Talvipäivä Kolin huipuilla

Jokuja vuosia sitten kuvasin Ukko-Kolin tykkylumimaisemia täysikuun valossa. Kulkeminen kirkkaassa mutta oudossa valossa hiljaa huojuvien kuusten alla jätti pysyvän muistijäljen. Kameroiden kennot ovat kehittyneet huimasti, joten kohinattomien yökuvien saaminen ei olisi enää mikään ongelma.

Kuu oli lähes täysi ja odotettavissa oli ainakin jollain todennäköisyydellä aukkoja pilvipeitteeseen. Olen luonteeltani optimisti, joten suuntasin kohti Kolia. Ensimmäiset aukot taivaalle ilmestyivät Ahmovaaraa lähestyessäni. Saattaisin nähdä kaupanpäälle myös auringonlaskun.

Sain auton melkein funikulaarin viereen sillä syystä tai toisesta liikkeellä oli vain muutamia retkueita. Pistin FFP2 -naamarin kasvoilleni ja kiirehdin hissille, olin ainoa matkustaja. Opastuskeskus näytti olevan remontissa eikä hotellin suunnallakaan ollut liikettä. Vilkaisin maisemaa Pielisen suuntaan, harmaalta näytti. Sen sijaan Herajärven suunnassa aurinko paistoi pilvien välistä. Akka-Kolilta olisi siis parhaat näkymät. Matkalla pysähdyin kuvaamaan artikkelikuvan.

Sain olla yksin Akka-Kolilla ihailemassa maisemaa. Aurinko valaisi etualan hangen ja muutamat männyt, taustan kuusikko oli sensijaan varjossa. Suojasää oli puhdistanut täysin kauimmaiset kuuset lumesta.

Ihminen on tapojensa orja. Hiukan liiotellen voi todeta että Ukko-Kolilla katsotaan aina kohti Pielistä ja Akka-Kolilla juuri vastakkaiseen suuntaan. Ehkä johtuen valon suunnasta huomasin kauniita näkymiä olevan myös muihin suuntiin.

Seurasin mielenkiinnolla pilvisyyden kehittymistä. Taivas selkeni välillä hetkeksi, mutta suunta näytti kuitenkin olevan kohti täysin peitteistä taivasta. Kova tuuli sai pilvet kiitämään.

Jätin Akka-Kolin ja lähdin kohti Ukkoa. Matkalla kohtasin pariskunnan, joka kertoi edellisenä yönä nähneensä elämänsä revontulet. Niiden lisäksi olivat kävelleet kuun valaisemassa metsässä yöllä puolentoista tunnin ajan. Kännykällä otetut kuvat olivat onnistuneet hienosti, jonka sain varmemmaksi vakuudeksi todistaa. Itse sanoin nukkuneeni sikeästi koko taivaallisen näytelmän ohi. Yhdessä toivoimme, että tuleva yö toisi täysikuun näkyviin.

Ukko-Kolin huipulla oli vilskettä. Turun kuvataideakatemian opiskelijat olivat kuvaamassa locus classicuksella. Itseäni ilahdutti yksi Asahi Pentax Spotmatic ja Zenza Bronica. Nostin hattua urheille opiskelijoille. Ensimmäinen peilikamerani oli Spotmaticia seurannut Asahi Pentax KM joka on yhä täysin kuvauskunnossa.

Otin muutaman otoksen siihen perinteiseen suuntaan mutta tähän päädyin laittamaan kuvan Kolin ehkä tunnetuimmasta männystä. Vai onkohan Mäkrän mänty vielä tunnetumpi.

Kaivoin takin taskusta eväspähkinäpussia ja kuinka ollakaan sieltä tipahti maahan musta FFP2 -maski. Tuulenpuuska lennätti sen alas rinnettä. Olisi törkeää jättää musta naamari kansallismaisemaan, joten ei muuta kuin hankeen.

Kehuskelin edellisessä tarinassani Heinävaaralta, miten housujen lumilukot ovat helpottaneet hangessa liikkumista. Polveen asti ulottuvassa hangessa kulkeminen onnistuu tasamaalla varsin hyvin, mutta nyt lunta oli koko jalan syvyydeltä ja vielä rinteessä. Ei ollut helppoa, hiki nousi pintaan. Otin muistoksi kuvan komeasta kivipaadesta. Surkea kuusi kuvasi omaa oloani, mutta naamarin sain pois maisemaa pilaamasta.

Polulla sattui kulkemaan ulkomaalaisia retkeilijöitä. Hieman ihmettelivät touhujani ja taisivat vähän naureksiakin.

En noussut Paha-Kolille, sillä rinne näytti liukkaalta ja tuuli olisi saattanut heittää näin kevyen hepun alas. Jatkoin sen sijaan tuttua reittiä Kolinuuron reunaa pitkin. Kävi selväksi, että kuutamokuvia ei tänä iltana kuvattaisi. Pilviä kertyi taivaalle entistä enemmän.

Päätin kotoa lähtiessäni jättää lumikengät varastoon. Useimmat polut oli tallattu helposti kuljettaviksi, mutta askel sivuun upotti ja syvälle. Ja sinne sivullehan sitä oli päästävä kuvaamaan. Myös Kolinuurolta Mäkränaholle vievä polku oli vain muutamien lumikenkäilijöiden tallaama.

Metsä polun varrella näytti satumetsältä. Valo väheni nopeasti ja näin viimeisen välähdyksen laskevasta auringosta tykkypuiden pienestä aukosta.

Oli löydettävä muuta kuvattavaa kun kuu ja aurinko kieltäytyivät näyttäytymästä. Lumeen oli jäänyt merkillinen aukko josta pilkisti keltaisen jäkälän peittämä kivenlohkare. Lumen peittämät oksat muodostivat mielikuvitustani ruokkivan eläinfiguurin.

Alkuperäiset suunnitelmani kuutamometsän kuvaamisesta eivät onnistuneet, mutta en ollut kuitenkaan pettynyt retkeeni. Näin komeita maisemia ja löysin monia kauniita yksityiskohtia, joiden ohi olisin muissa olosuhteissa ehkä kävellyt huomaamatta.

Uuron rinteessä kasvava kuusi paljasti kuuran peittämän sisimpänsä. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ihmisen kylkiluut. Vastarinteen kuuset taas toivat kuvaan ryijymäisen tunnelman.

