Ilta satumetsässä

Yöllä satoi vettä. Iltaa kohti sadekuurotkin loppuivat, mutta taivas pysyi pilvessä. Mieli teki lähteä kuvaamaan. Nappasin repun mukaan ja ajoin Kuhasaloon. Tie sinne oli katkaistu, sillä uutta parkkipaikkaa ja tien parannusta vasta aloitellaan. Jätin auton tien varteen kuten parikymmentä muutakin kulkijaa.

Polun varrella horsmat olivat lopettaneet kukintansa. Pohdin miten saada kukintojen komeita muotoja paljastava kuva. Laajakulmalla tausta tulisi auttamatta sekavaksi, joten vaihdoin kameran nokalle 300 millisen telen. Sillä yksittäinen kasvi irtosi taustastaan.

Jätin Kalmoniemen rannat ja Voiluodon rauhaan ja jatkoin Kuhasaloon. Kävin pari viikkoa sitten etsimässä uusia kohteita ja suuntasin nyt niitä kohti. Valoa oli todella vähän mutta aukot oksistossa saivat metsänpohjaan satumaisen tunnelman. Puiden rungoilla näkyi selvä ero valo- ja varjopuolen välillä.

Olin pakannut tapojeni mukaan koko kamera-arsenaalin reppuun, mutta päätin tällä kertaa tietoisesti käyttää vain yhtä kiinteäpolttovälistä objektiivia. Satamillisellä makro-objektiivilla sain helposti säädettyä syväterävyyttä eri kuvauskohteissa.

Koska käytin ainoastaan makroa, katseeni kääntyi myös maanpinnan pieniin kohteisiin. Kuvasin saniaisia ja ketunleipiä. Maassa kontatessani näin kaatuneen kelon vieressä oravanmarjan. Kelon kylki antoi rauhallisen, lähes mustan taustan siemenpallukoille. Otin useita erilaisia kuvia, joista tämä isolla aukolla otettu miellytti eniten.

Kotipihassa pihlaja on täynnä punaisena loistavia marjoja. Haavailin että metsässä voisi hyvällä tuurilla olla pieniä punaisia valopilkkuja. Ei ollut, pihlajia kyllä, mutta niissä ei marjan marjaa.

Kaatunut puu oli jättänyt aukon taivaaseen. Siitä tuleva hento valo sai pihlajan lehdet loistamaan tummaa havutaustaa vasten. Tänne tulen kun ruska alkaa.

Kuuman ja kuivan heinäkuun jälkeen näytti siltä että sieniä ei juurikaan metsiin nousisi. Toisin on käynyt ja väittivätkin radiossa, että on ainutlaatuisen hyvä sato tulossa. Kuhasalossakin sieniä oli runsaasti. Kehnäsieniä oli paikoin isoina rykelminä.

Kannosta ponnistava kanttarellin näköinen sieni pisti kuvaajan polvilleen. Makro osoittautui oivalliseksi valinnaksi.

Kuljin polkujen ulkopuolella keskellä Kuhasaloa. Muut eivät yleensä poikkea poluilta vaan hölkkäävät uutta, leveää reittiä pitkin. Nyt kuitenkin näin kahden aikuisen kulkevan pienen tytön kanssa hentoa polkua pitkin.

Olin kontillani kuvaamassa kahta männyn runkoa. Kulkijat muuttivat äkisti suuntaa parinkymmenen metrin päästä minusta. Mitähän mahtoivat ajatella, saattoivat jopa pelästyä.

Kävin kurkkamassa, missä vaiheessa uuden parkkipaikan rakentaminen on. Siitä on tulossa varmasti iän peli, sillä maata oli kaivettu todella paljon. Paikalla oli syvä monttu jota voisi luulla uuden maauimalan pohjaksi.

Minä toljotin monttua ja aitauksessa olevat lampaat joukolla minua. Tulivat oikein kuvattaviksi ajattelin. Kaivoin kameran esiin mutta siinä vaiheessa kun olin valmis ottamaan kuvan lampaat näyttivät jo parhaan puolensa.

Paras osa retkestä oli vielä kokematta. Ohitin metsässä näkemäni seurueen matkalla luostarin muistomerkille. Yllättäen kuulin tytön kirkkaan äänen kysyvän Mitäs pappa. Sain selittää tarkasti mitä olin ollut tekemässä. Olivat nähneet minut metsässä ja arvelleet karhuksi.

Löytyi ne pihlajanmarjatkin.

