Multisärkän marraskuu

Päivän valoisan ajan pituus on marraskuussa lyhyt. Palasimme kameraveli Timon kanssa Käärmesärkältä pilkkopimeässä Peurajärven mökille. Henki huurusi sisälläkin, joten aloitimme tarmokkaan lämmittämisen sekä takan että kamiinan avulla. Jälkimmäinen antoi nopeaa lämpöä mutta edellinen pysyi pinnaltaan kylmänä. Huoneen katossa lämpötila oli pian sellainen, että pipon saattoi ottaa pois päästä. Lattialla taas oli niin kylmä, että villasukissakin varpaita paleli.

Vaikka edellisillä syys- ja talvireissuilla olimme yöt viettäneet takan hohkaamassa kolmenkymmenen asteeen helteessä, emme nytkään välttyneet liikalämmitykseltä. Oli toisaalta mukava herätä, kun lämpömittari näytti yhä yli kahtakymmentä astetta.

Suunnittelimme illan aikana seuraavan päivän retkeä Multisärkälle. Aikaisin olisi lähdettävä liikkeelle. Ulkona oli lämpötila noussut yli nollan ja taivaalta tuli pientä vesitihkua. Mitenkähän ensilumi kestäisi moisen.

Aamulla ei lumesta ollut enää mökin pihassa tietoakaan. Multisärkän polun varressa oli siellä täällä lumilaikkuja. Lumen puutteen korvasi mahtavat hongat ja puissa valtoimenaan kasvava naava.

Joku oli kävellyt Multisärkän polulla ehkä vuorokautta aikaisemmin. Kumisaappaan jäljet olivat painuneet mutaiseen polkuun. Reitin pitkokset ovat paikoin huonossa kunnossa ja keikkuvilla lankuilla oli kuljettava varovasti.

Varsinaisen haasteen etenemiselle aiheutti Syväpuron yli johtava romahtanut silta. Lankut olivat vinksallaan ja sulaneesta lumesta liukkaat. Kaiteisiinkaan ei oikein uskaltanut nojata. Yli kuitenkin päästiin hitaasti mutta varmasti.

Jos silta ei olisi ollut romahtanut olisimme todennäköisesti laukanneet vauhdilla kohti Multisärkän nuotiopaikkaa. Timo tutki puron rantaa sillä välin kun taiteilin sillalla. Puron varsi osoittautui kerrassaan kauniiksi. Puro oli nimensä mukaisesti syvä ja kulki soistuneessa korpimetsässä kohti Iso-Tipasjärveä.

Jatkoin ojanvarresta suon reunaan. Tulin samalla pelottaneeksi mättäikössä piilotelleen metsäjäniksen liikkeelle. Itsekin säikähdin kun tuo loistavan valkoinen pallomainen olio ponkaisi juoksuun edestäni. Se laukkasi oranssinkeltaisena hehkuvalle suolle. Olisipa nyt ollut kamerassa pitkä putki vaan kun ei ollut. Jäniksen onneksi lähistöllä ei ollut saalistajia, helppo saalis se olisi ollut.

Mietimme miksi meidän kohdalle sattuu niin harvoin tällaisia tilanteita. Ilmeisesti eläinten havaitseminen vaatii jatkuvaa tarkkailua vähän samaan tapaan kuin silloin kun etsin kesällä kämmeköitä.

Toisin kuin Pitkä-Portilla oli Multisärkällä puuhuolto kunnossa. Vajasta löytyi kuivaa puuta ja suhteellisen terävä kirves. Nuotio syttyi ja makkarat paistuivat. Edellisenä päivänä ottamatta jäänyt selfiekin saatiin. Valotusaika oli hämässä säässä pitkä ja tarkka katselija voikin nähdä pientä epäterävyyttä nuotiolla istujissa.

Vesi oli pysynyt pilvissä pitkään, mutta kun laskeuduimme harjulta suolle kuvaamaan, alkoi sataa isoja piskoja. Sateen lähestyminen näkyi harmaana seinämänä. Onneksi sade ei kestänyt pitkään emmekä kastuneet läpimäriksi.

Täällä oli käynyt jäljistä päätellen karpalon kerääjiä. Karpaloita oli kuitenkin jäänyt meillekin maisteltaviksi.

Menomatkalla nuotiopaikalle näin, että Multilampea ymröivällä suolla oli vielä muutama pikkulampare jäässä. Poikkesimme paluumatkalla niitä kuvaamaan. Se ei ollut helppoa. Harjun rinteessä kasvoi niin runsaasti puita, että kuvaaminen sieltä ei onnistunut. Oli siis lähdettävä suolle. Saapas upposi syvälle. Koko ajan oli pieni pelko, että sammalpatja pettää. Luotin vanhaan neuvoon ja astuin aina saramättäille.

Sää oli koko päivän ollut harmaa ja tihkusadetta oli tullut useaan otteeseen sen ainoan kunnon sadekuuron lisäksi. Varmaan siitä johtuen läpimärät sammalet olivat erityisen voimakkaan värisiä. Harjun rinteen puiden jäkäläiset rungot loistivat tuota vihreää taustaa vasten.

Ilmatieteen laitos oli lupaillut sumua iltapäivään. Näytti vain siltä, että aurinko ehtisi laskea ennen sumua. Jäimme kuitenkin Multilammen rantaan odottamaan josko onni potkaisisi.

Usvaa alkoi ilmestyä, toisin kuin olimme kuvitelleeet. Sitä valui hyvin ohuina harsoina metsästä kohti suon keskustaa. Kuvaan niitä en saanut, mutta hämyisä tunnelma sentään tarttui kennolle.