Syksyn värit Kolilla

Aamu oli kaunis. Kotiin jääminen ei tullut mieleenkään, oli päästävä ulos raikkaaseen syysilmaan. Vaihtoehtoina oli joko puolukan kerääminen lähimetsästä tai retki Kolille. Pakastimet ovat pullollaan marjoja, joten suuntasimme eväinemme Kolille. Sanoin pakkaavani kameran mukaan mutta ottavani retken tällä kertaa lähinnä mielenvirkistyksenä. Eritoten kun olen ajatellut että näkymät Kolin huipulta ovat osaltani loppuunkuvatut.

Ruska on kauneimmillaan ja matkan varrella teki mieli pysähtyä sitä kuvaamaan. Varsinkin Savijärven sillalta näky oli upea. Kovetin mieleni ja painoin kaasua, sillä olinhan päättänyt ottaa retken virkistyksen kannalta. Parkkipaikat vaaran rinteellä olivat lähes täynnä, mutta onneksemme joku oli jo lähdässä pois ja tila autolle löytyi.

Olin pukeutunut lämpimiin merinovilla-alusvaatteisiin, sillä auton ikkunat olivat olleet jäässä Joensuusta lähtiessämme. Funikulaari jökötti tyhjänä ja lapussa luki ”huolto käynnissä”. Siispä portaita ylös. Emme pitäneet kiirettä, mutta lämminhän kiivetessä tuli. Vilkaisin hissin yläasemalta Pieliselle, järvi on sumupilven peitossa! Virkistymisajatus unohtui ja valokuvausinto täytti aivoni. Juoksin Järnefeltin näköalapaikalle, puut peittivät näkymän. Kiireesti Ukko-Kolin portaille ja ylös. Jo kastui selkä, mutta näkymä järvelle sai unohtamaan hengästyksen ja silmille valuvan hien.

Seurasin pilvinäytelmää ensin Ukko-Kolilta ja sitten Paha-Kolilta. Sumupilvet vaelsivat kohti pohjoista. Matoset ja Iso Hölö olivat välillä näkymättömissä ja pian ne taas sukelsivat esiin sumun keskeltä. Aurinko paistoi yläpilvien ja alla olevien sumupilvien välistä. Tunnelma oli uskomaton.

Puolen tunnin aikana sumu hälveni lähes täysin. Jos olisin pysähtynyt Savijärvelle olisi koko ihanuus jäänyt näkemättä.

Jatkoimme Paha-Kolilta Mäkränaholle. Matkalla pysähdyin kuvaamaan tuttua näkymää Pikku-Kolille yli Kolinuuron. Aurinko oli mennyt pilvien taa, ja kuvista tuli latteita. Juttelin kotvan nuoren pariskunnan kanssa, olivat etsimässä Kolinuuroa ja Kolin kaikupaikkaa. Kerroin uuron olevan suoraan edessämme ja kaikupaikan sen toisella puolella.

Mäkränahon ruska oli parhaimmillaan. Ladon vieressä kasvava valtava pihlaja loisti punaisena koivujen keltaista seinää vasten.

Jatkoimme Mäkränaholta Purolanaholle. Ikolanahon suunta näyttää olevat kulkijoiden suosiossa, sillä Purolanaholla kulkijoita oli vähän. Kiinnitin huomiotani useisiin rinkkojen kanssa vaeltaviin naisiin jotka kulkivat yksin. Olivat ilmeisesti Herajärven kierroksella.

Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja sai latteat värit muuttumaan lähes neonväreiksi. Ahojen monet eri lehtipuulajit ja tuleentuneet heinät tarjosivat komean värikirjon.

Tapa kantaa koko kamera-arsenaali repussa mukana retkille osoittautui kerrankin oikeaksi. Haavat olivat pudottaneet osan värikkäistä lehdistään. Niiden kuvaamiseen makro-objektiivi on paras vaihtoehto. Luonto oli tehnyt valmiiksi lukemattomia asetelmia, joista sain valita mieleisen.

Kävimme myös tarkistamassa suppilovahveropaikkamme, emme jääneet nytkään ilman saalista.

Olin palaamassa Tarhapuron polulta kohti Purolanahoa. Ajattelin jatkaa suoraan takaisin Mäkränaholle, mutta näin auringon valaisemat heinät. Ne loistivat kultaisina taustan varjossa olevaa metsää vasten. Kapusin lähemmäs ja heinien takaa tuli näkyviin aho kivineen. Joskus kuva voi syntyä pienistäkin aineksista.

Paluumatkan kruunasi Mäkränahon jättihaapa. Koosta voisi päätellä että sillä on ikää hyvän joukon toista joukkoa. Mitähän kaikkea se on saanut todistaa tuona aikana.

Hiihtoretki Kolin Laitosaareen

Jäidentuloretkelläni Kolin Valkealammille pääsin ihailemaan kansallismaisemaa uudesta suunnasta kohti kaukana siintävää vaarajonoa. Päätin silloin että kunhan kunnon jäät tulevat niin lähden hiihtämään Laitosaareen. Kunnon pakkasista huolimatta jään päällä paksun lumikerroksen alla oli kuitenkin pitkään vettä.

Kävin taas testaamassa jäällä liikkumista Pyhäselällä ja näytti siltä, että nyt on sopiva hetki lähteä Pieliselle. Vaikka säällä ei retkeilyn kannalta olekaan ratkaisevaa merkitystä niin valokuvaamisen kannalta puolipilvinen sää on paras. Kävin edellisiltana läpi kaikki mahdolliset sääennusteiden tarjoajat. Norjan YR:ä lukuunottamatta kaikki lupasivat huippusäätä. Kahvit termokseen, lembasta reppuun ja auton nokka kohti Kolia.

Kontiolahden kirkonkylän kohdalla taivas oli täysin pilvetön. Romppalan risteyksen lähestyessä taivaanrannassa näkyi muutamia hentoja pilviä. Pysähdyin Koliportille ostamaan karjalanpiirakoita evääksi. Taivas näytti hyvältä, pilvilauttoja seilasi sinisellä taivaalla. Lähdin Kolin rantatietä kohti Kaunislahtea. Auton jätin parkkiin Mustalammen tienhaaraan ja lähdin liukulumikenkäilemään kohti Pelkosenrantaa. Taivas oli vetänyt pilveen. Mieleen nousi vanha Bond-biisi Ei aina käy niin kuin haaveillaan.

