Paluu paratiisiin

Keväällä kävin etsimässä paratiisia kamerakaverini Samin opastuksella. Se löytyi läheltä Puntarikoskea vain muutaman kymmenen kilometrin päästä Joensuun torilta. Paratiisi on syntynyt puron hiekkakankaaseen aikojen kuluessa uurtamaan syvään kanjoniin. Puron vesi on kirkasta, vaikka se virtaa osittain soistuneiden alueiden läpi. Rotkon rinteillä kasvaa ikimetsää, jonka mahtihaavat ja -kuuset estävät suoran valon pääsyn ainakin näin syksyllä puron varteen.

Paratiisiin on tunnetusti vaikea päästä, niin myös tänne. Ensin on ylitettävä märkä suo. Suon pohjalle on kaatunut lukematon määrä leppiä, joiden rungot ovat liukkaita ja petollisia. Niille tekisi mieli astua kun saapas uppoaa suon rautapitoiseen mutaan. Kumpparin hörppääminen on kuitenkin pienempi paha kuin suohon kaatuminen. Suon jälkeen on vielä taiteiltava rotkon jyrkillä rinteillä.

Lähdimme Samin kanssa liikkeelle heti aamusta. Päiväksi oli luvattu jopa myrskyä ja tuuli olikin melkoinen, kun lähestyimme paratiisia. Yöllä oli ollut pakkasta joten suon heinät ja saniaiset olivat vielä kuurassa.

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta rotkon pohjalle osui vain pieniä valon välkähdyksiä. Sininen taivas värjäsi puron pienen koskipaikan kameran kennon silmissä sinertäväksi.

Maisema voi muuttua pienessäkin ajassa merkittävästi. Ihmisen vähäisetkin jäljet ovat häviämässä paratiisista sillä molemmat puron yli aikanaan johtaneet sillat ovat romahtaneet täysin. Ensi talvi ja kevään tulvat tekenevät selvän lopuista rakenteista. Silloille johtaneet polut ovat jo hävinneet.

Itse paratiisikin on muuttunut kevään käyntimme jälkeen. Vaikka kesä oli mielestäni vähäsateinen, olivat rotkon reunat paikoin romahtaneet. Uskon noiden maanvyörymien johtuvan sadeveden virtauksista eikä kovista tuulista, sillä tuuli ei pääse juurikaan rotkon reunoille.

Romahdusten seurauksena on paljastunut hiekkaseinämiä ja muodostunut läpipääsemättömiä rytöjä. Joimme kahvit kovasti kallellaan olevan valtavan kuusen juurella. Se tulisi romahtamaan seuraavan vuoden aikana. Pohdimme että olisi melkoinen näky olla todistamassa moista rytinää. Kahvit pitäisi ainakin juoda kaukana kaatuvien puiden juurakoista.

Laskeuduin puron rantaan uusia kuvakulmia etsimään. Mitä ihmettä lähes mustien lehtien välissä pilkotti. Oli kuin joku olisi ripotellut ruskeita palloja lehtien lomaan. Ilmeisesti löytöni ovat sieniä ehkä jonkin sortin kuukusia. En ole moisia koskaan nähnyt.

Purossa oli nyt vähemmän vettä kuin keväällä. Vaikka metsän pohja näyttää paikoin lähes soiselta, on puron pohja kova, soran ja hiekan peittämä. Kuolleet koivun ja haavan lehdet peittivät kauttaaltaan rotkon pohjan. Lehtien väri muuttui lähes mustasta ruskean kautta kirkkaan punaiseen.

Aurinko ei päässyt paistamaan rotkon pohjalle vaikka oli jo keskipäivä. Jyrkän rinteen päällä sen sijaan oli valoläikkiä siellä täällä. Mietin viitsisinkö kiivetä ylös rinnettä katsomaan mitä sieltä löytyisi. Toisaalta juuri nuo pienet välähdykset tummassa ympäristössä saattavat tarjota parhaat valokuvauskohteet.

Kaahiminen kannatti, sillä aurinko valaisi hetkellisesti ikivanhan haavan kyljen jossa kasvoi merkillisen näköisiä sieniä. En edes yritä arvata, mitä ne ovat. Juuri tälläisiä yllätyksiä paratiisi tarjoaa.

Aika kuluu paratiisissa kuin siivillä eikä nälkäkään vaivaa vaikka eväänä oli vain kaksi pientä pullaa. Aurinko järjesti vielä kauniin näkymän kuusirinteeseen kun saavuimme maailman rajalle. Valot, varjot ja kuusten kuivat alaoksat muodostivat kauniin sadunomaisen mosaiikin.

Tuuli ei päässyt tunkeutumaan paratiisiin, mutta sen ulkopuolella suorastaan myrskysi. Luin jälkeenpäin lehdestä, että torilla oli kauppahallin rakennustyömaata suojaavat seinät kaatuneet tuulen voimasta.

Porttilouhen rotko

Yhdeksäntoista kilometriä Juuan keskustasta Nurmekseen on valtatien varressa viitta vasemmalle, Tervavaara. Muutama vuosi sitten tien varteen ilmestyi lisäopaste, Porttilouhi. Kun ensimmäisen kerran seikkailin noissa maisemissa kahdeksan vuotta sitten, ei minkäänlaisia opasteita ollut. Tietoa moisesta paikasta sain Tuomo Kesäläisen ja Aimo Kejosen kirjasta Suomen Rotkot. Siinä Porttilouhi mainitaan Suomen hienoimpiin kuuluvaksi rotkoksi.

Kahdeksassa vuodessa ehtii unohtaa monta asiaa, mutta rotkon kauneus ja lähtöpaikan autio talo vai liekö metsästysmaja, olivat jääneet mieleeni. Jätimme auton tuon mainitun talon pihaan. Kävin kokeilemassa kämpän ovea ja ihmetyksekseni se oli auki. Sisällä oli vieraskirja, muutama peti patjoineen ja runsaasti ruokailuvälineitä.

Polku rotkolle ei ollut jättänyt mitään muistikuvia. Maasto on tyypillistä tasaikäistä nuorta metsää. Rotko tulee vastaan yllättäen noin puolentoista kilometrin kävelyn jälkeen. Jyrkät seinämät putoavat pystysuoraan vain metrin päästä polulta.