Suomunjärvellä illan valoista yön sineen

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten olin yöretkellä Patvisuolla kollegani Petrin ja parinkymmenen opiskelijan kanssa. Yövyimme teltoissa Kaunisniemessä. Nuoriso jäi turinoimaan ja paistamaan makkaraa tulentekopaikalle. Lähdimme Petrin kanssa tutkimaan Kaunisniemen ympäristöä. Metsä on pääosin nuorta, mutta siellä täällä on komeita aihkipetäjiä. Yllätys oli melkoinen, kun yhden kyljestä näkyi selvä vuosiluku ja nimikirjaimet. Olimme löytäneet karsikkopetäjän.

Oiva Potinkaran kirjasta Suomun suurilta saloilta (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12, Vantaa 1997) löysin tietoa Suomun karsikkopetäjistä. Merkinnät ovat eräänlaisia kansanomaisia päivä- tai muistikirjoja. Usein puihin kaiverrettiin myös vainajan nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi. Uskomuksien mukaan vainaja yrittäessään palata kotiin kummittelemaan, tuosta merkinnästä huomasi olevansa kuollut ja kääntyi takaisin lepopaikalleen. Kun karsikkopuun tuli olla jo kaiverrushetkellä vanha ja honkiintunut, on tälläinen puu siis useimmiten 300 – 400 vuoden ikäinen.

Sen retken jälkeen en puuta ole nähnyt. En yleensä suunnittele kuvausretkiäni kovin tarkkaan etukäteen, mutta nyt päätin etsiä Suomun karsikkopuun. Lähdin rannasta haravoimaan nuotiopaikan ja saunan välistä metsikköä. Ihan helposti puu ei löytynyt, mutta etsiminen kannatti. Komean kelon kyljessä näkyi selvästi merkinnät HW 1894. Tunne oli uskomaton, lähes 130 vuotta sitten joku oli kaivertanut nimikirjaimet ja vuosiluvun petäjän kylkeen. Kyseinen henkilö on Potinkaran mukaan saattanut olla Henrik Wallius.

Jatkoin matkaa karsikkopuulta kohti Lapinniemeä Suomun rantoja pitkin. Olin selvittänyt auringon laskuajan ja -suunnan etukäteen. Niiden mukaan valo tulisi Lapinsaaren rantametsään juuri oikeasta suunnasta auringon laskiessa.

Sihvonlammesta Suomuun laskevan puron varsi oli saamassa jo aavistuksen syksyn väreistä. Monesti olen tuotakin näkymää kuvannut, mutta aina se näyttää uudenlaiselta. Tuulettomassa säässä puron pinta oli täydellinen peili reunan metsälle.

Koukkasin puron jälkeen kohti Kuikkaniemeä. Sää oli kulkemiseen ja kuvaamisen juuri oikeanlainen, noin kaksikymmentä astetta ja puolipilvinen. Kuikkaniemen hiekkarannat tuovat mieleeni syystä tai toisesta viisikymmentäluvun. Aika tuntuu pysähtyneen ja jättäneen nuo rannat rauhaan metsänhoidollisilta toimenpiteiltä.

Jätin väliin käynnin Kuikkaniemen kalasaunalla ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan komealle hiekkarannalle. Vesi näytti olevan järvessä melko matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö oli kauniisti iltavalossa ja taustan metsä varjossa. Olen monesti miettinyt, miksi kannan useita objektiiveja repussa vaikka lopulta käytän korkeintaan kahta. Varsinkin raskaan kolmesataamillisen kantaminen on mietityttänyt. Nyt sille oli käyttöä.

Maisema näyttää kolmesataamillisen objektiivin läpi erilaiselta kuin laajakulman kautta. Tele ikäänkuin pakkaa maiseman tiivimmäksi ja samalla pienentää terävyysaluetta. Ajattelin kokeilla tätä vaikutusta pienen lammen rannan tuttuun petäjään jota olin aiemmin kuvannut lähietäisyydeltä laajakulmalla. Kiersin suolla rompien lammen toiselle puolelle, jolloin takana näkyvä Suomun ranta toi kuvaan kauniin hieman epätarkan valoläikän.

Zoomobjektiivilla kuvaaminen on helppoa sillä sommittelua pystyy muuttamaan polttovälirengasta kääntämällä. Kiinteäpolttovälinen pitkä tele on toista maata. Joudut kävelemään paikasta toiseen sopivaa kuvakulmaa etsiessäsi. Onneksi hiekkarantaa oli paljaana kymmeniä metrejä.

