Vappu Pyhäselän rannalla

Vietimme vapun mökillä Venturissa vaikka sääennusteen mukaan oli tulossa sadetta ja kylmää. Perjantai-ilta oli kuitenkin vielä aurinkoinen ja lämmintä lähes kymmenen astetta. Mökkimme on Pyhäselän Piimälahden rannalla. Järvi oli jäässä ja vain parin metrin kaistale oli vapaana.

Pihamaa kukki sinisenä sinivuokkoja. Niiden kuvaaminen on jokakeväinen riitti. Vaikka kuvia on kertynyt satoja ellei jopa tuhansia, niin aina innokkaasti käyn makaamaan niiden eteen. Yritän tietysti etsiä uusia näkemyksiä. Vastavaloon sain mielestäni jotain uutta aikaan.

Mökkitonttimme on pieni mutta kuvattavaa siellä riittää. Maisema muuttuu jatkuvasti valon ja vuodenajan mukaan. Jos asuisin ympäri vuoden mökillä, täyttyisi tietokoneeni muisti lukemattomilla samasta kohdasta otetuilla kuvilla. Voisi ajatella, että onko moisessa mitään järkeä. Tsekkiläinen valokuvaaja Josef Sudek kuvasi pääasiassa omaa pihaansa ja ikkunalle asettelemiaan kukkasia. Sudek on yksi valokuvataiteen suurista nimistä.

Rannan ruovikkoa valaisi lämmin iltavalo ja taustaan toi elävyyttä varjossa olevien puiden takana näkyvät valoisammat rungot. Innostuin ottamaan lähikuvan ruovikosta kaksoisvalotuksella. Ensimmäisen otoksen tarkensin ruokoihin ja toiseen muutin tarkennuksen niin että ruo’ot tulivat epätarkoiksi.

Kuulin mökkipihaan teerien pulputusta. Ääni tuntui tulevan jäältä. Hain kiikarit ja jäällä oli todellakin viisi teertä, kolme kukkoa ja kaksi kanaa. Huomasin lintuja tiiraillessani että jäälle oli nousemassa usvaa. Saunan lämmitys sai jäädä tuonnemmaksi. Lämmintä vaatetta niskaan ja kamera jalustalle tilanteen kehittymistä odottamaan.

Usva lipui selältä kohti Piimälahtea. Laskeva aurinko värjäsi usvan ja maiseman kauniisiin pastellisävyihin.

Ilta jatkui upeana. Johtuneeko keväästä ja vapun läheisyydestä että värit sekä taivaalla että järvessä olivat voimakkaat. Jää oli vielä tumman sinistä, vaikka selvästi jo puikkoontunutta. Taivas värjäsi vastaavasti veden lämpimän oranssiksi.

Ilta kylmeni ja huomasin jään ja avoimen veden rajapintaan muodostuvan lähes silmissä jääpiikkejä. Talviturkin saisi siis heitttää ainakin lähes nolla-asteiseen järveen.

Järvi oli aamulla ohuessa jääriitteessä rantoja myöten. Pilvet haijastuivat sulkamaisestä jäänpinnasta. Odottelimme ystäviämme varsinaisen vapun viettoon. Luvassa olisi varmasti myös runsaasti valokuvaamista mikäli vanhat merkit pitäisivät paikkansa.

Vappuaaton aatto oli tuulinen ja kylmä, mutta aurinko jaksoi vielä paistaa pilvien välistä. Aika kului taas sinivuokkoja kuvatessa.

En ole lintukuvaaja. Se vaatisi aivan toisenlaista kalustoa ja ennen kaikkea toisenlaista luonnetta. Siitä huolimatta läheltä kuuluva joutsenten törähtely sai mielenkiintomme heräämään. Hiivimme rantaan ja siellähän oli kaksi joutsenta selvästikin kosintapuuhissa. Onhan se komeaa katseltavaa. Kuvista tuli juuri sellaisia kuin odotinkin. Lintukuvaajat ovat kyllä asia erikseen.

Vappuaatto valkeni hyisen kylmänä ja sateisena. Aamupalalla istuessamme rannan sulaan laskeutui viisi uiveloa. Koiraat ovat ehkä komeimpia lintuja joita olen nähnyt. Oli mukava seurata lämpimästä mökistä niiden sukeltelua jään reunalla. Ilmeisesti syötävää löytyi. Innostuimme sen verran edellisen päivän joutsenista, että kävimme niitä vielä kyttäämässä sateen tauotessa hetkeksi.

Jätettyämme joutsenet omaan rauhaansa, siirryimme lähirannalle rupikonnajahtiin. Muutamia päiviä aiemmin sää oli vielä lämmin ja aurinkoinen ja lahukassa kävi mahdoton kuhina ja kurnutus. Kaislikon seassa näkyi nytkin liikettä, mutta sammakoita ei näkynyt, sen sijaan melkomoinen hauki oli syömässä kutua. Pääsimme hiipien lähietäisyydelle. Meidät havaittuaan se lähti kuin ammuttuna.

Vaikka konnia emme löytäneetkään, oli veden alla muuta kuvattavaa. Polarisaattori objektiivin edessä poisti liiat heijastukset ja paljasti vedenalaiset näkymät.

Vappupäivä oli aurinkoinen mutta yhä kylmä ja tuulinen. Lopettelimme vapun vieton samoissa merkeissä kuin aloitimmekin, kuvaamalla sinivuokkoja. Toki olimme aina välillä nauttineet herkullisistä aterioista ja keskustelleet syvällisesti maailman menosta. Vietimme monipuolisen ja raikkaan vapun.

Steindalsbreen jäätikkö

Kahden retkipäivän jälkeen vietimme sateisen lepopäivän Tromssassa. Se oli tarpeen sillä seuraavana päivänä menisimme Steindalsbreen jäätikölle. Kävelymatkaa tulisi yli kaksitoista kilometriä ja nousua 550 metriä.

Edellisen päivän sade jatkui vielä heikkona tihkuna kun lähdimme heti aamusta kohti Steindalsbreeniä. Ajomatkaa Tromssasta oli lähes kaksi tuntia. Parkkipaikalla oli muitakin matkaan lähtijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti.

Löysin edellisenä päivänä Tromssan matkailutoimistosta Vandreguide -kirjasen. Siinä on erinomainen reittiä kuvaava korkeuskäyrä. Odotettavissa oli heti alussa luulot pois ottava jyrkkä nousu, lähes kolmesataa metriä puolentoista kilometrin matkalla. Hiki nousi pintaan vaikka sää oli viileä. Nousimme ilman ongelmia kohti Steindalshyttaa.