Rotko on syntynyt kallioperän siirrokseen, jonka jääkauden mannerjään sulamisvedet ovat aikanaan puhdistaneet irtoaineksista. Sen reuna muostuu paikoin kuin pystysuorista pilareista, joiden päällä kasvaa jäkälää ja pystyssä sinnitteleviä mäntyjä.

Rotkon reunalla on nuotiopaikka, jonka vierestä laskeutuu polku rotkon pohjalle. Alasmeno on jyrkkä ja ainakin näin syksyn märällä kerillä varsin liukas. Könyäminen alas kannattaa, sillä paikan jylhyys ja toisaalta uskomaton vehreys paljastuu vasta siellä koko komeudessaan.

Kulkeminen rotkon pohjalla oli nyt helpompaa kuin kahdeksan vuotta sitten, sillä Porttipurossa virtasi vain vähän vettä. Paikoitellen se hävisi pitkäksi matkaksi kivenjärkäleiden alle. Ainoastaan veden lorina kertoi puron läsnäolosta.

Rotkon seinämässä on repeämä, johon on kiilautunut suuri laattamainen kivenjärkäle. Näin on muodostunut vaikuttava portti, jonka läpi kulkevan vaivaisen taudit tarinoiden mukaan häviävät. Kerrotaan, että suuret tietäjät kuten Ukko-Kinolainen, Vaara-Jaska Eronen ja Noita-Eskelinen ovat aikanaan käyttäneet porttia omissa menoissaan.

Mietin itsekin portin läpi ryömimista jos vaikka siten olisi auennut tie toiseen ulottuvuuteen ja samalla olisi vielä tauditkin jääneet menneisyyteen. Säästin kuitenkin tämän parannuskeinon tulevaisuuteen.

Rotkon pohjaa peittää paksu sammalkerros. Niiden alla on valtavia seinämästä irronneita kivenlohkareita. Niiden väleissä kasvaa melko järeita kuusia ja koivuja. Tunnelma on hämärän salaperäinen ja voin kuvitella, että pimeällä jopa pelottava. Ei ihme, että parantajat aikanaan valitsivat Porttilouhen menojensa tapahtumapaikaksi.

Nousimme ylös rotkosta nuotiopaikalle, jossa edellisten retkeilijöiden jättämät halot vielä surullisesti savusivat. Pitkän yrittämisenkään jälkeen puut eivät suostuneet syttymään kunnolla, sen verran märkiä kun olivat.

Yritin pilkkoa halkoja, mutta kirves oli terävyydeltään kivikirveen luokkaa ja vielä paksulla kettingillä puuhun telakoitu. Edes vuolemani kiehiset eivät auttaneet, joten söimme eväät savuavan nuotion ääressä.

Laskeuduin lopuksi rotkon pohjalle sen länsipäästä. Täältäkin näkymät olivat kerrassaan komeat.

Porttipuron pieni putous sai veden vaahtoamaan. Puro hävisi kivien alle näkymättömiin vaikka virtaus oli kohtuullinen. Rotkon hämärässä veden sini ja sammalen loistava vihreä muodostivat erikoisen yhdistelmän.

Löysin toisenkin portin rotkon reunoja kolutessani. Suuret lohkareet olivat tukkineet sen lähes kokonaan, mutta ketterä ja hoikka ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan.

Nuotiokin syttyi lopulta kuin itsestään kun tuli aika lähteä paluumatkalle. Istuimme vielä hetken nuotion loisteessa ja suunnittelimme seuraavaa retkeä Porttilouhen maisemiin. Kartan mukaan rotkot jatkuvat länteen ja niitä seuraileva UKK-polku johtaa Saarilammen tulentekopaikalle. Matkaa Porttilouhesta sinne on pari kilometriä. On mukava miettiä miltä maisemat matkan varrella näyttävät. Kartan perusteella ne ovat upeita, mutta voihan olla, että jäljellä on ainoastaan hakatut metsäaukeat.

Salminuuron vesiputous

Salminuuro on parikymmentä kilometriä pohjoiseen Kontiolahden keskustasta. Sinne ei ole helppo löytää vaikka se on lähellä Kajaanintietä. Alueella ei ole polkuja eikä minkäänlaisia opasteita. Lähdin kamerakaveri Samille näyttämään tietä uuron pohjalle ryöppyävälle putoukselle.

Reitti putoukselle on sangen vaativa, kuten nimen liitteestä uuro voi päätellä. Ensin on löydettävä turvallinen paikka laskeutua jyrkännettä alas ja sitten vielä ylitettävä uuron pohjalla oleva hyllyvä suo. Sen alla virtaa puro kohti Kalliojärveä. Olen ylittänyt tuon suon kymmeniä kertoja, mutta silti mielessä pyörii ajatus, mitä jos jalka menee läpi sammalmatosta.

Ylitys onnistui meiltä hyvin ja jatkoimme suon reunaa pitkin kohti putousta. Ruska oli puissa jo ohi, mutta suon ruska jatkui komeasti. Voimistuva kohina kertoi määränpään lähestyvän. Vähäsateisesta syksystä johtuen putouksessa oli melko pieni virtaus, mutta siitä huolimatta näky herätti kuvausvietin.

Sillä aikaa kun kuvasin putousta alhaalta oli Sami kiivennyt jyrkkää rinnettä pitkin sen yläpäähän. En ole aikaisemmin sinne kaahinut, mutta reitin nähtyäni lähdin sinne minäkin. Ja kyllä kannatti. Puro laskeutuu kohti putousta vanhassa metsässä.

Olimme lähteneet Joensuusta kolmelta ja aika oli rientänyt vilkkaasti hienoja maisemia kuvatessamme. Valoa vanhan metsän pohjalla oli vähän, joten valotusajat tulivat pitkiksi, vaikka säädin kameran ISO-arvoakin suuremmaksi.