Järven ylle kaatunut mänty ja sen ttausta olivat sopivasti valossa samoin kuin rannan kaislat. Tuon kaiken samaan kuvaan saaminen vaati useita jalustan siirtoja.

Rannan valojen kuvaaminen vei mukanaan ja unohdin ajan kulun täysin. Huomasin auringon olevan jo laskemassa ja Lapinniemeen oli vielä melkoisesti matkaa. Siitä huolimatta innostuin kuvaamaan kelon kyljessä näkemiäni kissan kasvoja. Ihme juttu miten metsässä kulkiessani näen puissa milloin ihmiskasvoja, milloin eläimiä ja joskus jopa piruja.

Lapinniemen polulla näin, miten laskeva aurinko valaisi upeasti Lapinsaaren rannat. Juuri tuotahan olin alunperin tullut kuvaamaan. Minuutti ennen tulentekopaikalle ryntäämistäni aurinko meni pilveen. Nuotiolla istui isä ja poika joille purin tuntojani myöhästyessäni auringonlaskusta. He hymyilivät hämmentyneesti. Kävi ilmi, että he eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan purkauksestani, olivat saksalaisia.

Jätin kameran jalustalle suunnattuna varmuudeksi kohti laskevaa aurinkoa. Eväät maistuivat, vaikka vähän harmittikin. Aurinko ei hylännyt minua kokonaan, vaan pilkahti pieneksi hetkeksi juuri ennen katoamista metsänrannan taa.

Mietin evästelyä lopetellessani kotiin lähtöä. Toisaalta voisin käydä Lehtosaarten takana nauttimassa sinisestä hetkestä. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, onneksi. Taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä pilviä, joita aurinko värjäsi. Tulin tutulle kuvauspaikalle eri suunnasta kuin normaalisti ja kuvistakin tuli erilaisia.

Sininen hetki oli nimensä veroinen. Taivaalla näkyvä erikoinen pilvimuodostelma täydensi näkymän. Antoisan retken jälkeen oli mukava lähteä kavelemään kohti Kaunisniemeä. Sain liikkua poluilla yksin, vaikka niin Kaunisniemessä kuin Lapinniemessä oli useita telttakuntia. Taisivat olla jo vaeltamisen jäljiltä unten mailla.

Lämpötila laski nopeasti kävellessäni. Ajattelin, että suolla saattaisi hyvässä lykyllä olla usvaa. Tieltä näkyy Surkansuolle ja siellähän sitä usvaa oli.

Yöpilviä ja auringonnousu Teretinniemellä

Ennätyksellinen hellejakso loppui viimeinkin ja jaksoin suunnitella retkeä pois mökkipihasta. Tähdet ja avaruus -lehdessä oli juttu yöpilvien kuvaamisesta. Innostuin jutusta niin paljon, että päätin lähteä yöksi Patvinsuon Teretinniemeen.

Ilmatieteenlaitoksen sääennusteista katsoin, että ilman lämpötila ja kastepiste olivat lähes samat illasta alkaen. Odotettavissa olisi usvaa. Ensimmäiset usvapilvet näinkin jo Uurossa hakkuaukeilla ja pienillä suopläntäreillä.

Ilta oli pimenemässä yöksi, vaikka täyttä pimeyttä ei lähes pilvettömästä taivaasta johtuen tulisi. Rauvunvaaran suoralla iskin jarrut pohjaan, suolla leijui kaunis usvapilvi. Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.

Enpä muista että Kurkilahden parkkipaikalla olisi ollut koskaan moista ruuhkaa. Sain viimeisen paikan. Kumma kyllä en nähnyt ainuttakaan yöpyjää rannan tuntumassa. Olivatkohan kaikki lähteneet Suomun kierrokselle vai olisiko Teretillä teltta- ja riippumattosuma. Lakkoja poimimassa ihmiset sentään tuskin olivat sillä hämärässä poimiminen ei onnistu.

Heitin repun selkääni ja lähdin polulle. Oli nautinnollista kulkea sillä auton lämpömittari oli näyttänyt seitsemää astetta. Ei noussut hiki selkään, vaikka ripeästi kuljinkin ensimmäiselle suolakealle asti. Uskoin sieltä näkyvän yöpilviä. Ja niitä tosiaan näkyi, lähes koko taivaankansi oli loistavien pilvien kirjoma. Aivan taivaanrannassa oli pieni oranssi hehku muistona auringon laskusta.