Näkymät polulta olivat huikaisevan kauniit. Vieressä kohisi koko nousun ajan jäätiköltä koskina ryöppyävä joki. Joen vesi on jäätikön kalliosta irrottaman hienon kiviaineksen vuoksi väriltään turkoosiin vivahtavan sinistä.

Hytta on norjalaisten käyttämä termi vuokrattavissa olevalle kämpälle. Sen lisäksi taukopaikalla oli mukava tulentekopaikka ja tuotteita täynnä oleva huussi. Suomalaisista tulentekopaikoista poiketen nuotioihin käytettävää puuta ei ole tai sitten puut ovat tuoreita rankoja. Totesimme, että nuotion sytyttämistä on turha edes yrittää. Joku oli kuitenkin yrittänyt ja saanut ainoastaan märät puut nokeentumaan.

Muiden pitäessä taukoa kiipesin hytan takana kuohuvalle putoukselle. Näky oli mahtava. Jyrkistä rannoista ja tieheästä koivikosta johtuen en saanut siitä mieleistäni kuvaa. Sen sijaan putoukselta tulevan puron rannan ilmeikkäät koivut olivat yhteistyöhaluisia.

Alunperin oli tarkoitus, että osa seurueestamme jäisi hytalle ja loput jatkaisivat aina jäätikön reunalle saakka. Taukopaikalla nautittu välipala antoi kuitenkin sellaisen buustin, että päätimme jatkaa koko porukalla eteenpäin.

Tällä retkellä kokoonpanostamme puuttui kaksivuotias sekä mumma ja kissa. Yhteiskuvan otimme hytalta lähtiessämme, nelikuinen kulki vuorotellen kummankin vanhempansa kyydissä. Koira kapusi sinnikkäästi omin voimin.

Lähdin taukopaikalta viimeisenä ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemia. Tunsin ensin nenässäni märän villan hajun. Seuraavaksi kuulin kaukaista kellon kilinää. Pysähdyin ottamaan valokuvaa ja lähes säikähdin, kun selkäni takaa kuului möreä MÖÖ. Paksu lammas karitsansa kera esitti vastalauseensa, koska olin sulkenut heiltä polun.

Olin nähnyt polulla lampaan papanoita ja miettinyt millä nuo raukat tulevat toimeen näin karussa maastossa. Arvoitus ratkesi kun tarkasteli moreeniharjulta avautuvaa maisemaa. Edessä aukeni vihreä laakso jolla on pituutta ja leveyttä yli kilometri. Laakson takana näkyi usvan peittämä jäätikkö.

Ennen jäätikön reunalle pääsyä oli ylitettävä tuon paratiisimaisen laakson takana oleva reunavalli. Muut jättivät kantamuksensa ”alaleiriin”, mutta itse kannoin yli kymmenkiloisen kamerarepun mukanani. En ottanut riskiä siitä, että kovan työn jälkeen juuri tarpeellinen objektiivi olisi kiviröykkiöiden takana. Eikä kahdeksankiloista nelikuistakaan alaleiriin jätetty.

Oli ollut koko kiipeämisen ajan veitsen terällä sataako vai ei. Olimme selvinneet kastumatta jäätikön äärelle. Johtuikohan paksu usva jäätikön sulamisesta, aina välillä aurinko pääsi kuitenkin pieneksi hetkeksi pilkahtamaan usvaverhon läpi. Maisema oli tuossa valossa dramaattisen näköinen.

Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Jäätikön alla olevassa lammessa kelluva kirkkaan sininen jäälohkare kertoo karua kieltään ilmaston lämpenemisestä.

Karusta reunavallista löytyi ensimmäiset merkit elämän leviämisestä juuri jäästä vapautuneelle kivikolle. Löysin ensin ylikukkineita lapinvuokkoja ja pienen etsinnän jälkeen myös vielä kukassa olevia. Tunturikohokin vaaleansinipunaiset terälehdet loistivat kirkkaina laikkuina harmaassa kivikossa.

Tulin viimeisenä alaleirille, kuten yleensäkin. Trangialla lämmitetty ruoka oli odottamassa. Keittovälineiden kantaminen ylös oli hyvä idea, sillä nousu oli käyttänyt energiavarastot lähes tyhjiin.

Leiriltä oli hulppeat näkymät jäätikköjoen muodostamalle deltalle. Harvasta ravintolasta moisia maisemia löytyy.

Paluumatkalla olin varma, että saisimme kunnon rankkasateen niskaamme. Pilvet roikkuivat matalalla peittäen jäätikköä reunustavat Nállangaisi (1595 m) ja Imagáisi (1416 m) -tunturit. Vaikka oli vielä yöttömän yön aika, kävi valo yhä vähäisemmäksi. Samalla vihreä laakso muuttui salaperäisen näköiseksi.

Ensimmäiset vesipisarat tippuivat auton katolle, kun lähdimme takaisin kohti Tromssaa jonne saavuimme lähellä puoltayötä.

Kuin kruunuksi onnistuneelle retkelle aurinko suostui valaisemaan Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Kalmoniemen pakkasusva

Jäisinkö sohvalle lukemaan Aura Koiviston Ei mikä tahansa metsä -kirjaa vai lähtisinkö kävelylle tai peräti valokuvaamaan. Ulkona on kaksitoista astetta pakkasta ja taivaalta sataa hiljalleen jäähileitä. Vaikka sohva houkuttelee päätän silti lähteä kävelemään. Kävelen sata metriä tuulettomassa talvisäässä. Käännyn takaisin ja nappaan kamerarepun mukaani. Kalmoniemessä voisi olla juuri nyt hieno kuvaussää. Aurinko saattaisi paistaa hennon lumisateen takaa.

Sää Kalmoniemessä oli todella sellainen, että sohvalle jääminen olisi jäänyt harmittamaan. Auringon paistetta on sentään aika usein, mutta talvista pakkasusvaa harvoin.

Olen niin tuttu Kalmoniemen ja Kuhasalon kanssa, että pystyn kuvittelemaan, mihin milläkin säällä kannattaa lähteä kuvaamaan. Valoa oli tosi vähän vaikka olin liikkeellä heti puolen päivän jälkeen. Metsään olisi turha mennä, mutta rannoilla voisi olla kuvattavaa.

