Paluu paratiisiin

Keväällä kävin etsimässä paratiisia kamerakaverini Samin opastuksella. Se löytyi läheltä Puntarikoskea vain muutaman kymmenen kilometrin päästä Joensuun torilta. Paratiisi on syntynyt puron hiekkakankaaseen aikojen kuluessa uurtamaan syvään kanjoniin. Puron vesi on kirkasta, vaikka se virtaa osittain soistuneiden alueiden läpi. Rotkon rinteillä kasvaa ikimetsää, jonka mahtihaavat ja -kuuset estävät suoran valon pääsyn ainakin näin syksyllä puron varteen.

Paratiisiin on tunnetusti vaikea päästä, niin myös tänne. Ensin on ylitettävä märkä suo. Suon pohjalle on kaatunut lukematon määrä leppiä, joiden rungot ovat liukkaita ja petollisia. Niille tekisi mieli astua kun saapas uppoaa suon rautapitoiseen mutaan. Kumpparin hörppääminen on kuitenkin pienempi paha kuin suohon kaatuminen. Suon jälkeen on vielä taiteiltava rotkon jyrkillä rinteillä.

Lähdimme Samin kanssa liikkeelle heti aamusta. Päiväksi oli luvattu jopa myrskyä ja tuuli olikin melkoinen, kun lähestyimme paratiisia. Yöllä oli ollut pakkasta joten suon heinät ja saniaiset olivat vielä kuurassa.

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta rotkon pohjalle osui vain pieniä valon välkähdyksiä. Sininen taivas värjäsi puron pienen koskipaikan kameran kennon silmissä sinertäväksi.

Maisema voi muuttua pienessäkin ajassa merkittävästi. Ihmisen vähäisetkin jäljet ovat häviämässä paratiisista sillä molemmat puron yli aikanaan johtaneet sillat ovat romahtaneet täysin. Ensi talvi ja kevään tulvat tekenevät selvän lopuista rakenteista. Silloille johtaneet polut ovat jo hävinneet.

Itse paratiisikin on muuttunut kevään käyntimme jälkeen. Vaikka kesä oli mielestäni vähäsateinen, olivat rotkon reunat paikoin romahtaneet. Uskon noiden maanvyörymien johtuvan sadeveden virtauksista eikä kovista tuulista, sillä tuuli ei pääse juurikaan rotkon reunoille.

Romahdusten seurauksena on paljastunut hiekkaseinämiä ja muodostunut läpipääsemättömiä rytöjä. Joimme kahvit kovasti kallellaan olevan valtavan kuusen juurella. Se tulisi romahtamaan seuraavan vuoden aikana. Pohdimme että olisi melkoinen näky olla todistamassa moista rytinää. Kahvit pitäisi ainakin juoda kaukana kaatuvien puiden juurakoista.

Laskeuduin puron rantaan uusia kuvakulmia etsimään. Mitä ihmettä lähes mustien lehtien välissä pilkotti. Oli kuin joku olisi ripotellut ruskeita palloja lehtien lomaan. Ilmeisesti löytöni ovat sieniä ehkä jonkin sortin kuukusia. En ole moisia koskaan nähnyt.

Purossa oli nyt vähemmän vettä kuin keväällä. Vaikka metsän pohja näyttää paikoin lähes soiselta, on puron pohja kova, soran ja hiekan peittämä. Kuolleet koivun ja haavan lehdet peittivät kauttaaltaan rotkon pohjan. Lehtien väri muuttui lähes mustasta ruskean kautta kirkkaan punaiseen.

Aurinko ei päässyt paistamaan rotkon pohjalle vaikka oli jo keskipäivä. Jyrkän rinteen päällä sen sijaan oli valoläikkiä siellä täällä. Mietin viitsisinkö kiivetä ylös rinnettä katsomaan mitä sieltä löytyisi. Toisaalta juuri nuo pienet välähdykset tummassa ympäristössä saattavat tarjota parhaat valokuvauskohteet.

Kaahiminen kannatti, sillä aurinko valaisi hetkellisesti ikivanhan haavan kyljen jossa kasvoi merkillisen näköisiä sieniä. En edes yritä arvata, mitä ne ovat. Juuri tälläisiä yllätyksiä paratiisi tarjoaa.

Aika kuluu paratiisissa kuin siivillä eikä nälkäkään vaivaa vaikka eväänä oli vain kaksi pientä pullaa. Aurinko järjesti vielä kauniin näkymän kuusirinteeseen kun saavuimme maailman rajalle. Valot, varjot ja kuusten kuivat alaoksat muodostivat kauniin sadunomaisen mosaiikin.

Tuuli ei päässyt tunkeutumaan paratiisiin, mutta sen ulkopuolella suorastaan myrskysi. Luin jälkeenpäin lehdestä, että torilla oli kauppahallin rakennustyömaata suojaavat seinät kaatuneet tuulen voimasta.

Porttilouhen rotko

Yhdeksäntoista kilometriä Juuan keskustasta Nurmekseen on valtatien varressa viitta vasemmalle, Tervavaara. Muutama vuosi sitten tien varteen ilmestyi lisäopaste, Porttilouhi. Kun ensimmäisen kerran seikkailin noissa maisemissa kahdeksan vuotta sitten, ei minkäänlaisia opasteita ollut. Tietoa moisesta paikasta sain Tuomo Kesäläisen ja Aimo Kejosen kirjasta Suomen Rotkot. Siinä Porttilouhi mainitaan Suomen hienoimpiin kuuluvaksi rotkoksi.

Kahdeksassa vuodessa ehtii unohtaa monta asiaa, mutta rotkon kauneus ja lähtöpaikan autio talo vai liekö metsästysmaja, olivat jääneet mieleeni. Jätimme auton tuon mainitun talon pihaan. Kävin kokeilemassa kämpän ovea ja ihmetyksekseni se oli auki. Sisällä oli vieraskirja, muutama peti patjoineen ja runsaasti ruokailuvälineitä.

