Kalmoniemen tammikuu

Tammikuu on ollut harmaa ja sateinen. Sade on tullut lumena, räntänä ja silkkana vetenä. Lunta tuli joulukuussa sentään niin paljon, että pitkä plusasteilla ollut jaksokaan ei riittänyt hankia sulattamaan. Valokuvaushalut se kuitenkin sulatti melkein tyystin.

Koko aamun satoi räntää ja oman pihan puut peittyivät paksuun lumiharsoon. Näytti varsin kauniilta. Ajattelin että ei se ota eikä anna jos käväisen Kalmoniemessä. Ehkä sielläkin metsä olisi lumen kuorruttama ja tulisihan ainakin ulkoiltua.

Kuhasalon parkkipaikalla näkymä antoi varmistuksen, että tulossa ei olisi turha reissu. Trommin paksussa hangessa kuvaamaan metsänreunaa. Se paras paikka kuvan ottamiseen oli keskellä takiaispensaikkoa. En muistanutkaan miten herkästi takiaiset tarttuvat.

Muutamat ystäväni kutsuvat minua rytökuvaajaksi. Otan sen kunnianimenä. Villinä ja rönsyilevänä kasvava metsä on mielestäni kauniimpi kuin kurinalainen metsä jossa puut kasvavat suorissa riveissä. Kalmoniemeen johtavan polun ja Pyhäselän rannan välinen alue täyttää kaikki rydön kriteerit. Siellä kasvaa sekä valtavia petäjiä että eri lehtipuita, puhumattakaan erilaisista pensaista.

Näennäisestä kaaoksestakin voi löytää järjestystä. Puhtaan valkea lumi tuo esiin hienot geometriset muodot, joita olen aiemmin lukuisia kertoja yrittänyt kuvata siinä onnistumatta. Kuinkahan monta kolmiota kuvasta voi löytää.

Valokuvaamiseen liittyy paljon erilaisia uskomuksia ja sääntöjä. Sanotaan esimerkiksi, että parhaat kuvat syntyvät tutussa maisemassa. Olen itsekin huomannut, että uudessa kohteessa vie aikansa ennen kuin siitä saa otteen. Silloinkin tulokset ovat usein lievästi pettymyksiä. Kuvia ei ole tullut sommiteltua riittävästi ja kotona huomaa, että kameraa olisi pitänyt siirtää muutamia senttejä. Pienellä siirrolla jotain häiritsevää olisi jäänyt ruudun ulkopuolelle.

Tutussa rannassa oli aikaa miettiä mitä kuvaan haluan. Voiluodon tietysti, mutta vain pienenä yksityiskohtana. Puiden sijoitteluun kuva-alalle käytin runsaasti aikaa. Erityisesti kahden ohuen lepän haaraan halusin niemen kärjessä näkyvän männyn hahmon.

Kalmoniemen kärjessä kasvaa komeita petäjiä. Käyn tervehtimässä niitä aina kun siellä kuvaan. Järven selältä tuli valoa petäjien kylkiin vaikka sää oli harmaa. Valo korosti runkojen komeaa kaarnapintaa. Maa oli lähes paljas puiden alta. Kovalla tuulella on ollut osansa niemen vähälumisuuteen.

Puiden ympäristö on yleensä täynnä jalanjälkiä. Aamun räntäsateesta johtuen olin pitkään ainoa kulkija Kalmoniemessä. Sain kuvata petäjien runkoja ja erityisesti niiden komeita juuria ilman häiritseviä tekijöitä. Jalanjälki väärässä paikassa voi pilata kuvan sillä katsojan mielenkiinto kohdistuu helposti juuri sivuseikkoihin, eli kukahan tuossakin on tassutellut.

Maa oli ohuen lumikerroksen alla pettävän liukas. Mietin aallonmurtajan päässä pitkään kannattaako lähteä kameran kanssa seikkailemaan liukkaille kiville. Päätin mielessäni olla menemättä, mutta huomasin jalkojeni vievän minua aallonmurtajalle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun järki ja toiminta ovat ristiriidassa. Sormien kylmääminen on tyypillinen esimerkki tästä. Järki sanoo että on lähdettävä pois, mutta upea maisema saa unohtamaan lähes kivuksi muuttuneen palelun.

Aallonmurtajan takana näkyvä Voiluoto on ehkä Joensuun kuvatuin kohde. Sen säännöllinen muoto on kaunis. Heikosta usvasta johtuen saari erottui taustasta tavallista paremmin. Etualan kivet ja pölkyt tuovat kuvaan syvyyttä.

Maisema aallonmurtajalta joka suuntaan on huikaiseva. Pienet yksityiskohdat jäävät sitä ihaillessa helposti huomaamatta. Vanha puupinta saa mielikuvituksen laukkaamaan. Aika on kuluttanut puun täyteen värikkäitä kuvioita ja paikoin pölleissä näkyy myös ihmisen tekemiä jälkiä.

Harmaalla säällä ei synny hyviä valokuvia on toinen uskomus. Tasainen valo voi olla kuitenkin paras mahdollinen kun edessä on sopiva kohde. Taivaalta tuli pientä sumunkaltaista tihkua joka peitti puun takana olevat yksityiskohdat. Taivas ja hanki olivat lähes saman sävyiset mutta kuitenkin riittävän erilaiset.

Aallonmurtajalla kasvavat koivut ovat kaikki tuulen mielenkiintoiseksi muotoilemia. Oikean kuvakulman saamiseksi piti kahlata aivan lumivallin reunalle. Sen alapuolelta kuvaa ei enää olisi voinut ottaa niin että takana oleva pieni haara olisi näkynyt haluamallani tavalla.

Kävin retken lopuksi Kuhasalon erämaaluostarin muistomerkillä. Luostari perustettiin 1530-luvulla ja se tuhoutui lopullisesti vuonna 1611 kun lännestä tulleet savolaiset polttivat sen. Vielä 1700-luvulla aluetta käytettiin ortodoksien hautausmaana. Siitä periytyy myös eteläisen niemen nimi, Kalmoniemi.

Otin muistomerkillä ensin perinteisen kokonaan terävän kuvan, mutta se ei sopinut mielestäni paikan tunnelmaan. Kokeilin kahden kuvan päällekkäisvalotusta, joista toinen on terävä ja toinen epäterävä. Lopputulos kuvaa hyvin sekä retkeä että historian hämärää tietoa luostarin vaiheista.

Mielenmaisemani vuonna 2022

Vuosi sitten kirjoitin: Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.

Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.

Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu

Heinävaara 11.1. klo. 14.45.

Heinävaaran ikivanha vaarakylä on parikymmentä kilometriä Joensuun torilta Ilomantsin suuntaan. Maisemat vaaran laelta ovat pohjoiskarjalaiset, vaaroja ja järviä silmänkantamattomiin.

Tammikuun päivät ovat lyhyitä, mutta aurinkoisen päivän sattuessa valo voi olla kerrassaan upeata. Tuolla retkellä kaikki osui kohdalleen. Kova pakkanen sai taivaan vaihtamaan väriä oranssinkeltaisesta aina violettiin. Vanha riihi ja sitä ympäröivät lumen ja kuuran kaunistamat puut tekivät maisemasta satumaisen kauniin.