Oikaisin Kalmonkatiskaan vievältä polulta niemen yli joen puoleiselle rannalle. Näkymä järvelle oli upea. Ruovikon takana näkyvät saaret olivat lähes usvan peitossa ja horisontti hävisi täysin näkyvistä. Jalassa oli kunnon kengät, joiden päälle vedin housunlahkeen lumilukon. Trommin innoissani ruovikkoon, vaikka jalat upposivat syvälle hankeen. Alla tuntui olevan sulaa vettä, mutta kumiterät pelastivat kastumiselta.

Kalmoniemen uusilla tulentekopaikoilla oli perheitä makkaranpaistossa. Suuntasin seuraavaksi niemen päässä olevalle aallonmurtajalle. Olen ihaillut monet kerrat murtajalla kasvavia puita. Niiden kuvaaminen on tuottanut vaikeuksia. On hankala saada puut erottumaan taustasta ja sijoittaa horisontti kelvollisesti suhteessa niiden runkohin.

Nyt kumpaakaan ongelmaa ei ollut, sillä usva peitti täydellisesti maiseman puiden takana. Oksien kuura viimeisteli kainiin näkymän.

Maailma näytti mustavalkoiselta kun könysin kohti aallonmurtajan kärkeä. Lumi oli muodostanut melkoisia triivuja joiden ylittämisessä sai olla kameran kanssa tarkkana. Muutaman kerran kaaduin, onneksi pehmeästi hankeen, kun jalka lipesi lumen alla olevan jäisen lohkareen pinnasta.

Näkymä aallonmurtajan päässä oli vaivan arvoinen. Jää ja lumi koristeli hangen keskeltä sojottavia, ilmeisesti tukin uittoon liittyneitä parruja. Montakohan talvea ne vielä kestävät.

Olen kuvannut Kalmonniemen polun lukemattomia kertoja. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi pysähdyn etsimään uusia kuvakulmia, niin tälläkin kertaa. Jo pieni muutaman askeleen siirtyminen saattaa tuoda esiin jotain, jota en ole aikaisemmin huomannut. Ässänväärä leppä tuntuu tunkevan kohti valoa jäykästi suorina kasvavien honkien varjosta.

Polkuverkoston uusiminen ei onneksi pilannut tuota komeaa vanhojen puiden reunustamaa reittiä.

Aurinko oli jo laskenut ja kuljin kohti parkkipaikkaa. Vilkaisu järvelle sai mieleni muuttumaan. Yksinäinen pilkkijä kökötti kuin ilmassa ja Voiluotokin näytti haihtuvan avaruuteen. Jäälle oli noussut vettä, mutta vesi oli jäätynyt muiden tallaamalla polulla.

Tavoistani poiketen menin jututtamaan pilkkimiestä. Hän antoi luvan kuvan ottamiseen kunhan kuvaussuunta olisi sivulta. Lupasin toimia ohjeiden mukaan. Ainoastaan yksi ahven oli noussut kairausreiästä vaikka nyppäyksiä oli ollut kiitettävästi.

Usva tiheni silmissä kun läksin takaisin Kuhasalon rantaan. Kalamiehet olivat sytyttäneet nuotion uudelle tulentekopaikalle. Sen pystyy näkemään alla olevasta kuvastakin kun oikein tarkasti katsoo. Tuli näytti kutsuvan lämpimältä muuten kylmän sinisessä maisemassa.

Aika olisi kulunut mukavasti sohvallakin, mutta kuvaaminen talven ihmemaassa teki hyvää. Joulun ja vuodenvaihteen aiheuttama unteluus karisi sekä mielestä että jäsenistä.

Syksyinen retki Olkkoseen ja Surkanvaaraan

Lapsena syksyt olivat kirkkaan kuulaita ja täynnä voimakkaita tuoksuja. Sitten ne muuttuivat harmaiksi ja loskaisiksi. Nyt eläkkeellä ollessani tuntuu siltä, että värit ovat palanneet syksyyn. Aamut ovat usvaisia ja päivät kirpeän kirkkaita.

Aikomuksenamme oli kiertää lenkki Olkkosensaaresta Pienelle Surkanvaaralle ja sieltä Suomulle. Lähdimme seurailemaan Surkanpuron vartta kohti Olkkosta. Majavat olivat ahertaneet puronvarrella ja nostaneet veden polun varren jontkaan.

Ruska oli vielä voimissaan. Varsinkin juolukan punainen väri hehkui. Hämmästelin keloon kiipeävää yksilöä, joka oli tuottanut komeat marjat.

Sää oli autereinen, vaikka taivas oli täysin pilvetön ja aurinko jo selvästi horisontin yläpuolella. Suon takana olevat Hulkkosen rannat olivat pehmeän usvan peittämät, kuten artikkelikuvasta näkyy.

Suolla kasvavien järviruokojen lehdet loistivat kirkkaan keltaisina okraa suotaustaa vasten. Ne toivat mieleeni Gallen-Kallelan suunnitteleman ryijyn, sama liekkimäinen rytmi molemmissa.

Nälämänpuron tulentekopaikalla puuvaja oli täynnä kuivaa puuta. Valitsin niistä parhaat, eli pari kierteistä kelopölkkyä. Mukavasti halkesivat terävällä kirveellä. Tuuli navakasti, joten tein ohuita lähes lastumaisia pilkkeitä. Siitä huolimatta jouduin käyttämään useita tulitikkuja ja pieniä vippaskonsteja, ennenkuin nuotio syttyi.

Jätin nuotion hiillostumaan makkaranpaistoa varten ja kävin kuvaamassa Nälämänpuron sillalla. Koivunlehdet olivat muodostaneet värikkään lautan vanhan sillan tukiparrun taa.

Mainitsin joskus aiemmin että olen kuin vanha koira, kierrän aina samoja reittejä. Lapsuudenkodissani vartioi karjalankarhukoira Musti. Siihen aikaan koirat olivat maaseudulla pääosin vapaana. Musti seurasi minua kauppaan. Näin sen vilahtavan aina samoilla tutuilla paikoilla ja kulkevan samoja polkuja.

Mustimaisesti huomasin taas olevani Maksimansaareen johtavien pitkosten päässä. Suon ja metsän värit olivat vahvan syksyiset.

Makkara maistui Viipukan mainion sämpylän kera. Oli aika miettiä paluuta. Suomun kautta polku puikkelehtisi metsässä sekä kalliolla ja loppupätkä pitäisi kävellä tylsästi tietä pitkin. Palaaminen tuloreittiä pitkin tuntui mukavammalta.

