Iltaretkellä Petkeljärven Korkeasärkällä

Kevät on heleimmillään. Tarkoituksenani oli kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja Petkeljärven kansallispuiston erämaisissa maisemissa. Sää oli retkipäivänäni täysin pilvetön, joten lähdin matkaan vasta illan kähmässä.

Petraniemen parkkipaikalla tapasin laulavan lintukoiran sekä pari muuta koiraa. Olivat lähdössä emäntänsä kanssa Kuikan kierrokselle. Palokärjen päräytys toivotti meidät tervetulleeksi polulle.

Kokkolahden vedenpinta oli peilityyni, kun laskeuduin polulta rantaan. Ympäröivät harjut estivät suoran auringonpaisteen pääsyn, joten pystyin kuvaamaan vastapäisen metsän heijastuksia.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan Kuikan polun ja Korkeasärkän polun risteyksessä olevaa pientä suolampea. Tällä kertaa valo osui sopivasti rannan pieniin mäntyihin jättäen taustan metsän varjoon.

Noustessani suolta polulle tapasin kaksi naisihmistä. Hekin olivat lähdössä Kuikan kierrokselle. Eivät kysyneet, olinko kuvaamassa lintuja vaan mitä nähtävää lähiseudulta löytyy. Neuvoin heitä vierailemaan Möhkössä ja tutustumaan sen upeaan museoalueeseen. Vaikka itse museo olisi kiinni, niin nähtävää riittää ilman sisätiloihin pääsyäkin. Erityisesti luontopolku ja sen varrella oleva uimahuone ovat mielenkiintoisia kohteita. Tämä olikin illan viimeinen kohtaaminen ihmisten kanssa. Sain kulkea yöhön asti omassa seurassani.

Korkeasärkän polun alkupäässä on tikkojen loppuun kaluama kelo. Asialla ovat olleet ainakin palokärki ja koloista pilkistävistä kävyistä päätellen myös käpytikka. Alkumatkan palokärkeä lukuunottamatta en havainnut siivekkäitä lennossa.

Valkiajärvestä Kaitajärveen on ilmeisesti joskus kaivettu Korkeasärkän läpi pieni kanava lyhentämään soutumatkaa järvien välillä. Nykyinen silta estää kulkemisen ainakin soutuveneellä.

Myöhäisen iltapäivän aurinko ja loiva aallokko saivat aikaan kanavan pintaan hieman kubistisen, lähes hätkähdyttävän näyn.

Mitä pitemmälle Korkeasärkkää kuljin sitä paremmaksi illan valo muuttui. Päässäni soi laulu Karjalan kunnailla, eikä ihme, sillä Karjalan koivikot tuuhettuivat silmissä.

Paikkapaikoin mieleen nousi myös kodin kirjahyllystä löytyvä Kalevala vuodelta 1922 ja sen komea Akseli Gallen-Kallelan kuvitus.

Kävin pyörähtämässä Korkeasärkän päässä. Paluumatkalla polun vieressä olevat juoksuhaudat ovat kuin arpi maisemassa. On tuskallista ajatella, että turvalliseksi uskomassani Euroopassa on käynnissä raaka hyökkäyssota. Sellaista ei kaiken järjen mukaan pitänyt enää tapahtua.

Mietin myös sitä, että jatkosodan päättymisestä oli alle kymmenen vuotta kun synnyin. Sodasta ei kotonani puhuttu, mutta jotenkin varuillaan aikuiset kuitenkin olivat.

Olin kulkenut ja kuvannut niin innoissani, että eväät olivat vielä koskemattomina repussa. Nälkä olikin melkoinen kun pysähdyin evästauolle. Lähtiessäni mietin ovatko eväät laisinkaan tarpeen, kun en ollut aikeissa olla retkellä yöhön saakka. Jos jotain opin, niin sen että ilman eväitä on turha lähteä vähänkään pidemmälle kävelyretkelle.

Evästelyn aikana aurinko laski osittain metsän taa ja vain lahden takana olevat puut kylpivät valossa. Pieni valoläikkä tuli myös rinteeseen lähelle taukopaikkaani.

Korkeasärkkä on nimensä veroinen. Järviä toisistaan erottavan harjun laki on paikoin varmaan yli kymmenen metriä veden pintaa korkeammalla. Sen reunat ovat todella jyrkät. Sen huomaa joka kerta kun kiipeää raskaan kameralaukun kanssa ylös polulle rannasta. Kulkemista vastustaa paikoin myös komea louhikko.

