillä päivä ennen retken alkua maahan tosiaan satoi ensilumi.

Joulukuu

Kalmoniemi 16.12. klo. 14.35

Alkutalvi on muistuttanut entisaikojen talvia siinä suhteessa, että ensilumi jäi maahan. Viime vuosien loskajaksoa ei ollut vaan lämpömittari on näyttänyt tasaisesti pientä pakkasta. Toki ensilumi sataa monta viikkoa myöhemmin kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten.

Aurinkoa ei joulukuun aikana ole juuri näkynyt. Kalmoniemen aallonmurtaja on edukseen myös harmaassa joulukuun valossa.

Ensilumi Porttijoella

Sovimme kameraveli Timon kanssa Juhannuksen lenseissä tunnelmissa, että tänä vuonna vaihdetaan talvirenkaat ajoissa ja lähdetään ensilumen kuvauksille Hiidenportin kansallispuiston seutuville. Mökki Peurajärveltä varattiin kuitenkin vasta muutama viikko sitten.

Ensilumen satamisen ajankohtaa on vaikea arvata, mutta luotimme vaistoon ja hyvään tuuriin. Kun heräsin lähtöaamuna kukonlaulun aikaan, oli Joensuuhun satanut yön aikana lunta. Mitä lähemmäs Nurmesta tulin sitä huonommaksi keli muuttui ja odotukset lumisesta Porttijoesta nousivat.

Söimme rekkamiesaamiaiset Nurmeksen ABC:llä ja ostimme juuri avautuneesta kaupasta eväät kolmeksi päiväksi. Peurajärvellä meitä odotti aiemmilta reissuilta tuttu Luppo-kämppä. Lämpötila kämpän sisällä oli sama kuin ulkona eli hiukan pakkasen puolella. Muutama pesällinen takassa ja kamiinassa ja mittari näytti kolmea lämpöastetta.

Emme tulleet mökkiä lämmittämään vaan kuvaamaan, joten pakkasimme eväät reppuun ja lähdimme Käärmesärkälle. Syrjälammin rannassa lämpimät ja kylmät sävyt täydensivät toisiaan.

Kiipesin harjun yli Syrjälammilta Porttijoen rantaan. Täällä olen kuvannut monia kertoja jo aiemmin, mutta aina näkymä on yhtä upea. Kapean joen yli on kaatunut useita keloja.

Tyyni vedenpinta heijasti sekä kelot että rannan puut lähes peilin tavoin. Vaikka näky oli kaunis, seurasi siitä myös ongelmia sommittelun suhteen. Heijastukset sekoittuivat keskenään niin, että varsinaisten kohteiden esiin saaminen oli vaikeaa. Kuvia tulikin otettua monesta suunnasta ja eri polttoväleillä.

Metsä harjun päällä näytti ohuessa lumipeitteessä satumaisen kauniilta. Ilma oli vielä kylmä ja lumi pysyi puiden oksilla. Maa oli selvästi valkoinen, mutta metsänpohjan varvut loistivat vihreinä lumen alta.

Hämmästelimme Timon kanssa tuota erikoisen voimakasta vihreyttä. Puunrunkojen lämpimät värit ja varpujen vehreys korostuivat pilvisellä säällä.

Meillä on tapana liikkua äänettömästi metsässä paitsi jos laulamme reippaita retkilauluja kuten Lähde Lappeenrantaan humppa siellä soi. Rajalampea lähestyimme täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sillä olimme nähneet aiemmilla reissuilla siellä sekä majavan että saukon.

Tällä kertaa emme nähneet kumpaakaan. Majavan pato oli paikoillaan, mutta pesä näytti asumattomalta. Talttahammas oli ilmeisesti muuttanut parempien sapuskoiden toivossa muualle.

Eläinten puuttuminen ei harmittanut sillä Rajalammen heijastukset ja muodot saivat meidät innostumaan. Kameran sulkimet räpsyivät tiiviiseen tahtiin.

Ennen Pieni-Portin lampea on muutamien pienten suoplänttien ketju. Ne ovat syntyneet, kun suppalammet ovat ajan mittaan saaneet rahkasammalpeiton pinnalleen. Paikkapaikoin vesipinta on yhä näkyvissä, eikä astuminen hyllyvälle suopinnalle tunnu turvalliselta.

Suon reunalla kasvaa komeaa metsää, joka näytti ohuen lumiharson alta tavallistakin ilmeikkäämmältä. Vaikka puumuurista puuttuivat valon aikaansaamat kirkkaat kohdat, oli maisema värikäs, punertavien puunrunkojen ja havujen vihreän eri sävyjen muodostama rauhoittava mosaiikki.