Olin jo menomatkalla vilkuillut pitkospuille näkyvää Korpilampea. Alueella ei ole myöskään mitään liikkumisrajoituksia, joten kävin ensimmäistä kertaa lammen rannalla. Suo oli onneksi melko kuivaa, joten poikkeamisesta ei tullut edes kovin raskasta. Lammen koko yllätti, keskellä suota suuri vapaa vesialue!

Poluilla ei ollut ruuhkaa, johtui varmasti siitä että olimme liikkeellä maanantaipäivänä. Muutamia kevyin repuin kulkevia retkeilijöitä kuitenkin kulki ohitsemme. Saattoivat ihmetellä omituisia kuvauskohteitani. Monet kysyvät kohteliaasti olenko saanut hyviä kuvia linnuista. Kun kerron kuvaavani kaatuneita keloja ja puuhun kiipeäviä juolukoita, on tuloksena yleensä hämillinen hymy.

Nälämänpuron varressa huomasimme selvän korsun pohjan. Kuopan seinässä näkyi vielä yksi seinäparru. Oven paikkakin näkyi. Siitä oli päässyt suoraan alla virtaavan puron varteen. Olikohan rakennelma tukkilaisten aikanaan rakentama vai peräti sota-aikana desanttien tekemä piilopaikka. Niitä pirulaisia liikkui jatkosodan loppuvaiheissa Suomun maisemissa, myös siviilit joutuivat uhreiksi.

Nälämänpuron vieraskirjasta näimme että eräs meille sinänsä tuntematon mutta tuosta kirjasta vuosien ajalta tutuksi käynyt, Metsälammen Menninkäinen, oli poistunut lopullisesti näistä rakkaista maisemistaan. Tuntui sopivalta päättää retki Suomun karsikkopuun juurelle.

Syksyn värit Kolilla

Aamu oli kaunis. Kotiin jääminen ei tullut mieleenkään, oli päästävä ulos raikkaaseen syysilmaan. Vaihtoehtoina oli joko puolukan kerääminen lähimetsästä tai retki Kolille. Pakastimet ovat pullollaan marjoja, joten suuntasimme eväinemme Kolille. Sanoin pakkaavani kameran mukaan mutta ottavani retken tällä kertaa lähinnä mielenvirkistyksenä. Eritoten kun olen ajatellut että näkymät Kolin huipulta ovat osaltani loppuunkuvatut.

Ruska on kauneimmillaan ja matkan varrella teki mieli pysähtyä sitä kuvaamaan. Varsinkin Savijärven sillalta näky oli upea. Kovetin mieleni ja painoin kaasua, sillä olinhan päättänyt ottaa retken virkistyksen kannalta. Parkkipaikat vaaran rinteellä olivat lähes täynnä, mutta onneksemme joku oli jo lähdässä pois ja tila autolle löytyi.

Olin pukeutunut lämpimiin merinovilla-alusvaatteisiin, sillä auton ikkunat olivat olleet jäässä Joensuusta lähtiessämme. Funikulaari jökötti tyhjänä ja lapussa luki ”huolto käynnissä”. Siispä portaita ylös. Emme pitäneet kiirettä, mutta lämminhän kiivetessä tuli. Vilkaisin hissin yläasemalta Pieliselle, järvi on sumupilven peitossa! Virkistymisajatus unohtui ja valokuvausinto täytti aivoni. Juoksin Järnefeltin näköalapaikalle, puut peittivät näkymän. Kiireesti Ukko-Kolin portaille ja ylös. Jo kastui selkä, mutta näkymä järvelle sai unohtamaan hengästyksen ja silmille valuvan hien.

Seurasin pilvinäytelmää ensin Ukko-Kolilta ja sitten Paha-Kolilta. Sumupilvet vaelsivat kohti pohjoista. Matoset ja Iso Hölö olivat välillä näkymättömissä ja pian ne taas sukelsivat esiin sumun keskeltä. Aurinko paistoi yläpilvien ja alla olevien sumupilvien välistä. Tunnelma oli uskomaton.

Puolen tunnin aikana sumu hälveni lähes täysin. Jos olisin pysähtynyt Savijärvelle olisi koko ihanuus jäänyt näkemättä.

Jatkoimme Paha-Kolilta Mäkränaholle. Matkalla pysähdyin kuvaamaan tuttua näkymää Pikku-Kolille yli Kolinuuron. Aurinko oli mennyt pilvien taa, ja kuvista tuli latteita. Juttelin kotvan nuoren pariskunnan kanssa, olivat etsimässä Kolinuuroa ja Kolin kaikupaikkaa. Kerroin uuron olevan suoraan edessämme ja kaikupaikan sen toisella puolella.

Mäkränahon ruska oli parhaimmillaan. Ladon vieressä kasvava valtava pihlaja loisti punaisena koivujen keltaista seinää vasten.

Jatkoimme Mäkränaholta Purolanaholle. Ikolanahon suunta näyttää olevat kulkijoiden suosiossa, sillä Purolanaholla kulkijoita oli vähän. Kiinnitin huomiotani useisiin rinkkojen kanssa vaeltaviin naisiin jotka kulkivat yksin. Olivat ilmeisesti Herajärven kierroksella.

Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja sai latteat värit muuttumaan lähes neonväreiksi. Ahojen monet eri lehtipuulajit ja tuleentuneet heinät tarjosivat komean värikirjon.

Tapa kantaa koko kamera-arsenaali repussa mukana retkille osoittautui kerrankin oikeaksi. Haavat olivat pudottaneet osan värikkäistä lehdistään. Niiden kuvaamiseen makro-objektiivi on paras vaihtoehto. Luonto oli tehnyt valmiiksi lukemattomia asetelmia, joista sain valita mieleisen.

Kävimme myös tarkistamassa suppilovahveropaikkamme, emme jääneet nytkään ilman saalista.

Olin palaamassa Tarhapuron polulta kohti Purolanahoa. Ajattelin jatkaa suoraan takaisin Mäkränaholle, mutta näin auringon valaisemat heinät. Ne loistivat kultaisina taustan varjossa olevaa metsää vasten. Kapusin lähemmäs ja heinien takaa tuli näkyviin aho kivineen. Joskus kuva voi syntyä pienistäkin aineksista.

Paluumatkan kruunasi Mäkränahon jättihaapa. Koosta voisi päätellä että sillä on ikää hyvän joukon toista joukkoa. Mitähän kaikkea se on saanut todistaa tuona aikana.

