Mielenmaisemani vuonna 2022

Vuosi sitten kirjoitin: Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.

Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.

Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu

Heinävaara 11.1. klo. 14.45.

Heinävaaran ikivanha vaarakylä on parikymmentä kilometriä Joensuun torilta Ilomantsin suuntaan. Maisemat vaaran laelta ovat pohjoiskarjalaiset, vaaroja ja järviä silmänkantamattomiin.

Tammikuun päivät ovat lyhyitä, mutta aurinkoisen päivän sattuessa valo voi olla kerrassaan upeata. Tuolla retkellä kaikki osui kohdalleen. Kova pakkanen sai taivaan vaihtamaan väriä oranssinkeltaisesta aina violettiin. Vanha riihi ja sitä ympäröivät lumen ja kuuran kaunistamat puut tekivät maisemasta satumaisen kauniin.

Helmikuu

Kuhasalo 28.2. klo. 17.00

Käyn kävelemässä Kuhasalossa lähes viikottain. Minua vetää sinne Pyhäselän rannat ja vanha metsä. Parhaat ajat valokuvien ottamiseen ovat joko varhain aamulla tai illalla auringon laskiessa.

Kuhasalon ympäri kulkeva polku on kunnostettu ja uusia tulentekopaikkoja rakennettu polkujen varsille. Poikkean kuitenkin yleensä pääpoluilta salon sydämeen. Sen länsipäässä on vanhaa sekametsää ja itäpäässä aikoinaan istutettua kuusimetsää. Suosikkini on lännen luonnotilainen osuus. Joskus voi kuitenkin onnistaa myös varsin yksitoikkoisessa istutusmetsässä.

Laskeva aurinko pääsi tunkeutumaan tiheän metsän sisään. Se valaisi yhden ainoan kuusenrungon lämpimän ruskeaksi. Varjossa oleva hanki loisti sinisenä ja takana näkyvä avoimempi metsä näkyi vihreänä. Nämä värit muodostavat tasasivuisen triadin väriympyrälle.

Maaliskuu

Hiidenvaara 9.3. klo. 17.27

Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini seuraavaa: Kuljen yleensä yksin ainoastaan kartta seuranani elämyksiä etsimässä. Uusia kohteita haravoin karttapaikkapalvelusta. Sieltä saattaa löytyä todellisia helmiä, mutta monesti kohde on pettymys. Metsä on kaadettu, aurattu ja puro täynnä tuulenkaatoja. Varmempi tapa löytää hyviä retkikohteita on tutkia Pohjois-Karjalan retkeily -sivustoa. Sieltä löysin myös kameraraseuratuttuni Samin jutun Hiidenvaaran perintömetsästä.

Perintömetsä on metsänomistajan ja WWF:n luottamuksellisella Perintömetsä-sopimuksella suojeltu metsä, joka halutaan säilyttää koskemattomana tuleville polville. Joensuun kaupunki perusti Keskijärven kylällä sijaitsevan noin 9 hehtaarin kokoisen Hiidenvaaran perintömetsän kaupungin 160-juhlavuonna 2008.

Viime talvi oli lumiolosuhteiltaan erikoinen. Lumet jäätyivät alkutalvella katoille ja aiheuttivat kevään lähestyessä ikäviä romahduksia. Toisaalta metsiin saatiin kohtuullisen hyvä hankikanto. Sen turvin läksin kiertämään Hiidenvaaran luontopolkua. Jäin odottamaan sopivaa valoa haljenneen kelon aukosta näkyvään kuuseen. Odottelun jälkeen sellainen myös tuli.

Huhtikuu

Kuhasalo 3.4. klo. 18.49

Läksin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Jäällä oli helppo kulkea ilman suksiakin, ja kävelin kohti Voiluotoa. Muutkin olivat tulleet ihailemaan värikästä taivasta kameroineen.

Satuin onneksi vilkaisemaan taakseni ja näin rannan koivut kauniina rintamana pimeää havumetsää vasten. Mieleeni tuli nuotiossa liuhuvat liekit ja jossain näkemäni Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy.

Toukokuu

Venturi 20.5. klo. 17.16

Ensimmäiset sinivuokot pilkistävät esiin vielä nukkuvasta maasta heti tuokokuun ensimmäisinä päivinä. Valkovuokkoja saa odotella vielä pari viikkoa. Olen kuvannut kumpiakin joka kevät, mutta aina uudestaan löydän itseni niiden eteen polvistuneena.

Enoni toi ensimmäiset vuokot mökkitontilleen yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen itsekin olleeni niitä silloin istuttamassa. Nyt koko niemi kukkii ensin sinisenä ja sitten valkoisena.