Helmikuu

Kuhasalo 28.2. klo. 17.00

Käyn kävelemässä Kuhasalossa lähes viikottain. Minua vetää sinne Pyhäselän rannat ja vanha metsä. Parhaat ajat valokuvien ottamiseen ovat joko varhain aamulla tai illalla auringon laskiessa.

Kuhasalon ympäri kulkeva polku on kunnostettu ja uusia tulentekopaikkoja rakennettu polkujen varsille. Poikkean kuitenkin yleensä pääpoluilta salon sydämeen. Sen länsipäässä on vanhaa sekametsää ja itäpäässä aikoinaan istutettua kuusimetsää. Suosikkini on lännen luonnotilainen osuus. Joskus voi kuitenkin onnistaa myös varsin yksitoikkoisessa istutusmetsässä.

Laskeva aurinko pääsi tunkeutumaan tiheän metsän sisään. Se valaisi yhden ainoan kuusenrungon lämpimän ruskeaksi. Varjossa oleva hanki loisti sinisenä ja takana näkyvä avoimempi metsä näkyi vihreänä. Nämä värit muodostavat tasasivuisen triadin väriympyrälle.

Maaliskuu

Hiidenvaara 9.3. klo. 17.27

Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini seuraavaa: Kuljen yleensä yksin ainoastaan kartta seuranani elämyksiä etsimässä. Uusia kohteita haravoin karttapaikkapalvelusta. Sieltä saattaa löytyä todellisia helmiä, mutta monesti kohde on pettymys. Metsä on kaadettu, aurattu ja puro täynnä tuulenkaatoja. Varmempi tapa löytää hyviä retkikohteita on tutkia Pohjois-Karjalan retkeily -sivustoa. Sieltä löysin myös kameraraseuratuttuni Samin jutun Hiidenvaaran perintömetsästä.

Perintömetsä on metsänomistajan ja WWF:n luottamuksellisella Perintömetsä-sopimuksella suojeltu metsä, joka halutaan säilyttää koskemattomana tuleville polville. Joensuun kaupunki perusti Keskijärven kylällä sijaitsevan noin 9 hehtaarin kokoisen Hiidenvaaran perintömetsän kaupungin 160-juhlavuonna 2008.

Viime talvi oli lumiolosuhteiltaan erikoinen. Lumet jäätyivät alkutalvella katoille ja aiheuttivat kevään lähestyessä ikäviä romahduksia. Toisaalta metsiin saatiin kohtuullisen hyvä hankikanto. Sen turvin läksin kiertämään Hiidenvaaran luontopolkua. Jäin odottamaan sopivaa valoa haljenneen kelon aukosta näkyvään kuuseen. Odottelun jälkeen sellainen myös tuli.

Huhtikuu

Kuhasalo 3.4. klo. 18.49

Läksin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Jäällä oli helppo kulkea ilman suksiakin, ja kävelin kohti Voiluotoa. Muutkin olivat tulleet ihailemaan värikästä taivasta kameroineen.

Satuin onneksi vilkaisemaan taakseni ja näin rannan koivut kauniina rintamana pimeää havumetsää vasten. Mieleeni tuli nuotiossa liuhuvat liekit ja jossain näkemäni Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy.

Toukokuu

Venturi 20.5. klo. 17.16

Ensimmäiset sinivuokot pilkistävät esiin vielä nukkuvasta maasta heti tuokokuun ensimmäisinä päivinä. Valkovuokkoja saa odotella vielä pari viikkoa. Olen kuvannut kumpiakin joka kevät, mutta aina uudestaan löydän itseni niiden eteen polvistuneena.

Enoni toi ensimmäiset vuokot mökkitontilleen yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen itsekin olleeni niitä silloin istuttamassa. Nyt koko niemi kukkii ensin sinisenä ja sitten valkoisena.

Kesäkuu

Riisitunturin kansallispuisto 11.6. klo 15.11

Olin kehunut vaimolleni vuolaasti Korouomaa ja sen upeita maisemia. Samaan reissuun voisi liittää muitakin mielenkiintoisia kohteita kuten Riisitunturin kansallispuiston. Blogiini kirjoitin tuolloin: Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.

Retki Liittolammille oli melkoisten nousujen ja laskujen arvoinen. Matkan varrella oli kaikkea sitä, mitä tuolta Posion retkeltä odotin, vanhoja metsiä, upeita kallioita, huikaisevia tunturinäkymiä, kirkkaita pikkulampia ja vetisiä soita. Sää oli paras mahdollinen kulkemiseen, ei liian kuuma. Hyttysetkään eivät olleet vielä heränneet.

Heinäkuu

Stortfjorden 28.7. klo. 21.10

Kulunut vuosi oli itselleni merkkipaalu, tuli täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Sen kunniaksi lähdettiin koko perheen voimin Tromssan seuduille retkeilemään. Maisemat olivat kerrassaan upeat. Olin odottanut jylhiä tuntureita, mutta niiden massiivinen koko oli kuitenkin yllätys.

Tein tapojeni mukaan tarkat ennakkosuunitelmat retkikohteista. Mukaan tuli monipuolisesti niin rannikkokohteita kuin tuntureitakin. Ehkä mieleenpainuvin kohde oli Steindalsbreen jäätikkö. Matka sinne ja takaisin oli vaativa, mutta ehdottomasti kaikkien hikipisaroiden arvoinen. Blogiin kirjoitin: Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Koko päivän oli ollut yllä sateen uhka. Vettä tulikin heti kun pääsimme auton suojaan. Matkalla takaisin Tromssaan aurinko kuitenkin pilkahti ja valaisi Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Elokuu

Joensuun kaupungin eteläpään puisto 29.8. klo. 16.55

Seikkailu Norjan maisemissa tuotti niin paljon kuvia ja niiden parissa askartelua, että elokuussa valokuvaaminen jäi poikkeuksellisen vähiin. Osansa soppaan toi myös auton vaihteistosta kuuluva ilkeä ääni, jonka korjaamista jouduin odottamaan kuukauden päivät.

Kaupungin eteläpäässä olevassa puistossa kasvaa valtavia puita, joiden uskon olevan hopeapajuja. Olen käynyt niitä ihailemassa monena vuotena. Tänä vuonna tutkin erityisesti niiden runkoja. Näen kuvissa usein kasvoja ja eläimiä. Tästäkin kuvasta sellaisen löydän. Löytäneekö kukaan muu.

Syyskuu

Kalliolampi 3.9. klo. 9.18

Olin viime vuosisadalla aktiivinen Joensuun kameraseuran jäsen. Jossain vaiheessa koti- ja työelämä vei huomion muihin asioihin. Eläkkeelle pääsyn myötä aikaa oli taas miettiä näitä sosiaalisia harrastuksia. Liityin uudestaan kameraseuraan ja pääsin mukaan kehittämään uutta toimintaa.

Kokoonnumme kerran kuussa lauantaina kävely- ja kuvausretkelle. Kohteet ovat olleet pääosin lähellä keskustaa. Tällä kertaa suuntasimme Kiihtelysvaaran Kalliolammelle. Rotkojärven rannan raatteenlehdissä näkyi jo syksyn läheisyys.