Yö pimeni niin, että pitkoksilla kulkeminen oli melkoista tasapainoilua. Paikoin niitä oli korjattu, mutta muutamat lankut oli irti ja vielä lenkoja ku lentokonehen propellit kuten Pohjanmaalla sanotaan. En onneksi kaatunut kertaakaan.

Edessä oli vajaa kaksi tuntia kuvaamiseen kelpaamatonta aikaa. Päätin kävellä Teretin laavulle silläkin uhalla, että säikäyttäisin siellä mahdollisesti yöpyvät. Pelko oli turha, sielläkään ei ollut hengellä heiluvaa. Missähän kaikki maastoon lähteneet yöpyivät?

Houkutus laittaa pieni nuotio laavun eteen oli suuri sillä maa oli laavun ympärillä sateen jälkeen märkä. Toimin kuitenkin vastuullisesti sillä metsäpalovaroitus oli voimassa. Makailin tunnin pölkky pääni alla ja harmittelin autoon jättämääni makuupussia. Evästely nosti mielialaani ja lähdin kohti Teretin tornia. Kello oli varttia vaille kaksi ja tulossa oli alkusoitto upeaan aamun sarastukseen.

Valo lisääntyi niin että puolen tunnin kuluttua lähi puista ja suosta alkoi näkyä yksityiskohtia ja väritkin palasivat maisemaan. Taivaalle oli ilmestynyt kauniita pilviä, joita tunnin kuluttua horisonttiin ilmestyvä aurinko jo kultasi. Pitäisi useammin jaksaa lähteä yöhön.

Nautiskelin Rauvunvaaran suolla usvaa kuvatessani, miten Teretin tornista näkisin usvahattaroiden tanssivan kaukana näkyvien lampien yllä. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa piti nytkin paikkansa. Usvaa ei ollut edes nimeksi. Tarkastin kastepisteen ja sehän ei ollut enää sama kuin lämpötila. Tuulikin oli virinnyt joten usvan sai unohtaa. Taivaan väreissä oli riemuitsemista senkin edestä. Ja jäihän syy palata myöhemmin yöksi usvaa metsästämään.

Laskeuduin tornista, kun auringon nousuun oli noin tunti aikaa. Olin selvittänyt nousun suunnan ja parhaiten se näkyisi noin puolentoista kilometrin päässä olevalta Olkkosen polulta. Taivaan värit vaihtelivat ilmansuunnan mukaan. Pohjoisessa oli kirkkaat oranssin ja keltaisen värit vallalla. Vielä pimeällä etelätaivaalla oli hentoja punaisia pilviä. Taivaanrantaan oli nousemassa paksumpia kesäpilviä.

Olin varannut puolentoista kilometrin matkaan aikaan mielestäni riittävästi. Reitin varrella näin kuitenkin niin uskomattomia ilmiöitä että riitävä osoittautui taas suhteelliseksi käsitteeksi. Jo pelkkä muuttuvan taivaan kuvaaminen vaati jatkuvaa tarkkailua ja myös pysähtelyä.

Kun laskin katseen korkeuksista maanpinnalle näin kasteen. Suokukkia kasvavien mättäiden toiselle reunalle oli jäänyt kastepisaroita syystä jota en fyysikkona ihan heti pysty selvittämään.

Ehdin Olkkosen polulle ennen auringon nousua. Aiemmin taivaanrannassa pilkottaneet kesäpilvet olivat tulleet kunnolla näkyviin. Pian nouseva aurinko värjäsi ne sellaisiin punaisen sävyihin että en ole aiemmin moista ilotulitusta nähnyt.

Aurinko nousi ja valaisi suon pintaa lähes nollakulmasta. Suokukkamättäiden toinen puoli oli lämpimän valon valaisema ja toinen puoli vielä täysin varjossa. Juuri tästä syystä pidin kiirettä tähän tiettyyn polun kohtaan.

Joka on lukenut aikaisempia juttujani Patvinsuosta tunnistaa kuvan kelot. Olen kuvannut niitä lukemattomat kerrat, mutta aina ne ovat erilaiset ja tunnelma niiden ympärillä ainutlaatuinen.

Otollinen aika valokuvata maisemia auringon nousun jälkeen kestää vain muutamia minuutteja. Valo muuttuu nopeasti kovaksi ja kuvista tulee jyrkkiä. Jäljellä oli tunnin kävely Kurkilahteen. En pannut kameraa vielä repuun vaan suuntasin objektiivin värikkäinä loistaviin vaiveroihin. Yli lentävä kurki toitotti tervehdyksensä maassa konttaavalle kuvaajalle.