Kesäkuu

Riisitunturin kansallispuisto 11.6. klo 15.11

Olin kehunut vaimolleni vuolaasti Korouomaa ja sen upeita maisemia. Samaan reissuun voisi liittää muitakin mielenkiintoisia kohteita kuten Riisitunturin kansallispuiston. Blogiini kirjoitin tuolloin: Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.

Retki Liittolammille oli melkoisten nousujen ja laskujen arvoinen. Matkan varrella oli kaikkea sitä, mitä tuolta Posion retkeltä odotin, vanhoja metsiä, upeita kallioita, huikaisevia tunturinäkymiä, kirkkaita pikkulampia ja vetisiä soita. Sää oli paras mahdollinen kulkemiseen, ei liian kuuma. Hyttysetkään eivät olleet vielä heränneet.

Heinäkuu

Stortfjorden 28.7. klo. 21.10

Kulunut vuosi oli itselleni merkkipaalu, tuli täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Sen kunniaksi lähdettiin koko perheen voimin Tromssan seuduille retkeilemään. Maisemat olivat kerrassaan upeat. Olin odottanut jylhiä tuntureita, mutta niiden massiivinen koko oli kuitenkin yllätys.

Tein tapojeni mukaan tarkat ennakkosuunitelmat retkikohteista. Mukaan tuli monipuolisesti niin rannikkokohteita kuin tuntureitakin. Ehkä mieleenpainuvin kohde oli Steindalsbreen jäätikkö. Matka sinne ja takaisin oli vaativa, mutta ehdottomasti kaikkien hikipisaroiden arvoinen. Blogiin kirjoitin: Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Koko päivän oli ollut yllä sateen uhka. Vettä tulikin heti kun pääsimme auton suojaan. Matkalla takaisin Tromssaan aurinko kuitenkin pilkahti ja valaisi Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Elokuu

Joensuun kaupungin eteläpään puisto 29.8. klo. 16.55

Seikkailu Norjan maisemissa tuotti niin paljon kuvia ja niiden parissa askartelua, että elokuussa valokuvaaminen jäi poikkeuksellisen vähiin. Osansa soppaan toi myös auton vaihteistosta kuuluva ilkeä ääni, jonka korjaamista jouduin odottamaan kuukauden päivät.

Kaupungin eteläpäässä olevassa puistossa kasvaa valtavia puita, joiden uskon olevan hopeapajuja. Olen käynyt niitä ihailemassa monena vuotena. Tänä vuonna tutkin erityisesti niiden runkoja. Näen kuvissa usein kasvoja ja eläimiä. Tästäkin kuvasta sellaisen löydän. Löytäneekö kukaan muu.

Syyskuu

Kalliolampi 3.9. klo. 9.18

Olin viime vuosisadalla aktiivinen Joensuun kameraseuran jäsen. Jossain vaiheessa koti- ja työelämä vei huomion muihin asioihin. Eläkkeelle pääsyn myötä aikaa oli taas miettiä näitä sosiaalisia harrastuksia. Liityin uudestaan kameraseuraan ja pääsin mukaan kehittämään uutta toimintaa.

Kokoonnumme kerran kuussa lauantaina kävely- ja kuvausretkelle. Kohteet ovat olleet pääosin lähellä keskustaa. Tällä kertaa suuntasimme Kiihtelysvaaran Kalliolammelle. Rotkojärven rannan raatteenlehdissä näkyi jo syksyn läheisyys.

Lokakuu

Paratiisi 30.10. klo. 11.07

Kävimme keväällä kameraystäväni Samin kanssa etsimässä paratiisia Puntarikosken seutuvilta. Sellainen myös löytyi. Puron hiekkakankaaseen uurtaman syvän kanjonin pohjalla kasvaa rehevää ikimetsää.

Palasimme syksyllä paratiisiin kuvaamaan. Kevään jälkeen maisema oli paikoin muuttunut, sillä rotkon reunoilta oli kaatunut lisää puita puron yli. Liikkuminen oli paikoin haastavaa kun rytö piti kiertää rotkon jyrkkiä reunoja ylösalas siksakaten. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta rotkon pohjalle asti ei tuuli eikä suora valokaan yltäneet. Sitä suurempi ilo oli havaita pieni väloläikkä juuri oikeassa kohdassa haavan kyljellä.

Marraskuu

Porttijoki 6.11. klo. 13.40

Vuosi sitten kirjoitin blogiin: Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Hyvää tapaa on turha muuttaa. Tänä syksynä meillä oli tavoitteena kuvata Hiidenportin ensilunta. Retkiämme siunannut hyvä tuuri jatkui sillä päivä ennen retken alkua maahan tosiaan satoi ensilumi.