Sanoin pitkoksilla kävellessämme leikilläni Timolle, että nyt olisi kyllä makrolle töitä. Ilta oli jo lähes pimeä ja suo tietenkin märkä. Olin yllättynyt, kun Timo heitti kamerarepun pitkoksille ja alkoi valmistautua makrokuvien ottoon. Seurasin ensin sivusta hieman huvittuneena. Toisaalta vesipisarat muodostivat kauniita kuvioita saraheinillä.

Ensimmäisen kuvan sain otettua sivistyneesti pitkoksilta, mutta toisen ottamisessa pitikin jo polvistua nöyrästi suohon.

Ensilumi Porttijoella

Sovimme kameraveli Timon kanssa Juhannuksen lenseissä tunnelmissa, että tänä vuonna vaihdetaan talvirenkaat ajoissa ja lähdetään ensilumen kuvauksille Hiidenportin kansallispuiston seutuville. Mökki Peurajärveltä varattiin kuitenkin vasta muutama viikko sitten.

Ensilumen satamisen ajankohtaa on vaikea arvata, mutta luotimme vaistoon ja hyvään tuuriin. Kun heräsin lähtöaamuna kukonlaulun aikaan, oli Joensuuhun satanut yön aikana lunta. Mitä lähemmäs Nurmesta tulin sitä huonommaksi keli muuttui ja odotukset lumisesta Porttijoesta nousivat.

Söimme rekkamiesaamiaiset Nurmeksen ABC:llä ja ostimme juuri avautuneesta kaupasta eväät kolmeksi päiväksi. Peurajärvellä meitä odotti aiemmilta reissuilta tuttu Luppo-kämppä. Lämpötila kämpän sisällä oli sama kuin ulkona eli hiukan pakkasen puolella. Muutama pesällinen takassa ja kamiinassa ja mittari näytti kolmea lämpöastetta.

Emme tulleet mökkiä lämmittämään vaan kuvaamaan, joten pakkasimme eväät reppuun ja lähdimme Käärmesärkälle. Syrjälammin rannassa lämpimät ja kylmät sävyt täydensivät toisiaan.

Kiipesin harjun yli Syrjälammilta Porttijoen rantaan. Täällä olen kuvannut monia kertoja jo aiemmin, mutta aina näkymä on yhtä upea. Kapean joen yli on kaatunut useita keloja.

Tyyni vedenpinta heijasti sekä kelot että rannan puut lähes peilin tavoin. Vaikka näky oli kaunis, seurasi siitä myös ongelmia sommittelun suhteen. Heijastukset sekoittuivat keskenään niin, että varsinaisten kohteiden esiin saaminen oli vaikeaa. Kuvia tulikin otettua monesta suunnasta ja eri polttoväleillä.

Metsä harjun päällä näytti ohuessa lumipeitteessä satumaisen kauniilta. Ilma oli vielä kylmä ja lumi pysyi puiden oksilla. Maa oli selvästi valkoinen, mutta metsänpohjan varvut loistivat vihreinä lumen alta.

Hämmästelimme Timon kanssa tuota erikoisen voimakasta vihreyttä. Puunrunkojen lämpimät värit ja varpujen vehreys korostuivat pilvisellä säällä.

Meillä on tapana liikkua äänettömästi metsässä paitsi jos laulamme reippaita retkilauluja kuten Lähde Lappeenrantaan humppa siellä soi. Rajalampea lähestyimme täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sillä olimme nähneet aiemmilla reissuilla siellä sekä majavan että saukon.

Tällä kertaa emme nähneet kumpaakaan. Majavan pato oli paikoillaan, mutta pesä näytti asumattomalta. Talttahammas oli ilmeisesti muuttanut parempien sapuskoiden toivossa muualle.

Eläinten puuttuminen ei harmittanut sillä Rajalammen heijastukset ja muodot saivat meidät innostumaan. Kameran sulkimet räpsyivät tiiviiseen tahtiin.

Ennen Pieni-Portin lampea on muutamien pienten suoplänttien ketju. Ne ovat syntyneet, kun suppalammet ovat ajan mittaan saaneet rahkasammalpeiton pinnalleen. Paikkapaikoin vesipinta on yhä näkyvissä, eikä astuminen hyllyvälle suopinnalle tunnu turvalliselta.

Suon reunalla kasvaa komeaa metsää, joka näytti ohuen lumiharson alta tavallistakin ilmeikkäämmältä. Vaikka puumuurista puuttuivat valon aikaansaamat kirkkaat kohdat, oli maisema värikäs, punertavien puunrunkojen ja havujen vihreän eri sävyjen muodostama rauhoittava mosaiikki.

Vanhan sanonnan mukaan, joku ei näe metsää puilta. Olen monesti pohtinut tuon merkitystä ihan konkreettisessa mielessä, en niinkään filosofisessa. Kun kuljen metsässä, etsin usein jotain esiin pistävää. Se on usein komea puunrunko tai kelo. Joskus se taas voi olla puuryhmä tai kuten tuolla kuvan ottohetkellä, värien leikki puiden lomassa.

Vaikka aurinko ei luonut metsän sisään varjoja, syntyi kontrasti puiden rungoille avoimen suon heijastamasta valosta. Toisaalta valaistuserot olivat niin maltilliset, että suon keltainen pinta vaihtui metsän vihreään lähes saumattomasti.