Virtaava vesi näyttää kuvassa sumealta kun valotusaika pitenee. Lopputulos jakaa katsojien mielipiteitä. Purossa veden mukana kiitävät kuplamuodostelmat saivat aikaan kuvassa näkyvät vaaleat viivat. Tähän ne sopivat mielestäni hyvin.

Jyrkänteen päällä rymyämisen jälkeen maistui kahvi ja eväät. Kiertelimme vielä suon reunassa ihailemassa ruskaa ja vastapäisen kallioseinämän kuusia. Kävelin osittain kaatuneen koivun alle ja näkymä muuttui suorastaan absurdiksi. Puu näytti kasvavan ylösalaisin ja sen jäljellä olevat keltaiset lehdet loistivat tummaa taustaa vasten kuin pointillistisen taiteilijan tekeminä.

Harmaa sää vahvisti suon värejä. Tyyni sää sai aikaan komeat heijastukset lammen pintaan. Rannalla kasvavat lämpimän oranssinkeltaiset heinätupsut pomppasivat esiin kylmän sinisestä vedenpinnasta.

Kävimme vielä Kallojärven päässä ennen suon ylitystä. Omien tulojälkien etsiminen oli varmin tapa päästä kastumatta hyllyvän sammallautan yli.

Jyrkkää paluureittiä kiivetessäni näin kaatuneen kuusen kyljessä loistavan jotain sinistä. Lähempää tunnistin sen jonkinsortin kääväksi. Vaikuttiko hämäryys ja suuri kosteus siihen, että kääpä näytti lähettävän sinistä valoa.

Salminuuro näyttää rotkon reunalta koko komeutensa. Omasta mielestäni se on jopa monipuolisempi luontonsa puolesta kuin tunnetumpi Kolvananuuro. Yhtä syvä Salminuuro ei toki ole, mutta sen pohjalla oleva suo ja lukuisat pienet lammet sekä tietenkin putous nostavat sen arvoa.

Paluumatka Joensuuhun sujui vaihtelevasti. Viisikymmentä metriä ennen Kajaanintietä tukkirekka plokkasi tien. Jouduimme odottamaan puoli tuntia tukkien lastaamista. Aika sujui kuitenkin leppoisasti jutellessa ja Mark Knopleria kuunnellen. Totesimmekin toisillamme olevan hyvä ja yhteinen musiikkimaku.

Paha Oinasvaaran rotko

Paha Oinasvaara sijaitsee Patvinsuon kansallispuiston kupeessa lähellä Hiienvaaran ampuma-aluetta. Aikomuksenani on ollut jo pitkään käydä Paha Oinasvaaralla ja sen rotkossa. Olen tutkinut paikkaa kartasta ja miettinyt, mitä kautta sinne olisi helpoin päästä. Siirryin aikomuksesta toteuttamiseen, kun sain kameraseuran lauantaikävelyllä Karilta hyvät ohjeet siitä miten rotko löytyy.

Aamun sade muuttui iltapäivällä puolipilviseksi, juuri sopivaksi valokuvausretkelle. Ostin kunnon eväät Uimaharjun Viipukasta ja jatkoin Uimaharjun tietä kohti Paha Oinasvaaraa. Auton jätin Saahkarinvaaran tieltä kääntyvän metsäautotien varteen. Polku perille löytyi hyvien ohjeiden avulla helposti.

Alkumatkasta polku kulki tiheässä pusikossa ja aloin jo epäillä vastaisiko paikka odotuksiani. Onneksi rytöä oli vain parisataa metriä. Maasto muuttui kauniiksi kengasmetsäksi. Vielä muutama kymmenen metriä ennen määränpäätä Paha Oinasvaara kätki salaisuutensa.

Korsu putkahtaa esiin kuin tyhjästä, sillä se on rakennettu suoraan kalliorepeämän eli rotkon päähän. Samalla paikalla on ollut ennen nykyistä korsua jonkin sortin piilopirtti, jota ilmeisesti myös neuvostodesantit olivat käyttäneet jatkosodan aikana terrorisoidessaan lähikyliä.

Nykyisen korsun ovat rakentaneet Onttolan rajajääkärikomppanian varusmiehet vuonna 2004. Korsun sisällä on kamiina, joten siellä voisi majoittua myös keväällä ja syksyllä. Talvella tilanne voi olla toinen, sen verran harvoilta seinät osin näyttivät. Makuutila ei pieneltä porukalta lopu, sillä kerroslaverit ovat leveät.

Rotkolla ei ole nimeä, mutta liittyisiköhän etuliite paha Oinasvaaran edessä tähän. Voisin kuvitella, että pimeässä kulkiessa tuo yhtäkkinen kymmenen metrin pudotus kuiluun on voinut koitua jonkun kohtaloksi. Kun rotkoa lähestyy sivulta on sen huomaaminen vaikeaa sillä mikään muuten tasaisessa ja helppokulkuisessa kangasmaastossa ei varoita pudotuksesta.

Tunnelma rotkon sisällä on satumainen. Sen leveys on kapeimmillaan vain noin puoli metriä ja leveimmilläänkin vain muutamia metrejä. Kallioseinät nousevat molemmin puolin pystysuoraan tai jopa sisäänpäin kaareutuen noin kymmenen metrin korkeuteen.

Rotkon pohja on kirkkaan vihreän sammalen peitossa. On myös ihmeellistä, miten kookkaita puita siellä mahtuu kasvamaan. Rotkon seinät ovat kuin päällekkäin ladotuista valtavista kivistä kootut. Kivien saumoissa kasvaa saniaisia, jotka olivat nyt saaneet syksyn kultaisen värin.

Paha Oinasvaaran laella ei kasva vanhoja puita, mutta ruskan kirjomana ja erilaisten kalliopaljastumien täplittämänä metsä on varsin kaunista. Paikoin on myös maahan sortuneita keloja, joten jossain vaiheessa täältäkin järeitä puita on kaadettu. Nykyisin alue on suojeltu, joten metsä saanee kasvaa rauhassa aikuiseksi.

Evästelyn jälkeen olin niin voimissani, että jatkoin retkeä metsäautotien toisella puolella olevalle vaaralle. Siellä huomiotani kiinnittivät komeat jäkälien peittämät siirtolohkareet. Kiipesin vaaran laelle ja jatkoin kohti etelää. Aurinko pilkisti välillä kirjomaan jo muutenkin värikästä metsänpohjaa.