Yöpilviä ja auringonnousu Teretinniemellä

Ennätyksellinen hellejakso loppui viimeinkin ja jaksoin suunnitella retkeä pois mökkipihasta. Tähdet ja avaruus -lehdessä oli juttu yöpilvien kuvaamisesta. Innostuin jutusta niin paljon, että päätin lähteä yöksi Patvinsuon Teretinniemeen.

Ilmatieteenlaitoksen sääennusteista katsoin, että ilman lämpötila ja kastepiste olivat lähes samat illasta alkaen. Odotettavissa olisi usvaa. Ensimmäiset usvapilvet näinkin jo Uurossa hakkuaukeilla ja pienillä suopläntäreillä.

Ilta oli pimenemässä yöksi, vaikka täyttä pimeyttä ei lähes pilvettömästä taivaasta johtuen tulisi. Rauvunvaaran suoralla iskin jarrut pohjaan, suolla leijui kaunis usvapilvi. Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.

Enpä muista että Kurkilahden parkkipaikalla olisi ollut koskaan moista ruuhkaa. Sain viimeisen paikan. Kumma kyllä en nähnyt ainuttakaan yöpyjää rannan tuntumassa. Olivatkohan kaikki lähteneet Suomun kierrokselle vai olisiko Teretillä teltta- ja riippumattosuma. Lakkoja poimimassa ihmiset sentään tuskin olivat sillä hämärässä poimiminen ei onnistu.

Heitin repun selkääni ja lähdin polulle. Oli nautinnollista kulkea sillä auton lämpömittari oli näyttänyt seitsemää astetta. Ei noussut hiki selkään, vaikka ripeästi kuljinkin ensimmäiselle suolakealle asti. Uskoin sieltä näkyvän yöpilviä. Ja niitä tosiaan näkyi, lähes koko taivaankansi oli loistavien pilvien kirjoma. Aivan taivaanrannassa oli pieni oranssi hehku muistona auringon laskusta.

Yö pimeni niin, että pitkoksilla kulkeminen oli melkoista tasapainoilua. Paikoin niitä oli korjattu, mutta muutamat lankut oli irti ja vielä lenkoja ku lentokonehen propellit kuten Pohjanmaalla sanotaan. En onneksi kaatunut kertaakaan.

Edessä oli vajaa kaksi tuntia kuvaamiseen kelpaamatonta aikaa. Päätin kävellä Teretin laavulle silläkin uhalla, että säikäyttäisin siellä mahdollisesti yöpyvät. Pelko oli turha, sielläkään ei ollut hengellä heiluvaa. Missähän kaikki maastoon lähteneet yöpyivät?

Houkutus laittaa pieni nuotio laavun eteen oli suuri sillä maa oli laavun ympärillä sateen jälkeen märkä. Toimin kuitenkin vastuullisesti sillä metsäpalovaroitus oli voimassa. Makailin tunnin pölkky pääni alla ja harmittelin autoon jättämääni makuupussia. Evästely nosti mielialaani ja lähdin kohti Teretin tornia. Kello oli varttia vaille kaksi ja tulossa oli alkusoitto upeaan aamun sarastukseen.

Valo lisääntyi niin että puolen tunnin kuluttua lähi puista ja suosta alkoi näkyä yksityiskohtia ja väritkin palasivat maisemaan. Taivaalle oli ilmestynyt kauniita pilviä, joita tunnin kuluttua horisonttiin ilmestyvä aurinko jo kultasi. Pitäisi useammin jaksaa lähteä yöhön.

Nautiskelin Rauvunvaaran suolla usvaa kuvatessani, miten Teretin tornista näkisin usvahattaroiden tanssivan kaukana näkyvien lampien yllä. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa piti nytkin paikkansa. Usvaa ei ollut edes nimeksi. Tarkastin kastepisteen ja sehän ei ollut enää sama kuin lämpötila. Tuulikin oli virinnyt joten usvan sai unohtaa. Taivaan väreissä oli riemuitsemista senkin edestä. Ja jäihän syy palata myöhemmin yöksi usvaa metsästämään.

Laskeuduin tornista, kun auringon nousuun oli noin tunti aikaa. Olin selvittänyt nousun suunnan ja parhaiten se näkyisi noin puolentoista kilometrin päässä olevalta Olkkosen polulta. Taivaan värit vaihtelivat ilmansuunnan mukaan. Pohjoisessa oli kirkkaat oranssin ja keltaisen värit vallalla. Vielä pimeällä etelätaivaalla oli hentoja punaisia pilviä. Taivaanrantaan oli nousemassa paksumpia kesäpilviä.

Olin varannut puolentoista kilometrin matkaan aikaan mielestäni riittävästi. Reitin varrella näin kuitenkin niin uskomattomia ilmiöitä että riitävä osoittautui taas suhteelliseksi käsitteeksi. Jo pelkkä muuttuvan taivaan kuvaaminen vaati jatkuvaa tarkkailua ja myös pysähtelyä.

Kun laskin katseen korkeuksista maanpinnalle näin kasteen. Suokukkia kasvavien mättäiden toiselle reunalle oli jäänyt kastepisaroita syystä jota en fyysikkona ihan heti pysty selvittämään.

Ehdin Olkkosen polulle ennen auringon nousua. Aiemmin taivaanrannassa pilkottaneet kesäpilvet olivat tulleet kunnolla näkyviin. Pian nouseva aurinko värjäsi ne sellaisiin punaisen sävyihin että en ole aiemmin moista ilotulitusta nähnyt.

Aurinko nousi ja valaisi suon pintaa lähes nollakulmasta. Suokukkamättäiden toinen puoli oli lämpimän valon valaisema ja toinen puoli vielä täysin varjossa. Juuri tästä syystä pidin kiirettä tähän tiettyyn polun kohtaan.

Joka on lukenut aikaisempia juttujani Patvinsuosta tunnistaa kuvan kelot. Olen kuvannut niitä lukemattomat kerrat, mutta aina ne ovat erilaiset ja tunnelma niiden ympärillä ainutlaatuinen.

Otollinen aika valokuvata maisemia auringon nousun jälkeen kestää vain muutamia minuutteja. Valo muuttuu nopeasti kovaksi ja kuvista tulee jyrkkiä. Jäljellä oli tunnin kävely Kurkilahteen. En pannut kameraa vielä repuun vaan suuntasin objektiivin värikkäinä loistaviin vaiveroihin. Yli lentävä kurki toitotti tervehdyksensä maassa konttaavalle kuvaajalle.