Tavoite kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja täyttyi moneen kertaan. Pysähdyin kuvaamaan niitä viimeisen kerran pimeyden jo uhatessa. Taustaksi sain tyynen Kokkolahden vedenpinnan.

Retken päätti mystinen näkymä Kokkolahdelle. Keloontuneet puut lahden vastarannalla loistivat pimenevässä yössä.

Paratiisia etsimässä

Valokuvausta harrastava ystäväni Sami kävi talvella hiihtoretkellä Puntarikosken maisemissa. Tutuista maisemistakin voi joskus löytyä yllätyksiä ja niin kävi tuolloinkin. Eteen tuli kanjoni, josta hänellä ei ollut mitään tietoa. Rotkon pohjalla näytti olevan puro.

Lumien huvettua Sami kävi veljensä kanssa tiedusteluretkellä. Paikka osoittautui todelliseksi valokuvaajan paratiisiksi. Rotkon reunoilla oli luonnontilaista ikimetsää ja pohjalla vuolaasti virtaava ja jopa pieniä putouksia muodostava puro.

Sami tietää, että kuvaan mielelläni vanhoja metsiä, joten päätimme lähteä yhdessä kanjonille. Ilman opastusta paratiisiin en olisi päässyt, sillä sen verran märkä ja vaativa reitti on. Puron varrella on vetistä tervaleppäkorpea. Lampareiden punaisesta väristä päätellen maaperässä on rautaa.

Terveleppäkorpi päättyi hyvää lupaavalta näyttävään sekametsään. Kuusten seassa kasvaa koivuja ja haapoja. Lahopuuta on runsaasti niin pystyssä kuin maassakin, siis oikea tikkametsä.

Metsä muuttui sitä komeammaksi mitä pitemmälle puronvartta tunkeuduttiin. Missään ei näkynyt polkuja eikä muitakaan ihmisen hiljattain jättämiä jälkiä. Joskus aikoja sitten täällä on kuitenkin kuljettu sillä puron yltä löytyi kaksi sortunutta siltaa. Olisi mielenkiintoista tietää ketkä noissa maisemissa ovat aikanaan kulkeneet.

Sää oli puron ja metsän kuvaamiseen paras mahdollinen eli lähes pilvinen. Koskipaikkojen kuohutkaan eivät palaneet puhki. Ajoittain aurinko valaisi pieniä plänttejä puron varrella ja silloin oli toimittava nopeasti.

Puronvarsi on paikoitellen helppokulkuista. Tuntui hyvältä kulkea pitkästä aikaa oikeassa metsässä. Samalla silmäyksellä näki eri ikäisiä puita taimista maassa lahoaviin vanhuksiin.

Toisin paikoin kulku oli haastavaa. Puron yli on kaatunut isoja kuusia ja niiden juurakot muodostavat pioneerinkin kadehtimia murroksia. Eteneminen vaati sinnikkyyttä kun vielä rotkon rinteetkin nousivat lähes pystysuoraan. Eteenpäin oli silti päästävä.

Rotkon pohjalla on oma tunnelmansa. Valoa on vähän, mutta se on sitäkin kuvauksellisempaa. Saniaiset olivat työntäneet ensimmäiset spiraalinsa maasta. Muutaman viikon kuluttua maisema on varmaan täynnä uutta vihreää.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että hyttyset olivat jo verta etsimässä. Korvan alla on kesän tulosta kertova kutiava patti.

Lähdimme tutkimaan kahden puron haarasta sitä helpompaa sillä toisen haaran rytö oli mahdotonta kulkea. Täällä näkyi selvästi, miten rotko on syntynyt. Puro on uurtanut tuhansien vuosien aikana hiekkakankaanseen komeat uurot.

Paikoittain jyrkät rinteet ovat romahtaneet ja paljastaneet alla olevat hiekkapenkat.

Jouduimme hyppäämään useaan kertaan puron yli. Ylityspaikan etsiminen tuotti vaivaa, sillä raskaan kameralaukun kanssa hyppiminen tällä iällä ei ole enää läpihuutojuttu.