Vanhan sanonnan mukaan, joku ei näe metsää puilta. Olen monesti pohtinut tuon merkitystä ihan konkreettisessa mielessä, en niinkään filosofisessa. Kun kuljen metsässä, etsin usein jotain esiin pistävää. Se on usein komea puunrunko tai kelo. Joskus se taas voi olla puuryhmä tai kuten tuolla kuvan ottohetkellä, värien leikki puiden lomassa.

Vaikka aurinko ei luonut metsän sisään varjoja, syntyi kontrasti puiden rungoille avoimen suon heijastamasta valosta. Toisaalta valaistuserot olivat niin maltilliset, että suon keltainen pinta vaihtui metsän vihreään lähes saumattomasti.

Lähdimme Porttijoen varteen puolen päivän maissa. Eteneminen oli perin hidasta sillä kuvattavaa löytyi lähes joka askeleella. Valo oli käynyt jo vähiin kun lähestyimme Pitkä-Porttia. Porttijoen heijastukset, taka-alan metsän sini ja rannan heinien oranssi näyttivät lähes epätodellisilta.

Etualan kelojen sijoittaminen kuvaan vaati useiden eri versioiden ottamista ja lopullinen rajaus tuli valittua yhteistyössä kotijoukon kanssa.

Joskus luonnon pienet yksityiskohdat saavat minut pysähtymään. Lammen pintaan muodostuneet kuviot ja rannan heinät täydensivät toisiaan. Mietin kuvatessani, miten nuo kuviot mahtavat syntyä. Ehkä tuuli ja lämpötilan vaihtelut vaikuttavat syntyyn, mutta silti kuvioiden symmetrisyys hämmästyttää vanhaa fyysikkoa.

Tavoitteenamme oli ehtiä Pitkä-Portin nuotiopaikalle ennen pimeän tuloa. Tiukille se otti, mutta ehdimme kuitenkin. Perillä odotti melkoinen yllätys. Nuotiopaikan puukatos oli purettu ja ne vähät puut mitä löysimme, olivat läpeensä lahoja tai ainakin sateen perusteellisesti kastelemia.

Löysin tervalta tuoksuvan vanhasta pitkoksesta sahatun pöllin. Timo pilkkoi sen pieniksi tikuiksi ja minä vuolin kiehisiä. Kaiken piti olla kunnossa pientä tunnelmanuotiota ja selfietä varten. Ei tullut kuvaa, sillä ainoastaan kiehiset syttyivät eivätkä puut suostuneet ottamaan tulta kovasta yrityksestä huolimatta. Toivottavasti ennen talvea tilanne korjaantuu, sillä kunnon puut voivat kovalla pakkasella olla pelastus kylmissään olevalle vaeltajalle.

Paluumatkan Käärmesärkälle kuljimme otsalamppujen valossa. Ilman niitä olisikin ollut hankalaa, sillä liukkaat kivet ja juuret vaativat nytkin huolellisuutta.

Illan hämyssä Lahnasuolla

Palattuani autolle Paha Oinasvaaralta innostuin lähtemään vielä Lahnasuolle ilman suurempia tavoitteita valokuvaamisesta. Kunhan istuisin hetken nuotion ääressä ja nauttisin loput evääni.

Lahnasuon parkkipaikalla oli kaksi autoa tullessani. Pitkospuilla ennen Iso Maksimansaarta tuli vastaani pariskunta. Kysyin olivatko jättäneet nuotiota Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalle. Nuotioita olivat kuulemma tehneet useitakin, mutta eivät sinne.

Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan ihailemaan komeaa ruskaa. Taivas oli melko tarkkaan pilvien peitossa, joten valoa oli yllättävän vähän. Muistelin kuinka noin vuosi sitten jouduin samoilla paikoilla pakenemaan satojen hirvikärpästen hyökkäystä. Jouduin poistamaan iholtani avosuolla kymmeniä hirvityksiä. Nyt niitä ei onnekseni tuntunut olevat lennossa.

Pitkospuut Iso Maksimansaaresta Pieneen Surkanvaaraan sykähdyttävät. Ajan kuluminen nousi niitä kävellessäni mieleen. Nämä ovat jo ainakin toiset pitkokset vai ehkä jopa kolmannet joita pitkin olen suon ylittänyt ja niidenkin aika on paikoin pian lopuillaan. Reilu neljäkymmentä vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa täällä ihailemassa kukkivia suovilloja.

Nälämänjoen sillalla voi usein jo haistaa, onko Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalla väkeä tulen ääressä. Ei haissut makkaralta tällä kertaa.

Nuotionpohja oli kylmä, ja olikin aloitettava puiden pilkkomisella. Puuliiteri oli täynnä kuivaa puuta. Pilkoin puut ohuiksi ja vuolin kunnon kiehiset, joten nuotio syttyi lähes itsestään, yhdellä tulitikulla tietenkin. Nautiskelin hetken mukavasti lämmittävän nuotion ääressä ja popsin loput evääni. Toki myös yhden selfienkin otin.