Ympyrä sulkeutui somasti Rauvunvaaran suoralla sillä väsymyksestä huolimatta loikkasin kevyesti suo-ojan yli usvaa kuvaamaan. Ihmettelin miten usva oli siellä säilynyt vaikka suurella suolla sitä ei ollut. Kun vielä näin usvan häviävän tavaroita kootessani, arvelin Patvinsuon haltijan olleen suopea valokuvaajalle.

Kuhmon Isosuo auringon laskiessa

Kesä on kääntymässä jälkimmäiselle puoliskolle. Poikkeusolot ovat tuntuneet täällä susirajallakin, vaikka toki ihan eri mittakaavassa kuin väkeä pursuvassa etelässä. Olemme kameraveli Timon kanssa tavanneet näihin aikoihin kesästä lähteä kuvausreissulle ja niin nytkin. Nurmeksen ABC-huoltoasemalla ei poikkeusoloista ollut tietoakaan. Väkeä oli tupa täynnä ja turvavälitkin olivat unohtuneet. Oli mukava suunnata kaukana kaikesta olevalle Peurajärvelle jossa Sara-mökki odotti.

Ulkona oli lämmintä 25 astetta, mökin sisällä sitäkin lämpimämpää. Timo totesi, että ei tarvinne lämmittää tällä kertaa. En vastustellut. Ennen maastoon lähtöä nautimme tukevan kalakukkoaterian. Eipä tullut heti nälkä ja onneksi olimme lähes koko yön ulkoilmassa.

Ensimmäisenä iltana lähdimme ihailemaan auringon laskemista Isosuon taakse. Jätimme auton Kissaniemen tienhaaraan ja kuljimme illankähmässä kohti Multisärkän nuotiopaikkaa.

Kunnan rajan jälkeen metsä muuttuu talousmetsästä luonnontilaiseksi vanhaksi metsäksi. Pitkospuut vievät pienelle suonpläntille jossa suovillat olivat kauneimmillaan. Pysähdyimme kuvaamaan villoja ja kihokkeja joita suo oli paikoin punaisenaan.

Timo oli viksuna miehenä varustautunut kasvikuvaukseen selvästi itseäni paremmin eli polvisuojalla. Taisivat polvet kuitenkin kastua sillä niin nöyränä hän polvistui märkään suohon.

Kävin viikkoa ennen tälle retkelle lähtöä kuvaamassa kämmeköitä Patvinsuolla. Lakkapolun varressa kasvaa erikoista punakämmekkää, joka poikkeaa monella tavoin tavallisesta. Saattaa olla, että kyseessä on itäisimmässä Suomessa kasvava punakämmekän alalaji.

Olin vaihtamassa objektiivia makrosta laajakulmaan, kun raju tuulenpuuska kaatoi jalustan ja sen nokassa kekottavan kameran. Ainoastaan yhdessä suunnassa oli vaara sattua pahasti ja sinne koko komeus tietenkin rysähti. Kamera osui makro edellä pitkospuihin. Palat lentelivät objektiivista ja pelkäsin myös kameran rungon vahingoittuneen. Onneksi niin ei käynyt ja kun vakuutusyhtiö tuli vastaan, ei vahinko ollut korvaamaton.

Sain uuden objektiivin sopivasti päivää ennen tälle retkelle lähtöä. Polun varressa kökötti yölepopuulle laskeutunut perhonen ja pääsin testaamaan uutukaisen makro-objektiivin laatua.

Pitkätlehdot jäivät taakse ja polku jatkui pitkoksina kohti Multisärkkää. Syväpuro ylitettiin kahteen kertaan, ensimmäinen puron ylittävä silta on nähnyt jo parhaat päivänsä. Toisen sillan kohdalla aurinko paistoi kauniisti puiden välistä muodostaen ikimetsään sopivan jännittävän tunnelman.

Haistelin tulisiko tulentekopaikalta savun hajua. Kylmiä olivat hiilet, emme nähneet ketään koko reissulla. Saimme sytytellä nuotion puuvajassa olevista huippuhyvistä puista. Makkarat paistuivat ja muutkin eväät maistuivat kun odottelimme auringonlaskua. Suolta löytyi lakkoja jälkiruoaksi.

Tulomatkalla taivas oli näyttänyt lupaavalta. Pilviä seilasi tasaiseen tahtiin suolakeuden yllä. Mitä lähemmäs auringonlaskun aika tuli, sitä vähemmän pilviä oli. Siitä huolimatta suon pinta sai komean hohteen. Kuvaaminen onnistui kun jätti taivaan osuuden pieneksi, kuten artikkelikuvasta näkyy.  Laskeva aurinko värjäsi nuotiopaikan viereiset hongat lämpimän punaisiksi.

Aurinko laski ja taivaalla olevat muutamat pilvet muuttuivat keltaisesta oranssiin. Suon villat loistivat kuin pieninä tähtinä sammalmeressä.

Jäädäkö odottamaan auringon ja mahdollisen usvan nousua Multisärkälle vai lähteäkö takaisin Peurajärvelle ottamaan pienet torkut. Valitsimme jälkimmäisen vaihtoehdon ja lähdimme lämpimässä yössä kohti autoa.

Oli mukava kävellä harjun päällä kulkevaa polkua, sillä alkumatkasta seuranamme olleet hyttyset ja mäkärät olivat ehkä menneet nukkumaan. Paarmoja ei juuri suolla näkynyt koko päivänä.

Isosuon äärimmäiseen päähän oli jo noussut usvaa. Päätös mökille paluusta oli tehty, mutta mielessä kävi olisiko sittenkin pitänyt jäädä Multisärkälle auringon nousua odottelemaan. No, ehdimme sentään torkkua mökissä puolitoista tuntia ennen kellon pirahdusta.  Se onkin jo uuden jutun alku.

Illasta aamuun Teerisuolla

Olemme retkeilleet kameraveli Timon kanssa muutamia kertoja Kuhmon Multisärkällä. Paikka on osoittautunut vallan mainioksi sekä retkeilyn että valokuvaamisen suhteen. Kaivoimmekin taas kartat esiin ja aloimme suunnittella yön yli kestävää reissua Teerisuolle. Lähtöpaikaksi valitsimme Tuulivaaran kääntöpaikan.