Puron pohjalla on rinteistä irronnutta hiekkaa, mutta saapas upposi siihen kuitenkin herkästi. Kapeissa kohdissa vettä oli yli saappaanvarren, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi hyppääminen tai keplottelu liukkaita puita pitkin. Huolellisen harkinnan jälkeen ylitykset onnistuivat ilman kastuneita vaatteita.

Oli suorastaan järisyttävää löytää tälläinen luontoparatiisi, joka on linnuntietä ainoastaan kymmenen kilometrin etäisyydeltä Joensuun torilta.

Soikkelin ikimetsä Joensuun kainalossa

Juttujani lukevat tietävät, että vanhat metsät ja suot ovat mielikohteitani. Vanhan metsän löytäminen on aina sykähdyttävää, mutta kun se löytyy läheltä omaa kotia, on tunne erityisen voimakas. Olen etsinyt ikimetsiä niin karttapaikan kuin tietoverkonkin avulla. Verkosta löytyi otsikolla Joensuun ikimetsät luettelo lähiseudun kohteista. Monet niistä olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta Kontiolahdella sijaitseva Soikkelin metsä oli tuntematon. Kävin siellä ensivierailulla viime talvena. Keli oli kuitenkin niin hankala, että en saanut kunnon käsitystä metsästä.

Jokin aika sitten näin ystäväni Samin kuvia samaisesta metsästä. Kuvat olivat niin vaikuttavia, että päätin siltä istumalta lähteä kohti Puntarikoskea. Sain Samilta hyviä vinkkejä sekä ennalta että perillä online.

Ajaessani muistui mieleeni, että olin kerännyt lähes neljäkymmentä vuotta sitten mustikoita tuon metsän lähellä olevilta supparinteiltä. Näkymät ovat muuttuneet niistä päivistä, sillä tie kulkee nyt avohakkuuraiskion läpi. Pieni kaistale on jäänyt hakkaamatta ja siellä piilottelevaa polkua pitkin sukelsin satumetsään.

Lähdin myöhään liikkeelle ja ilta-aurinko paistoi jo matalalta kun tulin perille. Se loi metsään hieman salaperäisen valon. Kuljin aluksi väärää polkua joka päättyi lintujen ruokintapaikalle. Lukuisista syöttöautomaateista päätellen lintuja oli talvella ollut runsaasti.

Oikea polkukin löytyi pienen etsimisen jälkeen. Aarniometsä oli kaunis, keloja, valtavia kuusia, haapoja ja koivuja.

En ollut yksin polulla. Ensin vastaan tuli polkujuoksua harrastava nuori nainen. Tervehdimme kohteliaasti, mutta syvällistä keskustelua metsän upeudesta emme käyneet, johtuikohan menninkäismäisestä harmaasta huopahatustani.

Vähän matkaa kuljettuani tuli vastaan nuori mies kamerarepulta näyttävän kantamuksen ja jalustan kanssa. Ei ollut repussa kameraa vaan kiikarit. Kuulemma tällä kerralla ei ollut näkynyt erityisempiä bongattavia lintuja. Ymparisto.fi -sivusto kertoo, että alueella voisi nähdä esimerkiksi viirupöllöjä, varpuspöllöjä, mehiläishaukkoja, erilaisia tikkoja ja pikkusieppoja.

Vanhojen lehtipuiden kyljissä kasvaa monenlaisia kääpiä. En ole perehtynyt niiden tunnistamiseen, joten kuvasin mielestäni komeimpia. Kuvan rykelmä loisti lähes neonvärisenä pimenevässä illassa.

Ilta oli valokuvaamisen kannalta paras mahdollinen. Vaikka taivas oli täysin pilvetön, oli valo metsänpohjassa pehmeää. Kelottuneiden puiden kyljissä näkyi palokärjen ruokapaikkoja.

Lapsuuteni metsät olivat täynnä polkuja. Ne olivat kulkureittejä metsän läpi ja marjastuspaikoille. En tiedä kuvittelenko että polut ovat häviämässä. Monet karttoihin merkityt polutkin ovat kasvaneet lähes umpeen, niin että niitä voi tuskin havaita luonnossa. Avohakkuut ovat katkoneet polkuja ja olen usein harhaillut aukon vastakkaisella puolella polun toista päätä etsien.