Polku rotkolle ei ollut jättänyt mitään muistikuvia. Maasto on tyypillistä tasaikäistä nuorta metsää. Rotko tulee vastaan yllättäen noin puolentoista kilometrin kävelyn jälkeen. Jyrkät seinämät putoavat pystysuoraan vain metrin päästä polulta.

Rotko on syntynyt kallioperän siirrokseen, jonka jääkauden mannerjään sulamisvedet ovat aikanaan puhdistaneet irtoaineksista. Sen reuna muostuu paikoin kuin pystysuorista pilareista, joiden päällä kasvaa jäkälää ja pystyssä sinnitteleviä mäntyjä.

Rotkon reunalla on nuotiopaikka, jonka vierestä laskeutuu polku rotkon pohjalle. Alasmeno on jyrkkä ja ainakin näin syksyn märällä kerillä varsin liukas. Könyäminen alas kannattaa, sillä paikan jylhyys ja toisaalta uskomaton vehreys paljastuu vasta siellä koko komeudessaan.

Kulkeminen rotkon pohjalla oli nyt helpompaa kuin kahdeksan vuotta sitten, sillä Porttipurossa virtasi vain vähän vettä. Paikoitellen se hävisi pitkäksi matkaksi kivenjärkäleiden alle. Ainoastaan veden lorina kertoi puron läsnäolosta.

Rotkon seinämässä on repeämä, johon on kiilautunut suuri laattamainen kivenjärkäle. Näin on muodostunut vaikuttava portti, jonka läpi kulkevan vaivaisen taudit tarinoiden mukaan häviävät. Kerrotaan, että suuret tietäjät kuten Ukko-Kinolainen, Vaara-Jaska Eronen ja Noita-Eskelinen ovat aikanaan käyttäneet porttia omissa menoissaan.

Mietin itsekin portin läpi ryömimista jos vaikka siten olisi auennut tie toiseen ulottuvuuteen ja samalla olisi vielä tauditkin jääneet menneisyyteen. Säästin kuitenkin tämän parannuskeinon tulevaisuuteen.

Rotkon pohjaa peittää paksu sammalkerros. Niiden alla on valtavia seinämästä irronneita kivenlohkareita. Niiden väleissä kasvaa melko järeita kuusia ja koivuja. Tunnelma on hämärän salaperäinen ja voin kuvitella, että pimeällä jopa pelottava. Ei ihme, että parantajat aikanaan valitsivat Porttilouhen menojensa tapahtumapaikaksi.

Nousimme ylös rotkosta nuotiopaikalle, jossa edellisten retkeilijöiden jättämät halot vielä surullisesti savusivat. Pitkän yrittämisenkään jälkeen puut eivät suostuneet syttymään kunnolla, sen verran märkiä kun olivat.

Yritin pilkkoa halkoja, mutta kirves oli terävyydeltään kivikirveen luokkaa ja vielä paksulla kettingillä puuhun telakoitu. Edes vuolemani kiehiset eivät auttaneet, joten söimme eväät savuavan nuotion ääressä.

Laskeuduin lopuksi rotkon pohjalle sen länsipäästä. Täältäkin näkymät olivat kerrassaan komeat.

Porttipuron pieni putous sai veden vaahtoamaan. Puro hävisi kivien alle näkymättömiin vaikka virtaus oli kohtuullinen. Rotkon hämärässä veden sini ja sammalen loistava vihreä muodostivat erikoisen yhdistelmän.

Löysin toisenkin portin rotkon reunoja kolutessani. Suuret lohkareet olivat tukkineet sen lähes kokonaan, mutta ketterä ja hoikka ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan.

Nuotiokin syttyi lopulta kuin itsestään kun tuli aika lähteä paluumatkalle. Istuimme vielä hetken nuotion loisteessa ja suunnittelimme seuraavaa retkeä Porttilouhen maisemiin. Kartan mukaan rotkot jatkuvat länteen ja niitä seuraileva UKK-polku johtaa Saarilammen tulentekopaikalle. Matkaa Porttilouhesta sinne on pari kilometriä. On mukava miettiä miltä maisemat matkan varrella näyttävät. Kartan perusteella ne ovat upeita, mutta voihan olla, että jäljellä on ainoastaan hakatut metsäaukeat.

Salminuuron vesiputous

Salminuuro on parikymmentä kilometriä pohjoiseen Kontiolahden keskustasta. Sinne ei ole helppo löytää vaikka se on lähellä Kajaanintietä. Alueella ei ole polkuja eikä minkäänlaisia opasteita. Lähdin kamerakaveri Samille näyttämään tietä uuron pohjalle ryöppyävälle putoukselle.

Reitti putoukselle on sangen vaativa, kuten nimen liitteestä uuro voi päätellä. Ensin on löydettävä turvallinen paikka laskeutua jyrkännettä alas ja sitten vielä ylitettävä uuron pohjalla oleva hyllyvä suo. Sen alla virtaa puro kohti Kalliojärveä. Olen ylittänyt tuon suon kymmeniä kertoja, mutta silti mielessä pyörii ajatus, mitä jos jalka menee läpi sammalmatosta.

Ylitys onnistui meiltä hyvin ja jatkoimme suon reunaa pitkin kohti putousta. Ruska oli puissa jo ohi, mutta suon ruska jatkui komeasti. Voimistuva kohina kertoi määränpään lähestyvän. Vähäsateisesta syksystä johtuen putouksessa oli melko pieni virtaus, mutta siitä huolimatta näky herätti kuvausvietin.

Sillä aikaa kun kuvasin putousta alhaalta oli Sami kiivennyt jyrkkää rinnettä pitkin sen yläpäähän. En ole aikaisemmin sinne kaahinut, mutta reitin nähtyäni lähdin sinne minäkin. Ja kyllä kannatti. Puro laskeutuu kohti putousta vanhassa metsässä.