Veimme ylimääräiset tavaramme tutuksi käyneelle Peurajärven mökkialueelle. Sää näytti vähän liiankin hyvältä, sillä pilviä ei taivaalla juurikaan seilannut. Lämpötila pyöri kymmenen asteen tienoilla, joten vaeltaminen kuvauspaikoille sujui suotuisissa merkeissä. Itikatkaan eivät häirinneet edellisten reissujen tapaan.

Tuulivaaralla ajatuksia herätti kantopinon päälle heitetty hirven talja. Mikä lie tarina sen takana.

Polku Kiurulammelle lähti metsätraktorin jälkiin peittyneenä. Alkumatka ei siis lupaillut hyvää. Maisema muuttui kuitenkin kuin taikaiskusta, kun tulimme Vasikkalampien    maastoon. Suojelualueen ja käsitellyn metsän raja oli kirjaimellisesti viivaimella vedetty.

Pysähdyimme ihailemaan Kiurulammella päivystävää kaakkkuria. Odottelin turhaan sen omaleimasta laulua. Jatkoimme kohti Teerilampea.

Polun varrella on kaksi pientä lampea, joille ei kartassa löydy nimeä. Lammen rannalla kukki suopursu. Valo siivilöityi kauniisti puiden lomasta veteen. Pinnalla oli ilmeisesti männyn siitepölyä, joka värjäsi valoisat kohdat.

Tulimme hyvissä ajoin ennen auringonlaskua Teerisuon laavulle. Matkan varrella emme nähneet hengellä heiluvaa, mutta polun vierestä löytyneet banaanin kuoret paljastivat, että muitakin oli liikkeellä. Niinpä ei ollut yllätys, kun kohtasimme laavulla helsinkiläisen pariskunnan. Olivat jo kolmatta päivää maastossa.

Mukava oli vaihtaa ajatuksia maisemista ja reiteistä. Yhteiseksi huoleksi osoittautui pitkoksien huono kunto. Ettei vain tästäkin reitistä olisi tulossa ns. kumisaapasreitti. Jos näin käy niin kulkemisesta tulee lähes mahdotonta.

Koska aikaa auringonlaskuun oli, niin jatkoimme Timon kanssa Iso-Korkealle. Ajattelin tutkia myös Rajavaaran maastoa, mutta se jäi tällä kertaa pelkäksi ajatukseksi. Reissu ei ollut turha, sillä polun varrelta läytyi kuvattavaa, kasveja ja maisemia.

Tulimme sopivasti Teerisuon laavulle. Naapurimme olivat jo siirtyneet yölepopuulle telttaansa. Aurinkokin oli laskemassa mailleen, joten oli aika etsiä hyviä kuvakulmia suolampien rannoilta. Tuuli oli täysin tyyntynyt ja lammen vesi toimi täydellisenä peilinä.

Mitä lähemmäs auringonlasku tuli sitä värikkäämmäksi taivas muuttui. Kun vielä usva nousi pienistä suolämpäreistä, oli näkymä suorastaan mykistävä. Joku voi luulla, että  artikkelikuvassa saturaatio on väännetty huippuun. Tosiasiassa sitä piti hieman vähentää, että uskoisitte näkemäänne.

Värit hävisivät taivaalta puolen yön paikkeilla. Lämpötila laski lähelle nollaa, mutta nuotion äärellä oli miellyttävä makoilla. Unta oli kuitenkin turha edes yrittää, sillä penkki oli paitsi kova myös kapea. Kuu oli noussut taivaalle ja siitä saimme sopivaa askaretta.

Auringonnousua odottelimme Teerilammen rannalla kahden maissa. Uni oli tulla silmään, mutta kun leikkiin ryhtyy on se myös kestettävä.

Taivas oli lähes putsaantunut pilvistä. Aamun värit poikkesivat illan voimakkaista väreistä. Nyt valo oli hempeän pastellia.

Aamun valon punaamat puut kuvasin Kiurulammen rannalta. Siellä usva nousi lammesta, mutta väsy alkoi selvästi viedä suuremmat halut uusien kuvakulmien etsimiseen.

Kello lähestyi puolta neljää, kun saavuimme Tuulivaaralle. Enää pieni ajomatka mökille ja sitten ansaitut unet. Ylitimme Porttijoen ja ohitimme Käärmesärkän parkkipaikan. Usva nousi sekä joesta että Syrjälammista. Jarrut pohjaan ja suunta kohti parkkipaikkaa.

Usva yhdistettynä matalalta tulevaan valoon ja upeaan maisemaan on palkitseva kohde. Kuvattiin samoilla paikoilla, joilla oltiin vajaa vuosi sitten syysretkellä. Kannatti pysähtyä.

Mökillä painuin suoraan pehkuihin. Timo sen sijaan jaksoi vielä kuvata rannan suopursuja. Heräsin muutaman tunnin unien jälkeen mökkiä tärisyttäneeseen jyrinään. Mitä lie ollut. Tuntui kuin se olisi lähtenyt mökin sisäpuolelta.

Oi ihana toukokuu

Yhteen viikonloppuun voi mahtua monenlaista säätä. Viime perjantai-ilta alkoi täysin tyynenä ja lämpimänä. Se päättyi kuitenkin kunnon ukkosmyrskyyn. Alkuillan pilvet lupailivat hyvää auringonlaskua ajatellen. Topi-enon rakentama aallonmurtaja näytti suorastaan kelluvan ilmassa.

Lapsuudestani on jäänyt mieleen, että punertavien pilvien sanottiin ennustavan kunnon rytinää.

Ja punertavia pilviä riitti. Ukkonen tuli Venturin päälle. Muutaman kerran välähti ja jyrähti samanaikaisesti. Taivas oli uskomattoman komea. Ulos kuvaamaan meneminen tuntui uhkarohkealta.

Kiusaus kuitenkin voitti ja juoksin kaatosateessa rantaan. Kastuin kunnolla samoin kuin myös kameran linssi. Kolmesta kuvastani vain yksi on kelvollinen.

Lauantai valkeni perjantaille vastakkaisena. Perjantain värikkyys oli vaihtunut sumun pehmentämään värittömyyteen. Sumu työntyi Jänisselältä Piimälahteen paksuna verhona. Vastaranta hävisi välillä kokonaan näkyvistä.

Tynin luodolle ja Iitansaarelle tuli välillä pieni valonpilkahdus, kun sumu hälveni hetkeksi. Kyttäsin noita hetkiä pitkän tovin. Tynin rantaan soutanut kalamies toi mukavan lisän usvaiseen tunnelmaan.