Joulukuu

Kalmoniemi 16.12. klo. 14.35

Alkutalvi on muistuttanut entisaikojen talvia siinä suhteessa, että ensilumi jäi maahan. Viime vuosien loskajaksoa ei ollut vaan lämpömittari on näyttänyt tasaisesti pientä pakkasta. Toki ensilumi sataa monta viikkoa myöhemmin kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten.

Aurinkoa ei joulukuun aikana ole juuri näkynyt. Kalmoniemen aallonmurtaja on edukseen myös harmaassa joulukuun valossa.

Lulledalenin metsäpolku

Etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa Kilpisjärven tien varrelta ja sellainen löytyi Vandreguide -kirjasesta. Sen mukaan Lulledalenin metsäpolun varrella kasvaa kuuttatoista eri kämmekkälajia. Aikanaan kuvasin oikeastaan pelkästään näitä kasveja, joten oli selvää, että pysähtyisimme siellä. Kirjasen mukaan polku kulkee myös rauhoitetun metsän läpi.

Suurin osa joukostamme oli lähtenyt jo edellisenä päivänä kohti Suomea ja olimmekin nyt kahdestaan liikkeellä. Noin kymmenen kilometrin päässä Skibotnista kohti Kilpisjärveä on tiellä viitta vasemmalle Lulledaleniin ja sinne käännyimme. Pysäköintipaikalla oli suomalainen perhe aloittelemassa ruokailua lähtiesssämme polulle.

Alkumatka ei metsän osalta säväyttänyt, se muistutti tavallista suomalaista nuorta mäntymetsää. Sen sijaan yövilkkojen valtava määrä metsänpohjassa nostatti odotuksia.

Kuljimme alkumatkan nenä maassa, mutta siitä huolimatta emme löytäneet kuin viisi erilaista kämmekkälajia. Jos olisimme olleet liikkeellä kuukautta aiemmin, olisi lista ollut varmasti huomattavasti pidempi.

Eräässä polun notkossa löysimme melkoisen määrän tikankontteja, jotka olivat kukkineet ajat sitten. Tuo esiintymä kertoo maaperän kalkkista. Tämä varmistui polun varrella olevasta opastaulusta, jossa kerrottiin yhdeksi rauhoituksen syyksi juuri mäntymetsän pohjan kalkkipitoisuuden.

Reitin kiertosuunta on valittu onnistuneesti, sillä mitä pitemmälle kuljet, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuvat. Komeat vanhat aihkit vasten takana häämöttävää tunturin rinnettä saivat mielen kohoamaan.

Norjan hulppeat tunturimaisemat saivat minut miettimään mitä meillä Suomessa on tarjottavaksi niiden vastineeksi. Ensimmäisenä tuli mieleeni ne vanhat metsät, jotka vielä ovat säästyneet hakkuilta. Siinä meillä on aarre, jota tunturimaasta ei löydy. Toivottavasti yhä useammat ymmärtäisivät niiden arvon.

Komea oranssinpunainen männynkylki loisti jo kaukaa polulle. Harvoin näkee yhtä voimakkaita värejä kelon kyljessä. Vaikuttakohan pohjoinen sijainti ja kovat kasvuolosuhteet värin intensiteettiin.

Olin kuunnellut jo pitkän aikaa kaukaa kuuluvaa kohinaa. Tuuliko siellä puissa kohisee vai voisiko siellä olla koski. Vandreguide -kirjasen reittikuvauksessa ei kuitenkaan ole mainintaa mistään koskesta. Joet ja kosket ovat Norjassa ilmeisesti niin tavallisia, että niitä ei erikseen mainita.

Polku laskeutui kosken reunalle. Yläjuoksulla näkyi kerrassaan upea rotko, josta joki ryöppysi alas. Rannat olivat sen verran jyrkät, että en edes haaveillut joen varteen kaahimista ja rotkon kuvaamista.

En ole koskaan aiemmin laittanut kahta kuvaa samasta kohteesta kirjoitukseeni. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. En pelkästään sen vuoksi, että putous on todella upea.

Norjalaiset ovat tunnettua peikkokansaa. Tromssassa on peräti peikkomuseokin, jonne tosin emme ehtineet. Kun kotona katsoin tuota alla olevaa kuvaa, en enää ihmetellyt peikkojen suosiota. Näin itse tässä kuvassa ainakin kaksi peikkoa ihmettelemässä putouksen kuohuja.

Metsäpolun alkupuolella olin ollut vähän pettynyt sekä maisemiin että löytymättömiin kämmeköihin. Opastauluissa oli korostettu metsän monipuolisuutta, jota sitäkään ei ollut havaittavissa.