Lähdimme Porttijoen varteen puolen päivän maissa. Eteneminen oli perin hidasta sillä kuvattavaa löytyi lähes joka askeleella. Valo oli käynyt jo vähiin kun lähestyimme Pitkä-Porttia. Porttijoen heijastukset, taka-alan metsän sini ja rannan heinien oranssi näyttivät lähes epätodellisilta.

Etualan kelojen sijoittaminen kuvaan vaati useiden eri versioiden ottamista ja lopullinen rajaus tuli valittua yhteistyössä kotijoukon kanssa.

Joskus luonnon pienet yksityiskohdat saavat minut pysähtymään. Lammen pintaan muodostuneet kuviot ja rannan heinät täydensivät toisiaan. Mietin kuvatessani, miten nuo kuviot mahtavat syntyä. Ehkä tuuli ja lämpötilan vaihtelut vaikuttavat syntyyn, mutta silti kuvioiden symmetrisyys hämmästyttää vanhaa fyysikkoa.

Tavoitteenamme oli ehtiä Pitkä-Portin nuotiopaikalle ennen pimeän tuloa. Tiukille se otti, mutta ehdimme kuitenkin. Perillä odotti melkoinen yllätys. Nuotiopaikan puukatos oli purettu ja ne vähät puut mitä löysimme, olivat läpeensä lahoja tai ainakin sateen perusteellisesti kastelemia.

Löysin tervalta tuoksuvan vanhasta pitkoksesta sahatun pöllin. Timo pilkkoi sen pieniksi tikuiksi ja minä vuolin kiehisiä. Kaiken piti olla kunnossa pientä tunnelmanuotiota ja selfietä varten. Ei tullut kuvaa, sillä ainoastaan kiehiset syttyivät eivätkä puut suostuneet ottamaan tulta kovasta yrityksestä huolimatta. Toivottavasti ennen talvea tilanne korjaantuu, sillä kunnon puut voivat kovalla pakkasella olla pelastus kylmissään olevalle vaeltajalle.

Paluumatkan Käärmesärkälle kuljimme otsalamppujen valossa. Ilman niitä olisikin ollut hankalaa, sillä liukkaat kivet ja juuret vaativat nytkin huolellisuutta.

Peurajoen koskilta Yölammelle

Peurajärven ympäristössä on muitakin luontokohteita kuin Hiidenportin kansallispuisto. Saimme kämpän lämpiämään ja oli aika lähteä metsästämään kuun nousua Peurajoen koskelle. Ylimmäisen Jokijärven eteläpuolella olevalta sillalta saattaisi hyvällä tuurilla saada kuvan suoraan joen päällä mollottavasta kuusta.

Emme olleet ainoat kuvaajat sillan korvassa. Timo tunnisti joen penkalla kyykistelevän mieshenkilön ammattikuvaajaksi. Häneltä oli tilattu tarkkaan ohjeistettu valokuva uutta keittiötä komistamaan. Kuvassa tuli olla nuotion päällä roikkuva kahvipannu, vieressä lankulla kuksa ja taustalla näkyisi sinisen hetken valaisema silta. Olisi tietenkin kauniimpaa, jos sillalla ei olisi jälkiä ja rinteen lumihankikin saisi mielellään olla koskematon. Lupasimme olla pilaamatta kuvaa omilla toimillamme. Jätimme sillan rauhaan ja laskeuduimme joen rantaan kauempaa.

Kuun nousu jäi pilvien taa, mutta illan sininen hetki oli upea. Pakkanen lähenteli kahtakymmentä astetta mutta onneksi ilma oli täysin tyyni. Sulakohtiin muodostui täydellisiä heijastuksia.

Sillan ympäristö on kuvauksellinen, joten palasimme sinne seuraavana aamuna odottamaan auringon nousua. Pakkanen oli entisestään kiristynyt, auton mittari näytti kahtakymmentäviittä astetta.

Kuvasin suunnilleen saman maiseman mikä on illalla otetussa tämän kertomuksen artikkelikuvassa, mutta tällä kertaa sillalta. Aamun sininen hetki on selvästi erilainen kuin illan vastaava.

Kova pakkanen oli jäädyttänyt yön aikana lisää joen reunoja ja sulassa kohdassakin näytti tapahtuvan jäätymistä. Kohta joki olisi täälläkin umpijäässä.

Auringon nousun kanssa kävi samoin kuin illan kuun nousun. Ohut pilviharso ilmestyi juuri ennen H-hetkeä peittämään taivaanrantaa. Siitä huolimatta näkymä joelle oli värikäs ja kuvauksellinen.

Aamun rapsakka pakkanen auttoi päätöksenteossa, oli aika vaihtaa paikkaa ja piipahtaa mökille nauttimaan lämmöstä ja herkullisista eväistä.

Mäntyjärvi laskee Peurajärveen Mäntyjokena. Pysähdyimme jo illalla ihailemaan joen ylittävältä sillalta alla vapaana kuohuvaa koskea. Koskikarakin nähtiin vaan ei edes yritetty kuvata.

Aamun käännyttyä päivään alkoi aurinkokin päästä näkyviin pilvien takaa. Rymysin sillalta kosken alajuoksulle. Se kannatti sillä veden päälle kallistuneet puut muodostivat japanilaistyyppisen sommitelman. Kuvaan tuli värikontrastia auringon valaisemista rannan männyistä.

Valoisan päivän pituus on nyt hämmästyttävän lyhyt, vaikka ei ihan Lapissa ollakaan. Tuntui siltä, että aurinko oli vasta äsken hilautunut puunlatvojen yläpuolelle, kun se jo alkoi vajota takaisin horisonttiin.