Seurailin laiturilta tilanteen kehittymistä. Piimälahden eteläpuolella on Kyyrönhäikän niemi. Sen rannat ovat komean kivikkoiset ja puusto koostuu vanhoista koivuista ja tervalepistä. Sumu näytti mökkilaiturilta katsottuna pysyvän niemellä.

Kuvaamaan teki mieli, mutta vene oli yhä talviteloilla rannassa ja moottori vajassa. Ilmakin oli kylmä. Päätin kuitenkin jahkailun jälkeen lähteä matkaan autolla. Veneellä Kyyrönhäikkään on mökiltä vajaa kaksi kilometriä ja autolla tasan kymmenen kertaa enemmän.

Ajaessani mietin paitsi hiilidioksidipäästöjä myös sitä pysyisikö sumu paikoillaan. Rannan lähestyessä pelko hävisi. Niemi oli yhä paksun sumupilven peitossa.

Sumu alkoi hälvetä ja aurinko pääsi paistamaan tervaleppien välistä rannan kivikolle. Niemen kärki tuli näkyviin.

Vesi on Pyhäselässä tänä keväänä alhaalla, mikä näkyy kivikon leveydestä. Normaalisti vesi hipoo puiden juuria.  Sumu näytti hälvenevän lopullisesti. Olin tyytyväinen lähdettyäni kuvaamaan.

Paluumatkalle osui vielä kaunis näkymä. Tuuli oli työntänyt sumun mantereelle, mutta aurinko pääsi kuitenkin paistamaan ohuen sumuverhon läpi.

Moloslaen kierros

Blogini nimi on Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin. Nyt on vuorossa kuvia ja juttuja sieltä vähän muualta.

Minua on vaikea saada lähtemään Ilomantsia kauemmas Joensuusta. Miksi lähteä kauemmas, kun läheltä löytyy riittävästi ihmeteltävää ja kuvattavaa.

Vaimoni sai kuitenkin houkuteltua minut ruskamatkalle Äkäslompoloon. Olen suhtautunut tuohon Lapin kolkkaan ennakkoluuloisesti. Onhan siellä kaikenmaailman gondolihissit ja tavattoman paljon turisteja.

Katkaisimme pitkän ajomatkan yöpymällä Oulussa. Saavuimme hyvissä ajoin Äkäslompoloon, joka toi mieleeni villinlännen kylän. Kaavoittaja on suhtautunut rakentamiseen hyvin suvaitsevaisesti, sillä minkäänlaista asemakaavaa en usko paikalla olevan.

Heti majoittumisen jälkeen suuntasimme Moloslaen kierrokselle. Kävelyä tulisi noin 11 kilometriä, joten uskoimme ehtivämme takaisin hyvissä ajoin ennen pimeää, ehkä ehtisimme jopa saunomaan ennen seitsemää.

Heti Totovaaran pysäkiltä lähdettyämme huomasimme, että kilometri Lapissa on pidempi kuin kilometri Joensuussa. Komea ruska piti kuitenkin mielen korkealla.

Moloslaki on osa Aakenustunturia. Reitti myötäili aluksi tunturin juurta. Polku oli varsin helppokulkuista, paikoin kuitenkin puiden juuret ja louhikot hidastivat kulkua. Vähitellen metsä harveni ja totuuskin alkoi paljastua. Olimme nähneet kartasta, että lähes puolet reitistä oli mustalla merkattua eli vaativaa.

Edessä näkyvä louhikkoinen rinne ja taivaalla seilaavat tummat pilvet huolestuttivat. Onneksi pilvet jaksoivat pitää veden sisällään koko retken ajan.

Kuvia etäällä olevista tuntureista ei kannattanut ottaa. Vaikka ne näkyivät paljain silmin kohtuullisesti, niin kuvassa usva teki niistä värittömiä ja pehmeitä. Oli keskityttävä pienten yksityiskohtien ja kirkkaiden värien kuvaamiseen.

Tunturin laella maaruska oli upean värikäs. Ottamalla matalan kuvakulman, sai alempana rinteessä olevien puiden taustaksi niiden takana olevan metsän. Pieni sumu pehmensi taustan, mutta etualan puut näkyvät kirkkaana.

Pitkin Moloslaen rinnettä oli outoja maanpinnan muotoja. Olivatkohan jääkauden aikaansaamia. Kivivallit ja pienet kurut vuorottelivat.

Välillä rakka näytti lähes mahdottomalta kävellä. Se kuitenkin poikkesi esimerkiksi Kolvananuuron pohjalla olevasta kivikosta. Uuron pohjalla olevan kivikon ylittäminen tuntuu aina yhtä hankalalta. Saa pelätä nilkan nyrjähtämistä, kun iso kivi nuljahtaa jalan alla. Moloslaen rakka muodostuu eri suuruisista kivistä, jotka sitovat toisensa liikkumattomiksi. Ehkä siksi sen yli voi kävellä turvallisemmin.

Retken kohokohdaksi muodostui laskeutuminen alas Moloslaelta. Aurinko tuli esiin pilvien lomasta. Ja millaisen valoshown se sai aikaan. Tiesin, että näytelmä ei kestäisi muutamaa minuuttia pidempään. Yritin etsiä nopeasti erilaisia kuvakulmia.

Isolla Molosjänkällä oleva pieni suolampare heijasti komeasti auringon valoa. Toisaalta se oli muuta ympäristöä huomattavasti kirkkaampi kohde ja vaikeasti kuvattava. Haarukoimalla useilla valotuksilla ehdin mielestäni saada vallinnutta tunnelmaa vastaavan kuvan.

Keskinopeutemme evästauot mukaan lukien oli noin 2 kilometriä tunnissa. Olimme käyttäneet retkeen jo lähes viisi tuntia. Saunan sai unohtaa. Valo kävi vähiin ja Vasalaelle päästyämme nousi sankka sumu.

Valokuvaaminen sumussa on antoisaa, mutta on myönnettävä, että puhti alkoi olla lopussa. Olin tyhmyyksissäni ottanut kannettavakseni lähes koko kameravarustukseni. Painoa (fyysikot, antakaa anteeksi löperö ilmaus) repussani oli noin kaksitoista kiloa. Kun hartioille vielä lisää 2,5 kiloa painavan jalustan, niin seuraukset ovat arvattavissa. Seuraavana päivänä otin mukaan pienen repun ja hillitysti objektiivejä.

Jo ensimmäinen päivä maastossa näytti ennakkoluuloni vääriksi. En nähnyt gondolihissiä enkä turisteja.