Reitin loppuosuus taas ylitti kaikki toiveeni. Komea putous, ryöppyävä joki ja taustalla tunturit. Korkeilla kallioilla kasvoivat vanhat hongat ja laaksoon laskeuduttaessa maisema muuttui lähes lehtomaiseksi koivikoksi. Lähdimme kohti Kilpisjärveä tyytyväisinä tähän vähän yli kolmen kilometrin mittaiseen luontoretkeen.

BLÅISVATNET

Retki Steindalsbreenille oli sen verran raskas ja pitkäkestoinen, että päätimme valita seuraavaksi kohteeksi kevyemmän. Suuntasimme heti aamulla kohti Blåisvatnetia tai Blåvatnetia kuten joissain lähteissä paikan nimi kirjoitetaan. Se sijaitsee samalla Lyngsalpenen alueella kuin Steindalsbreen. Vandreguide -kirjasen mukaan kävelymatkaa on noin 8,5 kilometriä ja nousua vain 189 metriä. Ajomatka lyheni merkittävästi, kun ylitimme Ullsfjordenin lautalla Svensbyhyn.

Blåisvatnet on käymistämme kohteista ehdottomasti suosituin. Parkkipaikka on suuri ja sieltä löytyy myös hampurilaiskioski. Sen takaa lähtee hyväkuntoinen polku kohti jäätikköjärveä.

Alkumatkassa ylitetään muutama vuoripuro kiveltä kivelle hypellen ja levein puro siltaa pitkin. Oli mukava kulkea taas erilaisessa maastossa. Olimme käyneet tuntureilla ja merenrannalla, mutta polun alussa olevan mäntymetsän kaltaista emme vielä olleet nähneet. Osa männyistä on matalia, mutta paksurunkoisia, joten arvelen niillä olevan jo kunnioitettava määrä elinvuosia takanaan.

Reitti Blåisvatnetille on siinä mielessä erikoinen, että määränpää näkyy lähes ensi metreistä lähtien. Korkeiden vuorien välissä oleva Lenangsbreen jäätikkö paljastaa, missä sen sulavesistä muodostunut järvi on.

Mitä lähemmäs jäätikkö tulee sitä karummaksi maisema muuttuu. Lopulta puut käyvät vähiin ja nekin kitukasvuisiksi. Kivien välissä kasvaa siellä täällä vielä sammalta ja kirkkaanpunakukkaista kanervaa. Polku häviää lähes kokonaan, kun kivikko leviää koko laaksoon. Reitin voi päätellä pienen matkan välein näkyvistä punaiseksi maalatuista kivistä, vaikka varsinaista polkua ei olekaan.

Viimeinen ponnistus ennen Blåisvatnetin rantaa on valtavista lohkareista koostuva reunavalli. Polku häviää täällä lopullisesti ja jokaisen on etsittävä reittinsä. Punaisia kiviä on siellä täällä, mutta itse en niiden avulla löytänyt ”helppoa” reittiä.

Kun katsoo reunavallilta taaksepäin, tulosuuntaan, on näkymä kuin Tolkienin Sormusten herrasta. Vaikka matka ei ollut pitkä eikä nousuakaan kohtuuttomasti, oli reitti raskas kävellä. Kivikossa piti kulkea koko ajan varoen.

Lohkareikon väliin on jäänyt pieni varsinaisesta lammesta erillinen lampare. Sen vesi on lähes turkoosin väristä ja pohjalla olevien kivien päällä on jäätikön vuorten kallioista hiomaa silttiä. Aurinko oli kääntynyt sopivasti sen verran, että lampare oli valossa ja sen takana näkyvä karu tunturin rinne varjossa. Jostain lukemani tieto, että paras aika vierailla Blåvatnetilla on iltapäivä, piti siis paikkansa.

Järven rannassa oli retkeilijöitä ottamassa aurinkoa ja nauttimassa maisemasta. Rohkeimmat kävivät uimassa ja vesi oli kuulemma kylmää. Muutamalla seurueella oli myös teltta mukana. Ihmettelin mihin saisivat telttansa tuossa kivikossa pystyyn. Jälkeenpäin kuulin, että lammen vasemmalla puolella on leiriytymiseen soveltuva paikka.

Tulomatkan kloperikko kävi sen verran jalkapohjiin, että yritimme etsiä helpompaa reittiä takaisin. Läheltä jokea sellainen löytyi, tosin ainoastaan hiukan vähemmän kivinen. Harri Ahosen Pohjois-Norjan rannikkoreitit -kirjassa on maininta, että joen toisella puolella kulkee myös reitti. Jälkikasvu päätti ottaa riskin ja ylittää jäätikköjoen sen levennykseltä. Olin varma, että ylitys epäonnistuu surkeasti.