Tämä polku on turvassa, sillä Soikkelin metsä kuuluu Natura 2000 ohjelmaan ja on kokonaisuudessaan valtion omistuksessa ja rauhoitettu. Se pysyy myös auki, sillä lenkkeilijät käyvättävät vanhan metsän polkua.

Soikkelin maasto viettää koilliseen. Rinne on paikoin melko jyrkkä ja louhikkoinen. Rinteessä on tihkupintoja ja noroja. Sami kertoi, että rinteen alla on lähde, jonka vesi on maailman parasta. Etsin sitä hartaasti ja lankesin jopa polvilleni, mutta oikeaa paikkaa en hyvistä ohjeista huolimatta löytänyt. Siinä vielä yksi syy palata tähän ikimetsään.

Vaikka Soikkelin metsä on ainoastaan 21 hehtaaria kooltaan, pääsee siellä aidon metsän tunnelmaan. Alue on yksityismaiden ympäröimä ja sen koillispuolella on maatila. Eron suojellun metsän ja sitä ympäröivän alueen välillä havaitsee helposti. Hakatut aukeat näkyvät paikka paikoin myös metsän keskellä kulkevalle polulle asti. Artikkelissa Tutustu Joensuun metsiin kerrotaan, että metsän hienoin osa, jossa oli valtavia sammaloituneita kuusenrunkoja ja suuria sortuneita koivuja, avohakattiin vuonna 2014. On onni että edes osa tästä aarniometsästä säilyy.

Lisää tietoa Soikkelin metsästä löydät osoitteista:

http://www.ymparisto.fi/fi-FI/Luonto/Suojelualueet/Natura_2000_alueet/Soikkelin_metsa(6775)

https://metsablogi.wordpress.com/2016/03/04/tutustu-joensuun-metsiin/

Teretinniemi huhtikuussa

Auton lämpömittarissa oli viisitoista astetta kun lähdin kotipihasta ajamaan kohti Patvinsuon Kurkilahtea. Arvelin, että illan tullen ilma jäähtyisi. Jalkaan vetäisin pitkät kalsarit ja reppuun otin untuvaliivini.

Pakkasin takakontiin liukulumikengät, lumikengät ja sommalliset kävelysauvat. Jalkaan panin huopavuorilliset kumpparit. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että vaikka Joensuussa krookukset ja lumikellot kukkivat, niin Patvinsuolla voi olla vielä metri lunta.

Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.

Sää suosi retkeilijää sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Muutaman päivän kestänyt poikkeuksellisen lämmin sää oli sulattanut lumet suolakeuksilta. Pitkoksilla oli kuljettava varovaisesti sillä harhaan astuminen olisi voinut aiheuttaa kylmän kylvyn.

Kymmeniä vuosia sitten ihmettelin Teretille johtavien pitkospuiden vieressä makaavia keloristikoita. Jo silloin näytti, että niiden tekemisestä oli kulunut pitkä aika. Arvoitus ratkesi Oiva Potinkaran kirjan Suomun suurilta saloilta sivuilta.

Viime sotien aikana kehitettiin tavallisten polttomoottoreiden korvikkeeksi häkäpönttöjä. Niiden polttoaineena käytettiin puuhiiltä. Sitä taas saatiin helpoiten kuivasta kelosta. Patvinsuon alueella keloja riitti ja niitä kerättiin suolle keloristikoihin. Hankalimmista paikoista keloja ei ilmeisesti haettu koskaan ja niin ne jäivät paikoilleen lahoamaan. Nyt ei enää yhtään ristikkoa sattunut silmiini.

Metsäsaarekkeiden puusto on sen verran harvaa, että aurinko oli päässyt sulattamaan lumet myös metsistä. Lumeen tallautunut ura oli enää merkkinä menneestä talvesta.

Mitä lähemmäs Terettiä tulin, sitä vetisemmäksi reitti muuttui. Onneksi oli kumisaappaat jalassa, sillä vaelluskengillä ei kaikista paikoista olisi päässyt kunnialla yli. Pitkokset olivat paikoin saappaanvarren mitan verran veden alla. Kulku oli hidasta kun askeleita piti ottaa harkiten jalkoja liu’uttamalla.

Kävelysauva osoittautui tarpeelliseksi siinä vaiheessa kun pitkosten päällä oli lunta ja jäätä. Jää irtosi aina välillä saappaan alla ja olo oli kuin ensimmäistä kertaa luistimilla. Ilman sauvaa olisin ollut rähmälläni suossa.