Siirryin kuvaamaan Peurajärven rantaan ja siellähän tuo illalla kadoksissa ollut kuu mollotti. Kuvassakin se näkyy, kun oikein tarkasti katsoo. Järvi oli avoin Mäntyjoen suun kohdalta. Kova pakkanen oli tehnyt jääruusuja joiden takana avoimella pinnalla näkyi vastapäisen metsän heijastukset.

Vuosi sitten elokuussa kävelimme Timon kanssa näitä samoja polkuja Mäntyjoen sillalta myötäpäivään Mäntyjärven kierrosta. Ihastuin silloin harjun kainalossa piilottelevaan Yölampeen.

Ei näkynyt täälläkään jälkiä muista kulkijoista. Hanki oli koskematon, vain suopursun varret pilkottivat sinisestä hangesta. Varjopaikkojen sini ja vastarannan pienet valon lämmittämät puunlatvat saivat sydämen sykähtämään. Tätä talven valo on parhaimmillaan. Sormien paleleminen unohtuu.

Vanhojen petäjien kyljet ovat aina vetäneet minua puoleensa niin kuin tikkaa konsanaan. Yölammen rannalla runkoja riittää. Retken parhaat valotkin sattuivat sinne joten tämänkertainen Hiidenportin turnee sai arvoisensa lopun.

Kuhmon Isosuo auringon laskiessa

Kesä on kääntymässä jälkimmäiselle puoliskolle. Poikkeusolot ovat tuntuneet täällä susirajallakin, vaikka toki ihan eri mittakaavassa kuin väkeä pursuvassa etelässä. Olemme kameraveli Timon kanssa tavanneet näihin aikoihin kesästä lähteä kuvausreissulle ja niin nytkin. Nurmeksen ABC-huoltoasemalla ei poikkeusoloista ollut tietoakaan. Väkeä oli tupa täynnä ja turvavälitkin olivat unohtuneet. Oli mukava suunnata kaukana kaikesta olevalle Peurajärvelle jossa Sara-mökki odotti.

Ulkona oli lämmintä 25 astetta, mökin sisällä sitäkin lämpimämpää. Timo totesi, että ei tarvinne lämmittää tällä kertaa. En vastustellut. Ennen maastoon lähtöä nautimme tukevan kalakukkoaterian. Eipä tullut heti nälkä ja onneksi olimme lähes koko yön ulkoilmassa.

Ensimmäisenä iltana lähdimme ihailemaan auringon laskemista Isosuon taakse. Jätimme auton Kissaniemen tienhaaraan ja kuljimme illankähmässä kohti Multisärkän nuotiopaikkaa.

Kunnan rajan jälkeen metsä muuttuu talousmetsästä luonnontilaiseksi vanhaksi metsäksi. Pitkospuut vievät pienelle suonpläntille jossa suovillat olivat kauneimmillaan. Pysähdyimme kuvaamaan villoja ja kihokkeja joita suo oli paikoin punaisenaan.

Timo oli viksuna miehenä varustautunut kasvikuvaukseen selvästi itseäni paremmin eli polvisuojalla. Taisivat polvet kuitenkin kastua sillä niin nöyränä hän polvistui märkään suohon.

Kävin viikkoa ennen tälle retkelle lähtöä kuvaamassa kämmeköitä Patvinsuolla. Lakkapolun varressa kasvaa erikoista punakämmekkää, joka poikkeaa monella tavoin tavallisesta. Saattaa olla, että kyseessä on itäisimmässä Suomessa kasvava punakämmekän alalaji.

Olin vaihtamassa objektiivia makrosta laajakulmaan, kun raju tuulenpuuska kaatoi jalustan ja sen nokassa kekottavan kameran. Ainoastaan yhdessä suunnassa oli vaara sattua pahasti ja sinne koko komeus tietenkin rysähti. Kamera osui makro edellä pitkospuihin. Palat lentelivät objektiivista ja pelkäsin myös kameran rungon vahingoittuneen. Onneksi niin ei käynyt ja kun vakuutusyhtiö tuli vastaan, ei vahinko ollut korvaamaton.

Sain uuden objektiivin sopivasti päivää ennen tälle retkelle lähtöä. Polun varressa kökötti yölepopuulle laskeutunut perhonen ja pääsin testaamaan uutukaisen makro-objektiivin laatua.

Pitkätlehdot jäivät taakse ja polku jatkui pitkoksina kohti Multisärkkää. Syväpuro ylitettiin kahteen kertaan, ensimmäinen puron ylittävä silta on nähnyt jo parhaat päivänsä. Toisen sillan kohdalla aurinko paistoi kauniisti puiden välistä muodostaen ikimetsään sopivan jännittävän tunnelman.

Haistelin tulisiko tulentekopaikalta savun hajua. Kylmiä olivat hiilet, emme nähneet ketään koko reissulla. Saimme sytytellä nuotion puuvajassa olevista huippuhyvistä puista. Makkarat paistuivat ja muutkin eväät maistuivat kun odottelimme auringonlaskua. Suolta löytyi lakkoja jälkiruoaksi.

Tulomatkalla taivas oli näyttänyt lupaavalta. Pilviä seilasi tasaiseen tahtiin suolakeuden yllä. Mitä lähemmäs auringonlaskun aika tuli, sitä vähemmän pilviä oli. Siitä huolimatta suon pinta sai komean hohteen. Kuvaaminen onnistui kun jätti taivaan osuuden pieneksi, kuten artikkelikuvasta näkyy.  Laskeva aurinko värjäsi nuotiopaikan viereiset hongat lämpimän punaisiksi.