Lokakuu

Paratiisi 30.10. klo. 11.07

Kävimme keväällä kameraystäväni Samin kanssa etsimässä paratiisia Puntarikosken seutuvilta. Sellainen myös löytyi. Puron hiekkakankaaseen uurtaman syvän kanjonin pohjalla kasvaa rehevää ikimetsää.

Palasimme syksyllä paratiisiin kuvaamaan. Kevään jälkeen maisema oli paikoin muuttunut, sillä rotkon reunoilta oli kaatunut lisää puita puron yli. Liikkuminen oli paikoin haastavaa kun rytö piti kiertää rotkon jyrkkiä reunoja ylösalas siksakaten. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta rotkon pohjalle asti ei tuuli eikä suora valokaan yltäneet. Sitä suurempi ilo oli havaita pieni väloläikkä juuri oikeassa kohdassa haavan kyljellä.

Marraskuu

Porttijoki 6.11. klo. 13.40

Vuosi sitten kirjoitin blogiin: Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Hyvää tapaa on turha muuttaa. Tänä syksynä meillä oli tavoitteena kuvata Hiidenportin ensilunta. Retkiämme siunannut hyvä tuuri jatkui sillä päivä ennen retken alkua maahan tosiaan satoi ensilumi.

Joulukuu

Kalmoniemi 16.12. klo. 14.35

Alkutalvi on muistuttanut entisaikojen talvia siinä suhteessa, että ensilumi jäi maahan. Viime vuosien loskajaksoa ei ollut vaan lämpömittari on näyttänyt tasaisesti pientä pakkasta. Toki ensilumi sataa monta viikkoa myöhemmin kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten.

Aurinkoa ei joulukuun aikana ole juuri näkynyt. Kalmoniemen aallonmurtaja on edukseen myös harmaassa joulukuun valossa.

Aamukävely Honkaniemessä

Aamuyhdeksältä kokoontui vakiojoukko Joensuun kameraseuralaisia Honkaniemen uimarannan parkkipaikalle. Kävelyn kohteeksi oli valittu Honkaniemi, sillä siellä on sekä kaunis järvenranta että rauhoitettu tervaleppäkorpi.

Ennen auringonnousua valo oli vähäistä ja sinistä. Matolahden takana oleva Vainoniemen metsä oli graafisen sininen ja muodosti värikontrastin edessä olevan keltaisen ruovikon kanssa. Yöllä oli satanut kymmenisen senttiä uutta lunta.

Juuri ilmestyneessä Suomen luonto -lehdessä on Jorma Luhdan upea artikkeli Suohon kätketty aarre. Eräässä kuvatekstissä Luhta toteaa Ensilumen jälkeisenä aamuna mättäiden muodot näkee paremmin kuin kesällä.

Pyhäselän vesi on tänä syksynä ollut erittäin alhaalla joten rannan kivet ovat paljastuneet veden alta. Koskematon lumihanki peitti nyt kivikon. Näkymä toi mieleeni tuon artikkelin ja myös omat muistoni Patvinsuolta.

Kävimme perheen kanssa usein uimassa Honkaniemessä nelisenkymmentä vuotta sitten. Olikohan siellä silloin edes pukukoppia, muistaakseni ei. Väkeä kuitenkin oli kuin Rivieeralla konsanaan. Joskus oli suorastaan vaikea löytää paikka loikoilua varten.

Uimarannalla on juuri nyt käynnissä perusteellinen kasvojen kohotus. Moderneja pukukoppeja on ilmestynyt rantaan ja taaemmas metsikön suojaan kolme puuceetä, joista yksi on liikuntarajoitteisille. Onneksi yhtään graffitia ei ole vielä ilmestynyt seiniin. Hienoa, että kaupunki kunnostaa ulkoilupaikkoja!

Honkaniemi on nimensä ansainnut, sillä ihan rannan tuntumassa kasvaa komeita petäjiä. Silloin nejäkymmentä vuotta sitten maisema rannalta poikkesi merkittävästi nykyisestä. Siilaisenlahden takana ei ollut kuin muutamia kesämökkejä. Nyt ranta on täynnä toinen toistaan suurempia omakotitaloja.

Jatkoimme järvenrantaa pitkin kohti Siilaisenpuroa. Pyhäselän aallot kuluttavat hiljalleen rantaa ja sen seurauksena kaatuu puita järveen. Rantatörmältä sain kuvattua järveen sortuneen männyn lähes ylhäältäpäin joilloin taustaksi tuli jäljistä puhdas hanki.

Kävimme aikanaan lasten kanssa hiihtoretkillä Honkaniemen edustan Selkäsaasessa ja Haapasaaressa. Niihin oli sopivan lyhyt hiihtomatka ja kuitenkin kulkijoita oli paljon vähemmän kuin Kuhasalossa.

Kävin pari vuotta sitten pitkästä aikaa hiihtelemässä samoilla seuduilla. Selkäsaaressa oleva mökki oli entisellään eli joku siellä varmaan kesiään viettää, upea paikka.

Kevättalvella aurinko laskee sopivasti saarten väliin. Hankikeleillä kannattaa suunnistaa Selkäsaareen jos haluaa nähdä auringon laskevan komeaan ruovikkoon.

Siilaisenlahden pohjukan ruovikko on kasvitieteellisesti mielenkiintoinen paikka, siellä kasvaa juurtokaislaa. Se on melko harvinainen ja vieläpä valittu Joensuun nimikkokasviksi.

Täytyy olla kasvien ystävä, että kasvin erottaa ruovikon muiden ruokojen seasta. Muutamia vuosia sitten ruovikkoon vedettiin kaapeli ja näin syntyneelle vapaalle kaistaleelle ilmestyi runsaasti juurtokaislaa. Silloin kävin itsekin sitä ihmettelemässä.

Siilaisenpuron yhtenä alku-uomana on Jaamankankaan Paskolähteestä alkunsa saava Paskolähteen puro. Se virtaa Kyyrönsuon turvetuotantoalueen läpi ja jatkuu Siilaisenpurona Siilaisenlahteen. Kontiolahden kunta on saanut Kunta-Helmi -avustusta Paskolähteen puron ennallistamiseen luonnontilaisen kaltaiseksi lähdepuroksi.

Siilaisenpuro on uurtanut lähellä Pyhäselkää kulkunsa kangasmaastoon. Se näkyy puron voimakkaana meanderointina. Komeat mutkat seuraavat toisiaan ja puron reunat ovat äkkijyrkät.

Siilaisenpuron yli on rakennettu uusi uhkea silta. Ladut on siirretty kulkemaan sen kautta ja vanha silta on purettu. Kävimme katsomassa vanhaa ylityspaikkaa. Jotkut hurjat olivat ylittäneet puron jäätä pitkin, vaikka muutaman kymmenen metrin päässä oli vielä virtauksesta johtuen sulaa vettä.

Uskaltauduin laskeutumaan puron rantaan. Siihen houkutteli jännittävä joulupiparin koristelua muistuttava lumikuvio ruskean jään pinnalla.

Kuvaaminen ja jutustelu oli niin intensiivistä, että kahvit ehdimme juoda vasta autoille palattuamme.