Patvisuolla on aloitettu vanhojen pitkospuureittien kunnostaminen. Kävin viime marraskuussa katsastamassa Pirskanlammen uuden reitin. Uusia pitkosreitti ei enää kulje rajavartioston ampuma-alueen kautta.

Teretille johtavat pitkoksetkin ovat paikoitellen huonossa kunnossa. Paha paikka on juuri ennen lintutornia. Tähän on nyt tulossa parannus, sillä talven aikana on kuljetettu uusia lankkuja vanhojen korvaajiksi.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkäkin nakkeli. Eväänä oli perinteiseen tapaan karjalanpiirakoita ja pullaa. Teretin laavulla ei ollut ketään. Nuotioon jääneet palamattomat puut olivat kylmiä. Puulato oli täynnä puuta ja löysin helposti kuivaa tavaraa pilkottavaksi.

Pakastimesta mukaani nappaamat piirakat sulivat ja saivat lämmön lisäksi myös savuisan lisämaun. Istuskellessani ihmettelin miksi joku oli tehnyt nuotion muutaman metrin päähän varsinaisesta tulipaikasta. Ehkä laavun edus oli ollut märkä. En silti ymmärrä moista.

Laavun vieressä oli peltilevyn alla kasa uusia lautoja. Ilmeisesti suunnitelmissa on myös täällä korjaustoimia. Muutetaankohan laavun pärekatto lautakatoksi?

Suunnittelin ajoittavani paluumatkan niin, että olisin Olkkosensaaren polun risteyksessä hieman ennen aurigonlaskua. Aikaa oli vielä sen verran, että ehdin kiivetä näköalatorniin. Se kannatti, sillä vasta sieltä pystyi näkemään keväisen suon kauneuden kokonaisuudessaan. Vettä oli niin paljon, että suon ylittäminen olisi nyt mahdotonta vaikka kesällä se onnistuisi.

Suolta kuului kurkien ja joutsenten alkukantaisia ääniä. Niissä on jotain syvästi suomalaista.

Ehdin Olkkosenpolulle juuri sopivasti auringon laskiessa metsänreunan taa. Otin artikkelikuvan muutamia minuutteja sen jälkeen. Tunnelma oli suorastaan harras. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi.

Pakkasin kameran reppuun ja lähdin paluumatkalle. Taivaan valot pysäyttivät kuitenkin vielä useaan kertaan kuvaamaan. Muistikorttikin täyttyi, mutta onneksi kamerassa on kaksi muistikorttipaikkaa.

Ilma oli jäähtynyt, mutta arvelin lämpötilan olevan muutamia asteita plussan puolella. Olikin hämmästyttävää huomata, että pitkosten päällä oleva vesi sai pinnalleen ohuen jääriitteen. Mihin lämpö siirtyi vedestä? Keksin muutamia mahdollisia syitä mutta fyysikkonakaan en aivan varmaa vastausta uskalla sanoa.

Olin tyytyväinen siihen että varustauduin retkeen pitkillä kalsareilla. Kurkilahdessa auton lämpömittari näytti kahta plusastetta.

Jämäsvaaran kalevalaisissa maisemissa

Kävin muutama vuosi sitten retkeilemässä ja kuvaamassa Kuhmon Elimyssalolla. Ihastuin ikihyviksi sen vanhoihin metsiin ja hiljaisuuteen. Paluumatkalla Joensuuhun pysähdyttiin Luontokeskus Petolaan. Tapanani on keräillä karttoja tulevaisuutta varten ja niin tuli Petolastakin mukaan nippu potentiaalisia uusia retkikohteita. Kotona saalista tarkastellessani mielenkiintoni herätti Jämäsvaaran esite, se hautautui kuitenkin muiden mielenkiintoisten alle.

Maaliskuulla sain yhteydenoton nurmeslaiselta valokuvaustutultani. Muiden asioiden lisäksi tuli juteltua myös Jämäsvaarasta. Hän kuvaili paikkaa ”Maasto on vaikeahko, mutta hyvin kuljettavissa. Soita kallioita, keloja, lampia ja järviä, hiljainen kulkija saattaa tavata metsäpeurojakin. Sanoisinko LUONTOELÄMYS”. Tuon viestin jälkeen oli selvää, että otan suunnan kohti Jämäsvaaraa kunhan lumet sulavat.