Kaikki näyttää illan pimentyessä erilaiselta. Pihlajan rääpäle sai ehkä pienen lisän väreihinsä lähellä palavasta nuotiosta. Oli täysin tyyntä, joten pääsin kokeilemaan erilaisia aukkoja. Omasta mielestäni tämä lähes täydellä aukolla otettu versio on paras. Kohde nousee esiin mukavasti tuosta epäterävästä taustasta. Dia-aikana tälläisen kuvan ottaminen olisi jäänyt väliin.

Nuotiossa puut olivat palamassa loppuun ja oli aika lähteä kotimatkalle. Taivas näytti olevan paksun pilviverhon peitossa, ainoastaan aivan taivaanrannassa näkyi kirkas vana. Pakkasin kameran reppuun ja lähdin pitkoksille.

Jo ennen Nälämänjoen siltaa pysähdyin ja laitoin kameran takaisin jalustalle. Ei tuo näkymä vielä mikään erityisen komea ollut, mutta jotain sentään.

En ole koskaan nähnyt mitään tälläistä. Taivas suorastaan räjähti liekkeihin. Kaksi minuuttia yllä olevan kuvan jälkeen maisema oli alla olevan kuvan kaltainen. Oli toimittava nopeasti sillä valaistus muuttui jatkuvasti. Valotuksen kanssa piti olla erityisen tarkka sillä kontrasti oli taivaan ja suon välillä valtava. Onneksi kamerani kestää hyvin jopa tälläisiä tilanteita.

Tuo taivaan ilotulitus kesti tarkalleen kymmenen minuuttia. Räiske loppui lähes yhtä lyhyessä ajassa kuin oli alkanutkin. Otin lopuksi vielä kuvan hiipuvasta taivaasta. Loppumatkan sain kävellä pilkkopimeässä. Pitkokset näkyivät kuitenkin vähän vaaleampina tummaa suota vasten.

Ilta Patvinsuon Lakkapolulla

Lakkapolun parkkipaikka oli tyhjä kaartaessani sinne. Tämä oli odotettavissa sillä kello lähenteli jo iltakahdeksaa. Saisin ihailla illan taittumista kesäyöksi yksinäni.

Olen kiertänyt Lakkapolun lukemattomia kertoja ja löytänyt sieltä monia mielenkiintoisia kohteita. Surkansuolla kasvaa esimerkiksi kämmeköitä joiden arvelin olevan nyt parhaassa kukinnassa. Ennen maisemiin hurahtamista kuvasin pääasiassa kämmeköitä ja myös tutkin niitä. Olin erityisesti kiinnostunut liuskakämmeköistä ja niiden risteymistä.

Tutulla paikalla kukkikin komeita punakammeköitä ja myös muutamia sen ja maariankämmekän risteymiä. Kasvupaikka on harvinaisen karu punakämmekälle ja lisäksi ne poikkeavat monilta ominaisuuksiltaan tavallisista lajin edustajista. Voisiko kyseessä olla joku itäinen variaatio?

Tällä kertaa kasvien kuvaaminen sujui ilman kommelluksia. Viimeksi onnistuin tuulen avustuksella kaatamaan jalustan ja kameran sillä seurauksella, että makro-objektiivini hajosi päreiksi.

Lakkapolun reittiä on muutettu jonkin verran ja samalla loppuun trampattuja pitkoksia on korvattu uusilla. On mielenkiintoista nähdä, miten puutappeja korvaavat järeät naulat pitävät lankut paikoillaan. Pimeässä ilman lamppua kulkiessani olen monesti kompastellut pintaan nousseisiin puutappeihin. Voisi kuvitella, että lankusta törröttävien naulojen havaitseminen olisi vieläkin vaikeampaa.

Suon itäreunaan päästessäni aurinko paistoi jo melko matalalta. Sarat loistivat vastavalossa kauniisti. Tein pienen lenkin suolla ja tarkistin samalla polun nimikkomarjan satonäkymät. Marjaa on tulossa runsaasti, mutta lakkaämpärin etsimisellä ei kuitenkaan ole vielä tulenpalava kiire.

Suolla on aina pieniä lentäviä seuralaisia ja niin oli nytkin. Sääskiä oli normaali määrä, mutta mäkäriä tuntui olevan tavallista enemmän. Perinteiseen tapaan ne tunkivat silmiin ja korviin. Sain pureman oikean silmäni alaluomeen. Nuorena moisesta olisi seurannut silmän umpeen muurautuminen, mutta nyt muistoksi jäi ainoastaan pieni punainen puremajälki. Jotain hyötyä on tästä iän karttumisestakin.

Laskeuduin lintulavan kohdalta suolle. Se tuntui sen verran kuivalta, että uskaltauduin menemään vaelluskengillä pienen suolammen rantaan. Artikkelikuvassa pilvet peilautuvat lammen pintaan ja hyvällä mielikuvituksella voi aavistaa Surkanlammen pienen harjun takana.