Olimme lähteneet Joensuusta kolmelta ja aika oli rientänyt vilkkaasti hienoja maisemia kuvatessamme. Valoa vanhan metsän pohjalla oli vähän, joten valotusajat tulivat pitkiksi, vaikka säädin kameran ISO-arvoakin suuremmaksi.

Virtaava vesi näyttää kuvassa sumealta kun valotusaika pitenee. Lopputulos jakaa katsojien mielipiteitä. Purossa veden mukana kiitävät kuplamuodostelmat saivat aikaan kuvassa näkyvät vaaleat viivat. Tähän ne sopivat mielestäni hyvin.

Jyrkänteen päällä rymyämisen jälkeen maistui kahvi ja eväät. Kiertelimme vielä suon reunassa ihailemassa ruskaa ja vastapäisen kallioseinämän kuusia. Kävelin osittain kaatuneen koivun alle ja näkymä muuttui suorastaan absurdiksi. Puu näytti kasvavan ylösalaisin ja sen jäljellä olevat keltaiset lehdet loistivat tummaa taustaa vasten kuin pointillistisen taiteilijan tekeminä.

Harmaa sää vahvisti suon värejä. Tyyni sää sai aikaan komeat heijastukset lammen pintaan. Rannalla kasvavat lämpimän oranssinkeltaiset heinätupsut pomppasivat esiin kylmän sinisestä vedenpinnasta.

Kävimme vielä Kallojärven päässä ennen suon ylitystä. Omien tulojälkien etsiminen oli varmin tapa päästä kastumatta hyllyvän sammallautan yli.

Jyrkkää paluureittiä kiivetessäni näin kaatuneen kuusen kyljessä loistavan jotain sinistä. Lähempää tunnistin sen jonkinsortin kääväksi. Vaikuttiko hämäryys ja suuri kosteus siihen, että kääpä näytti lähettävän sinistä valoa.

Salminuuro näyttää rotkon reunalta koko komeutensa. Omasta mielestäni se on jopa monipuolisempi luontonsa puolesta kuin tunnetumpi Kolvananuuro. Yhtä syvä Salminuuro ei toki ole, mutta sen pohjalla oleva suo ja lukuisat pienet lammet sekä tietenkin putous nostavat sen arvoa.

Paluumatka Joensuuhun sujui vaihtelevasti. Viisikymmentä metriä ennen Kajaanintietä tukkirekka plokkasi tien. Jouduimme odottamaan puoli tuntia tukkien lastaamista. Aika sujui kuitenkin leppoisasti jutellessa ja Mark Knopleria kuunnellen. Totesimmekin toisillamme olevan hyvä ja yhteinen musiikkimaku.

Illan hämyssä Lahnasuolla

Palattuani autolle Paha Oinasvaaralta innostuin lähtemään vielä Lahnasuolle ilman suurempia tavoitteita valokuvaamisesta. Kunhan istuisin hetken nuotion ääressä ja nauttisin loput evääni.

Lahnasuon parkkipaikalla oli kaksi autoa tullessani. Pitkospuilla ennen Iso Maksimansaarta tuli vastaani pariskunta. Kysyin olivatko jättäneet nuotiota Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalle. Nuotioita olivat kuulemma tehneet useitakin, mutta eivät sinne.

Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan ihailemaan komeaa ruskaa. Taivas oli melko tarkkaan pilvien peitossa, joten valoa oli yllättävän vähän. Muistelin kuinka noin vuosi sitten jouduin samoilla paikoilla pakenemaan satojen hirvikärpästen hyökkäystä. Jouduin poistamaan iholtani avosuolla kymmeniä hirvityksiä. Nyt niitä ei onnekseni tuntunut olevat lennossa.

Pitkospuut Iso Maksimansaaresta Pieneen Surkanvaaraan sykähdyttävät. Ajan kuluminen nousi niitä kävellessäni mieleen. Nämä ovat jo ainakin toiset pitkokset vai ehkä jopa kolmannet joita pitkin olen suon ylittänyt ja niidenkin aika on paikoin pian lopuillaan. Reilu neljäkymmentä vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa täällä ihailemassa kukkivia suovilloja.

Nälämänjoen sillalla voi usein jo haistaa, onko Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalla väkeä tulen ääressä. Ei haissut makkaralta tällä kertaa.

Nuotionpohja oli kylmä, ja olikin aloitettava puiden pilkkomisella. Puuliiteri oli täynnä kuivaa puuta. Pilkoin puut ohuiksi ja vuolin kunnon kiehiset, joten nuotio syttyi lähes itsestään, yhdellä tulitikulla tietenkin. Nautiskelin hetken mukavasti lämmittävän nuotion ääressä ja popsin loput evääni. Toki myös yhden selfienkin otin.

Kaikki näyttää illan pimentyessä erilaiselta. Pihlajan rääpäle sai ehkä pienen lisän väreihinsä lähellä palavasta nuotiosta. Oli täysin tyyntä, joten pääsin kokeilemaan erilaisia aukkoja. Omasta mielestäni tämä lähes täydellä aukolla otettu versio on paras. Kohde nousee esiin mukavasti tuosta epäterävästä taustasta. Dia-aikana tälläisen kuvan ottaminen olisi jäänyt väliin.

Nuotiossa puut olivat palamassa loppuun ja oli aika lähteä kotimatkalle. Taivas näytti olevan paksun pilviverhon peitossa, ainoastaan aivan taivaanrannassa näkyi kirkas vana. Pakkasin kameran reppuun ja lähdin pitkoksille.

Jo ennen Nälämänjoen siltaa pysähdyin ja laitoin kameran takaisin jalustalle. Ei tuo näkymä vielä mikään erityisen komea ollut, mutta jotain sentään.