Ihailin hetken Pelkosenrannan vanhaa mökkiä ja lähdin sitten hiihtämään Kallioniemen viertä kohti Laitosaarta. Sen takana näkyi kolmen vaaran sinertävät kummut. Katsoin karttaa ja uskon niiden olevan Sutkanvaara, Käränkävaara ja Rintasenvaara.

Mantereen ja Laitosaaren välissä on pieni saari. Sen siluetista saattoi havaita ainakin muutamia komeita mäntyjä. Käänsin sukseni kohti niitä. Aurinko näkyi sekunnin ajan pilven läpi, mutta kameraa en ehtinyt kaivaa esille selässä raahaamastani repusta.

Mielialani nousi hetkessä, kun pääsin tutustumaan tarkemmin pikkusaaren puihin. Nämä Pielisen tuulissa kasvaneet vanhukset ylittivät kaikki odotukseni. Saattavat ylittää komeudellaan jopa Sallan Aihkipetsin komistukset. Miten voikin puu saada noin upeita muotoja ja ilmeikkään kaarnan. Saaren komea louhikko täydensi vaikutelman.

Vaikka sään haltija ei aurinkoa lupauksista huolimatta tarjonnut niin pilvien läpi siilautuva valo oli juuri sopivaa näiden puiden kuvaamiseen.

Aamulla oli ollut pakkasta lähes kolmekymmentä astetta. Laitosaareen hiihtäessäni sitä oli enää vajaa kymmenen. Tuuli oli melko voimakas ja kävi selän takaa, joten hiihto sujui varsin joutuisasti. Ajatuksenani oli ollut hiihtää lahden tyvessä olevalle nuotipaikalle ja sytyttää pienet kynsitulet. Muutin kuitenkin suunnitelmia sillä etelätuuli osuisi taukopaikalle.

Näin jo kaukaa, että Laitosaaren päässä oli rakennuksia. En ollut niitä kartasta huomannut. Kiersin niemen taakse tuulensuojaan. Vanhempi mökki muistutti kovasti Pelkosenniemen mökkiä. Rappujen yläpuolelle oli aikoja sitten naulattu hirvensarvet toivottamaan tulijat tervetulleiksi. Vaikka mökki ei ole enää menneiden aikojen loistossa, on siinä jotain erityistä. Rakentamisessa on nähty vaivaa.

Ja millainen näkymä mökin portailta on! Kelpasi siinä kahvit juoda ja lembasta nauttia.

Aurinko oli laskemassa, eikä suurta värien ilotulitusta olisi odotettavissa. Läksin hiihtämään hissukseen vastatuuleen kohti Pärnälahtea. Kuvailin Kallioniemen rannan puita ja kiviä. Aina välillä vilkaisin Kolin vaarojen suuntaan josko sittenkin aurinko valaisisi edes hetken rinteitä. Ei valaissut.

Taivas värjäytyi hetkeksi pastellisävyihin auringon laskettua vaarojen taa. Vaikka reppu painoi hartioita oli mieli kuitenkin kevyt. Löysin ne komeat männyt ja sen arvoituksellisen mökin Laitosaaresta.

Valoa oli vielä sen verran, että valitsin reitin kotiin niin, että voisin katsastaa Herajoen sillalta näkyvän komean kosken. Tiellä oli juuri sen verran tilaa, että sain parkkeerattua auton niin että se ei tukkisi tietä. Pystytin jalustan keskelle kapeaa siltaa ja aloin kuvata. Kuului auton ääntä. Kolme autoa ajoi ohitseni kävelyvauhtia. Viimeinen pysähtyi kohdalleni. Ajattelin saavani kuulla kunniani tien sulkemisesta, mutta kuski kysyikin Ootko Saaren Heikki?

Tämän tapahtuman seurauksena pääsin vierailemaan entisen oppilaani kotiin. Kahvin ja herkullisen fetapiirakan lisäksi sain paljon tietoa alueen historiasta. Laitosaaren mökki ja Pelkosenniemen mökki ovat saman perikunnan omistuksessa tai ovat ainakin olleet. On siinä osattu mökit laittaa Suomen komeimpien maisemien äärelle.

Kahvittelun ohessa sain kuulla, että Herajoen koskessa on koskikaroja. Kotona kuvia käsitellessäni havaitsin, että yksi sellainen oli päässyt myös yllä olevaan kuvaan. Sen löytämiseen tarvitaan tosin kolmesataakertainen suurennus. Hyvä reissu päättyi siis lintukuvaamiseen.

Kolin Valkealammen upeat maisemat

Kävin vuosia sitten Kolin kansallispuistoon kuuluvalla Valkealammella. Muistot retkestä ja maisemista olivat niin hyvät että lähdin suurin odotuksin muistojani verestämään. Odotettavissa oli lähes pilvetön päivä, joten valoa riittäisi enemmän kuin yleensä harmaana loppuvuonna.

Valkealammen alue on erillään Kolin vaara-alueesta, lähellä Herajokea Pielisen rannassa. Valkealampea erottaa Pielisestä vain kapea harju. Olisin voinut ajaa perille Kolin kylän kautta rantatietä pitkin, mutta liukkaat tiet saivat minut valitsemaan Ahveniselta tulevan reitin. Hyvä niin, sillä tie Herajoelta eteenpäin oli hiekoittamaton ja todella liukas. Jätin auton Mustalammen tienhaaraan vaikka tiellä oleva puomi oli auki. Auringon nousuun oli aikaa, joten sain kävellä rauhassa ilman niskan hiestymistä.

Laskeuduin harjupolulta Pielisen hiekkarannalle. Tämän paikan muistin entuudestaan. Näkymä vastasi muiskuviani. Pieni luoto oli sopivasti nousevan auringon suunnassa. Pielisen selkä lainehti vielä täysin vapaana, mutta lahdessa kellui toinen toisessaan kiinni olevia jäälauttoja. Aikaa riitti hyvän kuvauspaikan etsimiseen. Sellainen löytyi ja asettelin jalustan paikalleen ja kävelysauvan nojalleen jyhkeän männyn juurelle. Aurinko nousi upeana tulisena pallona metsän takaa.

Täälläkin on metsää hakattu ennen kansallispuiston perustamista, mutta rantaan on jätetty muutamia kunnon mäntyjä. Männikkö loisti punaisena matalalta paistavan auringon valossa. Parhaat hetket kuvaamiseen menisivät auringon noustua kunnolla metsänrajan yläpuolelle. Puhelimen TPE-ohjelma näytti, että aurinko paistaisi pian Valkealammen suuntaisesti. Läksin kiireesti harjun yli Valkealammen rantaan.