Kiersin suon kohti sen takana olevaa ikimetsää. Kuljin metsässä niin innoissani että olin menettää auringonlaskun. Aurinko laskisi pian harjun puiden taakse vaikka varsinaiseen h-hetkeen oli aikaa vielä lähes tunti. Ehdin onneksi kuvata suota lämpimässä sivuvalossa ja etualalle löytyi maahan sortuneen ikihongan juurakko.

Sää oli suosinut koko retken ajan. Sadetta ei tullut ja taivaalle nousseet pilvet mahdollistivat auringonlaskun jälkeisen värinäytelmän. Lompsin varovasti avosuolle tuota näkyä kuvaamaan ja havaitsin vasta nyt myös Kuun ilmestyneen pilvien takaa.

Suon ylitin mättäitä pitkin hyppimällä. Sen olen vuosien kuluessa oppinut että märällä suollakin voi kulkea melko huoletta, kunhan astuu selkeitten saramattäiden päälle eikä pysähdy turhia miettimään. Hyvin rasvatut vaelluskengät pysyivät kuivina vaikka välillä suovesi nousi huolestuttavan korkealle.

Oli mukava istahtaa komean kelon vierelle nauttimaan eväistä ja kahvista. Minulta on joskus kysytty, että asunko Patvinsuolla ja että enkö jo kyllästy näihin maisemiin. Taitaa olla juuri päinvastoin, mitä enemmän siellä retkeilen sitä upeammalta sen suot ja ikimetsät tuntuvat.

Palasin lintulavan alla olevan lammen rannalle samoja askelmerkkejä noudattaen. Lammen pinta oli peilityyni ja heijasti auringon värjäämät pilvet. Lammen pinnasta nousi ajoittain usvahattaroita, mutta en saanut niitä kuvaan sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Usvaa olisi melko todennäköisesti tulossa, mutta vasta auringon noustessa olosuhteet olisivat kuvaamiselle optimaaliset. Neljän tunnin odottaminen tuntui turhan pitkältä, joten lähdin kohti autoa.

Yöt ovat jo hieman pimentyneet vaikka juhannuksesta ei ole vielä montaa viikkoa. Otsalamppua ei vielä tarvinnut sentään kaivaa esiin repusta. Suolla oli täysin hiljaista sillä retkeäni tarkkaavaisesti seurannut lirokin oli vaiennut ja mennyt yölepopuulle.

Kotiin ajellessani usvaa nousi niin märästä asfaltista kuin tienvarren hakkuuaukoiltakin. Jospa seuraavalla kerralla lähdenkin liikkeelle vasta muutamaa tuntia ennen auringonnousua.

Riisitunturilta Liittolammille

Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.

Edellispäivänä Korouomalla pohdittiin mahtaako Riisitunturin parkkipaikka olla täpötäynnä. Ei ollut, meidän lisäksi paikalla oli yhden käden sormilla laskettava määrä autoja. Harmikseni myös kahvila oli visusti kiinni. Ilmeisesti sesonki alkaa vasta sitten kun hyttysetkin heräävät kiusaamaan kulkijaa.

Nousu Riisille sujui ilman ongelmia, sillä edellisten päivien unteluus ja hervakkuus oli poissa. Jalka nousi taas kevyesti ja intoa riitti myös maisemien ihailuun. Polunvarren metsä on kuin puisto sillä pensaat loistavat poissaolollaan.

Tuntui hupaisalta, että juuri kun oli kiivetty tunturin huipulle, lähdettiinkin laskeutumaan alaspäin kohti Uusilammin laavua. Heti alussa vastaan tuli pariskunta, joka sanoi yöpyneensä Liittolammilla. He kertoivat että paikka on tosiaan paratiisimaisen kaunis. Vähän ihmettelin kaksikon punaisia poskia ja kommenttia, että onneksi nousu loppuu. Kommentti sai pian sisältöä, sillä matka alas laavulle oli pelkkää alamäkeä ja paikoin melko jyrkkää. Tuo olisi kiivettävä paluumatkalla.

Ennen Uusilammin laavulle tuloa ylitimme Riisisuolta tulevan puron. Rentukat kukkivat kauniisti vehmaalla puronpientareella. Vesi oli kirkasta, vaikka tulikin suoalueelta.

Kirintövaaralle menevä polku erkanee pian laavun jälkeen Riisin riettaan polusta. Tunnelma risteyksessä toi mieleen moottoritieltä kylätielle poistumisen. Riettaan polku on lähes koko matkaltaan sorastettu ja pitkoksetkin uusittu. Kirintövaaran on perinteisen vähän käytetyn polun oloinen. Sielläkin tosin pitkoksia ollaan uusimassa.