En ole koskaan nähnyt mitään tälläistä. Taivas suorastaan räjähti liekkeihin. Kaksi minuuttia yllä olevan kuvan jälkeen maisema oli alla olevan kuvan kaltainen. Oli toimittava nopeasti sillä valaistus muuttui jatkuvasti. Valotuksen kanssa piti olla erityisen tarkka sillä kontrasti oli taivaan ja suon välillä valtava. Onneksi kamerani kestää hyvin jopa tälläisiä tilanteita.

Tuo taivaan ilotulitus kesti tarkalleen kymmenen minuuttia. Räiske loppui lähes yhtä lyhyessä ajassa kuin oli alkanutkin. Otin lopuksi vielä kuvan hiipuvasta taivaasta. Loppumatkan sain kävellä pilkkopimeässä. Pitkokset näkyivät kuitenkin vähän vaaleampina tummaa suota vasten.

Paha Oinasvaaran rotko

Paha Oinasvaara sijaitsee Patvinsuon kansallispuiston kupeessa lähellä Hiienvaaran ampuma-aluetta. Aikomuksenani on ollut jo pitkään käydä Paha Oinasvaaralla ja sen rotkossa. Olen tutkinut paikkaa kartasta ja miettinyt, mitä kautta sinne olisi helpoin päästä. Siirryin aikomuksesta toteuttamiseen, kun sain kameraseuran lauantaikävelyllä Karilta hyvät ohjeet siitä miten rotko löytyy.

Aamun sade muuttui iltapäivällä puolipilviseksi, juuri sopivaksi valokuvausretkelle. Ostin kunnon eväät Uimaharjun Viipukasta ja jatkoin Uimaharjun tietä kohti Paha Oinasvaaraa. Auton jätin Saahkarinvaaran tieltä kääntyvän metsäautotien varteen. Polku perille löytyi hyvien ohjeiden avulla helposti.

Alkumatkasta polku kulki tiheässä pusikossa ja aloin jo epäillä vastaisiko paikka odotuksiani. Onneksi rytöä oli vain parisataa metriä. Maasto muuttui kauniiksi kengasmetsäksi. Vielä muutama kymmenen metriä ennen määränpäätä Paha Oinasvaara kätki salaisuutensa.

Korsu putkahtaa esiin kuin tyhjästä, sillä se on rakennettu suoraan kalliorepeämän eli rotkon päähän. Samalla paikalla on ollut ennen nykyistä korsua jonkin sortin piilopirtti, jota ilmeisesti myös neuvostodesantit olivat käyttäneet jatkosodan aikana terrorisoidessaan lähikyliä.

Nykyisen korsun ovat rakentaneet Onttolan rajajääkärikomppanian varusmiehet vuonna 2004. Korsun sisällä on kamiina, joten siellä voisi majoittua myös keväällä ja syksyllä. Talvella tilanne voi olla toinen, sen verran harvoilta seinät osin näyttivät. Makuutila ei pieneltä porukalta lopu, sillä kerroslaverit ovat leveät.

Rotkolla ei ole nimeä, mutta liittyisiköhän etuliite paha Oinasvaaran edessä tähän. Voisin kuvitella, että pimeässä kulkiessa tuo yhtäkkinen kymmenen metrin pudotus kuiluun on voinut koitua jonkun kohtaloksi. Kun rotkoa lähestyy sivulta on sen huomaaminen vaikeaa sillä mikään muuten tasaisessa ja helppokulkuisessa kangasmaastossa ei varoita pudotuksesta.

Tunnelma rotkon sisällä on satumainen. Sen leveys on kapeimmillaan vain noin puoli metriä ja leveimmilläänkin vain muutamia metrejä. Kallioseinät nousevat molemmin puolin pystysuoraan tai jopa sisäänpäin kaareutuen noin kymmenen metrin korkeuteen.

Rotkon pohja on kirkkaan vihreän sammalen peitossa. On myös ihmeellistä, miten kookkaita puita siellä mahtuu kasvamaan. Rotkon seinät ovat kuin päällekkäin ladotuista valtavista kivistä kootut. Kivien saumoissa kasvaa saniaisia, jotka olivat nyt saaneet syksyn kultaisen värin.

Paha Oinasvaaran laella ei kasva vanhoja puita, mutta ruskan kirjomana ja erilaisten kalliopaljastumien täplittämänä metsä on varsin kaunista. Paikoin on myös maahan sortuneita keloja, joten jossain vaiheessa täältäkin järeitä puita on kaadettu. Nykyisin alue on suojeltu, joten metsä saanee kasvaa rauhassa aikuiseksi.

Evästelyn jälkeen olin niin voimissani, että jatkoin retkeä metsäautotien toisella puolella olevalle vaaralle. Siellä huomiotani kiinnittivät komeat jäkälien peittämät siirtolohkareet. Kiipesin vaaran laelle ja jatkoin kohti etelää. Aurinko pilkisti välillä kirjomaan jo muutenkin värikästä metsänpohjaa.

Vaaran laella oli helppo kulkea sillä Pohjois-Karjalassa tyypillinen pihlajapöheikkö puuttui tyystin. Mitä pidemmälle kuljin, sitä komeammaksi maisema muuttui. Täällä oli komeita keloja ja mahtipetäjiä.

Retkellä Höytiäisen kanavan suistomaisemissa

Rääkkylän Venturissa paistoi aurinko, kun lähdin ajamaan kameraseuran lauantaikävelylle. Mitä lähemmäs kohde tuli, sitä tummemmaksi taivas muuttui. Aavarannan uimarannan parkkipaikalla odotti tuttu joukko, joka ei pientä sadetta pelännyt.

Lähdimme kohti Noljakan lintutornia. Ruska oli komeimmillaan ja vesikin pysyi vielä pilvissä. Oli mukava kulkea ja etsiä kuvattavaa vanhasta kulttuurimaisemasta. Koivuvaaran tila näyttää olevan hyvissä käsissä, huonoon kuntoon päässyt navetta oli saanut uuden katon ja seinätkin oli korjattu.