Lähdin aamusta ajamaan Joensuusta kohti Kuhmoa. Sää oli retkeilyyn sopiva, lämpötila 18 astetta ja taivaalla seilasi sopivasti poutapilviä. Tie Jämäsvaaralle löytyi helposti. Nousu vaaran laelle oli mukavan loiva, mutta takin sain heittää jo muutaman askeleen otettuani reppuun. Oli mukava kulkea lyhythihaisella. Nyt tosin hartioita kutittaa, sillä kesän ensimmäiset hyttysetkin havaitsivat paljaat käteni.

Mitä ylemmäs vaaran rinnettä nousin sitä komeammaksi metsä muuttui.  Ohuet pilvet päästivät sopivasti valoa lävitseen. Metsä oli juuri niin upea kuin olin odottanut. Keloja ja maahan kaatuneita puujättiläisiä oli etenemistä hidastamassa runsaasti.

Etenemisen esteet eivät suinkaan tukkineet polkua, vaan aiheuttivat jatkuvaa kuvauskaluston esiin kaivamista repusta. Päädyin lopulta kuljettamaan kameraa jalustaan kiinnitettynä, vaikka sen seurauksena hartiat olisivat jumissa seuraavat pari päivää.

Tavoitteenani oli kulkea Hepolammen laavulle asti ja tehdä aina sopivissa kohdissa pistoja pois polulta. Jämäsvaaran laella polku haarautuu, pohjoiseen johtaa reitti kohti Loukkukangasta ja etelään kohti Kaksilampista. Läksin kohti etelää.

Mikäli tulkitsen karttaa ja maastoa oikein, muodostuu Jämäsvaara kahdesta erillisestä huipusta. Niitä erottaa toisistaan uuro, joka on mielestäni yksi reitin komeimmista nähtävyyksistä. Polku kulkee kallioseinien välissä ja rinteillä kasvavat vanhat puut muodostavat katon, josta valo pääsee laikuttamaan sammaleista metsänpohjaa.

Pohdin kävellessäni myös valokuvaamista. Siihen liittyy monia ”sääntöjä” ja ohjeita. Niiden mukaan kuvaaminen keskipäivällä on tuhoon tuomittua, sillä kuvista tulee liian jyrkkiä. On totta, että kamera ei pysty toistamaan samaa mitä silmä näkee.

Jos kuitenkin jaksaa odottaa pilvenreunan lipumista auringon eteen, niin keskipäiväkin voi olla oivallinen kuvausaika. Aukeammille paikoille tulee enemmän taivaan heijastamaa valoa ja kuvista tulee lähes kolmiulotteisia.

Pääpolulta erkanee pisto takaisin kohti pohjoista. Viitassa lukee Kallio. Kartasta näkyi, että edessä oli jyrkänne ja sieltä mahdollisesti näkymä Jämäsjärvelle. Järvi tosiaan pilkisteli puiden välistä, mutta itselleni tätä suuremman vaikutuksen teki rinteen kalevalainen näkymä.

Oli pysähdyttävä ihailemaan ja rauhoittumaan. Mistään ei kuulunut ihmisen aiheuttamaa hälyä, käki kukahteli jossain kauempana. Järven rannoilla ei näkynyt ainuttakaan mökkiä eivätkä vesiskootterit pörränneet tunnelmaa pilaamassa.

Jämäsvaaran jälkeen polku ohittaa pienen nimettömän suolammen. Kävin sen rannassa kuvaamassa veteen sortunutta petäjää. Tiesin jo kuvia ottaessani, että tulos ei ole kohteen arvoinen ja päätin paluumatkalla korjata tilanteen.

Evästauon pidin Kaksilampisen laavulla. Paikat siellä olivat hienossa kunnossa, vaja täynnä puita ja laavu kuin uusi. Mietin syödessäni, että vaikka laavut ja niiden huolto ovat kunnossa, niin pitkokset vastaavasti olivat tiensä päässä. Jostain luinkin, että niitä ei tulla uusimaan.

Valokuvaan on vaikea löytää mittatikkuja, joista kohteiden koko kävisi ilmi. Vastaan tuli niin jättimäisiä puita, että ainoa riittävä mittatikku löytyi kameran takaa. Itselaukaisija ja juoksu kuvaan ratkaisi asian.