Lampi on sen verran syvässä kuopassa, että aurinko ei vielä valaissut rannan puita. Jää oli peilikirkas ja turkoosin värinen. Kuvaamispaikan löytäminen tuotti vaikeuksia johtuen rannan varsin tiheästä pensaikosta. Oksien katkominen ei tullut kansallispuistossa kyseeseen, joten ei auttanut kuin juosta pitkin rantaa sopivaa aukkoa etsien. Se löytyi sopivasti ennen ensimmäisten valoläikkien ilmaantumista vastarannalle.

Vastarannan pieni saari kiinnitti huomiotani. Kuvasin siitä erilaisia rajauksia mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. Saari ikäänkuin upposi taustalla olevaan metsään. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla aurinko valaisisi ensin saaren ja vasta sitten taustalla olevan metsän. Pieliseltä puhaltava tuuli ei päässyt tuivertamaan harjun yli, joten pystyin odottelemaan sopivan valon ilmestymistä.

Tunnin odottelun jälkeen alkoi tapahtua. Ensin valo osui pienen saaren takana olevaan koivuun ja se suorastaan pomppasi esiin taustasta. Vielä hetki odottelua ja myös saaren mänty ja koivu valaistuivat. Valokuvaaminen on parasta juuri tälläisinä hetkinä, jolloin odotukset täyttyvät ja jopa ylittyvät. Innoissani kuvasin ruudun toisensa jälkeen.

Kuvaaminen kesti vartin. Vaihdoin paikkaa useaan kertaan ja tiesin, että valo ei kestäisi enää pitkään. Kun se sitten loppui, huomasin kävelysauvani hävinneen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi. Edellisen sauvan unohdin vuosia sitten Hepokönkäälle. Huomasin unohdukseni vasta kotimatkalla enkä kääntynyt takaisin.

Tällä kertaa päätin etsiä hukkaamani vaikka aikaa siihan kuluisi. Katsoin ottamistani kuvista paikat, joissa olin pysähtynyt pidemmäksi aikaa. Maassa ei ollut juuri lunta, joten kuvauspaikkojen etsiminen kesti aikansa. Kävelin ensin Valkealammin rannat ja kiipesin lopulta harjun yli Pielisen rantaan. Siellä sauva nojasi yhä jyhkeään mäntyyn, jota vasten sen ensimmäisellä kuvauspaikallani olin laittanut.

Päivä oli edennyt yli puoleen suuren innostuksen vallassa. Kun sauva löytyi ehdin rauhoittua ja huomasin nälän tunteen. Istuuduin rannan läheisyydessä olevan nuotiopaikan penkille. Kolin kansallispuistoa esittelevään karttaan paikkaa ei ole merkitty, joten en ryhtynyt nuotion virittelyyn. Munavoilla ryyditetyt karjalanpiirakat maistuivat, vaikka Pieliseltä tuuli kylmästi.

Talvinen päivä on lyhyt. Kun palasin ruokahetken jälkeen Valkealammen rantaan oli aurinko jo laskemassa. Lähdin kulkemaan kohti Kaunislahtea. Vilkaisu taaksepäin näytti tutun pienen saaren aivan uudessa valaistuksessa. Otin näystä muutaman kuvan, vaikka en ollut varma niiden onnistumisesta. Valaistuserot jäälle osuvan valokiilan ja takana olevan metsän välillä näyttivät kovin suurilta kunnon kuvan saamiseksi.

Valkealampi oli kauttaaltaan kirkkaan jään peitossa, mutta mieleeni ei tullut lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Riitti että sain ihailla rannan puiden ja pensaiden heijastuksia turkoosilla jäällä. Tämän kaltaista valoa ja maisemaa ei usein tule kokeneeksi vaikka paljon liikkuu luonnossa.

Olin liikkunut katse tiukasti maisemissa. Vilkaisu jalkoihin näytti, että myös pienet kohteet olivat kauniita. Kymmenen asteen pakkanen ja avoin Pielinen olivat yhteistuumin kuorruttaneet kasvit jääkiteillä.

Uskon löytäneeni Suomen kauneimman mökkirannan. Näkymä Kaunislahden pohjukasta on mykistävä. Kolin vaarat näkyvät täältä kerroksina jollaisina niitä ei mualta näe. Auringon laskettua vaaran siniset rinteet muodostivat komean kontrastin taivaan oranssinkeltaisen kanssa.

Ukko, Akka ja Paha

Lapsuuden kotiani vartioi väkivahva karjalankarhukoira Musti. Sitä eivät ketjut pidätelleet. Jouduin lukemattomat kerrat etsimään karannutta Mustia. Onneksi sillä oli piintyneet tavat. Se kulki karkureissuillaan vakioreittejä.

Olen huomannut itsessäni mustimaisia piirteitä. Kuljen samoja reittejä kerta toisensa jälkeen. Kuten aikaisemminkin suuntasin kohti Ukko-Kolia ja sieltä avautuvaa  näkymää. Toinen syy Ukko-Kolille kiipeämiseen oli tieto valon suunnasta. Kello läheni puolta neljää, joten Pielisen jäällä näkyisi vielä tovin rannan puiden komeat varjot.

Seuraavaksi suuntasin kohti Paha-Kolin maisemia. Aurinko valaisi vaarajakson sivusta, joten maisema oli mukavan kontrastinen. Yleensä pyrin rajaamaan Uimaharjun tehtaat pois kuvasta, mutta nyt sieltä kymmenen asteen pakkasessa komeasti taivaalle kohoava savupilvi tuntui sopivan kuvaan.

Kuljetin lumikenkiä mukanani, mutta tarvetta niiden käyttöön ei ollut. Lunta Kolin huipulla oli yllättävän vähän ja sekin vähä oli suuren kulkijamäärän tiiviiksi tallaamaa. En muista koskaan nähneeni näin paljon kävelijöiden, lumikenkäilijöiden ja koirien jättämiä jälkiä.