Aurinko laski ja taivaalla olevat muutamat pilvet muuttuivat keltaisesta oranssiin. Suon villat loistivat kuin pieninä tähtinä sammalmeressä.

Jäädäkö odottamaan auringon ja mahdollisen usvan nousua Multisärkälle vai lähteäkö takaisin Peurajärvelle ottamaan pienet torkut. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon ja lähdimme lämpimässä yössä kohti autoa.

Oli mukava kävellä harjun päällä kulkevaa polkua, sillä alkumatkasta seuranamme olleet hyttyset ja mäkärät olivat ehkä menneet nukkumaan. Paarmoja ei juuri suolla näkynyt koko päivänä.

Isosuon äärimmäiseen päähän oli jo noussut usvaa. Päätös mökille paluusta oli tehty, mutta mielessä kävi olisiko sittenkin pitänyt jäädä Multisärkälle auringon nousua odottelemaan. No, ehdimme sentään torkkua mökissä puolitoista tuntia ennen kellon pirahdusta.  Se onkin jo uuden jutun alku.

Jämäsvaaran kalevalaisissa maisemissa

Kävin muutama vuosi sitten retkeilemässä ja kuvaamassa Kuhmon Elimyssalolla. Ihastuin ikihyviksi sen vanhoihin metsiin ja hiljaisuuteen. Paluumatkalla Joensuuhun pysähdyttiin Luontokeskus Petolaan. Tapanani on keräillä karttoja tulevaisuutta varten ja niin tuli Petolastakin mukaan nippu potentiaalisia uusia retkikohteita. Kotona saalista tarkastellessani mielenkiintoni herätti Jämäsvaaran esite, se hautautui kuitenkin muiden mielenkiintoisten alle.

Maaliskuulla sain yhteydenoton nurmeslaiselta valokuvaustutultani. Muiden asioiden lisäksi tuli juteltua myös Jämäsvaarasta. Hän kuvaili paikkaa ”Maasto on vaikeahko, mutta hyvin kuljettavissa. Soita kallioita, keloja, lampia ja järviä, hiljainen kulkija saattaa tavata metsäpeurojakin. Sanoisinko LUONTOELÄMYS”. Tuon viestin jälkeen oli selvää, että otan suunnan kohti Jämäsvaaraa kunhan lumet sulavat.

Lähdin aamusta ajamaan Joensuusta kohti Kuhmoa. Sää oli retkeilyyn sopiva, lämpötila 18 astetta ja taivaalla seilasi sopivasti poutapilviä. Tie Jämäsvaaralle löytyi helposti. Nousu vaaran laelle oli mukavan loiva, mutta takin sain heittää jo muutaman askeleen otettuani reppuun. Oli mukava kulkea lyhythihaisella. Nyt tosin hartioita kutittaa, sillä kesän ensimmäiset hyttysetkin havaitsivat paljaat käteni.

Mitä ylemmäs vaaran rinnettä nousin sitä komeammaksi metsä muuttui.  Ohuet pilvet päästivät sopivasti valoa lävitseen. Metsä oli juuri niin upea kuin olin odottanut. Keloja ja maahan kaatuneita puujättiläisiä oli etenemistä hidastamassa runsaasti.

Etenemisen esteet eivät suinkaan tukkineet polkua, vaan aiheuttivat jatkuvaa kuvauskaluston esiin kaivamista repusta. Päädyin lopulta kuljettamaan kameraa jalustaan kiinnitettynä, vaikka sen seurauksena hartiat olisivat jumissa seuraavat pari päivää.

Tavoitteenani oli kulkea Hepolammen laavulle asti ja tehdä aina sopivissa kohdissa pistoja pois polulta. Jämäsvaaran laella polku haarautuu, pohjoiseen johtaa reitti kohti Loukkukangasta ja etelään kohti Kaksilampista. Läksin kohti etelää.

Mikäli tulkitsen karttaa ja maastoa oikein, muodostuu Jämäsvaara kahdesta erillisestä huipusta. Niitä erottaa toisistaan uuro, joka on mielestäni yksi reitin komeimmista nähtävyyksistä. Polku kulkee kallioseinien välissä ja rinteillä kasvavat vanhat puut muodostavat katon, josta valo pääsee laikuttamaan sammaleista metsänpohjaa.

Pohdin kävellessäni myös valokuvaamista. Siihen liittyy monia ”sääntöjä” ja ohjeita. Niiden mukaan kuvaaminen keskipäivällä on tuhoon tuomittua, sillä kuvista tulee liian jyrkkiä. On totta, että kamera ei pysty toistamaan samaa mitä silmä näkee.

Jos kuitenkin jaksaa odottaa pilvenreunan lipumista auringon eteen, niin keskipäiväkin voi olla oivallinen kuvausaika. Aukeammille paikoille tulee enemmän taivaan heijastamaa valoa ja kuvista tulee lähes kolmiulotteisia.

Pääpolulta erkanee pisto takaisin kohti pohjoista. Viitassa lukee Kallio. Kartasta näkyi, että edessä oli jyrkänne ja sieltä mahdollisesti näkymä Jämäsjärvelle. Järvi tosiaan pilkisteli puiden välistä, mutta itselleni tätä suuremman vaikutuksen teki rinteen kalevalainen näkymä.

Oli pysähdyttävä ihailemaan ja rauhoittumaan. Mistään ei kuulunut ihmisen aiheuttamaa hälyä, käki kukahteli jossain kauempana. Järven rannoilla ei näkynyt ainuttakaan mökkiä eivätkä vesiskootterit pörränneet tunnelmaa pilaamassa.