Karttaharjoitusta tehdessäni mietin millainen paikka Hevonharja mahtaa olla. Polku näytti kulkevan jyrkänteen reunaa pitkin ja toisella puolellakin oli melko jyrkkä rinne. Polku nousikin melko jyrkästi kapean harjun päälle. Sen korkeus yllätti ja rinteen alla oleva komea louhikko sai ajatukset liikkeelle. Voisiko tuossa olla muinaisranta.

Harjulla kasvoi komeita aihkipetäjiä ja niiden seurana keloja pystyssä ja maahan sortuneina. Tunnelma oli kalevalainen ja kuvittelinkin sinne mielessäni Elias Lönrotin sekä Samuli Paulaharjun keruureissuillaan.

Odotin jännityksellä saapumista Liittolammille. Polku kiemurtelee mielenkiintoisten kalliomuodostelmien läpi. On jykeviä aihkeja ja kalliojyrkänteitä. Kun lampi viimein puikahtaa esiin on heti todettava, että ei JV liioitellut. Laavusta aukeava maisema on kaunein näkemäni ”laavumaisema”. Ainoastaan Tuupovaaran Vekaruksella keskellä jokea pienellä saarella oleva laavu yltää lähes samaan. Valitettavasti kuvausolosuhde, suora auringonpaiste, esti näkymän onnistuneen dokumentoinnin.

Lammen vastarantaan laskeutuu komea rinnesuo. Liekö lammen päässä oleva pieni kalliokohouma puineen ollut ennenmin saari, ainakin sellaiseksi se on helppo kuvitella.

Söimme eväät ja joimme kahvit Liittolammen laavulla. Paluumatkalla kiertelin tutkimassa aiemmin mainitsemaani kalliomuodostelmaa. Sen läpi oli kallioon avautunut pitkä rotko. Siihen virtasi vettä yläpuolella olevasta märästä suonpläntistä.

Jyrkänne oli paikoin niin korkea ja jopa sisään kääntynyt, että sitä on voitu käyttää peuranmetsästyksessä. Yritin katsella olisiko kalliossa jälkiä menneistä metsästäjistä, mutta en löytänyt piirroksia. Näen sen sijaan kalliossa suuren peuran, jonka luonto on tehnyt.

Ennen Hevonharjaa olevilla pitkospuilla pysähdyin ihailemaan taivaalle nousseita pilviä. Päivä oli tähän asti ollut lähes pilvetön. Suon lampareen pinta oli tyyni ja sain siihen heijastumat pilvistä.

Pohdin vielä Hevonharjalle noustessani, että pitäisi katsastaa se komea kivijata harjun alla. Laiskuus ja kuljettu pitkä matka voittivat tällä kertaa. Puolustuksekseni on sanottava, että rinne alas on lähes pystysuora ja kamerareppu painava.

Tarinassani Korouomalta kerroin, että suurien maisemien kuvaaminen on haastavaa ja kuvaankin siksi myös pieniä yksityiskohtia. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi polun vieressä kasvaviin saramättäisiin. Ne loistivat neonvihreinä ruskeiden männävuotisten varsien keskeltä. Lopputulos oli vähän auringonkukkamainen.

Nousu takaisin tunturiin oli juuri niin raskas kuin olin ajatellut. Noin kilometri jatkuvaa nousua. Oli pakko pysähtyä aina välillä vetämään henkeä. Toisaalta samalla tuli ihailtua yhä paremmin näkyviä maisemia. Voimia oli jäljellä ja päätimme kiertää vielä Rääpäisyn.

Vastaan tuli pieni retkue joka oli matkalla Uusilammin laavulle. Heillä oli kuulemma kiire, sillä tulossa oli kahden tunnin päästä ukkosrintama. Meille ei tullut kiire, mutta ukkosta oli pilvien perusteella kuitekin odotettavissa.

Ikkunalammelle en pysähtynyt kuvaamaan sillä olen kuvannut tuota maisemaa aiemminkin enkä uskonut saavani siitä mitään uutta esiin.

Pysähdyin sen sijaan tutulle paikalle, josta näkyy Rukan rinteet, Valtavaara ja Konttainen. Taivas itään poikkesi täysin lännen ukkosrintamasta.

Sesonki ei ole Riisillä alkanut, sillä koko päivän aikana näimme noin kymmenen muuta retkeilijää. Mukava oli liikkua autioilla poluilla kun ei sääskiäkään ollut seurana.

Iltaretkellä Petkeljärven Korkeasärkällä

Kevät on heleimmillään. Tarkoituksenani oli kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja Petkeljärven kansallispuiston erämaisissa maisemissa. Sää oli retkipäivänäni täysin pilvetön, joten lähdin matkaan vasta illan kähmässä.

Petraniemen parkkipaikalla tapasin laulavan lintukoiran sekä pari muuta koiraa. Olivat lähdössä emäntänsä kanssa Kuikan kierrokselle. Palokärjen päräytys toivotti meidät tervetulleeksi polulle.