Ei ole vuodet veljiä keskenään. Pari vuotta sitten Kolin huipulle pääsy oli estetty, sillä vaaran huipulla puissa oli henvaarallisen paksu kerros tykkylunta. Satojen kilojen painoinen paakku on tappava sopivasti osuessaan. Keväällä vaaran laen reitit olivat kuin tykistökeskityksen jäljiltä. Kaatuneita puita ja niiden latvuksia oli pitkin poikin murroksena poluilla.

Nyt tykystä ei ollut tietoakaan. Puut olivat lähes lumettomia. Tykyttömyys ei ollut itselleni murhe, sillä tykkypuita on tullut kuvattua ihan riittämiin. Vanhat puut ovatkin sitten toinen asia. Niitä ei voi kuvata koskaan liikaa. Puun pinnan värit ja muodot ovat ehtymätön kuvauskohde.

Auringon laskuun oli aikaa noin tunti, joten otin suunnan kohti Akka-Kolia. Tähän vuodenaikaan siellä on parhaat paikat ihailla taivaan värejä, jos niitä on tulossa. Taivas oli ollut lähes pilvetön, joten odotukset eivät olleet auringon laskun suhteen korkealla.

Rinteen itäpuolelta ei saa käsitystä taivaanrannan tilanteesta laskevan auringon suunnassa. En pitänyt kiirettä, sillä ainoa punerrus joka näkyi, oli puiden rungoilla oleva laskevan auringon puna.

Länsirinteen lähestyessä huomasin, että taivaanrannalla oli kuin olikin pilviä, joiden lomasta aurinko vielä paistoi. Laskeskelin, että olisi vielä aikaan kuvata puiden läpi siilautuvaa valoa ennen auringon laskua.

Arvion matkan Akka-Kolin huipulle väärin. Näin auringon juuri vajoavan taivaanrannan taa, kun sain aseteltua jalustan sopivalle kohdalle. Olen ilmeisesti kasvanut kolmijalkaan kiinni, sillä en enää osaa kuvata maisemakuvia ilman sitä.

Taas soi mielessäni tuo vanha tuttu laulu kovan onnen miehestä. Avasin murheeseeni kahvitermoksen ja söin Kolinportilta ostamani herkullisen munkin. Auringonlaskua seuraamassa oli lisäkseni iso joukko nuorisoa. Istuivat siellä rauhassa ja ottivat itsestään selfieitä. Nuoripari kuvasi halailuaan kauniissa maisemassa dronella.

Vilkaisu läntiselle taivaalle pisti kahvittelun toissijaiseksi toiminnaksi. Nopea objektiivin vaihto teleksi ja suunta kohti horisonttia. Artikkelikuva kertoon, miltä maisema näytti. Itselleni tuli mielee Jupiterin pinta. Pilvien värit olivat niin voimakkaat, että kuvankäsittelyssä oli vähennettävä saturaatiota, että edes joku uskoisi kuvan todelliseksi. Puoliharmaa suodin mahdollisti kuvan onnistumisen.

Valonäytelmä kesti lähes tunnin. Parhaat valot syntyvät usein vasta tovin päästä auringon laskusta. Eri korkeuksilla olevat pilvet myös lisäävät taivaan värejä.

Akka-Kolilta lähtiessäni laitoin lumikengät jalkoihini. Syy ei ollut paksussa hangessa vaan tallattujen polkujen liukkaudessa. En halunnut toistaa edellisen Kolilla käyntini kaatumista.

Kolin jäillä

Yhdeksän astetta pakkasta. Se on paljon tälle talvelle. Näitä pohdin, kun tein kenkävalintaa Likolahden parkkipaikalla. Huopakumisaappaat osoittautuivat oivaksi valinnaksi päivän seikkailuihin.

Valitsin Kolin retkikohteeksi, sillä lumettomasta talvesta ja pienestä pakkasesta johtuen uskoin Pielisen olevan komeasti jäässä. Likolahti antoi viitteitä tulevasta. Tammikuinen matalalta paistava aurinko valaisi vain pienen kaistaleen maidonvalkean lahden takana olevasta rinteestä.

Varovaisena miehenä en uskaltaunut heti jäälle, vaan kiertelin rantoja pitkin kohti Kaupunginniemen Pielisen puoleista rantaa. Kuten olin epäillyt, loisti Pielisen selkä täydellisenä luistinratana. Jään pinta oli tasainen ja lumeton niin kauas kuin silmä kantoi.

Nelinkontin hiipien uskalsin rannan jäille. Vesi oli luonut taidetta jäätyessään. On vaikea kuvitella, miten nuo jähmettynyttä aaltoa muistuttavat muodot ovat syntyneet.

Järven selältä kuului pörinää. Moottorikelkkailija siellä viiletti ilman ajatustakaan jään pettämisestä. Hetken kuluttua viereeni pöllähti retkiluistelija ihmettelemään toimiani. Kysymykseeni jään kestävyydestä hän naurahti järven olevan kauttaaltaan noin 20 sentin teräsjään peitossa.

Uskaltauduin kauemmas rannasta. Levitin kuitenkin varmuudeksi jalustan jalat ja käytin sitä eräänlaisena rollaattorina, pysyin myös paremmin pystyssä. Vaikka kello lähestyi puoltapäivää, ei aurinko vielä valaissut kuin rannan puiden latvukset.

Suuntasin kohti Matosia. On hyvä aina välillä vilkaista taakseen. Nytkin maiseman valot muuttuivat hetkessä. Kolin rinne oli jäämässä kokonaan varjoon, mutta Kaupunginniemen pohjoiskärki oli auringon lämpimästi valaisema.

Vaikka valokuva on kaksiulotteinen, voi sopiva valaistus saada aikaan vahvan kolmiulotteisuuden tunnun. Etualan valaistut puut ja taka-alan varjot luovat mielestäni uskottavan syvyysvaikutelman.

Sää oli aurinkoinen ja pakkanenkin maltillinen mutta kova tuuli sai aikaan vilun tunteen. Kaikille tuulesta ei ollut haittaa vaan päin vastoin hyötyä ja huvia. Kohti viiletti joukko virkeitä retkiluistelijoita. Olivat lähteneet aamu seitsemältä Nurmeksesta luistelemaan ja olivat nyt yhdeltä Kolin rinteiden alla.

Ihailimme yhdessä Suomen pisintä luistinrataa ja upeita maisemia. Ilmoittivat jatkavansa kohti Uimaharjua. Kokonaismatkaksi tulisi noin sata kilometriä. Ei voi kuin nostaa hattua sillä osa porukasta näytti olevan omaa ikäluokkaani. Pielisen jäät olivat  houkutelleet luistelijoita Helsinkiä myöten.