Jämäsvaaran jälkeen polku ohittaa pienen nimettömän suolammen. Kävin sen rannassa kuvaamassa veteen sortunutta petäjää. Tiesin jo kuvia ottaessani, että tulos ei ole kohteen arvoinen ja päätin paluumatkalla korjata tilanteen.

Evästauon pidin Kaksilampisen laavulla. Paikat siellä olivat hienossa kunnossa, vaja täynnä puita ja laavu kuin uusi. Mietin syödessäni, että vaikka laavut ja niiden huolto ovat kunnossa, niin pitkokset vastaavasti olivat tiensä päässä. Jostain luinkin, että niitä ei tulla uusimaan.

Valokuvaan on vaikea löytää mittatikkuja, joista kohteiden koko kävisi ilmi. Vastaan tuli niin jättimäisiä puita, että ainoa riittävä mittatikku löytyi kameran takaa. Itselaukaisija ja juoksu kuvaan ratkaisi asian.

Kaksilampiselta suuntasin kohti Hepovaara. Lämpömittari ei kuulu vakiovarusteisiini, mutta kaikesta päätellen lämpötila lähenteli jo hellelukemia. Olin varannut vettä mukaan pari litraa, mutta pieni epäily sen riittävyydestä hiipi mieleeni. Muistelin retkeä Jonkerin Hiidenportille. Vesi loppui silloin kesken ja selvisin syömällä mehukkaita mustikoita.

Päätin piipahtaa Jämäsjärven rantaan huuhtomaan hiet naamaltani. Ennen polun haarautumista on pieni suonpläntti ja siellä maahan sortunut puujättiläinen.

Olin suunnitellut jatkavani Hepolammelta vielä palan matkaa eteenpäin tutkailemaan rauhoitettua karsikkopetäjää. Kello oli kuitenkin rientänyt ja veden riittäminen hieman arvelutti joten käännyin takaisin kohti Jämäsvaaraa.

Valo oli muuttunut lämpimäksi illan tullen ja poikkesin polulta sen pienen suolammen partaalle. Koin kolmannen kevään saman vuoden aikana. Ensimmäinen oli Porkkalanniemellä, toinen Joensuussa ja kolmas täällä Jämäsvaaralla. Rannan koivujen heleys oli juuri nyt parhaimmillaan.

Läksiäiskahvit join Hanhilammen tulentekopaikalla. Jämäsvaara on upea retkipaikka. Ilmeisesti monetkaan eivät tunne sitä, sillä koko päivän aikana en tavannut ketään. Polut näyttivät olevan vähällä käytöllä, joten tämä päivä ei ollut poikkeus. Rengasreitin puuttuminen saattaa olla kynnyskysymys osalle retkeilijöistä.

Eläinten jättämiä jälkiä näin runsaasti. Ainakin karhut ja hirvet liikkuvat alueella. Metsäpeuraa en harmikseni nähnyt, sen jätöksiä kylläkin.

 

 

 

Illasta aamuun Teerisuolla

Olemme retkeilleet kameraveli Timon kanssa muutamia kertoja Kuhmon Multisärkällä. Paikka on osoittautunut vallan mainioksi sekä retkeilyn että valokuvaamisen suhteen. Kaivoimmekin taas kartat esiin ja aloimme suunnittella yön yli kestävää reissua Teerisuolle. Lähtöpaikaksi valitsimme Tuulivaaran kääntöpaikan.

Veimme ylimääräiset tavaramme tutuksi käyneelle Peurajärven mökkialueelle. Sää näytti vähän liiankin hyvältä, sillä pilviä ei taivaalla juurikaan seilannut. Lämpötila pyöri kymmenen asteen tienoilla, joten vaeltaminen kuvauspaikoille sujui suotuisissa merkeissä. Itikatkaan eivät häirinneet edellisten reissujen tapaan.

Tuulivaaralla ajatuksia herätti kantopinon päälle heitetty hirven talja. Mikä lie tarina sen takana.

Polku Kiurulammelle lähti metsätraktorin jälkiin peittyneenä. Alkumatka ei siis lupaillut hyvää. Maisema muuttui kuitenkin kuin taikaiskusta, kun tulimme Vasikkalampien    maastoon. Suojelualueen ja käsitellyn metsän raja oli kirjaimellisesti viivaimella vedetty.

Pysähdyimme ihailemaan Kiurulammella päivystävää kaakkkuria. Odottelin turhaan sen omaleimasta laulua. Jatkoimme kohti Teerilampea.

Polun varrella on kaksi pientä lampea, joille ei kartassa löydy nimeä. Lammen rannalla kukki suopursu. Valo siivilöityi kauniisti puiden lomasta veteen. Pinnalla oli ilmeisesti männyn siitepölyä, joka värjäsi valoisat kohdat.

Tulimme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua Teerisuon laavulle. Matkan varrella emme nähneet hengellä heiluvaa, mutta polun vierestä löytyneet banaanin kuoret paljastivat, että muitakin oli liikkeellä. Niinpä ei ollut yllätys, kun kohtasimme laavulla helsinkiläisen pariskunnan. Olivat jo kolmatta päivää maastossa.

Mukava oli vaihtaa ajatuksia maisemista ja reiteistä. Yhteiseksi huoleksi osoittautui pitkoksien huono kunto. Ettei vain tästäkin reitistä olisi tulossa ns. kumisaapasreitti. Jos näin käy niin kulkemisesta tulee lähes mahdotonta.