Vaaran laella oli helppo kulkea sillä Pohjois-Karjalassa tyypillinen pihlajapöheikkö puuttui tyystin. Mitä pidemmälle kuljin, sitä komeammaksi maisema muuttui. Täällä oli komeita keloja ja mahtipetäjiä.

Kalliojärven kierros

Joensuun kameraseuralla on tapana lähteä kerran kuussa lauantaikävelylle. Rennossa seurassa kuljetaan kauniissa maisemassa, kuvataan ja jutellaan mukavia. Tällä kertaa kävelimme Kalliojärven kierroksen, joka on 3,5 kilometrin pituinen ja kiertää rotkomaisen Suuren Kalliojärven ympäri.

Matkaan lähti kymmenisen kameraseuralaista ja viisi omasta kohortistani. Päivälle oli luvassa pientä tihkua ja puolipilvistä säätä.

Jätimme autot Koppelomäen parkkipaikalle ja lähdimme kohti Kalliojärveä. Reitti päätettiin kiertää vastapäivään ja kamerat kaivettiin repuista heti polun laskeuduttua rotkolaaksoon. Soistuneen pikkulammen rannalla oli syksy värjännyt maiseman kirkkaan keltaiseksi.

Polku noudattelee aluksi Suuren Kalliojärven rantaa. Useat poikkeamat polulta lammen rantaan kertovat, että muutkin ovat käyneet ihailemassa vastapuoleisen rannan jylhiä kalliojyrkänteitä.

Sää oli aluksi pilvisen harmaa ja näytti pahasti siltä, että saisimme ennen pitkää kunnon sadekuuron niskaamme. Toisaalta pilviverho oli kuitenkin sen verran ohut, että aurinko pääsi aina välillä pilkahtamaan pilvien lomasta. Hyvällä tuurilla kamera saattoi olla juuri oikeaan suutaan tarkennettuna, kun valo muuttui kymmenen sekunnin ajaksi kauniiksi.

Kuvaaminen ei rajoittunut reitin varrella pelkästään maisemiin. Sekä polun pohjalta että avokallioilta paljastui upeita kiviä. Aaltomaiset muodot ja erikoinen väri panivat mielikuvituksen liikkeelle. Alla olevassa kuvassakin voi hyvää mielikuvitusta käyttäen nähdä vaikkapa metsän henkiä.

Lammen puolivälissä polku poikkeaa rannasta kohti Pientä Kalliojärveä. Suuresta Kalliojärvestä Pieneen Kalliojärveen virtaavan puron varrella syksyn läheisyys näkyi keltaisten koivunlehtien runsaudesta.

Polun hankalimmat osuudet ovat Kokonvaaran rinteillä. Märät puunjuuret ovat liukkaita ja nousut jyrkkiä joskin onneksi lyhyitä.

Lammen eteläpään jälkeen lähdetään nousemaan kohti tulipaikkaa ja laavua. Polun varrella on komeaa mänty- ja kuusimetsää. Haistoin hyvissä ajoin ennen tulipaikkaa makkaran hajun, kuten vanhin tyttäreni lapsena kutsui savunhajua. Omat kotijoukkoni olivat sytyttäneet nuotion ja odottamassa olikin paistetut nakit.

Arveluni säästä osoittautui oikeaksi. Vettä tuli aluksi vain kiusasateen tyyppisesti enkä viitsinyt kaivaa sadeviittaa päälleni repusta. Ehdimme parahiksi laavulle, kun kunnon sade alkoi. Porukka hakeutui puiden suojaan ja laavuun kastumista pakoon. Onneksi sadekuuro oli lyhyt.

Vain muutama minuutti sadekuuron jälkeen aurinko paistoi muuttaen maiseman aivan uudenlaiseksi. Erinomainen kuvaussää kaikenkaikkiaan. Sateella tulee kuvattua harvoin, vaikka silloin mahdollisuus saada erilaisia kuvia on aurinkoiseen säähän verrattuna suuri.

Lauantaikävely täytti odotukset. Tuli ulkoiltua ja vietettyä aikaa ystävien seurassa ja samalla syntyi myös muutamia kelvollisia kuvia puhumattakaan mukavista muistoista.

Korouoman rotkolaakso

Kävin muutamia vuosia sitten kuvausreissulla Korouoman rotkolaaksossa. Kehuin paikan kauneutta sen verran vuolaasti, että vaimo kiinnostui paikasta. Nyt oli aika toteuttaa tuo retki. Suunta kohti Posion Kirintövaaraa. Aikaa matkaan kului hyvinkin entisen elämän työpäivän mitan.

Lähdimme oikomaan jäseniämme vaikka kello oli jo illasssa. Suuntasimme kohti Karitunturia. Tunsin heti ensi kilometreistä lähtien, että kone ei lähtenyt kunnolla käyntiin. Kulkeminen oli merkittävästi tavallista työläämpää. Kävimme kuitenkin kiertämässä Kuoppavaaran lenkin. Maasto polun varrella oli paikoin louhikkoista, mutta alun tylsää talousmetsää lukuunottamatta varsin kaunista.

Seuraavan päivän aamu oli lämmin ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Odotettavissa oli siis vaikeita kuvausolosuhteita. Säätä en pysty säätämään joten oli tyydyttävä valitsemaan kuvauskohteet olosuhteiden mukaan. Vointini oli onneksi hieman parempi kuin edellisenä iltana. Hiukan kuitenkin hirvitti, kun muistin Korouoman jyrkän loppunousun.

Kuljimme lähes täydellisessä hiljaisuudessa, sillä muita kulkijoita ei näkynyt. Hiljaisuuden taustalta alkoi kuulua puron kutsuvaa pulinaa. Vesi oli kylmää ja kirkasta. Puron varren kuuseen joku oli ripustanut puukiipijän pöntön. Asukasta ei näkynyt, mutta kaunis paikka siinä on pesuetta kasvattaa.