Voin kuvitella, miltä täällä näytti silloin kun tila eli kukoistustaan. Kiviaidat ja portit antavat kuvan komeasta menneisyydestä.

Teimme lenkin tilan peltojen ympäri. Tulkitsin että kuvan vanha rakennus on kuivaaja. Vaikka ovi näytti olevan rempallaan, niin katon ryhdin perusteella rakennus on kohtuullisessa kunnossa.

Pellon ympäri kiertää komea kiviaita jonka takana on vanha panentoaita.

Pellon takana oleva metsä ja sen komea ruska toi mieleen japanilaiset puupiirrokset. Pieni tihku korosti jo muutenkin kirkkaita värejä. Auringonpaisteella maisema olisi ollut liian räikeä kuvattavaksi.

Rapiat 150 vuotta sitten järvenlaskijoille sattui melkoinen virhe. Höytiäisen suurjärven vedet pääsivät purkautumaan kaivetun kanavan padon läpi. Järven pinta laski peräti 9,5 metriä. Pari viikkoa kestänyt hurja purkaus vei mukanaan valtavan määrän Jaamankankaan maaperästä. Pyhäselän puolelle muodostui komea delta näistä aineksista. Vettä riitti nostamaan kunnon tulvan myös Joensuun kaduille.

Vaikka tuo hiekkadelta on peittynyt ruovikkoon, sen muoto on yhä selvästi nähtävissä. Aluetta hoitavat pitkäsarviset lehmät pääsevät järven rantaan saakka, koska ruovikon alla on kova pohja.

Yksi retkeläisistä muisteli lapsena kulkeneensa näillä rannoilla ja ne olivat vielä silloin olleet hiekkarantoja. Pohdimme porukalla ruovikoitumisen syytä ja syylliseksi uskoimme vesistöjen rehevöitymistä soiden ja metsien ojituksista johtuen.

Tapasimme matkalla lintutornille työssään ahertavan biologin. Hän oli tullut varhain aamulla virittelemään verkkoja lintujen rengastamista varten. Aamun rankka sade oli kuitenkin viivästyttänyt toimintaa, joten rengastettavaksi oli kertynyt vasta muutamia lintuja.

En ole lintukuvaaja, mutta kun lintutornissa kerran oltiin ja joutsen poikineen tarjoutui kuvattavaksi niin olihan sitä ainakin yritettävä. Paremmin asiasta perillä olevat ihmettelivät vain toisen aikuisen läsnäoloa. Mitä toiselle oli tapahtunut? Poikaset olivat kooltaan isoja mutta väriltään vielä täysin harmaita. Heidän lentokyvystään emme saaneet tietoa.

Sade alkoi sopivasti, kun olimme lintutornin suojassa. Oli mukava syödä mukaan nappaamani eväät ja juoda tuoksuvat kahvit, kun suurimmalla osalla retkeläisistä ei ollut eväitä laisinkaan. Olkoon se heille opiksi ja ojennukseksi. Retkelle on turha lähteä ilman eväitä!

Maisemia tornin huipulta ihaillessamme tuli puheeksi myös jatkosodan aikainen lentokenttä. Suiston hietikko oli niin kovapohjainen, että sekä hävittäjät että pommittajat pystyivät nousemaan ja laskeutumaan siltä. Sami selvitti myöhemmin kentän tarkan sijainnin. Lintutorni oli lähes kahden kiitotien risteyksessä. Kevyet hävittäjät käyttivät kanavan suuntaista kiitorataa ja raskaat pommikoneet rannan suuntaista.

Kameraseuran retkellä kun oltiin, niin puhuttiin tietenkin myös valokuvaamisesta. Kävimme antoisan keskustelun kuvien muokkaamisesta. Niin sanottua luomukuvaa ei nykyisillä kameroilla pysty ottamaan, sillä kameran ohjelmisto tekee valtavan määrän omia ratkaisujaan ennen kuin kuva ilmestyy jpeg-muodossa kameran takanäytölle.

RAW-kuva on nimensä mukaisesti raakakuva, josta kuvaaja tekee oman näkemyksensä kohteesta. Ilman mitään säätöjä kuva on sävytön. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että luontokuvissa pyritään saamaan aikaan paikalla koettu tunnelma. Mutta myös voimakas käsittely hyväksyttiin. Olen ihaillut Paten kuvia Parikkalan patsaspuistosta. Niissä voimakas käsittely korostaa kohteen erikoisuutta hienolla tavalla.

Pysähdyin vielä paluumatkalla kuvaamaan komeaa kiviaitaa ja sen vieressä kasvavia luonteikkaita puita.

Kalliojärven kierros

Joensuun kameraseuralla on tapana lähteä kerran kuussa lauantaikävelylle. Rennossa seurassa kuljetaan kauniissa maisemassa, kuvataan ja jutellaan mukavia. Tällä kertaa kävelimme Kalliojärven kierroksen, joka on 3,5 kilometrin pituinen ja kiertää rotkomaisen Suuren Kalliojärven ympäri.

Matkaan lähti kymmenisen kameraseuralaista ja viisi omasta kohortistani. Päivälle oli luvassa pientä tihkua ja puolipilvistä säätä.

Jätimme autot Koppelomäen parkkipaikalle ja lähdimme kohti Kalliojärveä. Reitti päätettiin kiertää vastapäivään ja kamerat kaivettiin repuista heti polun laskeuduttua rotkolaaksoon. Soistuneen pikkulammen rannalla oli syksy värjännyt maiseman kirkkaan keltaiseksi.

Polku noudattelee aluksi Suuren Kalliojärven rantaa. Useat poikkeamat polulta lammen rantaan kertovat, että muutkin ovat käyneet ihailemassa vastapuoleisen rannan jylhiä kalliojyrkänteitä.