Hämmästykseni olikin suuri, kun porukka pääsi koirineen kastumatta joen yli. Reitti Aspevatnetin kautta oli kuulemma myös maisemiltaan vaihtelevampi kuin tuo kulkemamme Mordorin tasanko. Polkua ei siellä koko matkalta löydy, joten suunistustaidot olivat tarpeen.

Steindalsbreen jäätikkö

Kahden retkipäivän jälkeen vietimme sateisen lepopäivän Tromssassa. Se oli tarpeen sillä seuraavana päivänä menisimme Steindalsbreen jäätikölle. Kävelymatkaa tulisi yli kaksitoista kilometriä ja nousua 550 metriä.

Edellisen päivän sade jatkui vielä heikkona tihkuna kun lähdimme heti aamusta kohti Steindalsbreeniä. Ajomatkaa Tromssasta oli lähes kaksi tuntia. Parkkipaikalla oli muitakin matkaan lähtijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti.

Löysin edellisenä päivänä Tromssan matkailutoimistosta Vandreguide -kirjasen. Siinä on erinomainen reittiä kuvaava korkeuskäyrä. Odotettavissa oli heti alussa luulot pois ottava jyrkkä nousu, lähes kolmesataa metriä puolentoista kilometrin matkalla. Hiki nousi pintaan vaikka sää oli viileä. Nousimme ilman ongelmia kohti Steindalshyttaa.

Näkymät polulta olivat huikaisevan kauniit. Vieressä kohisi koko nousun ajan jäätiköltä koskina ryöppyävä joki. Joen vesi on jäätikön kalliosta irrottaman hienon kiviaineksen vuoksi väriltään turkoosiin vivahtavan sinistä.

Hytta on norjalaisten käyttämä termi vuokrattavissa olevalle kämpälle. Sen lisäksi taukopaikalla oli mukava tulentekopaikka ja tuotteita täynnä oleva huussi. Suomalaisista tulentekopaikoista poiketen nuotioihin käytettävää puuta ei ole tai sitten puut ovat tuoreita rankoja. Totesimme, että nuotion sytyttämistä on turha edes yrittää. Joku oli kuitenkin yrittänyt ja saanut ainoastaan märät puut nokeentumaan.

Muiden pitäessä taukoa kiipesin hytan takana kuohuvalle putoukselle. Näky oli mahtava. Jyrkistä rannoista ja tieheästä koivikosta johtuen en saanut siitä mieleistäni kuvaa. Sen sijaan putoukselta tulevan puron rannan ilmeikkäät koivut olivat yhteistyöhaluisia.

Alunperin oli tarkoitus, että osa seurueestamme jäisi hytalle ja loput jatkaisivat aina jäätikön reunalle saakka. Taukopaikalla nautittu välipala antoi kuitenkin sellaisen buustin, että päätimme jatkaa koko porukalla eteenpäin.

Tällä retkellä kokoonpanostamme puuttui kaksivuotias sekä mumma ja kissa. Yhteiskuvan otimme hytalta lähtiessämme, nelikuinen kulki vuorotellen kummankin vanhempansa kyydissä. Koira kapusi sinnikkäästi omin voimin.

Lähdin taukopaikalta viimeisenä ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemia. Tunsin ensin nenässäni märän villan hajun. Seuraavaksi kuulin kaukaista kellon kilinää. Pysähdyin ottamaan valokuvaa ja lähes säikähdin, kun selkäni takaa kuului möreä MÖÖ. Paksu lammas karitsansa kera esitti vastalauseensa, koska olin sulkenut heiltä polun.

Olin nähnyt polulla lampaan papanoita ja miettinyt millä nuo raukat tulevat toimeen näin karussa maastossa. Arvoitus ratkesi kun tarkasteli moreeniharjulta avautuvaa maisemaa. Edessä aukeni vihreä laakso jolla on pituutta ja leveyttä yli kilometri. Laakson takana näkyi usvan peittämä jäätikkö.

Ennen jäätikön reunalle pääsyä oli ylitettävä tuon paratiisimaisen laakson takana oleva reunavalli. Muut jättivät kantamuksensa ”alaleiriin”, mutta itse kannoin yli kymmenkiloisen kamerarepun mukanani. En ottanut riskiä siitä, että kovan työn jälkeen juuri tarpeellinen objektiivi olisi kiviröykkiöiden takana. Eikä kahdeksankiloista nelikuistakaan alaleiriin jätetty.