Näköala Hannunkalliolta Korouomaan on huikaiseva, kuten artikkelikuvasta näkyy. Jaska Jokusen jääputoksesta oli jäljellä enää pieni muisto. Nyt tuli osoitettua todeksi sananlasku: jokaisella pilvellä on hopeareunus. Valo tuli rotkon vastapäiseen seinämään juuri sopivassa kulmassa, etualan puut kylpivät valossa ja itse kallio jäi lähes varjoon.

Polku koukkaa näköalapaikalta edemmäs rotkosta pienessä notkossa olevalle suolle. Sen läpi virtaavalle purolle ei löydy peruskartasta nimeä, sellaisen se kauneutensa vuoksi ansaitsisi. Rentukoiden kukinta oli parhaimmillaan ja koivujen lehdissäkin oli aistittavissa alkukesän heleä vehreys.

Kuulin rentukoita kuvatessani kaukaista pulinaa. Ohitseni vaelsi noin viidenkymmenen nuoren iloinen joukko. Heleä tytön ääni kuulutti ihmetystään: Voi perkele! Siitä päättelin, että he olivat rippikoululaisia. Pojat tervehtivät kohteliaasti omituista ukkoa, mutta tytöt käänsivät katseensa kohti luonnon ihanuuksia.

Päätimme hidastaa jo muutenkin hidasta kulkuamme saavuttaaksemme aiemman hiljaisuuden. Kuinka ollakaan, kun laskeuduimme rotkon pohjalle meitä odotti sillan takana iloisesti vilkuttava nuorten joukko. Jäimme evästelemään vastapuolelle. Hauska tapaaminen yhtäkaikki.

Joen rannalla hiljaisuutta odotellessani huomasin valaistuksen muuttuvan yhä uskomattomammaksi. Nyt kalliojyrkänne oli täysin varjossa ja etuala lämpimässä auringonpaisteessa. Lähes sininen louhikko tuntuu kuvassa katoavan kauas taakse, kaksiulotteisesta kuvasta tulee kolmiulotteinen.

Suuria maisemia on mukava katsella, mutta niitä on vaikea kuvata. Valokuvaan on vaikea saada näkyviin juuri tuota suuruutta. Dramaattinen valo on toki hyvä apuri. Tuosta vaikeudesta johtuen kuvaan myös tuossa suuressa maisemassa olevia pieniä yksutyiskohtia. Nekin kertovat oman tarinansa.

Korouomalle tyypillisiä ovat paitsi taivaisiin pystysuoraan nousevat kalliopahdat niin myös niiden alla olevat massiiviset louhikot. Kivenjärkäleitä on tippunut vuosituhansien aikana ja tippuu varmaan yhä vieläkin. Kivien pinnalle on alkanut kasvaa jäkälää ja paikoin myös suopursua ja liekoja.

Rotkon pohjalla virtaavan Korojoen vesi on kristallinkirkasta. Hiekkapohja houkutteli uimaan, mutta jätimme sen tällä kertaa väliin. Valot, varjot ja pensaiden heijastukset saivat aikaan hieman itämaisen tunnelman.

Tapasimme Kanjonilaavuilla vaeltajapariskunnan. He olivat yöpyneet teltassa ja pohtivat vielä toiseksi yöksi jäämistä. Riisitunturille lähteminen askarrutti niin heitä kuin meitäkin, olisiko siellä odottamassa täysi parkkipaikka ja kävelyä jonossa. Siinä mukavia jutellessa selvisi myös, että päätelmäni rippikoululaisista oli osunut oikeaan.

Varsin mukavasti sujuneen retken kruunasi nousu Saukkovaaraan. Aika monta kertaa oli pysähdyttävä hohuuttamaan, joten vieläkään en tuntenut oloani täysin normaaliksi. Parempaan suuntaan oloni oli kuitenkin menossa ja hyvä niin, sillä huomenissa olisi reilun viidentoista kilometrin patikointi Riisitunturin maastossa.

Paratiisia etsimässä

Valokuvausta harrastava ystäväni Sami kävi talvella hiihtoretkellä Puntarikosken maisemissa. Tutuista maisemistakin voi joskus löytyä yllätyksiä ja niin kävi tuolloinkin. Eteen tuli kanjoni, josta hänellä ei ollut mitään tietoa. Rotkon pohjalla näytti olevan puro.

Lumien huvettua Sami kävi veljensä kanssa tiedusteluretkellä. Paikka osoittautui todelliseksi valokuvaajan paratiisiksi. Rotkon reunoilla oli luonnontilaista ikimetsää ja pohjalla vuolaasti virtaava ja jopa pieniä putouksia muodostava puro.

Sami tietää, että kuvaan mielelläni vanhoja metsiä, joten päätimme lähteä yhdessä kanjonille. Ilman opastusta paratiisiin en olisi päässyt, sillä sen verran märkä ja vaativa reitti on. Puron varrella on vetistä tervaleppäkorpea. Lampareiden punaisesta väristä päätellen maaperässä on rautaa.

Terveleppäkorpi päättyi hyvää lupaavalta näyttävään sekametsään. Kuusten seassa kasvaa koivuja ja haapoja. Lahopuuta on runsaasti niin pystyssä kuin maassakin, siis oikea tikkametsä.

Metsä muuttui sitä komeammaksi mitä pitemmälle puronvartta tunkeuduttiin. Missään ei näkynyt polkuja eikä muitakaan ihmisen hiljattain jättämiä jälkiä. Joskus aikoja sitten täällä on kuitenkin kuljettu sillä puron yltä löytyi kaksi sortunutta siltaa. Olisi mielenkiintoista tietää ketkä noissa maisemissa ovat aikanaan kulkeneet.

Sää oli puron ja metsän kuvaamiseen paras mahdollinen eli lähes pilvinen. Koskipaikkojen kuohutkaan eivät palaneet puhki. Ajoittain aurinko valaisi pieniä plänttejä puron varrella ja silloin oli toimittava nopeasti.

Puronvarsi on paikoitellen helppokulkuista. Tuntui hyvältä kulkea pitkästä aikaa oikeassa metsässä. Samalla silmäyksellä näki eri ikäisiä puita taimista maassa lahoaviin vanhuksiin.