Ympyrä sulkeutui somasti Rauvunvaaran suoralla sillä väsymyksestä huolimatta loikkasin kevyesti suo-ojan yli usvaa kuvaamaan. Ihmettelin miten usva oli siellä säilynyt vaikka suurella suolla sitä ei ollut. Kun vielä näin usvan häviävän tavaroita kootessani, arvelin Patvinsuon haltijan olleen suopea valokuvaajalle.

Varkaankurun aamu ja ilta

Varkaankuru jätti voimakkaan jäljen valokuvaajan mieleeni kun kävin siellä ruskaa ihailemassa kolmisen vuotta sitten. Päivästä oli tulossa helteinen joten lähdimme aamuvarhaisella liikkeelle.

Luontokeskus Kellokkaan pihasta lähtee 3,5 kilometriä pitkä luontopolku. Heti opastuskeskusen takaa aukeaa komea näkymä suon takaiseen metsään ja sen takana olevaan kuruun. Kurun hahmottaa jos on käynyt paikalla aiemmin. Kellostapulin rinne näytti suon ja metsän takana lähes siniseltä aamun valossa.

Polku sukeltaa jyrkästi Varkaankuruun. Kuru on alkupäästään niin syvä, että aamuaurinko hädin tuskin pääsee paistamaan sen pohjalle. Luontopolulta haarautuu reitti Kesänkijärvelle. Polkujen risteyskohdassa pääsee ensimmäisen kerran ihailemaan Varkaanojaa. Purossa oli runsaasti vettä, sillä lumet olivat sulaneet ympäröiviltä tuntureilta vasta äskettäin.

Puronvarren kasvillisuus on lehtomaisen rehevää. Rentukat kukkivat parhaimmillaan ja ukonputkea näytti olevan tulossa. Olin odottanut mäkäräinvaasiota viimeistään täällä virtaavan veden äärellä, mutta niitä ei näkynyt kuten ei muitakaan kiusalaisia. En ollut asiasta pettynyt.

Kirkkaassa auringonpaisteessa kuvaaminen tuo yleensä pettymyksiä. Kameran näytöllä kuvat vaikuttavat hyviltä, mutta isolla näytöllä ne osoittautuvat yleensä aivan liian jyrkiksi. Puron kuohut palavat puhki eli näyttävät puhtaan valkoisilta ilman minkäänlaisia yksityiskohtia. Varjokohdat jäävät vastaavasti mustiksi möykyiksi.

Olin iloisesti yllättynyt näistä Varkaankurun aamukuvista. Kuvat ovat jyrkkiä mutta sävykkäitä. Valo tunkeutui puron pintaan ympäröivän lehvästön läpi eikä kuviin tullut liikaa kontrastia.

Kohdassa jossa luontopolku kääntyy takaisin kohti opastuskeskusta on yksi reitin kauneimmista kohteista, Varkaanlampi. Kuvasin syksyretkellä sen pintaan heijastuvia ruskakoivuja. Nyt ihastuin kristallinkirkkaan veden läpi näkyvään kivikkopohjaan. Polarisaattoria käyttämällä vedenpintaan ei tullut heijastuksia ja kivet näkyivät hienosti.

Minulla ei ollut pohjoisessa mukana suurta näyttöä, joten olin epätietoinen aamun kuvien onnistumisesta. Lähdin myöhään illalla varmistamaan kuvasaalista. Ikuistin lähes saman näkymän kuin aamuisessa artikkelikuvassa. Tunnelma on aivan erilainen, valo tasaisempaa ja kylmempää.

Tunnelma oli muuttunut muutenkin aamusta. Kimppuni hyökkäsivät reissun ensimmäiset mäkärät. Niitä oli paljon ja ne olivat ilmeisen nälkäisiä. Mukanani ei ollut torjunta-arsenaalia joten oli vain kestettävä.

Sain nauttia myöhäisen illan maisemista ja mäkäristä ylhäisessä yksinäisyydessä. Luontokeskuksen parkkipaikkakin oli tyhjä sekä saapuessani että lähtiessäni.

Varkaanlampi on kivenheiton päässä lähimmästä laskettelurinteestä. Uskomatonta että se on aikanaan säästynyt! Ympärillä olevasta raskaasta rakentamisesta huolimatta kurussa on aito erämaan tunnelma.

Tarkoituksenani oli viipyä Varkaankurussa puoleen yöhön. Mäkärät veivät voiton ja keskiyön aurinko jäi kuvaamatta. Siinä syy palata takaisin paremmin varustautuneena.