Koska aikaa auringonlaskuun oli, niin jatkoimme Timon kanssa Iso-Korkealle. Ajattelin tutkia myös Rajavaaran maastoa, mutta se jäi tällä kertaa pelkäksi ajatukseksi. Reissu ei ollut turha, sillä polun varrelta läytyi kuvattavaa, kasveja ja maisemia.

Tulimme sopivasti Teerisuon laavulle. Naapurimme olivat jo siirtyneet yölepopuulle telttaansa. Aurinkokin oli laskemassa mailleen, joten oli aika etsiä hyviä kuvakulmia suolampien rannoilta. Tuuli oli täysin tyyntynyt ja lammen vesi toimi täydellisenä peilinä.

Mitä lähemmäs auringonlasku tuli sitä värikkäämmäksi taivas muuttui. Kun vielä usva nousi pienistä suolämpäreistä, oli näkymä suorastaan mykistävä. Joku voi luulla, että  artikkelikuvassa saturaatio on väännetty huippuun. Tosiasiassa sitä piti hieman vähentää, että uskoisitte näkemäänne.

Värit hävisivät taivaalta puolen yön paikkeilla. Lämpötila laski lähelle nollaa, mutta nuotion äärellä oli miellyttävä makoilla. Unta oli kuitenkin turha edes yrittää, sillä penkki oli paitsi kova myös kapea. Kuu oli noussut taivaalle ja siitä saimme sopivaa askaretta.

Auringonnousua odottelimme Teerilammen rannalla kahden maissa. Uni oli tulla silmään, mutta kun leikkiin ryhtyy on se myös kestettävä.

Taivas oli lähes putsaantunut pilvistä. Aamun värit poikkesivat illan voimakkaista väreistä. Nyt valo oli hempeän pastellia.

Aamun valon punaamat puut kuvasin Kiurulammen rannalta. Siellä usva nousi lammesta, mutta väsy alkoi selvästi viedä suuremmat halut uusien kuvakulmien etsimiseen.

Kello lähestyi puolta neljää, kun saavuimme Tuulivaaralle. Enää pieni ajomatka mökille ja sitten ansaitut unet. Ylitimme Porttijoen ja ohitimme Käärmesärkän parkkipaikan. Usva nousi sekä joesta että Syrjälammista. Jarrut pohjaan ja suunta kohti parkkipaikkaa.

Usva yhdistettynä matalalta tulevaan valoon ja upeaan maisemaan on palkitseva kohde. Kuvattiin samoilla paikoilla, joilla oltiin vajaa vuosi sitten syysretkellä. Kannatti pysähtyä.

Mökillä painuin suoraan pehkuihin. Timo sen sijaan jaksoi vielä kuvata rannan suopursuja. Heräsin muutaman tunnin unien jälkeen mökkiä tärisyttäneeseen jyrinään. Mitä lie ollut. Tuntui kuin se olisi lähtenyt mökin sisäpuolelta.

Kevään merkkejä Kuhmon Multisärkällä

Multisärkkä teki viime syksynä suuren vaikutuksen. Päätimmekin kameraveli Timon kanssa uusia kuvausretken sinne keväthangilla. Sopivan ajankohdan löytyminen on eläkeläisukoilla kiinni lähinnä säistä. Lumesta ei tänä vuonna ole puutetta, mutta liikkumista helpottava hankikanto ei ole itsestäänselvyys.

Retkeni Patvinsuolle osoitti, että soilla hanki kantaa. Varasimme tutun Luppo-mökin Mäntyjärven rannasta kahdeksi yöksi. Sääennusteet lupasivat kelpo kelejä sekä torstaiksi että perjantaiksi.

Olimme perillä hyvissä ajoin torstaiaamuna. Lämpötila mökin sisällä oli täsmälleen sama kuin ulkona, nolla astetta. Timo aloitti heti lämmitystoimenpiteet. Ruokailun jälkeen lähdimme tiedusteluretkelle Käärmesärkälle. Mökin lämpömittari näytti kymmentä astetta.

Käärmesärkän parkkipaikkaa ei ollut aurattu koko talvena. Emme nähneet myöskään jälkiä ihmis- eikä eläinliikkujista. Hiihdimme Porttijokivarteen. Hanki kantoi Syrjälammin jäällä, mutta upotti liukulumikengilläkin metsässä. Emme jatkaneet Hiidenportille vaan siirryimme sen sijaan Porttijoen varteen, Kuhmon tien toiselle puolelle.

Sääennusteet ovat vain ennusteita, sillä auringonpaisteen sijasta saimme perusharmaata valoa. Se sopi minimalistisen näkymän ikuistamiseen.

Paluumatkalla mökille pysähdyimme Mäntyjoen sillalle ihailemaan ja myös kuvaamaan koskikaraa. Vanha sanonta suutarin lestistä pitää paikkansa. Lintukuvia on turha yrittää ilman todellista innostusta asiaan.

Hurautimme seuraavaksi Peurajoen Peurakoskille. Aurinko ei varsinaisesti paistanut, mutta kuitenkin kurkisti ujosti pilvien läpi. Saukko oli jättänyt jälkijononsa kosken rantaan. Kuvasin useita ruutuja lähes samoilta jalansijoilta. Ainoastaan se, jossa näkyy heikko valonvälähdys hangella miellytti.

Ensimmäiset kevään merkitkin oli jo nähtävissä, vaikka lunta kosken rannalla oli lähes metri. Punaiset norkot näyttivät veden sineä vasten kuvauksellisilta.