Kokkolahden vedenpinta oli peilityyni, kun laskeuduin polulta rantaan. Ympäröivät harjut estivät suoran auringonpaisteen pääsyn, joten pystyin kuvaamaan vastapäisen metsän heijastuksia.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan Kuikan polun ja Korkeasärkän polun risteyksessä olevaa pientä suolampea. Tällä kertaa valo osui sopivasti rannan pieniin mäntyihin jättäen taustan metsän varjoon.

Noustessani suolta polulle tapasin kaksi naisihmistä. Hekin olivat lähdössä Kuikan kierrokselle. Eivät kysyneet, olinko kuvaamassa lintuja vaan mitä nähtävää lähiseudulta löytyy. Neuvoin heitä vierailemaan Möhkössä ja tutustumaan sen upeaan museoalueeseen. Vaikka itse museo olisi kiinni, niin nähtävää riittää ilman sisätiloihin pääsyäkin. Erityisesti luontopolku ja sen varrella oleva uimahuone ovat mielenkiintoisia kohteita. Tämä olikin illan viimeinen kohtaaminen ihmisten kanssa. Sain kulkea yöhön asti omassa seurassani.

Korkeasärkän polun alkupäässä on tikkojen loppuun kaluama kelo. Asialla ovat olleet ainakin palokärki ja koloista pilkistävistä kävyistä päätellen myös käpytikka. Alkumatkan palokärkeä lukuunottamatta en havainnut siivekkäitä lennossa.

Valkiajärvestä Kaitajärveen on ilmeisesti joskus kaivettu Korkeasärkän läpi pieni kanava lyhentämään soutumatkaa järvien välillä. Nykyinen silta estää kulkemisen ainakin soutuveneellä.

Myöhäisen iltapäivän aurinko ja loiva aallokko saivat aikaan kanavan pintaan hieman kubistisen, lähes hätkähdyttävän näyn.

Mitä pitemmälle Korkeasärkkää kuljin sitä paremmaksi illan valo muuttui. Päässäni soi laulu Karjalan kunnailla, eikä ihme, sillä Karjalan koivikot tuuhettuivat silmissä.

Paikkapaikoin mieleen nousi myös kodin kirjahyllystä löytyvä Kalevala vuodelta 1922 ja sen komea Akseli Gallen-Kallelan kuvitus.

Kävin pyörähtämässä Korkeasärkän päässä. Paluumatkalla polun vieressä olevat juoksuhaudat ovat kuin arpi maisemassa. On tuskallista ajatella, että turvalliseksi uskomassani Euroopassa on käynnissä raaka hyökkäyssota. Sellaista ei kaiken järjen mukaan pitänyt enää tapahtua.

Mietin myös sitä, että jatkosodan päättymisestä oli alle kymmenen vuotta kun synnyin. Sodasta ei kotonani puhuttu, mutta jotenkin varuillaan aikuiset kuitenkin olivat.

Olin kulkenut ja kuvannut niin innoissani, että eväät olivat vielä koskemattomina repussa. Nälkä olikin melkoinen kun pysähdyin evästauolle. Lähtiessäni mietin ovatko eväät laisinkaan tarpeen, kun en ollut aikeissa olla retkellä yöhön saakka. Jos jotain opin, niin sen että ilman eväitä on turha lähteä vähänkään pidemmälle kävelyretkelle.

Evästelyn aikana aurinko laski osittain metsän taa ja vain lahden takana olevat puut kylpivät valossa. Pieni valoläikkä tuli myös rinteeseen lähelle taukopaikkaani.

Korkeasärkkä on nimensä veroinen. Järviä toisistaan erottavan harjun laki on paikoin varmaan yli kymmenen metriä veden pintaa korkeammalla. Sen reunat ovat todella jyrkät. Sen huomaa joka kerta kun kiipeää raskaan kameralaukun kanssa ylös polulle rannasta. Kulkemista vastustaa paikoin myös komea louhikko.

Tavoite kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja täyttyi moneen kertaan. Pysähdyin kuvaamaan niitä viimeisen kerran pimeyden jo uhatessa. Taustaksi sain tyynen Kokkolahden vedenpinnan.

Retken päätti mystinen näkymä Kokkolahdelle. Keloontuneet puut lahden vastarannalla loistivat pimenevässä yössä.

Suomunjärven jäällä

Matkalla Suomulle tuli Kitsin tiellä vastaamme tukkirekan lisäksi myös iso tyhjä tilausajobussi. Pohdimme mistähän sekin oli tulossa. Opastuskeskuksen parkkipaikakka oli tyhjä eikä tuoreita jälkiäkään näkynyt lumessa. Saisimme hiihdellä ilmeisesti omassa rauhassamme.