Toisin paikoin kulku oli haastavaa. Puron yli on kaatunut isoja kuusia ja niiden juurakot muodostavat pioneerinkin kadehtimia murroksia. Eteneminen vaati sinnikkyyttä kun vielä rotkon rinteetkin nousivat lähes pystysuoraan. Eteenpäin oli silti päästävä.

Rotkon pohjalla on oma tunnelmansa. Valoa on vähän, mutta se on sitäkin kuvauksellisempaa. Saniaiset olivat työntäneet ensimmäiset spiraalinsa maasta. Muutaman viikon kuluttua maisema on varmaan täynnä uutta vihreää.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että hyttyset olivat jo verta etsimässä. Korvan alla on kesän tulosta kertova kutiava patti.

Lähdimme tutkimaan kahden puron haarasta sitä helpompaa sillä toisen haaran rytö oli mahdotonta kulkea. Täällä näkyi selvästi, miten rotko on syntynyt. Puro on uurtanut tuhansien vuosien aikana hiekkakankaanseen komeat uurot.

Paikoittain jyrkät rinteet ovat romahtaneet ja paljastaneet alla olevat hiekkapenkat.

Jouduimme hyppäämään useaan kertaan puron yli. Ylityspaikan etsiminen tuotti vaivaa, sillä raskaan kameralaukun kanssa hyppiminen tällä iällä ei ole enää läpihuutojuttu.

Puron pohjalla on rinteistä irronnutta hiekkaa, mutta saapas upposi siihen kuitenkin herkästi. Kapeissa kohdissa vettä oli yli saappaanvarren, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi hyppääminen tai keplottelu liukkaita puita pitkin. Huolellisen harkinnan jälkeen ylitykset onnistuivat ilman kastuneita vaatteita.

Oli suorastaan järisyttävää löytää tälläinen luontoparatiisi, joka on linnuntietä ainoastaan kymmenen kilometrin etäisyydeltä Joensuun torilta.

Paistjärven Pirunkirkko

Paikka on epäilemättä käymisen arvoinen jos sen osoite on Pirunkirkko 60 Heinola ja läheltä löytyy Kyrpsuntti, Viinavuori ja Kahvisaari.

Ajomatka kohti Pirunkirkkoa tarjosi nähtäväksemme komeita kalliojyrkänteitä ja vehmaita metsiä. Auton jätimme Niinilammen parkkipaikalle. Sen vieressä olevalle tulistelupaikalle pysähtyisimme evästelyyn paluumatkalla.

Retkemme vanhin osallistuja lähestyy seitsemääkymmentä ja nuorin on saanut ensimmäisen vuotensa täyteen. Kuljimme aluksi metsätietä pitkin. Osa joukostamme haravoi sammaleisia rinteitä suppilovahveroiden toivossa. Itse pysähdyin ihailemaan auringon kauniisti valaisemaa koivikkoa.

Vierumäeltä lähtiessämme satoi pienen pientä tihkua. Ilmeisesti myös täällä oli satanut, sillä metsän värit olivat syksyisen voimakkaat. Ruskasta näkyi merkkejä pitkin polun vartta. Jylhät kalliorinteet ja kivikot kiinnostivat osaa retkeläisistämme.

Mitä lähemmäksi kohdetta tulimme sitä komeammaksi metsä muuttui. Vanhojen kuusten seassa kasvoi varsinaisia jättiläishaapoja. Olin innoissani, sääkin muuttui parempaan suuntaan valokuvaamisen kannalta.

Paksun oksapeitteen läpi pääsi siilautumaan valoa väriä muuttaneisiin sananjalkoihin. Tunnelmasta tuli sadunomainen, ei pelottava mutta arvoituksellinen.

Olivatkohan odotukseni liian korkealla. Olen kulkenut ympäri Suomea erilaisissa rotkoissa Korouoman kaltaisista jättiläisistä aina pienempiin paikallisiin rotkoihin. Kun tuo kalliojyrkänne rävähti esiin metsän peitosta totesin heti epäilyni turhaksi.

Artikkelikuvasta saa käsityksen seinämän mittasuhteista. Kallioon nojaavan miehen pituus on lähes kaksi metriä ja hän näyttää suorastaan häviävän kuvaan.

En ihmettele yhtään, mistä paikan nimi on tullut. Kuvaa katsellessani näen siinä alaspäin katsovan hahmon, jota en voi hyvällä tahdollakaan sanoa kiltiksi jättiläiseksi.

Paikkaa on eittämättä käytetty erilaisiin menoihin. Edellä kuvaamieni kasvojen alla on valtava laakea kivipaasi, joka on kuin luotu palvomiseen tai erilaisiin riitteihin. Kotona kuvia katsellessani huomasin paaden päällä oksista tehdyn pentagrammin. Varmaankin leikkiä, mutta kuitenkin ajatuksia herättävää.

Ihailtuani tarpeeksi komeaa kalliopahtaa lähdin tutkimaan sen ympäristöä. Metsä oli kirveenkoskematonta ja sitä hallitsivat valtavan suuret taivaaseen kurkottavat haavat. En ole muinaisuuden asiantuntija, mutta tämä paikka toi mieleeni entisajan pyhät lehdot.

Tunnelma tuossa metsässä oli juhlallinen. Ehkä nimi Pirunkirkko onkin myöhempää perua, jolla ihmisiä neuvottiin olemaan poissa vanhoilta pyhiltä paikoilta.

Palasin takaisin jykänteelle tutkimaan tarkemmin sen pintaa. Kulkijat olivat jättäneet siihen lukemattomia viestejä. Suurin osa näytti hiilellä piirretyltä. Nämäkin jäljet säilyvät kalliossa pitkään, sillä sade ei pääse niitä huuhtelemaan.

Kirjoituksia enemmän minua kiinnostivat kaliopinnan sammalet. Ne loistivat neonvihreinä lähes punaista kiveä vasten.

Jäin muista jälkeen poislähtiessä. Reitti Pirunkirkolle on hyvin merkattu, joten en ollut huolissani heidän tai itseni eksymisestä. Kävelin rauhallisesti ja nautin metsän rauhasta ja kauniista ilmasta. Polku nousi rappusia pitkin kalliolle ja seuraavaksi tulin pitkospuiden alkuun.