Retkellä Höytiäisen kanavan suistomaisemissa

Rääkkylän Venturissa paistoi aurinko, kun lähdin ajamaan kameraseuran lauantaikävelylle. Mitä lähemmäs kohde tuli, sitä tummemmaksi taivas muuttui. Aavarannan uimarannan parkkipaikalla odotti tuttu joukko, joka ei pientä sadetta pelännyt.

Lähdimme kohti Noljakan lintutornia. Ruska oli komeimmillaan ja vesikin pysyi vielä pilvissä. Oli mukava kulkea ja etsiä kuvattavaa vanhasta kulttuurimaisemasta. Koivuvaaran tila näyttää olevan hyvissä käsissä, huonoon kuntoon päässyt navetta oli saanut uuden katon ja seinätkin oli korjattu.

Voin kuvitella, miltä täällä näytti silloin kun tila eli kukoistustaan. Kiviaidat ja portit antavat kuvan komeasta menneisyydestä.

Teimme lenkin tilan peltojen ympäri. Tulkitsin että kuvan vanha rakennus on kuivaaja. Vaikka ovi näytti olevan rempallaan, niin katon ryhdin perusteella rakennus on kohtuullisessa kunnossa.

Pellon ympäri kiertää komea kiviaita jonka takana on vanha panentoaita.

Pellon takana oleva metsä ja sen komea ruska toi mieleen japanilaiset puupiirrokset. Pieni tihku korosti jo muutenkin kirkkaita värejä. Auringonpaisteella maisema olisi ollut liian räikeä kuvattavaksi.

Rapiat 150 vuotta sitten järvenlaskijoille sattui melkoinen virhe. Höytiäisen suurjärven vedet pääsivät purkautumaan kaivetun kanavan padon läpi. Järven pinta laski peräti 9,5 metriä. Pari viikkoa kestänyt hurja purkaus vei mukanaan valtavan määrän Jaamankankaan maaperästä. Pyhäselän puolelle muodostui komea delta näistä aineksista. Vettä riitti nostamaan kunnon tulvan myös Joensuun kaduille.

Vaikka tuo hiekkadelta on peittynyt ruovikkoon, sen muoto on yhä selvästi nähtävissä. Aluetta hoitavat pitkäsarviset lehmät pääsevät järven rantaan saakka, koska ruovikon alla on kova pohja.

Yksi retkeläisistä muisteli lapsena kulkeneensa näillä rannoilla ja ne olivat vielä silloin olleet hiekkarantoja. Pohdimme porukalla ruovikoitumisen syytä ja syylliseksi uskoimme vesistöjen rehevöitymistä soiden ja metsien ojituksista johtuen.

Tapasimme matkalla lintutornille työssään ahertavan biologin. Hän oli tullut varhain aamulla virittelemään verkkoja lintujen rengastamista varten. Aamun rankka sade oli kuitenkin viivästyttänyt toimintaa, joten rengastettavaksi oli kertynyt vasta muutamia lintuja.

En ole lintukuvaaja, mutta kun lintutornissa kerran oltiin ja joutsen poikineen tarjoutui kuvattavaksi niin olihan sitä ainakin yritettävä. Paremmin asiasta perillä olevat ihmettelivät vain toisen aikuisen läsnäoloa. Mitä toiselle oli tapahtunut? Poikaset olivat kooltaan isoja mutta väriltään vielä täysin harmaita. Heidän lentokyvystään emme saaneet tietoa.

Sade alkoi sopivasti, kun olimme lintutornin suojassa. Oli mukava syödä mukaan nappaamani eväät ja juoda tuoksuvat kahvit, kun suurimmalla osalla retkeläisistä ei ollut eväitä laisinkaan. Olkoon se heille opiksi ja ojennukseksi. Retkelle on turha lähteä ilman eväitä!

Maisemia tornin huipulta ihaillessamme tuli puheeksi myös jatkosodan aikainen lentokenttä. Suiston hietikko oli niin kovapohjainen, että sekä hävittäjät että pommittajat pystyivät nousemaan ja laskeutumaan siltä. Sami selvitti myöhemmin kentän tarkan sijainnin. Lintutorni oli lähes kahden kiitotien risteyksessä. Kevyet hävittäjät käyttivät kanavan suuntaista kiitorataa ja raskaat pommikoneet rannan suuntaista.

Kameraseuran retkellä kun oltiin, niin puhuttiin tietenkin myös valokuvaamisesta. Kävimme antoisan keskustelun kuvien muokkaamisesta. Niin sanottua luomukuvaa ei nykyisillä kameroilla pysty ottamaan, sillä kameran ohjelmisto tekee valtavan määrän omia ratkaisujaan ennen kuin kuva ilmestyy jpeg-muodossa kameran takanäytölle.

RAW-kuva on nimensä mukaisesti raakakuva, josta kuvaaja tekee oman näkemyksensä kohteesta. Ilman mitään säätöjä kuva on sävytön. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että luontokuvissa pyritään saamaan aikaan paikalla koettu tunnelma. Mutta myös voimakas käsittely hyväksyttiin. Olen ihaillut Paten kuvia Parikkalan patsaspuistosta. Niissä voimakas käsittely korostaa kohteen erikoisuutta hienolla tavalla.

Pysähdyin vielä paluumatkalla kuvaamaan komeaa kiviaitaa ja sen vieressä kasvavia luonteikkaita puita.

Talvi-ilta Kalmoniemessä

Muutaman päivän ajan näytti siltä että kevät on saapumassa Joensuuhunkin. Aurinko sulatti pienen siivun lähes metrisestä hangesta. Vaan toisin kävi. Päivässä satoi lähes kaksikymmentä senttiä uutta lunta. Vaikea uskoa että Ahvenanmaalla on samaan aikaan ruohikkopalovaroitus.

Tarkkailin kotisohvalta sään kehittymistä iltaa kohti. Laiskotti mutta olin vähän tyytymätön omaan tekemättömyyteeni. Horisonttiin ilmestyi muhkea pilvi piristämään muuten kirkasta taivasta. Lähdin Kalmoniemeen kuvaamaan.

Se muhkea pilvi peitti auringon, mutta valo oli Kalmoniemen rannassa kuitenkin miellyttävän pehmeä.

Valo muuttui nopeasti ja suuntasin kohti niemen kärkeä. Voiluodon takana näytti olevan jonkin sortin leija. Tarkemmin katsottuna näin myös lautailijan. Samaa matkaa polulla kulkeneiden miesten kanssa pohdimme että riittääkö tuuli järvellä. Kyllä riitti, rannassa puhuri pääsi kiihdyttämään pitkällä järvenselällä.

Taivaskin näytti aukeavan, vielä kun lautailija tajuaisi tulla valon kannalta oikeaan paikkaan. Mitäs tuolla lautailijan perässä on? Nyt kuului lapsen hihkuntaa. Siellä isä ulkoilutti lastaan vähän ekstremetavalla.

Rannassa vastaani tuli kaksi reipasta pilkkimiestä. Kysyin oliko tullut suurikin saalis. Kuulemma yksi pikkusormen mittainen sintti. Aamulla oli ollut vielä kovempi puhuri, mutta reissu oli ollut kuitenkin onnistunut.