Sää oli uskomaton, lähes kymmenen astetta lämmintä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ajatuksenani oli alunperin ollut hiihtää jäätä pitkin Lapinsaareen ja sieltä Hietajärvelle. Poikkeaminen jäältä Kaunisniemen rantaan sai mieleni muuttumaan. Jäällä lunta oli noin kymmenen senttiä ja hiihtäminen helppoa. Rannassa puolimetrinen hanki oli soseutunut ja hiihtäminen lähes mahdotonta, Hietajärvi jäisi tuleville hangille.

Ihailin Kaunisniemen rantamäntyjä ja mietin, miksi ne tuovat aina mieleeni 1950-luvun. Ehkä ne herättävät muistot oman lapsuuteni kesien maisemista Vetämäjärvellä.

Kierrän Kuikkaniemessä yleensä tietyt kuvaukselliset paikat mutta tällä kertaa tyydyin hiihtämään yli niemen kapeimmalta kohdalta. Toki kuvasin rannan keloja ja metsän valoja ja varjoja. Aurinkolasit haittasivat kuvaamista joten tungin ne taskuuni.

Jatkoin hiihtämistä Kuikkaniemen rantaa pitkin. Lähes etelästä rantametsän läpi paistava aurinko sai aikaan kauniin valon ja varjon mosaiikin järven lumikannelle.

Hiihtelin rantaa pitkin Kuikkaniemen päässä sijaitsevalle kalasaunalle. Hanki petti pahasti täälläkin, mutta tuon vanhan rakennuksen näkeminen kuuluu tapoihini. Maja on kaukana kaikesta, mutta silti joku on nähnyt vaivaa ja tuonut oveen kauniit kalan muotoiset saranat.

Oiva Potinkaran mukaan kalasaunan ovat pystyttäneet Hangasvaaran kylän Härköset 1800-luvulla. Rakennus toimi aiemmin Hangasvaaran pihatupana ja hirret uitettiin rakennuspaikalle Kontiovaaran kylältä saakka. Saunalta käsin kalastivat useat lähiseudun asukkaat. Kesäiltoina muodostui nuotanvedosta eräänlainen kansanjuhla, johon saapui kyläläisiä perheineen. Saunalla on aina välillä asustanut savottalaisiakin. (Suomun suurilta saloilta. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12) Voi vain aavistella mitä kaikkea nuo vanhat seinät ovat saaneet todistaa.

Olin kuulevinani ihmisääniä hiihtäessäni Kuikkanimestä kohti Lapinniemen tulentekopaikkaa. Pysähdyin Lapinsaaren kapeikkoon odottamaan kamerani kanssa. Vastakkaiselta rannalta jäälle laskeutui pitkä raito ahkioita vetäviä hiihtäjiä. Lippukin näytti heiluvat joukon kärjessä. Ajattelin alikersantti Rokan sanoja lainaten: mitäs ny itte luulet, ketähän sieltä mahtaa tulla.

Porukan lähestyessä tunnistin Suomen lipun ja pian selvisi että kyseessä oli Kiljavan opiston eräopaskurssilaiset. Samalla selvisi se vastaantulleen bussin arvoitus.

Tulentekopaikalla oli mukava seurata kurssilaisten toimia. Telttoja nousi paksuun hankeen tallattuihin kuoppiin kiitettävään tahtiin. Iltanuotio-ohjelmaa suunniteltiin ja puita pilkottiin. Juteltiin niitä ja näitä. Kysyivät onko paikka tuttu, sanoin käyneeni vuosikymmenten aikana mieluummin sata kuin muutama kymmen kertaa.

Aika nuotiolla sujui niin joutuisaan, että aurinko oli ehtimässä jo taivaanrantaan. Tuli niin kiireinen lähtö kuvaamaan Lehtosaaren rannan iltavalossa kylpeviä puita, että toisen liukulumikengän side jäi huonosti. Suksi irtosi jalasta kriittisellä hetkellä kun oli kuvaamassa. Jalustalla oleva kamera oli ensisijainen suojelun kohde, joten kupsahdin polvilleni jäälle. Onneksi lumi pehmensi iskua. Polvi kuitenkin vähän kipeytyi mutta kamera säilyi ehjänä.

Suuntasimme Lehtosaaresta Louhelansaaren ohi kohti Aittoniemeä ja sen rannassa olevan saunaa. Aurinko oli sulattanut lumet saunan portailta. Pienestä viimasta huolimatta oli mukava juoda lähtökahvit ja pullat kauniissa maisemassa.

Auringon viimeiset säteet valaisivat Louhelansaaren rantametsän.

Kahvia juodessani tulin kokeilleeksi rintataskuani, ei tuntunut aurinkolaseja. Kävin läpi kaikki taskut laihoin tuloksin. Olin pudottanut aurinkolasini jonnekin pitkän hiihtolenkin varrelle. Vähänkös harmitti.