Oli ollut koko kiipeämisen ajan veitsen terällä sataako vai ei. Olimme selvinneet kastumatta jäätikön äärelle. Johtuikohan paksu usva jäätikön sulamisesta, aina välillä aurinko pääsi kuitenkin pieneksi hetkeksi pilkahtamaan usvaverhon läpi. Maisema oli tuossa valossa dramaattisen näköinen.

Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Jäätikön alla olevassa lammessa kelluva kirkkaan sininen jäälohkare kertoo karua kieltään ilmaston lämpenemisestä.

Karusta reunavallista löytyi ensimmäiset merkit elämän leviämisestä juuri jäästä vapautuneelle kivikolle. Löysin ensin ylikukkineita lapinvuokkoja ja pienen etsinnän jälkeen myös vielä kukassa olevia. Tunturikohokin vaaleansinipunaiset terälehdet loistivat kirkkaina laikkuina harmaassa kivikossa.

Tulin viimeisenä alaleirille, kuten yleensäkin. Trangialla lämmitetty ruoka oli odottamassa. Keittovälineiden kantaminen ylös oli hyvä idea, sillä nousu oli käyttänyt energiavarastot lähes tyhjiin.

Leiriltä oli hulppeat näkymät jäätikköjoen muodostamalle deltalle. Harvasta ravintolasta moisia maisemia löytyy.

Paluumatkalla olin varma, että saisimme kunnon rankkasateen niskaamme. Pilvet roikkuivat matalalla peittäen jäätikköä reunustavat Nállangaisi (1595 m) ja Imagáisi (1416 m) -tunturit. Vaikka oli vielä yöttömän yön aika, kävi valo yhä vähäisemmäksi. Samalla vihreä laakso muuttui salaperäisen näköiseksi.

Ensimmäiset vesipisarat tippuivat auton katolle, kun lähdimme takaisin kohti Tromssaa jonne saavuimme lähellä puoltayötä.

Kuin kruunuksi onnistuneelle retkelle aurinko suostui valaisemaan Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Ørnfløyalta Sommarøylle

Retkiseurueemme täydentyi kahdella aikuisella, kissalla ja koiralla. Edellisen päivän retki oli kohtuullisen vaativa, joten päätimme valita toiselle retkipäivälle kevyen kohteen. Sommarøyta on kehuttu lapsiystävälliseksi kohteeksi komeine hiekkarantoineen. Sopisi siis varmaan myös kissalle ja koirallekin.

Sommarøyalle johtavan sillan pielessä on norjalaisittain nyppyläksi luokiteltava Ørnfløya. Koska kohde on helppo ilman merkittävää kiipeämistä, päätimme aloittaa retkemme sieltä, nousua tulee vain 135 metriä.

Artikkelikuva vastaa edellisessä tarinassani pohtimaani kysymykseen norjalaisten leivänansaitsemisesta. Pienillä pelloilla on heinä jo korjattu, joten karjaa ainakin pitävät. Kylän lahdella näyttää olevan kalankasvatusaltaita ja vuonolla kalastajavene. Yhteysalus puskee kohti Senjan saarta, joten merimiehiä ja turismiin liittyvää väkeä kylässä varmaankin asuu. Kirkosta päätellen löytyy myös pappi ja lukkari.

Pienen nousun jälkeen maisemat sen kuin paranevat. Kallioiden välisessä lammessa kasvaa jotain itselleni tuntematonta vesikasvia joka muodostaa lammen pintaan kauniin, linnun siipeä muistuttavan kuvion.

Valokuvaamisesta johtuen toimin joukon jälkikärkenä, kuten lähes aina. Ørnfløyan huippu on kaksiosainen. Ensimmäiseltä huipulta katsottuna toinen näyttää hankalasti saavutettavalta. Olin jättämäisilläni sinne nousun väliin, mutta huomasin muun seurueen siellä jo olevan. Olisi jäänyt komeat maisemat näkemättä.

Suoraan etelään katsottessa huipulta näkyy Senjan komea siluetti. Sää oli retkeilyyn suorastaan paras mahdollinen, aurinko paistoi, mutta lämpötila oli maltillisesti alle kaksikymmentä astetta. Valokuvaamiseen sää oli vaativa, valaistus ja runsaasti auteretta ilmassa. Taivas värjäsi myös meren pinnan komean siniseksi. Matalikkojen ympärille muodostui vaaleampia laikkuja.

Länteen katsottaessa huomion kiinnittää Sandholmenin rannat, jotka ovat nimensä mukaisesti valkoisia hiekkarantoja. Edessä olevalla luodolla ei ole taloja, mutta sitäkin runsaammin lokinpesiä. Tämä kävi ilmi kun joku hurjapäinen lentäjä teki immelmannin suoraan luodon yllä.