Mitä nyt, en muistanut kulkeneeni tulomatkalla kumpiakaan pitkin. Pysähdyin kuulostelemaan. Ei kuulunut puhetta eikä mitään muutakaan. Olinko joutunut metsänpeittoon? En sentään, sillä pian jostain edestäpäin kuului Toivon iloista hihkuntaa. Myös muut olivat ajautuneet jossain kohdin huomaamattaan vanhalle reitille.

Niinilammen rannalla oli nuotio mukavasti valmiina. Eväät maistuivat jännittävän retken jälkeen.

Varkaankurun aamu ja ilta

Varkaankuru jätti voimakkaan jäljen valokuvaajan mieleeni kun kävin siellä ruskaa ihailemassa kolmisen vuotta sitten. Päivästä oli tulossa helteinen joten lähdimme aamuvarhaisella liikkeelle.

Luontokeskus Kellokkaan pihasta lähtee 3,5 kilometriä pitkä luontopolku. Heti opastuskeskusen takaa aukeaa komea näkymä suon takaiseen metsään ja sen takana olevaan kuruun. Kurun hahmottaa jos on käynyt paikalla aiemmin. Kellostapulin rinne näytti suon ja metsän takana lähes siniseltä aamun valossa.

Polku sukeltaa jyrkästi Varkaankuruun. Kuru on alkupäästään niin syvä, että aamuaurinko hädin tuskin pääsee paistamaan sen pohjalle. Luontopolulta haarautuu reitti Kesänkijärvelle. Polkujen risteyskohdassa pääsee ensimmäisen kerran ihailemaan Varkaanojaa. Purossa oli runsaasti vettä, sillä lumet olivat sulaneet ympäröiviltä tuntureilta vasta äskettäin.

Puronvarren kasvillisuus on lehtomaisen rehevää. Rentukat kukkivat parhaimmillaan ja ukonputkea näytti olevan tulossa. Olin odottanut mäkäräinvaasiota viimeistään täällä virtaavan veden äärellä, mutta niitä ei näkynyt kuten ei muitakaan kiusalaisia. En ollut asiasta pettynyt.

Kirkkaassa auringonpaisteessa kuvaaminen tuo yleensä pettymyksiä. Kameran näytöllä kuvat vaikuttavat hyviltä, mutta isolla näytöllä ne osoittautuvat yleensä aivan liian jyrkiksi. Puron kuohut palavat puhki eli näyttävät puhtaan valkoisilta ilman minkäänlaisia yksityiskohtia. Varjokohdat jäävät vastaavasti mustiksi möykyiksi.

Olin iloisesti yllättynyt näistä Varkaankurun aamukuvista. Kuvat ovat jyrkkiä mutta sävykkäitä. Valo tunkeutui puron pintaan ympäröivän lehvästön läpi eikä kuviin tullut liikaa kontrastia.

Kohdassa jossa luontopolku kääntyy takaisin kohti opastuskeskusta on yksi reitin kauneimmista kohteista, Varkaanlampi. Kuvasin syksyretkellä sen pintaan heijastuvia ruskakoivuja. Nyt ihastuin kristallinkirkkaan veden läpi näkyvään kivikkopohjaan. Polarisaattoria käyttämällä vedenpintaan ei tullut heijastuksia ja kivet näkyivät hienosti.

Minulla ei ollut pohjoisessa mukana suurta näyttöä, joten olin epätietoinen aamun kuvien onnistumisesta. Lähdin myöhään illalla varmistamaan kuvasaalista. Ikuistin lähes saman näkymän kuin aamuisessa artikkelikuvassa. Tunnelma on aivan erilainen, valo tasaisempaa ja kylmempää.

Tunnelma oli muuttunut muutenkin aamusta. Kimppuni hyökkäsivät reissun ensimmäiset mäkärät. Niitä oli paljon ja ne olivat ilmeisen nälkäisiä. Mukanani ei ollut torjunta-arsenaalia joten oli vain kestettävä.

Sain nauttia myöhäisen illan maisemista ja mäkäristä ylhäisessä yksinäisyydessä. Luontokeskuksen parkkipaikkakin oli tyhjä sekä saapuessani että lähtiessäni.

Varkaanlampi on kivenheiton päässä lähimmästä laskettelurinteestä. Uskomatonta että se on aikanaan säästynyt! Ympärillä olevasta raskaasta rakentamisesta huolimatta kurussa on aito erämaan tunnelma.

Tarkoituksenani oli viipyä Varkaankurussa puoleen yöhön. Mäkärät veivät voiton ja keskiyön aurinko jäi kuvaamatta. Siinä syy palata takaisin paremmin varustautuneena.

Jämäsvaaran kalevalaisissa maisemissa

Kävin muutama vuosi sitten retkeilemässä ja kuvaamassa Kuhmon Elimyssalolla. Ihastuin ikihyviksi sen vanhoihin metsiin ja hiljaisuuteen. Paluumatkalla Joensuuhun pysähdyttiin Luontokeskus Petolaan. Tapanani on keräillä karttoja tulevaisuutta varten ja niin tuli Petolastakin mukaan nippu potentiaalisia uusia retkikohteita. Kotona saalista tarkastellessani mielenkiintoni herätti Jämäsvaaran esite, se hautautui kuitenkin muiden mielenkiintoisten alle.

Maaliskuulla sain yhteydenoton nurmeslaiselta valokuvaustutultani. Muiden asioiden lisäksi tuli juteltua myös Jämäsvaarasta. Hän kuvaili paikkaa ”Maasto on vaikeahko, mutta hyvin kuljettavissa. Soita kallioita, keloja, lampia ja järviä, hiljainen kulkija saattaa tavata metsäpeurojakin. Sanoisinko LUONTOELÄMYS”. Tuon viestin jälkeen oli selvää, että otan suunnan kohti Jämäsvaaraa kunhan lumet sulavat.