Sää oli aluksi pilvisen harmaa ja näytti pahasti siltä, että saisimme ennen pitkää kunnon sadekuuron niskaamme. Toisaalta pilviverho oli kuitenkin sen verran ohut, että aurinko pääsi aina välillä pilkahtamaan pilvien lomasta. Hyvällä tuurilla kamera saattoi olla juuri oikeaan suutaan tarkennettuna, kun valo muuttui kymmenen sekunnin ajaksi kauniiksi.

Kuvaaminen ei rajoittunut reitin varrella pelkästään maisemiin. Sekä polun pohjalta että avokallioilta paljastui upeita kiviä. Aaltomaiset muodot ja erikoinen väri panivat mielikuvituksen liikkeelle. Alla olevassa kuvassakin voi hyvää mielikuvitusta käyttäen nähdä vaikkapa metsän henkiä.

Lammen puolivälissä polku poikkeaa rannasta kohti Pientä Kalliojärveä. Suuresta Kalliojärvestä Pieneen Kalliojärveen virtaavan puron varrella syksyn läheisyys näkyi keltaisten koivunlehtien runsaudesta.

Polun hankalimmat osuudet ovat Kokonvaaran rinteillä. Märät puunjuuret ovat liukkaita ja nousut jyrkkiä joskin onneksi lyhyitä.

Lammen eteläpään jälkeen lähdetään nousemaan kohti tulipaikkaa ja laavua. Polun varrella on komeaa mänty- ja kuusimetsää. Haistoin hyvissä ajoin ennen tulipaikkaa makkaran hajun, kuten vanhin tyttäreni lapsena kutsui savunhajua. Omat kotijoukkoni olivat sytyttäneet nuotion ja odottamassa olikin paistetut nakit.

Arveluni säästä osoittautui oikeaksi. Vettä tuli aluksi vain kiusasateen tyyppisesti enkä viitsinyt kaivaa sadeviittaa päälleni repusta. Ehdimme parahiksi laavulle, kun kunnon sade alkoi. Porukka hakeutui puiden suojaan ja laavuun kastumista pakoon. Onneksi sadekuuro oli lyhyt.

Vain muutama minuutti sadekuuron jälkeen aurinko paistoi muuttaen maiseman aivan uudenlaiseksi. Erinomainen kuvaussää kaikenkaikkiaan. Sateella tulee kuvattua harvoin, vaikka silloin mahdollisuus saada erilaisia kuvia on aurinkoiseen säähän verrattuna suuri.

Lauantaikävely täytti odotukset. Tuli ulkoiltua ja vietettyä aikaa ystävien seurassa ja samalla syntyi myös muutamia kelvollisia kuvia puhumattakaan mukavista muistoista.

Lulledalenin metsäpolku

Etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa Kilpisjärven tien varrelta ja sellainen löytyi Vandreguide -kirjasesta. Sen mukaan Lulledalenin metsäpolun varrella kasvaa kuuttatoista eri kämmekkälajia. Aikanaan kuvasin oikeastaan pelkästään näitä kasveja, joten oli selvää, että pysähtyisimme siellä. Kirjasen mukaan polku kulkee myös rauhoitetun metsän läpi.

Suurin osa joukostamme oli lähtenyt jo edellisenä päivänä kohti Suomea ja olimmekin nyt kahdestaan liikkeellä. Noin kymmenen kilometrin päässä Skibotnista kohti Kilpisjärveä on tiellä viitta vasemmalle Lulledaleniin ja sinne käännyimme. Pysäköintipaikalla oli suomalainen perhe aloittelemassa ruokailua lähtiesssämme polulle.

Alkumatka ei metsän osalta säväyttänyt, se muistutti tavallista suomalaista nuorta mäntymetsää. Sen sijaan yövilkkojen valtava määrä metsänpohjassa nostatti odotuksia.

Kuljimme alkumatkan nenä maassa, mutta siitä huolimatta emme löytäneet kuin viisi erilaista kämmekkälajia. Jos olisimme olleet liikkeellä kuukautta aiemmin, olisi lista ollut varmasti huomattavasti pidempi.

Eräässä polun notkossa löysimme melkoisen määrän tikankontteja, jotka olivat kukkineet ajat sitten. Tuo esiintymä kertoo maaperän kalkkista. Tämä varmistui polun varrella olevasta opastaulusta, jossa kerrottiin yhdeksi rauhoituksen syyksi juuri mäntymetsän pohjan kalkkipitoisuuden.

Reitin kiertosuunta on valittu onnistuneesti, sillä mitä pitemmälle kuljet, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuvat. Komeat vanhat aihkit vasten takana häämöttävää tunturin rinnettä saivat mielen kohoamaan.

Norjan hulppeat tunturimaisemat saivat minut miettimään mitä meillä Suomessa on tarjottavaksi niiden vastineeksi. Ensimmäisenä tuli mieleeni ne vanhat metsät, jotka vielä ovat säästyneet hakkuilta. Siinä meillä on aarre, jota tunturimaasta ei löydy. Toivottavasti yhä useammat ymmärtäisivät niiden arvon.

Komea oranssinpunainen männynkylki loisti jo kaukaa polulle. Harvoin näkee yhtä voimakkaita värejä kelon kyljessä. Vaikuttakohan pohjoinen sijainti ja kovat kasvuolosuhteet värin intensiteettiin.

Olin kuunnellut jo pitkän aikaa kaukaa kuuluvaa kohinaa. Tuuliko siellä puissa kohisee vai voisiko siellä olla koski. Vandreguide -kirjasen reittikuvauksessa ei kuitenkaan ole mainintaa mistään koskesta. Joet ja kosket ovat Norjassa ilmeisesti niin tavallisia, että niitä ei erikseen mainita.

Polku laskeutui kosken reunalle. Yläjuoksulla näkyi kerrassaan upea rotko, josta joki ryöppysi alas. Rannat olivat sen verran jyrkät, että en edes haaveillut joen varteen kaahimista ja rotkon kuvaamista.

En ole koskaan aiemmin laittanut kahta kuvaa samasta kohteesta kirjoitukseeni. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. En pelkästään sen vuoksi, että putous on todella upea.