Aurinko jaksoi nousta vain vaivoin Ukko-Kolin päälle. Lumettomuus sai maiseman näyttämään kesäiseltä. Kolin rinteen kuuset ovat yleensä tähän aikaa vuodesta paksun tykyn peitossa. Nyt ainoastaan laskettelurinteellä näytti olevan lunta.

Harvoin pääsee ihailemaan ja kuvaamaan yhtä erikoista yhdistelmää jäästä ja paljaasta maasta.

Auringonlaskuun oli aikaa vielä lähes kaksi tuntia, mutta Kolin vaarat estäisivät pian suoran valon tulemisen rannan läheisyyteen. Taivaalle oli noussut pilviä, jotka toistivat Matosten muotoa. Vaara varjosti jo saaren toista päätä toisen ollessa vielä lämpimässä valossa.

Olen ihaillut saaressa kasvavia mäntyjä niin Ukko-Kolin laelta kuin Kaupunginniemen rannasta. Pari kertaa olen päässyt kuvaamaan niitä tuulessa ja tuiskussa parinkymmenen asteen pakkasessa.

Näillä saarilla kasvavat männyt ovat erityisen yksilöllisiä. Niitä on mielenkiintoista seurata ja kuvata vuodesta toiseen eri sääolosuhteissa.

Päätin lähteä ihailemaan maisemaa vaaran laelta, kun aurinko hävisi lopullisesti Ukko-Kolin taa. Vaihdoin piikkikengät jalkaani ja jätin kävelysauvat tyhmyyksissäni autoon. Jo kiipeäminen Ukko-Kolin näköalapaikalle osoittautui hankalaksi. Polut olivat kovan jään peitossa. Edes kenkien piikit eivät tuntuneet pitävän.

Näkymä Pieliselle korvasi komeudellaan kiipeämisen vaivan. Matoset uivat kuin sukellusveneet kiiltävässä jäälakeudessa.

Laskeutuminen vaaralta oli vielä hankalampaa kuin sinne nouseminen. Portaat tulin alas peruuttamalla. En kuitenkaan selvinnyt kunnialla loppuun saakka. Polun jykimmässä kohdassa lensin selälleni. Ensin piti tarkistaa, ettei vaan kukaan nähnyt. Sitten varmistaa oliko kamera ehjä. Lopuksi olinko itse ehjä. Ei mennyt onneksi luita, mutta kankku on kipeä vielä tätä kirjoittaessanikin.

Uskomaton auringonnousu Kolilla

Marraskuu oli harmaa ja joulukuukin alkoi ilman auringon pilkahdusta. Kun sitten sääennusteessa näkyi ainakin hetken kestävä aukko pilvipeitteessä Pohjois-Karjalan kohdalla niin päätin lähteä Kalmoniemeä kauemmas retkelle.

Olen moneen kertaan todennut, että Kolin huipulla kuvaaminen on vaikeaa. Sieltä avautuvat maisemat on kuvattu lukemattomia kertoja ja siten uusien näkemysten löytäminen on lähes mahdotonta. Olen kuvannut Kolia viime aikoina Pielisen rannoilta ja jopa jäiltä. Päätin kuitenkin kokeilla kuvaamista Kolin huipulta.

Tarkistin illalla TPE-ohjelmasta auringon noususuunnan ja -ajan. Nousu tapahtuisi yhdeksältä vaarajonon suunnasta. Herätys oli aamulla niin, että perillä jäisi runsaasti aikaa kiivetä vaaran päälle.

Taivaanranta oli upean värikäs, kun pääsin perille. Ukko-Kolilta kuvaamisen hylkäsin, sillä Pielinen olisi vielä pitkään varjossa. Valittavaksi jäi joko Akka-Koli tai Kolinuuron reuna. Päädyin jälkimmäiseen josta seurasi kiire ja hiki selkään. Ehdin kuitenkin sopivasti ennen auringonnousua.

Kuvasin nousevan auringon värittämää taivaanrantaa laajakulman lisäksi myös 300 millin telellä. Innostuksestani huolimatta huomasin, että sää oli yllättävän kylmä. Kova tuuli lisäsi pakkasen purevuuttta. Jatkuvasta objektiivien vaihdosta seurasi sormien jäätyminen. Hommasin viime talvena lämpötyynyjä juuri tälläisiä tilanteita varten. Ne olivat tietenkin kotona eteisen kaapissa.

Varsinainen happening eli auringonnousu oli ohi nopeasti. Oli etsittävä uutta kuvattavaa tai ainakin uutta kuvaussuuntaa. Onneksi lunta oli vielä maassa maltillisesti, noin 20 senttiä. Liikkuminen oli kevyttä, vaikka polkuja ei ollut. En tosiaan nähnyt muita liikkujia kuin vasta pois lähtiessäni Ukko-Kolillla.

Vaaran laella ei vielä ollut varsinaisesti tykkyä, mutta puut olivat silti kauniisti lumen peitossa. Aamun lämmin valo värjäsi kallioon nojaavan männyt ja hanget.

Taivaanrantaan alkoi kertyä nopeasti pilviä ja valon väri muuttui sen myötä sinertäväksi. Ehdin kuitenkin kuvata muutaman otoksen viimeisistä lämpimistä läikistä lumella ja mäntyjen rungoilla. Jos kuvaa katsoo tarkasti niin voi puiden takana tunnistaa Likolahden muodot.

Siirryin tuulensuojaan juomaan kupin kuumaa kahvia ja sulattelemaan jäätyneitä sormenpäitäni. Mielessä käväisi jo lähtö kotiin, mutta suuntasin kuitenkin kulkuni kohti Akka-Kolia. Sieltä on hieno näkymä yli Herajärven takaisten metsien.

Nousu Akka-Kolille oli haasteellinen. Edellisenä päivänä maisemia ihailleet kulkijat olivat ilmeisesti lasketelleen takamuksillaan alas rinnepolkua. Pienen lumikerroksen alla oli luistinradan liukas jää. Ainoa mahdollisuus ylös pääsemiseen oli kontata. Onneksi lumi oli kuivaa pakkaslunta.

Vaikka aurinko ei enää paistanut, oli taivas vielä täynnä pastellisävyjä. Pilvien oranssi yhdistettynä lumen ja metsän sineen muodosti hienon värikomplementin.