Lähdin aamusta ajamaan Joensuusta kohti Kuhmoa. Sää oli retkeilyyn sopiva, lämpötila 18 astetta ja taivaalla seilasi sopivasti poutapilviä. Tie Jämäsvaaralle löytyi helposti. Nousu vaaran laelle oli mukavan loiva, mutta takin sain heittää jo muutaman askeleen otettuani reppuun. Oli mukava kulkea lyhythihaisella. Nyt tosin hartioita kutittaa, sillä kesän ensimmäiset hyttysetkin havaitsivat paljaat käteni.

Mitä ylemmäs vaaran rinnettä nousin sitä komeammaksi metsä muuttui.  Ohuet pilvet päästivät sopivasti valoa lävitseen. Metsä oli juuri niin upea kuin olin odottanut. Keloja ja maahan kaatuneita puujättiläisiä oli etenemistä hidastamassa runsaasti.

Etenemisen esteet eivät suinkaan tukkineet polkua, vaan aiheuttivat jatkuvaa kuvauskaluston esiin kaivamista repusta. Päädyin lopulta kuljettamaan kameraa jalustaan kiinnitettynä, vaikka sen seurauksena hartiat olisivat jumissa seuraavat pari päivää.

Tavoitteenani oli kulkea Hepolammen laavulle asti ja tehdä aina sopivissa kohdissa pistoja pois polulta. Jämäsvaaran laella polku haarautuu, pohjoiseen johtaa reitti kohti Loukkukangasta ja etelään kohti Kaksilampista. Läksin kohti etelää.

Mikäli tulkitsen karttaa ja maastoa oikein, muodostuu Jämäsvaara kahdesta erillisestä huipusta. Niitä erottaa toisistaan uuro, joka on mielestäni yksi reitin komeimmista nähtävyyksistä. Polku kulkee kallioseinien välissä ja rinteillä kasvavat vanhat puut muodostavat katon, josta valo pääsee laikuttamaan sammaleista metsänpohjaa.

Pohdin kävellessäni myös valokuvaamista. Siihen liittyy monia ”sääntöjä” ja ohjeita. Niiden mukaan kuvaaminen keskipäivällä on tuhoon tuomittua, sillä kuvista tulee liian jyrkkiä. On totta, että kamera ei pysty toistamaan samaa mitä silmä näkee.

Jos kuitenkin jaksaa odottaa pilvenreunan lipumista auringon eteen, niin keskipäiväkin voi olla oivallinen kuvausaika. Aukeammille paikoille tulee enemmän taivaan heijastamaa valoa ja kuvista tulee lähes kolmiulotteisia.

Pääpolulta erkanee pisto takaisin kohti pohjoista. Viitassa lukee Kallio. Kartasta näkyi, että edessä oli jyrkänne ja sieltä mahdollisesti näkymä Jämäsjärvelle. Järvi tosiaan pilkisteli puiden välistä, mutta itselleni tätä suuremman vaikutuksen teki rinteen kalevalainen näkymä.

Oli pysähdyttävä ihailemaan ja rauhoittumaan. Mistään ei kuulunut ihmisen aiheuttamaa hälyä, käki kukahteli jossain kauempana. Järven rannoilla ei näkynyt ainuttakaan mökkiä eivätkä vesiskootterit pörränneet tunnelmaa pilaamassa.

Jämäsvaaran jälkeen polku ohittaa pienen nimettömän suolammen. Kävin sen rannassa kuvaamassa veteen sortunutta petäjää. Tiesin jo kuvia ottaessani, että tulos ei ole kohteen arvoinen ja päätin paluumatkalla korjata tilanteen.

Evästauon pidin Kaksilampisen laavulla. Paikat siellä olivat hienossa kunnossa, vaja täynnä puita ja laavu kuin uusi. Mietin syödessäni, että vaikka laavut ja niiden huolto ovat kunnossa, niin pitkokset vastaavasti olivat tiensä päässä. Jostain luinkin, että niitä ei tulla uusimaan.

Valokuvaan on vaikea löytää mittatikkuja, joista kohteiden koko kävisi ilmi. Vastaan tuli niin jättimäisiä puita, että ainoa riittävä mittatikku löytyi kameran takaa. Itselaukaisija ja juoksu kuvaan ratkaisi asian.

Kaksilampiselta suuntasin kohti Hepovaara. Lämpömittari ei kuulu vakiovarusteisiini, mutta kaikesta päätellen lämpötila lähenteli jo hellelukemia. Olin varannut vettä mukaan pari litraa, mutta pieni epäily sen riittävyydestä hiipi mieleeni. Muistelin retkeä Jonkerin Hiidenportille. Vesi loppui silloin kesken ja selvisin syömällä mehukkaita mustikoita.

Päätin piipahtaa Jämäsjärven rantaan huuhtomaan hiet naamaltani. Ennen polun haarautumista on pieni suonpläntti ja siellä maahan sortunut puujättiläinen.

Olin suunnitellut jatkavani Hepolammelta vielä palan matkaa eteenpäin tutkailemaan rauhoitettua karsikkopetäjää. Kello oli kuitenkin rientänyt ja veden riittäminen hieman arvelutti joten käännyin takaisin kohti Jämäsvaaraa.

Valo oli muuttunut lämpimäksi illan tullen ja poikkesin polulta sen pienen suolammen partaalle. Koin kolmannen kevään saman vuoden aikana. Ensimmäinen oli Porkkalanniemellä, toinen Joensuussa ja kolmas täällä Jämäsvaaralla. Rannan koivujen heleys oli juuri nyt parhaimmillaan.

Läksiäiskahvit join Hanhilammen tulentekopaikalla. Jämäsvaara on upea retkipaikka. Ilmeisesti monetkaan eivät tunne sitä, sillä koko päivän aikana en tavannut ketään. Polut näyttivät olevan vähällä käytöllä, joten tämä päivä ei ollut poikkeus. Rengasreitin puuttuminen saattaa olla kynnyskysymys osalle retkeilijöistä.

Eläinten jättämiä jälkiä näin runsaasti. Ainakin karhut ja hirvet liikkuvat alueella. Metsäpeuraa en harmikseni nähnyt, sen jätöksiä kylläkin.