Norjalaiset ovat tunnettua peikkokansaa. Tromssassa on peräti peikkomuseokin, jonne tosin emme ehtineet. Kun kotona katsoin tuota alla olevaa kuvaa, en enää ihmetellyt peikkojen suosiota. Näin itse tässä kuvassa ainakin kaksi peikkoa ihmettelemässä putouksen kuohuja.

Metsäpolun alkupuolella olin ollut vähän pettynyt sekä maisemiin että löytymättömiin kämmeköihin. Opastauluissa oli korostettu metsän monipuolisuutta, jota sitäkään ei ollut havaittavissa.

Reitin loppuosuus taas ylitti kaikki toiveeni. Komea putous, ryöppyävä joki ja taustalla tunturit. Korkeilla kallioilla kasvoivat vanhat hongat ja laaksoon laskeuduttaessa maisema muuttui lähes lehtomaiseksi koivikoksi. Lähdimme kohti Kilpisjärveä tyytyväisinä tähän vähän yli kolmen kilometrin mittaiseen luontoretkeen.

BLÅISVATNET

Retki Steindalsbreenille oli sen verran raskas ja pitkäkestoinen, että päätimme valita seuraavaksi kohteeksi kevyemmän. Suuntasimme heti aamulla kohti Blåisvatnetia tai Blåvatnetia kuten joissain lähteissä paikan nimi kirjoitetaan. Se sijaitsee samalla Lyngsalpenen alueella kuin Steindalsbreen. Vandreguide -kirjasen mukaan kävelymatkaa on noin 8,5 kilometriä ja nousua vain 189 metriä. Ajomatka lyheni merkittävästi, kun ylitimme Ullsfjordenin lautalla Svensbyhyn.

Blåisvatnet on käymistämme kohteista ehdottomasti suosituin. Parkkipaikka on suuri ja sieltä löytyy myös hampurilaiskioski. Sen takaa lähtee hyväkuntoinen polku kohti jäätikköjärveä.

Alkumatkassa ylitetään muutama vuoripuro kiveltä kivelle hypellen ja levein puro siltaa pitkin. Oli mukava kulkea taas erilaisessa maastossa. Olimme käyneet tuntureilla ja merenrannalla, mutta polun alussa olevan mäntymetsän kaltaista emme vielä olleet nähneet. Osa männyistä on matalia, mutta paksurunkoisia, joten arvelen niillä olevan jo kunnioitettava määrä elinvuosia takanaan.

Reitti Blåisvatnetille on siinä mielessä erikoinen, että määränpää näkyy lähes ensi metreistä lähtien. Korkeiden vuorien välissä oleva Lenangsbreen jäätikkö paljastaa, missä sen sulavesistä muodostunut järvi on.

Mitä lähemmäs jäätikkö tulee sitä karummaksi maisema muuttuu. Lopulta puut käyvät vähiin ja nekin kitukasvuisiksi. Kivien välissä kasvaa siellä täällä vielä sammalta ja kirkkaanpunakukkaista kanervaa. Polku häviää lähes kokonaan, kun kivikko leviää koko laaksoon. Reitin voi päätellä pienen matkan välein näkyvistä punaiseksi maalatuista kivistä, vaikka varsinaista polkua ei olekaan.

Viimeinen ponnistus ennen Blåisvatnetin rantaa on valtavista lohkareista koostuva reunavalli. Polku häviää täällä lopullisesti ja jokaisen on etsittävä reittinsä. Punaisia kiviä on siellä täällä, mutta itse en niiden avulla löytänyt ”helppoa” reittiä.

Kun katsoo reunavallilta taaksepäin, tulosuuntaan, on näkymä kuin Tolkienin Sormusten herrasta. Vaikka matka ei ollut pitkä eikä nousuakaan kohtuuttomasti, oli reitti raskas kävellä. Kivikossa piti kulkea koko ajan varoen.

Lohkareikon väliin on jäänyt pieni varsinaisesta lammesta erillinen lampare. Sen vesi on lähes turkoosin väristä ja pohjalla olevien kivien päällä on jäätikön vuorten kallioista hiomaa silttiä. Aurinko oli kääntynyt sopivasti sen verran, että lampare oli valossa ja sen takana näkyvä karu tunturin rinne varjossa. Jostain lukemani tieto, että paras aika vierailla Blåvatnetilla on iltapäivä, piti siis paikkansa.

Järven rannassa oli retkeilijöitä ottamassa aurinkoa ja nauttimassa maisemasta. Rohkeimmat kävivät uimassa ja vesi oli kuulemma kylmää. Muutamalla seurueella oli myös teltta mukana. Ihmettelin mihin saisivat telttansa tuossa kivikossa pystyyn. Jälkeenpäin kuulin, että lammen vasemmalla puolella on leiriytymiseen soveltuva paikka.

Tulomatkan kloperikko kävi sen verran jalkapohjiin, että yritimme etsiä helpompaa reittiä takaisin. Läheltä jokea sellainen löytyi, tosin ainoastaan hiukan vähemmän kivinen. Harri Ahosen Pohjois-Norjan rannikkoreitit -kirjassa on maininta, että joen toisella puolella kulkee myös reitti. Jälkikasvu päätti ottaa riskin ja ylittää jäätikköjoen sen levennykseltä. Olin varma, että ylitys epäonnistuu surkeasti.

Hämmästykseni olikin suuri, kun porukka pääsi koirineen kastumatta joen yli. Reitti Aspevatnetin kautta oli kuulemma myös maisemiltaan vaihtelevampi kuin tuo kulkemamme Mordorin tasanko. Polkua ei siellä koko matkalta löydy, joten suunistustaidot olivat tarpeen.

Steindalsbreen jäätikkö

Kahden retkipäivän jälkeen vietimme sateisen lepopäivän Tromssassa. Se oli tarpeen sillä seuraavana päivänä menisimme Steindalsbreen jäätikölle. Kävelymatkaa tulisi yli kaksitoista kilometriä ja nousua 550 metriä.