Kuvasin leijalautailijaa rannan tuntumassa. Pilkkijät jäivät nuotiopaikalle. Hetken pohdittuaan he tulivat kysymään, ottaisinko kuvan heistä hyvän reissun muistoksi. Sehän sopi vaikka henkilökuvaus ei ole minulle ykkösjuttu. On mukava tavata sosiaalisia ulkoilijoita.

Kuinkahan monta kertaa olenkaan kuvannut Kalmoniemen kärjen komeita honkia. Sormia kylmi mutta maiseman kauneus sai unohtamaan vilun. Ihmettelin valon väriä ja auringon edessä olevaa harsoa. Onkohan sieltä tulossa kunnon tuisku.

Jäällä oli lunta vain nimeksi, tuuli oli napannut kevyen lumen mukaansa. Liperistä näytti tulevan varsinainen myräkkä kohti Kalmoniemeä. Siinä siis syy erikoiseen valaistukseen. Kiiruhdin Voiluodon taakse, kätkin auringon luodon puiden taakse. Sain mielestäni erilaisen artikkelikuvan tutusta aiheesta.

Ehdin vielä ottamaan minimalistisen kuvan jäälakeudesta ennen rintaman iskemistä. Yritin kuvata myös tuiskua, mutta on myönnettävä että kunnon kuvaa en saanut. Suoraan auringon suunnasta tulevat lumihiutaleet eivät erotu kuvassa.

Näin jäältä palatessani miehen kuvaamassa rannassa. Menin juttelemaan. Kuvaaja oli kyläilemässä poikansa luona. Sanoi olevansa Hämeestä ja kuvaavansa yleensä lintuja. Kalmoniemeä hän piti niin upeana kohteena että täällä on aina käytävä kun vierailee Joensuussa. Tätä en ihmettele.

Sormeni olivat jo lähes tunnottomat. Rannan mies kuvasi paljain käsin. Ihmettelin moista ääneen. Hän kertoi salaisuudekseen viisi vuotta sitten lopettamansa tupakoinnin. Omalla kohdallani tupakoimattomuus ei auta tässä asiassa.

Ripeä kävely sai veren kiertämään myös sormissa ja pystyin nappaamaan viimeisen kuvan leiskuvasta taivaasta Kuhasalon rannasta.

Hiihtoretki Sortavalan saarille

Tein neljä vuotta sitten retken Joensuun edustalla oleville saarille joita kutsutaan yhteisellä nimellä Sortavalan saariksi. Selitystä nimelle en ole löytänyt. Kartassa tosin ainoastaan suurin on nimeltään Sortavalansaari sen ympärillä ovat Kalliosaari, Lammassaari, Iso ja Pieni Selkäsaari sekä Heinäsaari.

Kirjoitin silloin blogiini Kalliosaaresta (Pyhäselän saaret 20.4.2018):

Itse saaresta löytyi upeita puuvanhuksia. Osa jo kaatuneita ja osa vielä uljaasti pystyssä. Noissa puissa on luonnetta, jota istutusmetsän ryhdikkäissä puupelloissa ei voi syntyä.

Päätin palata myöhemmin kuvailemaan lisää tätä luonnonaarretta, mutta käymättä jäi. Hyvällä tuurilla sinne vielä uskaltaisi hiihtää, mutta aina ei ole hyvä tuuri. Yli kymmenkiloinen kamerareppu selässä avantoon putoaminen olisi lopullista. Onneksi talvi alkaa taas noin puolen vuoden päästä.

Kului neljä vuotta ennenkuin toteutin aikomukseni retkestä Sortavalan saarille. Vuosina 2019 ja 2020 ei Pyhäselän jäällä ollut juurikaan lunta joten suksiminen saariin jäi väliin. Viime talvena jään päällä lumen alla oli vettä, joten en silloinkaan yrittänyt. Syynä voi tosin olla myös laiskuus tai retkien suuntautuminen muihin kohteisiin.

Lähdin jäälle Koivuniemen rannasta. Aurinko paistoi kirkkaasti lähes pilvettömältä taivaalta. Hiihdin ensin Kalliosaaren rantaan. Kauniista säästä huolimatta ei jäällä ollut rannan konelatua lukuun ottamatta muita hiihtäjiä.

Pysähdyin ihailemaan rannan ruovikkoa. Edessä olevat järviruo’ot olivat Kalliosaaren varjossa, taaemmat loistivat kullankeltaisina ja takana näkyvä Sortavalansaaren ranta oli varjossa. Pitkä polttoväli tekee kuvasta mukavasti kerroksellisen, ainoastaan edessä olevat kohteet ovat tarkkoja.

Kiersin Kalliosaaren aurinkoiselle puolelle jossa tuntui jo selvästi aavistus keväästä. Jäljistä päätellen joku muukin oli käynyt hiihtämässä saaren sisäosissa. Latu tuntui suuntautuvan samoihin paikkoihin, joihin olin itse menossa.

Kalliosaaren rannan komeat tervalepät tuovat mieleeni Porkkalanniemen rantametsät. Siellä on leppien lisäksi tammia, mutta tuulen tuiverrus muokkaa rannan puut samalla tavoin omaleimaisen näköisiksi.

Rannan kivikoissa kasvaa harvinainen punalatva, itse en kesäaikaan ole paikalla käynyt.

Oli aika lähteä tervehtimään Ison Selkäsaaren puuvanhuksia. Siellä ne seisoivat yhä sitkeästi leppeässä iltapäivän valossa. Täälläkin näkyi hiihtäjän jälkiä, oli kiertänyt ihailemassa samoja puita kuin minä. Kyseessä on melko varmasti joko valokuvaaja tai vanhoihin puihin ihastunut luonnonystävä.

Jokainen saaren ikikoivuista ansaitsisi tulla esitellyksi mutta saakoot kukin vuoronsa tulevissa jutuissani. Jos se on puista kiinni, niin niitä tulee vielä useita. Olisi mielenkiintoista nähdä kesäinen saari, mutta se vaatisi venekyydin. Venturista Isoon Selkäsaareen on liian pitkä matka soutuveneellä.

Aika riensi joutuisasti ja aurinko lähestyi taivaanrantaa. Näytti siltä kuin taivaskin olisi ottanut kantaa maailman tilanteeseen. Auringonlaskun keltaiseksi värjäämät pilvet vasten sinitaivasta tukivat nekin Ukrainaa sen taistelussa.

Auringon viimeisten säteiden valaistessa hiihdin Pieneen Selkäsaareen. Taivaalta kuului kirkkaita kilahdyksia, kuin vaskikellon helähdyksiä. Kevät on tulossa, sitä todisti taidokkaasti toistensa ympäri kieppuva korppipariskunta. Korppi on paitsi viisas myös monipuolisen ääntelyn taitava lintu.

Sain vielä ihailla kultaisia järviruokoja illan sinivioletiksi värjäämää hankea vasten.

Kalmoniemen pakkasusva

Jäisinkö sohvalle lukemaan Aura Koiviston Ei mikä tahansa metsä -kirjaa vai lähtisinkö kävelylle tai peräti valokuvaamaan. Ulkona on kaksitoista astetta pakkasta ja taivaalta sataa hiljalleen jäähileitä. Vaikka sohva houkuttelee päätän silti lähteä kävelemään. Kävelen sata metriä tuulettomassa talvisäässä. Käännyn takaisin ja nappaan kamerarepun mukaani. Kalmoniemessä voisi olla juuri nyt hieno kuvaussää. Aurinko saattaisi paistaa hennon lumisateen takaa.