Kävin vielä Ukko-Kolilla, vaikka valo ei enää ollut sävykästä. Kiinnosti nähdä, joko Pielinen olisi jääkannen alla. Ei ollut. Ainoastaan pienet lahdet kuten Likolahti olivat lähes jäässä.

Täällä tapasin päivän ensimmäiset inehmot. Selfiet oli varmaan mukava ottaa, kun taustana oli komea Pielinen saarineen. Viluinen mäyräkoira olisi varmaan mieluummin palannut jo hotellin lämpöön.

Jutun artikkelikuvan ja alla olevan kuvan välillä oli ainoastaan kaksi tuntia. Nopeasti muuttuvat maiseman värit lämpimän oranssista kylmään siniseen. Ilmeisesti käynnissä oleva laskettelurinteen lumetus on vaikuttanut siihen, että täällä kuuset olivat jo paksun lumipeitteen alla.

Kolin kansallispuisto ei syntynyt vuonna 1991 ilman synnytystuskia. Osa maanomistajista vastusti puistoa. Epäiltiin paikallisten elinkeinojen kärsivän perustettavasta kansallispuistosta.

Ukko-Kolilla järjestettiin muistaakseni talvella 1990 puiston perustamista tukeva tilaisuus, johon osallistuin. Silloinkin oli kylmä. Liekö siinä syy, että emme olleet huipulla vaan huipun vieressä olevassa kallioiden ja vanhojen puiden ympäröimässä suojassa. Muistan tuosta tilaisuudesta erityisesti noitarummun säestämän performanssin. Osattiin sitä silloinkin!

Olin jo menossa autolle, mutta vainu veti kääntymään Akka-Kolin polulle. Paimenenvaaran kuuset näyttivät kaukaa katsottuina lumisilta rahkasammaleilta.

Onko Pielisen tappi auki

Aamu on valoton, mutta mieli halajaa kuvaamaan. Olen kuvannut Kolin huipulla monet kerrat erilaisissa säissä. Tänään ei ole hyvät olosuhteet isojen maisemien kuvaamiseen. Pielisen ranta voisi olla parempi vaihtoehto. Harmaa taivas ei ole ongelma, jos harmaudessa on sävyeroja. Näiden pohdintojen saattelemana läksin kohti Kolin rinteiden alla sijaitsevaa Likolahtea.

Tiesin että Pyhäselän vesi on matalalla ja Pielisjokikin on melkein kuiva, mutta oli silti yllätys miten matalalla vesi oli Pielisessä.

Kolin huipulta näkyy pienen pieni saari, jota kutsutaan Pielisen tapiksi. Tarinan mukaan vesi häviää Pielisestä, jos tappi avataan. Onkohan tappi nyt auki?

Rannan läheisyydessä veden pinnalla oli kauniita valkoisia renkaita. En tiedä miten renkaat olivat syntyneet, vaikka fyysikkona asiasta pitäisi ainakin jotain osata sanoa. Liittyisikö kuitenkin siihen, että vesi oli lähes jäätymispisteessä.

Matalalla oleva vesi paljasti järven pohjasta kiinnostavia asioita. Hyvällä mielikuvituksella sieltä löytyy myös Väinämöisen haaksirikkoutunut vene.

Kaupunginniemen kärkeen pääsi kävelemään kuivin jaloin Likolahden rantoja pitkin. Sieltä on hyvä katsella Kolin vaarojen puoleisella rannalla kasvavia haapoja.Olen valokuvannut niitä kaikkina vuodenaikoina. Haavat erottuivat nyt lehdettöminä ja hopeisina vasten havupuiden tummaa seinää.

Kirjoitin viime tammikuussa jutun Valokuvausmietteitä Pielisen jäällä. Kerroin siinä hiihtelystäni saariin kovassa pakkasesta. Vaikka sormet olivat jo lähes tunnottomat, pysähdyin kuvaamaan pakkasen koristamaa Kolin rinnettä.

Olin nyt lähes samoilla jalansijoilla kuin talvella. Näkymä rinteeseen oli erilainen, mutta upea. Tummaa kuusimetsää lävisti latvoistaan viimeisin keltalehdin koristellut koivut. Niiden takana luurankomaiset haavat loistivat lähes sinivioletteina.

Matoset ja Hölöt näyttivät leijuvan tyynen Pielisen pinnalla. Harvoin järvi on ollut näin tyyni. Kalliolla kasvavaa mäntyä kuvasin talvella jäältä. Vaikka kohde on tuttu ja moneen kertaan ikuistettu, on se joka kerta kuitenkin erilainen.

Rantakallioista näkyy, miten järven pinta on ainakin metrin normaalia alempana. Verkonmerkki toi kirkkaan väriläikän muuten maanväriseen maisemaan.

Taivaanranta aukesi pieneksi hetkeksi ja auringon valo värjäsi maiseman. Vaikka valo ei osunut suoraan edes kaukana olevaan Iso-Korppiin, niin koko ympäristö vaihtui hetkessä harmaasta siniseksi.

Onnistuneen retken päätteeksi join kahvit Likolahden nuotiopaikalla. Talveen valmistautuvassa koivikossa oli jäljellä vielä syksyn ja ruskan keltaista.

Likolahden auringonlasku

Likolahti on eräs mieluisimmista kuvauspaikoistani Kolilla. Vaaran päällä saattaa olla kymmenkunta kuvaajaa jahtaamassa kaikkien tuntemaa kansallismaisemaa. Eipä silti, olen siellä ollut itsekin monen monta kertaa. Uuden ja mielekiintoisen näkemyksen saaminen Kolin huipulta on kovan työn takana. Siksi suuntaan Pielisen rannalle Likolahteen.

Olin paikalla jo tunteja ennen h-hetkeä. Valaistus oli lämpimän oranssi, mutta taivas oli lähes pilvetön. Näkymä Likolahden nuotiopaikalta kohti lahden takana näkyviä Sutkanvaaraa, Käränkävaaraa ja Rintasenvaaraa on helposti tunnistettavissa Kolin maisemaksi ja aina kuvaamisen arvoinen.

Auringonlaskua odotellessani kiertelin Kaupunginniemeä. Puusto on harvaa ja vaihtelevaa, metsän siimeksestä näkyi Matoset saariryhmä. Illan valo oli sävykästä. Oli luksusta istuskella rannan kivillä ja nauttia kahvista ja eväistä.