Pidimme evästauon sillan pielessä olevalla levikkeellä. Edellisillalta säästynyt pitza maistui herkulliselta kahvi kyytipoikanaan. Samalle levikkeelle oli majoittunut sekalainen joukko matkailijoita monesta eri maasta. Leirintäalueilla majoittuminen lienee melko kallista, sillä matkailuautoja ja telttoja näkyi vähänkin kelvollisilla eli tasaisilla paikoilla.

Levikkeen vieressä oleva kumpare oli kasvistollisesti kiinnostava. Löysin ilman kummempaa etsimistä vilukoita, yökönlehtiä ja joitain rikkoja. Kumpareen päältä oli hyvä näköala Sommarøylle johtavaan siltaan. Tromssan muiden siltojen tapaan sekin on pitkä ja korkea. Muista silloista poiketen se on yksikaistainen.

Jätimme autot Havfrua Kron pihaan. Kävin kurkkaamassa, löytyisikö krouvin tuotevalikoimasta kunnollista pullaa, sitä ei löytynyt. Sen sijaan kalan ja rasvan tuoksu täytti paikan. Tarjolla olisi siis ainakin fish and chips. Yleisenä huomiona voi sanoa, että ainakaan Tromssan alueen kaupoissa ei ole kunnollista pullaa. Jotain muoviin yksittäispakattuja viinereitä toki löytyy.

Lähdimme kävellen kiertämään saarta. Rannassa näytti olevan jonkin sortin kalatehtaita. Omakotitalot olivat siistejä ja kaikki oman näköisiään. Norjassa ei kaavoittaja varmaan määrää rakentajia yhtä tarkasti kuin Suomessa.

Hiekkarannat olivat upeita, valkoinen hiekka oli hyvin hienorakeista. Poislähtiessämme kävi kaksivuotias matkalaisemme tällä rannalla isänsä kanssa kastautumassa Jäämeressä. Tällöin oli jo alkanut sataa tihuuttaakin.

Kaikki rannat eivät olleetkaan hiekkarantoja. Yksi poikkesi muista merkittävästi. Tuntui kuin olisi kävellyt luumurskan päällä. Ajattelin, että syystä tai toisesta rantaan on aaltojen mukana huuhtoutunut valtava määrä simpukoita, jotka ajan mittaan olivat murskautuneet karkeaksi jauhoksi. Biologityttäreni oikaisi käsitykseni ja kertoi kyseessä olevan jonkin sortin korallimursketta. Toki simpukoitakin murskeen seassa oli.

Laskuvesi paljasti rannan rakkoleväkasvustot. Niiden takana horisontissa näkyy helposti muotonsa perusteella tunnistettava saari.

Sää muuttui kävellessämme nopeasti. Mereltä tuli vuonoon lähes sen pintaa hipovia pilviä. Luvassa oli sadetta, joka jatkuisi koko seuraavan päivän runsaana. Meille tuli kiire Havfrua Krohun syömään sitä fish and chips annosta. Se maistui juuri siltä, miltä sopii odottaa, eli hyvältä.

Retki Kvaløyan Brosmetindenille

Perhekuntani ehdotti yhteistä matkaa Tromssaan. Ensi reaktioni oli hämmästys. Miksi juuri sinne, matkakin on pitkä, peräti 1140 kilometriä. Onneksi olin hankkinut vuosi sitten Harri Ahosen kirjan Pohjois-Norjan rannikkoreitit. Pienen selailun jälkeen vakuutuin, että kohde on todella mielenkiintoinen ja retkikohteita on runsaasti.

Ajo Skandien yli ja laskeutuminen sieltä alas oli melkoinen kokemus. Tie on meikäläisittäin kapea, jyrkkä ja mutkikas. Nopeusrajoitukset naurattivat, sillä en uskaltanut ajaa läheskään niiden ilmoittamilla nopeuksilla. Perässä ajavia norjalaisia ei varmaankaan naurattanut.

Ensimmäisen päivän retkikohteeksi valitsimme Kvaløyan saarella sijaitsevan Brosmetindenin vuoren (525 m). Nousua parkkipaikalta vuoren huipulle tulisi 250 metriä.

Ajomatka Brosmetindenille osoittautui oikeaksi maisemien ilotulitukseksi. Mieli teki pysähtyä kuvaamaan joka mutkan takana esiin tulevia huikeita näkymiä. Lopulta oli suorastaan pakko pysähtyä sillä Grøtfjordenin pohjukassa olevaa Søre Kraata ei pystynyt pysähtymättä ohittamaan.