Sää Kalmoniemessä oli todella sellainen, että sohvalle jääminen olisi jäänyt harmittamaan. Auringon paistetta on sentään aika usein, mutta talvista pakkasusvaa harvoin.

Olen niin tuttu Kalmoniemen ja Kuhasalon kanssa, että pystyn kuvittelemaan, mihin milläkin säällä kannattaa lähteä kuvaamaan. Valoa oli tosi vähän vaikka olin liikkeellä heti puolen päivän jälkeen. Metsään olisi turha mennä, mutta rannoilla voisi olla kuvattavaa.

Oikaisin Kalmonkatiskaan vievältä polulta niemen yli joen puoleiselle rannalle. Näkymä järvelle oli upea. Ruovikon takana näkyvät saaret olivat lähes usvan peitossa ja horisontti hävisi täysin näkyvistä. Jalassa oli kunnon kengät, joiden päälle vedin housunlahkeen lumilukon. Trommin innoissani ruovikkoon, vaikka jalat upposivat syvälle hankeen. Alla tuntui olevan sulaa vettä, mutta kumiterät pelastivat kastumiselta.

Kalmoniemen uusilla tulentekopaikoilla oli perheitä makkaranpaistossa. Suuntasin seuraavaksi niemen päässä olevalle aallonmurtajalle. Olen ihaillut monet kerrat murtajalla kasvavia puita. Niiden kuvaaminen on tuottanut vaikeuksia. On hankala saada puut erottumaan taustasta ja sijoittaa horisontti kelvollisesti suhteessa niiden runkohin.

Nyt kumpaakaan ongelmaa ei ollut, sillä usva peitti täydellisesti maiseman puiden takana. Oksien kuura viimeisteli kainiin näkymän.

Maailma näytti mustavalkoiselta kun könysin kohti aallonmurtajan kärkeä. Lumi oli muodostanut melkoisia triivuja joiden ylittämisessä sai olla kameran kanssa tarkkana. Muutaman kerran kaaduin, onneksi pehmeästi hankeen, kun jalka lipesi lumen alla olevan jäisen lohkareen pinnasta.

Näkymä aallonmurtajan päässä oli vaivan arvoinen. Jää ja lumi koristeli hangen keskeltä sojottavia, ilmeisesti tukin uittoon liittyneitä parruja. Montakohan talvea ne vielä kestävät.

Olen kuvannut Kalmonniemen polun lukemattomia kertoja. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi pysähdyn etsimään uusia kuvakulmia, niin tälläkin kertaa. Jo pieni muutaman askeleen siirtyminen saattaa tuoda esiin jotain, jota en ole aikaisemmin huomannut. Ässänväärä leppä tuntuu tunkevan kohti valoa jäykästi suorina kasvavien honkien varjosta.

Polkuverkoston uusiminen ei onneksi pilannut tuota komeaa vanhojen puiden reunustamaa reittiä.

Aurinko oli jo laskenut ja kuljin kohti parkkipaikkaa. Vilkaisu järvelle sai mieleni muuttumaan. Yksinäinen pilkkijä kökötti kuin ilmassa ja Voiluotokin näytti haihtuvan avaruuteen. Jäälle oli noussut vettä, mutta vesi oli jäätynyt muiden tallaamalla polulla.

Tavoistani poiketen menin jututtamaan pilkkimiestä. Hän antoi luvan kuvan ottamiseen kunhan kuvaussuunta olisi sivulta. Lupasin toimia ohjeiden mukaan. Ainoastaan yksi ahven oli noussut kairausreiästä vaikka nyppäyksiä oli ollut kiitettävästi.

Usva tiheni silmissä kun läksin takaisin Kuhasalon rantaan. Kalamiehet olivat sytyttäneet nuotion uudelle tulentekopaikalle. Sen pystyy näkemään alla olevasta kuvastakin kun oikein tarkasti katsoo. Tuli näytti kutsuvan lämpimältä muuten kylmän sinisessä maisemassa.

Aika olisi kulunut mukavasti sohvallakin, mutta kuvaaminen talven ihmemaassa teki hyvää. Joulun ja vuodenvaihteen aiheuttama unteluus karisi sekä mielestä että jäsenistä.

Kalmoniemen taikatalvi

Helmikuun alku on ollut kuin muistuma lapsuuden talvista. Lunta on puoli metriä ja pakkasta pyöreästi kaksikymmentä astetta. Kruununa luonnon kauneudelle puut ovat saaneet huurrekerroksen. Kauppareissulla näin, miten tuulenpuuska sai puista putoamaan kultasadetta. Yritin kuvata sitä aina taskussani kulkevalla pikkukameralla. Kuvista tuli kohtuullisia, mutta metsässä tai rannalla saisi varmasti parempia. Lähdin kodin lähelle Kalmoniemeen.

Kalmoniemen parkkipaikka oli täynnä autoja vaikka aurinko ei paistanut ja pakkastakin oli parikymmentä astetta. Suuri osa oli ilmeisesti pilkkimässä, sillä niemessä ei ollut muita kulkijoita eikä edes tuttuja valokuvaajia. Pysähdyin heti polun alkupäässä ihailemaan kuuran komistamaa metsänreunaa. Koivut loistivat hopeaisina vasten takana näkyvää kuusimetsää.

Voisi ajatella, että Kalmoniemi on kaikkensa antanut, kun sitä jo vuosia olen kuvannut. Kerrasta toiseen löydän kuitenkin uusia näkökulmia. Nyt mäntyjen väri oli uskomaton. Neulasten tumma vihreä kuulsi valkoisen huurrekerroksen alta. Aurinko oli ohuen pilvikerroksen takana antaen mähtyjen runkoon muotoilevaa valoa ja hankeen hentoja varjoja. Sää oli siis paras mahdollinen valokuvaamiseen. Sitä tuulta ei tosin ollut, eikä siis myöskään kultasadetta, mutta se ei haitannut.

Kalmoniemi ei ole helppo paikka maisemakuvaukseen. Keskelle komeinta honkakeskittymää rakennettiin muutama vuosi sitten Kalmonkatista, kookas kota. Varsin komea ilmestys ja suosittu retkikohde. Päiväkotiryhmät ja opiskelijat tuntuvat olevan säännöllisiä majan vuokraajia. Kun yrittää kuvata rannan honkia, tulee kuvaan mukaan ainakin Kalmonkatiskan nurkka.

Kuvaaminen kohti järvenselkää ei yleensä onnistu, sillä nykyisten kameroiden huippukennotkaan eivät pysty toistamaan rannan ja lumisen järven suurta valaistuseroa. Nyt valaistus oli juuri oikea sillä aurinko antoi sopivasti loivaa valoa sekä järvelle että puihin. Kuvaaminen kohti puiden latvuksiakin onnistui ilman ongelmia.

Jokainen vähänkin tosissaan valokuvausta harrastava on saanut ohjeita hyvän kuvan kriteereiksi. Sommitteluun on olemassa jos jonkilaisia sääntöjä, kuten kultaisen leikkauksen ja yhden kolmasosan säännöt. Toisaalta sanotaan, että kuvatessa ei tulisi valita sitä, mitä kuvaan tulee vaan sitä mitä siihen ei tule. Mitä yksinkertaisempi kuva, sitä enemmän peukkuja. Kuitenkin valo tekee valokuvan.