Edellisen päivän sade jatkui vielä heikkona tihkuna kun lähdimme heti aamusta kohti Steindalsbreeniä. Ajomatkaa Tromssasta oli lähes kaksi tuntia. Parkkipaikalla oli muitakin matkaan lähtijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti.

Löysin edellisenä päivänä Tromssan matkailutoimistosta Vandreguide -kirjasen. Siinä on erinomainen reittiä kuvaava korkeuskäyrä. Odotettavissa oli heti alussa luulot pois ottava jyrkkä nousu, lähes kolmesataa metriä puolentoista kilometrin matkalla. Hiki nousi pintaan vaikka sää oli viileä. Nousimme ilman ongelmia kohti Steindalshyttaa.

Näkymät polulta olivat huikaisevan kauniit. Vieressä kohisi koko nousun ajan jäätiköltä koskina ryöppyävä joki. Joen vesi on jäätikön kalliosta irrottaman hienon kiviaineksen vuoksi väriltään turkoosiin vivahtavan sinistä.

Hytta on norjalaisten käyttämä termi vuokrattavissa olevalle kämpälle. Sen lisäksi taukopaikalla oli mukava tulentekopaikka ja tuotteita täynnä oleva huussi. Suomalaisista tulentekopaikoista poiketen nuotioihin käytettävää puuta ei ole tai sitten puut ovat tuoreita rankoja. Totesimme, että nuotion sytyttämistä on turha edes yrittää. Joku oli kuitenkin yrittänyt ja saanut ainoastaan märät puut nokeentumaan.

Muiden pitäessä taukoa kiipesin hytan takana kuohuvalle putoukselle. Näky oli mahtava. Jyrkistä rannoista ja tieheästä koivikosta johtuen en saanut siitä mieleistäni kuvaa. Sen sijaan putoukselta tulevan puron rannan ilmeikkäät koivut olivat yhteistyöhaluisia.

Alunperin oli tarkoitus, että osa seurueestamme jäisi hytalle ja loput jatkaisivat aina jäätikön reunalle saakka. Taukopaikalla nautittu välipala antoi kuitenkin sellaisen buustin, että päätimme jatkaa koko porukalla eteenpäin.

Tällä retkellä kokoonpanostamme puuttui kaksivuotias sekä mumma ja kissa. Yhteiskuvan otimme hytalta lähtiessämme, nelikuinen kulki vuorotellen kummankin vanhempansa kyydissä. Koira kapusi sinnikkäästi omin voimin.

Lähdin taukopaikalta viimeisenä ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemia. Tunsin ensin nenässäni märän villan hajun. Seuraavaksi kuulin kaukaista kellon kilinää. Pysähdyin ottamaan valokuvaa ja lähes säikähdin, kun selkäni takaa kuului möreä MÖÖ. Paksu lammas karitsansa kera esitti vastalauseensa, koska olin sulkenut heiltä polun.

Olin nähnyt polulla lampaan papanoita ja miettinyt millä nuo raukat tulevat toimeen näin karussa maastossa. Arvoitus ratkesi kun tarkasteli moreeniharjulta avautuvaa maisemaa. Edessä aukeni vihreä laakso jolla on pituutta ja leveyttä yli kilometri. Laakson takana näkyi usvan peittämä jäätikkö.

Ennen jäätikön reunalle pääsyä oli ylitettävä tuon paratiisimaisen laakson takana oleva reunavalli. Muut jättivät kantamuksensa ”alaleiriin”, mutta itse kannoin yli kymmenkiloisen kamerarepun mukanani. En ottanut riskiä siitä, että kovan työn jälkeen juuri tarpeellinen objektiivi olisi kiviröykkiöiden takana. Eikä kahdeksankiloista nelikuistakaan alaleiriin jätetty.

Oli ollut koko kiipeämisen ajan veitsen terällä sataako vai ei. Olimme selvinneet kastumatta jäätikön äärelle. Johtuikohan paksu usva jäätikön sulamisesta, aina välillä aurinko pääsi kuitenkin pieneksi hetkeksi pilkahtamaan usvaverhon läpi. Maisema oli tuossa valossa dramaattisen näköinen.

Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Jäätikön alla olevassa lammessa kelluva kirkkaan sininen jäälohkare kertoo karua kieltään ilmaston lämpenemisestä.

Karusta reunavallista löytyi ensimmäiset merkit elämän leviämisestä juuri jäästä vapautuneelle kivikolle. Löysin ensin ylikukkineita lapinvuokkoja ja pienen etsinnän jälkeen myös vielä kukassa olevia. Tunturikohokin vaaleansinipunaiset terälehdet loistivat kirkkaina laikkuina harmaassa kivikossa.

Tulin viimeisenä alaleirille, kuten yleensäkin. Trangialla lämmitetty ruoka oli odottamassa. Keittovälineiden kantaminen ylös oli hyvä idea, sillä nousu oli käyttänyt energiavarastot lähes tyhjiin.

Leiriltä oli hulppeat näkymät jäätikköjoen muodostamalle deltalle. Harvasta ravintolasta moisia maisemia löytyy.

Paluumatkalla olin varma, että saisimme kunnon rankkasateen niskaamme. Pilvet roikkuivat matalalla peittäen jäätikköä reunustavat Nállangaisi (1595 m) ja Imagáisi (1416 m) -tunturit. Vaikka oli vielä yöttömän yön aika, kävi valo yhä vähäisemmäksi. Samalla vihreä laakso muuttui salaperäisen näköiseksi.

Ensimmäiset vesipisarat tippuivat auton katolle, kun lähdimme takaisin kohti Tromssaa jonne saavuimme lähellä puoltayötä.

Kuin kruunuksi onnistuneelle retkelle aurinko suostui valaisemaan Stortfjordenin takana olevat tunturit.