Vuorenseinä nousee siellä lähes pystysuorasti kohti korkeuksia. Rinteiltä syöksyy alas lukemattomia pieniä putouksia. Mielessä kävi, että tähän on pysähdyttävä paluumatkalla, jos muu seurue jaksaa odottaa.

Tie Tromvikistä Brosmetindedin juurelle on huonossa kunnossa. Varovasti kuoppia väistellen pääsimme kuitenkin perille. Pysäköintialueella oli muutamia autoja, mutta mistään ruuhkasta ei ollut kyse. Meitä ennen kiipeämään oli lähtenyt muutama norjalainen, pari suomalaista ja yksi ranskalainen autokunta.

Alkunousu on suorastaan maltillinen, mutta parin kilometrin päässä näkyvä huippu lupaa, että lopussa vielä hiki virtaa. Onneksi sää oli kiipeämiseen sopivan viileä.

Pienen nousun jälkeen maisema alkoi avautua. Kaukana siintää Senjan massiivinen vuoriketju. Olen tottunut kuvaamaan aivan erilaisissa maisemissa. Tiedän aikaisemmilta kaukoretkiltä, että uudessa ja eksoottisessa maisemassa kuvaaminen on haasteellista. Näiden valtavien mittasuhteiden saaminen kuvaan vaatii erilaista otetta kuin vanhan metsän kuvaaminen Patvinsuolla.

Seurueen nuorin nelikuinen kulki äidin maharepussa ja kaksivuotias isän kantorinkassa. Otin varaslähdön parkkipaikalta, jotta ehtisin ylemmäs rinteeseen heitä vastaanottamaan. Norjalaiseen tapaan reittiä ei ole merkitty mitenkään maastoon, mutta maastoon kulunut ura pitää retkeilijät kyllä oikealla polulla.

Vaikka matka huipulle on alle kaksi kilometriä, oli nousu kivikkoista polkua pitkin hyvää harjoitusta tulevien päivien retkiä silmällä pitäen.

Moni asia Norjassa herätti kysymyksiä. Mitä täällä asuvat ihmiset tekevät työkseen. Monet varmaankin kalastavat, mutta tuskin sentään kaikki. Katsoin Brosmetindenin huipulta Sessøyfjordenin takana näkyvää pientä Sessøyan kylää. Talot näyttivät ainakin kaukaa katsottuna hyväkuntoisilta ja asutuilta. Talojen takana näyttäisi olevan peltoja, joten ehkä siellä pidetään ainakin karjaa.

Teitä tuosta pienestä kylästä ei johda minnekään, sillä muita asumuksia Sessøyan saarella ei ole. Yhteydet maailmaan hoidetaan varmaankin omilla veneillä. Turisteja tuskin eksyy kylään elämisen laatua kyselemään.

Brosmetindenin huippu on karu ja rinne mereen lähes pystysuora. Arvelu hien nousemisesta pintaan osoittautui oikeaksi. Loppunousu on jyrkkä ja melko vaikeakulkuinen. Välillä oli pakko pysähtyä puuskuttamaan ja ihailemaan huikeita maisemia.

Nousu petkutti moneen kertaan. Aina kun tuntui, että viimeinkin huippu on edessä, nousi sen takaa näkyviin vielä uusi. Osa vuorelle kiipeäjistä oli lähtenyt matkaan ilman kantamuksia. He huitelivat ohi meistä lähes juosten. Monet vain pyörähtivät huipulla ja jatkoivat samaa matkaa takaisin. Tuolla menetelmällä reissun suoritti tunnissa, kun meiltä siihen kului kolme tuntia.

Olimme ainoa seurue, joka valmisti ruokaa, ei sentään huipulla vaan vähän alempana ”alaleirissä”. Kaksivuotiaan on saatava lounasta lounasaikaan, eikä se muitakaan haitannut. Harvoin saa nauttia lämpimästä ruuasta yhtä kauniissa maisemassa.

Retken ajoitus osui nappiin sillä vettä alkoi tihuuttaa samaan aikaan kun aukaisimme autojen ovat alhaalla parkkipaikalla. Pieni sade ei estänyt pysähdystä Søre Kraan kohdalla. Tummat sadepilvet vaan korostivat maiseman jylhyyttä.

Loppuhuipennukseksi onnistuneelle aloitusretkelle juoksin kuvaamaan edellisen kuvan putousten lasku-uoman koskea. Vaikka kävelyä tuli kilometreissä vähän olimme nähneet monipuolisesti niin vuoristo- kuin vuonomaisemia. Osa seurueesta pulahti vielä kotimatkalla vuononpohjukassa Jäämereen.