On hyvä tietää, että sääntöjä on olemassa mutta olen taipuvainen noudattamaan edesmenneen jazzsaksofonisti John Coltranen ohjetta: On tunnettava säännöt, että voi rikkoa niitä. Kuvaamisen tarkoitus on saada itselle hyvä olo ja silloin voi toimia sen mukaisesti ilman sääntöjen kahleita.

Vaikka Kalmoniemi on pinta-alaltaan pieni, niin maisemat vaihtelevat synkästä metsästä ruovikkoihin ja järven selällä kelluviin pieniin saariin. Metsät ovat kaoottisia kuvattavia, joissa mitkään säännöt eivät päde. Rannalla voi yrittää ottaa niitä yksinkertaisia kuvia, joissa ei ole mitään ylimääräistä.

Lähdin kotiin poikkeuksellisesti kaupungin puolella olevaa polkua pitkin. Metsä oli täysin varjossa. Tunsin astuvani Rudolf Koivun satukirjan sisään. Lumihanki oli koskematon ja kuusten oksat paksun huurteen peittämät kuin satukirjan kuvittajan jäljiltä. Odotin koko ajan, milloin satukirjan pitkäkorvapupu tulisi esiin pienen kuusen takaa. Tunsin liikkuvani taikatalvessa.

Satumainen tunnelma jatkui kulkiessani polkua eteenpäin. Kun katson tietokoneen ruudulta tuolloin ottamaani kuvaa niin se näyttää enemmän lyijykynäpiirrokselta kuin valokuvalta. Mitään erikoistehosteita en käyttänyt enkä myöskään muuntanut sitä mustavalkoiseksi. Luonnossa ei ollut värejä mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.

Kesällä polun varressa laiduntaa lauma lampaita. Niitä varten osa vanhasta haavikosta ja koivikosta kaadettiin muutama vuosi sitten. Aurinko valaisi aukon takana olevien huurteisten koivujen latvat. Sinistä taivasta vasten ne näyttivät hyvin suomalaisilta.

Kuhasalon ja Kalmoniemen kävijämäärät ovat räjähtäneet Ylisoutajan sillan rakentamisen myötä. Luvattomia nuotiopaikkoja on ilmestynyt rannoille ja polkujen määrä metsässä on lisääntynyt. Ajattelemattomat retkeilijät ovat repineet tuohta elävistä koivuista ja niitä on kaadettu myös nuotiopuiksi.

Luin paikallisesta lehdestä, että Joensuun kaupunki ryhtyy parantamaan Kuhasalon palveluvarustusta. Luvassa on uusia tulentekopaikkoja. Kuhasaloa kiertävä polku rakennetaan myös liikuntaesteisille sopivaksi. Tältä polulta tehdään pisto Kalmoniemen kärkeen. Toivotaan, että Kalmoniemen komeat hongat saavat kuitenkin jatkaa rauhassa eloaan.

Hopealahden satumetsässä

Nyt lähdetään tapaamaan presidenttiä. Olin joskus kuusikymmentäluvun alkupuolella äitini kanssa vierailulla enoni luona Hammaslahdessa. Hän oli luvannut tutustuttaa meidät kaukaisiin sukulaisiimme, jotka viettivät kesää Hopealahdessa.

Sain istua menomatkalla kuplavolkkarin etupenkillä. Yhtäkkiä enoni puristi minua polvesta ja sanoi nuo ikimuistettavat sanat ”nyt alkaa satumetsä”. Ja niin myös alkoi. En ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtä vanhaa ja upeaa metsää.

Perillä Hopealahdessa meitä odotti presidentti, korkeimman oikeuden presidentti Matti Piipponen, jalassaan tuohivirsut ja päällään pellavapaita. Tukka ei ollut nähnyt kampaa varmaan koko kesänä. Vierailu oli lämminhenkinen ja ikimuistoinen. Sain tutustua myös Yrjö Piipposeen, Matin taiteelliseen lääkäriveljeen.

Pihapiiri on muuttunut Piipposten ajoista melkoisesti, mutta jäljellä on niin Matin isännöimä päätalo kuin Yrjön aitta. Muistan elävästi tunnelman aitassa, kun Yrjö asettui flyygelinsä ääreen ja improvisoi musiikkia äitini kunniaksi. Tämä ja muut lapsuusajan muistot myöhemmistä vierailuista palasivat mieleeni, kun ajoin kohti Hopealahtea.

Olin käynyt Hopealahdessa joskus kahdeksankymmentäluvulla, veljesten ajan jälkeen. Silloin paikka näytti tuhoon tuomitulta. Komea kuisti oli lahonnut niin, että sille ei uskaltanut astua. Näytti myös, että katon ikä oli lopuillaan. Onneksi Joensuun Työväenyhdistys hankki tilan omistukseensa vuonna 1990. Se osoitti suurta viisautta suojelemalla pihapiirin ympärillä levittäytyvän ikimetsän.

Olin pitkään haaveillut kuvausretkestä vanhaan metsään. Etsin kohteita verkosta ja omista kirjoistani. Osa paikoista oli liian kaukana ja loput ainakin osittain hakattuja ja aurattuja. Onneksi aivoni pullauttivat pintaan muistot Hopealahdesta.

Ajoin muistinvaraisesti Pyhäselän rantaa seurailevaa tietä. Uusia taloja oli tullut tien varteen, mutta siellä täällä oli jotain tuttua, kuten Mannelinien kesäpaikka, jonka perusteella tiesin olevani menossa oikeaan suuntaan. Auto ui routivan tien liejussa pohjiaan myöten. Portti esti ajamisen perille, mutta sen vieressä oli yhdelle autolle riittävä tila.

Metsä portin takana oli juuri sellainen kuin lapsuudestani muistin. Kirvestä siellä ei ollut käytetty ikiaikoihin, yhtään kantoa en kulkiessani nähnyt.

Tien rannanpuoleinen metsä on valoisaa sekametsää ja toinen puoli taas varjoisaa kuusimetsää. Vanhoja keloja on runsaasti sekä pystyssä että metsänpohjaa peittämässä. Aurinko pilkahti aina hetkeksi pilvien lomasta.  Kiersin maastoon merkityn luontopolun. Opasteissa kerrottiin, että esimerkiksi liito-orava on metsän vakioasukas samoin kuin monet eri pöllöt.

En ole mikään kääpäasiantuntija, mutta on helppo uskoa lukemani tieto, että Hopealahden metsässsä niitä on melkoinen joukko. Eri kokoisia ja värisiä kääpiä kasvaa polun varren puiden rungoilla ja maassa lojuvilla liekopuilla.

Päivä oli jo pitkällä, otin suunnan kohti kotia. Päätin turvautua nykyteknologiaan ja etsiä toista reittiä navigaattorilla. Sellainen löytyi ja ravassa rypeminen jäi paljon vähäisemmäksi.