Sen verran säästäväinen olen, että päätin hiihtää Kaunisniemeen tulojälkiäni pitkin. Mietin mahdolliset paikat, kuvasin Kuikkaniemen rannassa ja itse niemessä. Rannasta niitä ei löytynyt, mutta niemessä komean kelon juurella ne olivat keskellä latua.

Kaunisniemeä lähestyessämme oli jo lähes pimeää. Näimme yksinäisen hiihtäjän vetävän ahkiotaan kohti Lapinniemeä.

Patvinsuon metrisillä lumihangilla

Vuoden alku on mennyt takkatulen ääressä kirjoja lukiessa. Lunta on satanut päivittäin, pääosin pakkaslunta mutta välillä myös räntää. Kotipihassakin lunta on lähes metri ja Ilomantsissa ylikin. Mietin Patvinsuolle lähtiessäni miten liukulumikengät kantaisivat raskas kamerareppu selässään hiihtävää.

Kurkilahden parkkipaikalla oli kaksi autoa ja niiden ympärillä hääri kaksi miestä. Hämmästys oli molemmipuolinen kun tunnistimme toisemme. Olemme saman kameraseuran jäseniä. Sain kuulla, että Teretille johti huippu latu-ura heidän tekemänään ja nuotionpohjakin saattaisi olla lämmin. Olivat olleet aamuseitsemästä lähtien liikkeellä.

Oli mukava tarinoida retkillä sattuneista eksymisistä ja muista hauskoista muistoista. Katsastettiin myös liukulumikengät ja pohdittiin niiden hyviä ja huonoja puolia verrattuna metsäsuksiin.

Latupohjaa oli hyvä hiihdellä. Pakkasta oli vain viisi astetta ja tuuli olematon. Toiveissani oli ollut puolipilvinen kuvauspäivä, mutta taivas ei suostunut pilkistämään paksun pilviverhon takaa. Isoja maisemia ei siten kannattaisi kuvata, mutta pieniä kohteita sitäkin paremmin. Jäkälän peittämä mäntyvainaa näytti kuolleelta japanilaiselta bonsaipuulta.

Sain hiihdellä yksin Teretille. Muita jälkiä kuin ystävieni tekemä latu ei näkynyt, joten ainakaan hetkeen ei täällä ole ollut kulkijoita. Hiljaisuus oli täydellinen, ei kuulunut linnunlaulua puhumattakaan autojen tai lentokoneiden äänistä.

Äänten lisäksi puuttuivat lähes täydellisesti myös värit. Männynneulasesten vihreä ja rungon ruskea erottuivat hiukan valkoharmaasta maisemasta.

Teretin puulato on täynnä ensiluokkaista polttopuuta. Ladolle mennessäni upposin kerran vyötäröä myöten hankeen. Takaisin tullessa raskaan puukuorman kanssa upposin lähes joka askeleella. Nuotio syttyi helposti kiitos kuivien puiden ja Karin tekemien tervaslastujen.

Tervaksesta syntyvän savun voimakas tuoksu kuuluu nuotion äärelle. Se tarttuu erinomaisesti myös vaatteisiin. Kotieteinen haisi aamulla, tyttäreni kolmenkymmenen vuoden takaisia sanoja lainatakseni, makkaralta vaikka en makkaraa edes paistanut. Sanonta syntyi lapsuuden retkillä joilla makkaran paistaminen liittyi aina nuotion ääressä istumiseen ja savun hajuun.

Suo ja vanhat metsät ovat omia mielenmaisemiani. Molemmissa luonto on niin koskematonta kuin tässä maassa on mahdollista. Suomesta on vaikea löytää koskemattomia alueita, sillä lähes kaikki metsät ovat jossain vaiheessa tulleet hakaituksi.

Olen aina ihaillut suolla kasvavia koivuja. Niitä kuvatessa aika suorastaan lensi ja illan pimeys yllätti, jälleen kerran.

Pakkasin tavarat reppuun ja lähdin hiihtämään lähes pimeässä kohti Kurkilahtea. En kaivanut repusta otsalamppua, sillä tulolatua pitkin oli helppo hiihtää. Taivaalta heijastui aina ajoittain pieniä valonhäivähdyksiä joita lampun valossa ei olisi voinut havaita.

Olin päättänyt hiihtää perille ilman pysähdyksiä. Kamera pysyisi repussa sillä pimeässä paljain käsin näpertely ei innostanut. Vilkaisu taakse ja taas mieli muuttui. Pilviin oli avautunut aukko, joka muutti yönsinisen maiseman jännittäväksi. Valotusaika oli kolmekymmentä sekuntia jona aikana pilvet liikkuivat jonkin verran kaiken muun pysyessä tuulettomassa säässä paikoillaan.

Ennen Uimaharjua vastaan tuli ainoastaan tyhjiä tukkirekkoja, jotka olivat hakemassa syötävää sellutehtaan kitaan.