Jos jotain olen oppinut niin varaamaan riittävästi aikaa kuvaamiseen. Hikisenä, juuri paikalle juosseena voi yleensä vain todeta tulleensa liian myöhään tai sortuu alkeellisiin virheisiin kuvaa sommitellessaan.

Näytti hetken siltä, että värikästä auringonlaskua ei tulisi. Ajattelin jo mielessäni, että pakkaan tavarat laukkuun ja lähden ajelemaan kohti Joensuuta.

Kävellessäni kohti parkkipaikkaa, metsään muodostui hieno valon ja varjon leikki. Uskon, että järven läheisyys ja sen pinnasta heijastuva valo sai aikaan ihmeellisen näkymän. Tästä innostuneena päätin jäädä vielä odottamaan mitä tuleman pitää, vaikka aurinko oli jo laskenut.

Joskus muutokset voivat olla todella nopeita. Jokaiselle, joka on kuvannut illan värejä on tuttu tunne nähdä auton peruutuspeilistä, miten taivaanranta suorastaa palaa punaisena. Kun sitten pysähdyt ja juokset takaisin kuvauspaikallesi, kaikki onkin jo ohi ja taivas on yönharmaa.

Nyt kävi juuri päinvastoin. Väritön taivas muuttui auringonlaskun jälkeen oranssiksi. Korkealle ilmestyneet pilvet savat verenpunaiset reunukset.

Samalla kun valo väheni niin värit lisääntyivät. Taivaalle purjehti alapilviä, jotka saivat uskomattoman voimakkaat värit. Kuvaan ei ole lisätty saturaatiota. Näin upeita pilviä näkee harvoin. Niiden kerroksellisuus  korosti tuota ainutlaatuista näkyä.

Jäähyväiseksi Likolahti tarjosi vielä sinisen hetken.

 

 

Aina ei tarvitse

Aina ei tarvitse hiihtää itseään hikeen, jotta löytää mielenkiintoisia kuvausaiheita.

Kävimme tutustumassa Pekka Ovaskaisen oivaan valokuvanäyttelyyn Lieksan Vuonislahdessa. Jo näyttelypaikka kylätoimintakeskus Kukko on kokemisen arvoinen, itse näyttelystä puhumattakaan. Vanhasta koulurakennuksesta on kehkeytynyt näyttelytila ja kahvilaravintola. Nautimme sekä hengen että ruumiin ravintoa.

Pekan näyttely on auki toukokuun loppuun, joten nyt taideretkeä suunnittelemaan.

Vuonislahden kylä on viehättävä. Asema näyttää ainakin kaukaa katsottuna kansallisromanttisen upealta. Kylältä löytyy myös Hupeli, taiteilijoiden luovuuden tueksi Pielisen rantaan rakennettu hirsilinna, jonka kohtalo on tosin nyt vaakalaudalla.

Koska jäätie oli vasta tekeillä, lähdimme ajamaan Vornan museotien ja rantatien kautta Kolille. Arvelin, että Aurinko saattaisi valaista tietyt maisemat juuri oikeasta suunnasta.

Ensimmäinen pysähdypaikka oli Herajoen silta ja koski. Arveluni osui oikeaan, sillä valo tuli kosken suuntaisesti. Koskikara ilahdutti sukelluksillaan, mutta keskityin maiseman kuvaamiseen herrasmiesmäisesti sillalta. Matalalta paistavan Auringon lämmin valo ja varjossa olevan metsän ja jään kylmä sini saivat aikaan mukavan kontrastin.

Seuraava pysähdyspaikka oli Havukanaho. Olen kuvannut siellä kesällä vanhoja puutarhakarkulaisia ja aholla joskus olleen talon uunirauniota.

Ahon lehtipuut olivat vahvan lumikerroksen alla. Tiheän metsänreunuksen edessä oleva pihlaja sai hieman enemmän valoa kuin takana olevat puut. Halusin välittää kuvaan tunnelman, jonka koin katsellessani tätä kaunismuotoista pihlajaa. Pienet sävyerot voivat irrottaa kohteen lähes samansävyisestä taustasta.

Ahon laidassa oleva lato oli säästynyt ajan hampaalta. Toivoa sopii, että sen katto kestää tämän talven lumitaakan.  Ilman kansallispuistossa tehtävää hoitoa olisi tämäkin aho varmasti pusikoitunut ja lato romahtanut. Nyt voi kuvitella, millainen tila on ollut, kun sitä vielä asuttiin. Mitenkähän tänne on kuljettu, kun tietä kylältä ei ollut.

Olin jo valmistautunut jatkamaan matkaa, kun huomasin valon muuttuvan tien suunnassa. Siellä aukesi hieno näkymä Mäkrälle. Usva oli nousemassa ja osassa rinnettä  valo pehmeää.

Seuraavana päivänä verkossa oli muiden kuvaajien otoksia samalta päivältä. Oli mukava huomata, miten erilaisia kuvat ovat, vaikka etäisyyttä kuvauspaikoilla ei ollut kuin muutama kilometri.

Ahkeran kuvaamisen seurauksena teki jo mieli virkistäytyä kahvikupposen ääressä. Niinpä suuntasimme kohti Kolin Ryynästä. Sielläkin on tullut pysähdyttyuä useamman kerran, mutta vasta nyt huomasin muutamat valokuvat. Henkilökunnalta sain selville, että kahvilan omistajan ranskalainen veli oli ollut valokuvaamassa kolilaisia ja Kolia viisi vuotta sitten.

Ikkunaa vasten nojaava vanhaa miestä esittävä kuva oli vaikuttava. Kuva oli vedostettu muovikalvolle ja ulkoa tuleva valo toi kohteen esiin kauniisti. Myyntitiskiä vastapäätä ikkunassa roikkui samalla tekniikalla tehtyjä puunrunkoja.

Joensuuhun päätimme ajaa Ahmovaaran kautta, sillä auringonlasku oli käsillä. Savijärven sillalta näky oli sykähdyttävä.

Ahmovaaran risteyksessä piti tehdä nopea päätös. Aurinko paistoi taivaanrannasta ohuen pilviverhon takaa Polvijärventien suuntaisesti. En kääntynyt vasemmalle Joensuuhun vaan ajoin puoli kilometriä kohti Polvijärveä. Kun vielä autokin sattui sopivaan kohtaan niin sommitelma oli valmis.