Seuraavan päivän aamu valkeni puolipilvisenä ja leutona. Osa lapsuuden maisemista jäi edellisenä päivänä kiertämättä, joten suuntasin takaisin Hopealahteen. Nyt portti oli auki, mutta jätin auton kuitenkin Petrilahden parkkipaikalle.

Polttopuun teossa olleet miehet olivat kahvittelemassa päätälossa ja vastasivat kättä heilauttaen tervehdykseeni. En siis ollut luvattomilla asioilla. Suuntasin vanhasta muistista rannan polkua kohti Hopeasaarta.

Polun varrella kasvaa komeita leppiä joista valo teki lähes keijumetsän. Vanhojen ja nuorten puiden näkeminen yhdessä on muuttunut poikkeukseksi, niin tasaikäisia Suomen metsät pakkaavat olla.

Varsinainen vaellukseni kohde oli temppelisaari. Muistelin, että sen erottaa mantereesta vain kapea salmi. Poikkesin polulta heti, kun saari ilmestyi näkyviin. Ja tosiaan, temppeli näytti sinnittelevän aikaa vastaan.

Temppelisaaren ranta oli jo osittain sula, mutta uteliaisuus voitti ja kiersin saareen varjopuolen rannan kautta. Sielläkin viimeinen askel piti ottaa loikaten. Ahdin temppeli on nykyasussaan aika murheellinen näky. Olisipa jollakulla aikaa ja rahaa korjata sitä. Toisaalta sen nykytila kertoo kaiken ajallisuudesta.

Uskon että monitaiteellinen Yrjö Piipponen kävi kesäiltaisin kuuntelemassa ahdin laulua. Ja jos laulua ei kuulunut, niin ainakin näkymä temppelistä Pyhäselälle oli kaunis.

Palatessani temppeliltä pysähdyin vielä ihailemaan Hopealahden puutarhassa olevaa kivipaasista ladottua asetelmaa. Muistan jo lapsena ihmetelleeni sen jylhiä muotoja. Vastaavan ilmestyksen olen nähnyt Joensuussa Vainoniemen huvilan puutarhassa. Muistan joskus löytäneeni tietoa näistä rakennelmista, mutta muistini on rajallinen. Uusi etsintä ei tuottanut tulosta. Jos joku teistä lukijoistani tietää enemmän, niin laittakaa minulle palautetta.

Hopealahdessa on kuulemma lähellä rantaa kivi, johon joku veljeksistä on kaivertanut: ”Iloitse, että elät.” Tätä lähden etsimään kesemmällä.

 

Päivä ilman uutisia

Suhtaudun vakavasti koronavirukseen ja olen uutisnarkomaani. Eipä olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut, että jätän osan uutisista seuraamatta. Samat asiat toistuvat niissä kerta toisensa jälkeen. On kuin tässä maailmassa ei olisi mitään muuta kuin tuo virus. Minne hävisivät Turkin rajalla palelevat pakolaiset ja muut hätää kärsivät.

Päätin viettää päivän ilman uutisia. Houkuttelin mukaan pienen kohortin ystäviäni, kaksi, paistamaan makkaraa luonnon helmaan. Salmilamminpuron varressa on laavu kauniilla paikalla. Hanki kantoi ilman suksia ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Voiko muuta toivoa.

Emme olleet yksin puronvarressa. Majavat olivat kasvattaneet pesäkekonsa mainittaviin mittoihin ja uudet patosuunnitelmat taitavat olla kehitteillä. Useita melko kookkaita koivuja oli kaadettu pieneen koskeen. Muutama puu oli vahingossa kaatunut myös rannalle.

Majavia ei näkynyt, mutta saatoimme kuvitella, kuinka ne kyyhöttivät risupesässään kuin Kamalan luonnon synpaattinen majava.

Kiertelimme ihailemassa kaatajamestareiden työtä. Melkoista nakuttelua vaatisi puun kaataminen, jos käytösssä olisi majavan hampaalla varustettu kirves. Taitaisi jäädä puu kaatamatta.

Mieleeni palautui rakkaan isoveljeni viisaus. Rakensimme yhdessä balsapuisia lennokkeja. Minua kahdeksan vuotta vanhempana hänellä oli tietenkin enemmän taitoa puun käsittelyssä. Tuotostani arvioidessaan hän totesi että sehän on kuin majavanjyrsös. Ei siis lainkaan hassumpi, nyt ajattelen.

Muut jäivät istuskelemaan nuotiolle, kun läksin puron rantaan ihailemaan jään muotoja. Vesi oli virrannut välillä jään päällä. Yön pakkanen oli jäädyttänyt ohuen kalvon puron pintaan. Jään alle vangiksi jääneet ilmakuplat ja jään rosoinen pinta heijastelivat mukavasti valoa.

Jää oli rannalla vielä paksua ja hanki sen päällä kantoi. Oli helppo kuljeksia majavien aikaansaaman lammen ruovikoita. Rannoilla kasvaneet kuuset olivat kuolleet ja kelottuneet, mutta pienet männyt näyttivät selviytyvän vedenpaisumuksesta hyvin.

Aamun lämmin sivuvalo värjäsi ruovikon ja sillä kasvavan männyntaimen. Taustalla oleva rinne oli sen sijaan vielä varjossa ja kylmän sininen. Puhelimeni Color lab ohjelma todisti sen minkä jo silmä sanoi, etualan väri on taustan komplementtiväri ja siksi niin tehokas.

Kotiin tultuani oikaisin sohvalle ja perehdyin päivän lehtiin. Onneksi sohvalta on suora näkymä laskevan auringon suuntaan. Taivas näytti lupaavalta, joten keräsin tavarat ja ajoin Kalmoniemeen.

Järven jää oli puhdas lumesta ja sietämättömän liukas. Hämmästelin jäälle unohtuneita lenkkareita. Tarkemmin jäällä kulkijoita tarkasteltuani havaitsin lähes kaikkien liikkuvan luistimilla. Sää oli mitä parhain luisteluun ja turvavälitkin näyttivät olevan lähes kaikilla kunnossa.

Kalmoniemen edessä oleva Voiluoto on muodostunut paikallisissa valokuvaajapiireissä lähes vitsiksi. Minkä sille voi, että saari on niin kuvauksellinen. Nyt sitä pääsi kuvaamaan muualta kuin rannalta.

Muistan kävelleeni vuosia sitten lähes samoilla jalansijoilla. Silloin lunta oli paksusti jään päällä ja kuinka ollakaan vettä jään päällä ja lumen alla. Jalat kastui ja vähän kyllä pelästyinkin humpsahtaessani hangen läpi veteen, jää sentään kesti.

Oli mukava seurailla jäällä liikkuvia retkeilijöitä. Osa istuskeli saaren rannalla taivaan värejä ihaillen ja toiset harjoittelivat piruetteja tasaisella jäällä. Huomiotani kiinnitti jäällä makaava tyttö. No kuvaahan siinä otettiin. Kohteena oli kilometrien mittainen railo.

Jää ryskyi kylmenevässä illassa kuin tykistökeskitys. Hiivin varovasti railon reunalle. Juuri kun olin ottamassa kuvaa jää rysähti lähellä. Onneksi uutta railoa ei haljennut jalkojeni väliin. Täytyy myöntää, että sen verran sydän hypähti, että lähdin pimenevässä illassa hiippailemaan kohti rantaa.