Päivä oli retkeilyllisesti hieno, mutta valokuvauksellisesti pieni pettymys. Valo väheni nopeasti ja oli aika siirtyä huoltotoimenpiteisiin. Kahvi ja kanelimunkki maistuivat taivaallisilta. Kanelimunkki on eteläpohjalaisen kansallisruokaa kropsun lisäksi.

Timo jatkoi tomerasti lämmitystoimia. Niiden seurauksena mittari näytti 32 astetta kun oli aika mennä levolle. Varmuudeksi Timo lisäsi vielä muutaman puun takkaan luomaan tunnelmaa.

Kello pirahti puoli seitsemältä. Aamupala lämpimässä mökissä oli kieltämättä luksusta. Yön hikoilukin unohtui. Näkymä ulkona ei sen sijaan ollut toivottu. Yöllä oli satanut lunta, mutta kova tuuli oli putsannut puut lumettomiksi. Päätimme kuitenkin lähteä reippaasti kohti Multisärkkää, säästä huolimatta.

Auto jätettiin Kissaniemen tienhaaraan. Hanki kesti metsässä hieman edellistä päivää paremmin, mutta paidan kastumista ei voinut välttää. Suolla sen sijaan oli huippu hankikanto. Tuulta oli lähes kymmenen metriä sekunnissa, ja lumi pöllysi komeasti. Kuvasin sitä sarjatulella. Artikkelikuvan valitseminen melkoisesta määrästä lähes samanlaisia kuvia on työlästä, joten taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta laskea sarjana.

Auringosta ei ollut tietoakaan kun saavuimme Isosuolle. Suon reunassa tököttävä kelo sopi hyvin harmaaseen tunnelmaan. Kelon juurella oleva pieni mänty oli ainut väriläikkä maisemassa. Mistä lie johtuu, että kelot ja muutkin raihnaiset ja vanhat puut ovat minulle läheisiä.

Hiihtelimme kohti Multisärkkää. Pysähdyimme tuon tuostakin ihailemaan maisemaa. Pitkätlehdot -niminen paikka on syyspimeälläkin näyttänyt komealta. Kuljimme silloin otsalamppujen valossa, joten sain metsästä ainoastaan aavistuksen. Kontrastiton valo paljasti nyt metsän monimuotoisuuden. Sieltä voi erottaa kaiken ikäisiä yksilöitä taimista lakkapäihin ja keloihin.

Olin lähes menettänyt uskoni moderniin ilmatieteeseen. Pilvipeite alkoi kuitenkin rakoilla ja ennuste käydä toteen. Ensimmäinen valoläikkä metsänreunassa on aina sykähdyttävä. Talvinen maisema muuttuu hetkessä keväiseksi. Valon väri on keväällä aivan omanlaisensa.

Multisärkän nuotiopaikka oli metrisen hangen peitossa. Siitä päätellen reitillä ei  ole talvella kulkijoita. Timo kaivoi lumet ja itse lähdin pilkkomaan puita. Liiterissä oli erinomaiset polttopuut. Ovi on suunniteltu itseäni huomattavasti pienemmälle retkeilijälle. Iskin pääni oven kamanaan sellaisella voimalla, että niska on kipeä ja päälaki vereslihalla vielä tätä kirjoittaessani. Nöyryyttä oppii vain kumartamalla. Tällistä huolimatta nysämakkarat maistuivat herkullisilta.

Paluumatkan hiihtelimme Multisärkän reunaa pitkin. Jo kaukaa näin erään upeimmista koskaan kohtaamistani keloista. Sen kuvaaminen osoittautui vaativaksi tehtäväksi. Kelo oli rinteessä ja sen ympärillä kasvoi nuoria mäntyjä. Ainoastaan suoraan alta kuvattuna sain mielestäni sen upeat muodot näkyviin.

Aurinko valaisi Pitkälehtojen reunaa matalalta. Suolla kasvavat muutamat männyt ja koivut olivat yhä valossa, mutta niiden takana oleva metsä jo syvässä varjossa. Metsätaipaleella Kissaniemen tienhaaraan hanki ei enää kestänyt. Onneksi matkaa oli vain puoli kilometriä.

Iltatoimet mökillä sujuivat normaalisti. Timo lämmitti takkaa ja minä keitin kahvit. Tällä kertaa pysyimme kohtuudessa. Kahvia keitettiin vain neljä kupillista ja lämpötila ennen puolta yötä oli mökissä sopivat 24 astetta.

Ennen yölepopuuta kävimme vielä kuvaamassa yötaivasta. Olin kuljettanut mukanani myös lumikenkiä, joten päätin kokeilla hangen kestävyyttä niillä. Timo hiihteli kevyesti liukulumikengillään ja minä upposin metriseen hankeen lumikenkineni. Peukutan liukulumikengille.

Nykykamerat mahdollistavat uskomattomia asioita. Kuvasin taivasta 20 sekunnin valotusajalla ja ISO-asetuksella 1600. Aukko oli 2,8. Kuvista tuli vähintään siedettäviä. Päätin kokeilla myös hieman erilaista menetelmää. Pidin säädöt muuttumattomina, mutta väläytin lähimpänä kasvavaa mäntyä otsalampulla vajaan sekunnin ajan.

Retkemme vahvisti ajatusta, että Hiidenportin kansallispuistoa pitäisi laajentaa Teerisuon-Lososuon soidensuojelualueelle. Näin upeaa vanhojen metsien ja ojittamattomien soiden aluetta ei monta löydy.