Kaksilampiselta suuntasin kohti Hepovaara. Lämpömittari ei kuulu vakiovarusteisiini, mutta kaikesta päätellen lämpötila lähenteli jo hellelukemia. Olin varannut vettä mukaan pari litraa, mutta pieni epäily sen riittävyydestä hiipi mieleeni. Muistelin retkeä Jonkerin Hiidenportille. Vesi loppui silloin kesken ja selvisin syömällä mehukkaita mustikoita.

Päätin piipahtaa Jämäsjärven rantaan huuhtomaan hiet naamaltani. Ennen polun haarautumista on pieni suonpläntti ja siellä maahan sortunut puujättiläinen.

Olin suunnitellut jatkavani Hepolammelta vielä palan matkaa eteenpäin tutkailemaan rauhoitettua karsikkopetäjää. Kello oli kuitenkin rientänyt ja veden riittäminen hieman arvelutti joten käännyin takaisin kohti Jämäsvaaraa.

Valo oli muuttunut lämpimäksi illan tullen ja poikkesin polulta sen pienen suolammen partaalle. Koin kolmannen kevään saman vuoden aikana. Ensimmäinen oli Porkkalanniemellä, toinen Joensuussa ja kolmas täällä Jämäsvaaralla. Rannan koivujen heleys oli juuri nyt parhaimmillaan.

Läksiäiskahvit join Hanhilammen tulentekopaikalla. Jämäsvaara on upea retkipaikka. Ilmeisesti monetkaan eivät tunne sitä, sillä koko päivän aikana en tavannut ketään. Polut näyttivät olevan vähällä käytöllä, joten tämä päivä ei ollut poikkeus. Rengasreitin puuttuminen saattaa olla kynnyskysymys osalle retkeilijöistä.

Eläinten jättämiä jälkiä näin runsaasti. Ainakin karhut ja hirvet liikkuvat alueella. Metsäpeuraa en harmikseni nähnyt, sen jätöksiä kylläkin.

 

 

 

Porkkala, Suomen vanhin kansallispuisto

Muistan lapsuudesta kuinka Tapiolan serkut kertoivat retkistään Porkkalanniemelle. Valtavat lintuparvet lensivät niissä upeiden merenrantakallioiden yli.

Lähdimme Helsinkiin tutustumaan suvun uuteen tulokkaaseen. Olimme jo aiemmin keväällä suunnitelleet retkeä Porkkalaan, ja päätimme liittää nämä kaksi asiaa yhteen. Katselin google mapsista reittiohjeita Helsingistä Porkkalaan ja hämmästelin ajomatkan kestoa. Miten niin lyhyeen matkaan saa käytettyä niin paljon aikaa.

Syy matkan kestoon selvisi heti, kun käännyttiin Tolsasta kohti Porkkalaa. En muista ajaneeni koskaan niin mutkaista tietä. Pieniä kiemuraisia tienpätkiä löytyy täältä Suhmurastakin, ei sentään kymmeniä kilometrejä. Keskinopeus tippui alle viiteenkymppiin.

Auto jätettiin Vetokannaksen parkkipaikalle. Eksyimme innoissamme ensin merenrantaan, jossa polku loppui. Näkymä merelle oli kaunis, joten ei sekään harhaan joutuminen ollut turha. Oikea polku löytyi kallioiden päältä.

Porkkalanniemi on retkeilyyn erinomaisesti sopiva kohde, sillä siellä ei pysty eksymään totaalisesti, lopulta aina on meri tai tie vastassa. Olin perehtynyt sekä verkossa että kirjallisuuden avulla alueen polkuihin. Reitin löytäminen maastossa oli tästä huolimatta välillä vaikeaa.

Ajatuksenamme oli tehdä lenkki Telegrafbergetin ympäri, mutta opasteet eivät meitä auttaneet polun päähän, joten jatkoimme lenkin rannan puoleista haaraa kohti Pampskatanin pistoa.

Retkeilijöitä oli runsaasti nauttimassa hyvästä ja melko lämpimästä säästä. Poluilla väkeä oli kuitenkin melko vähän. Telttoja sen sijaan pilkisteli pitkin matkaa vähänkin tasaisemmilta metsän ympäröimiltä aukeilta.

Meno poikkesi kansallispuistojen touhuista myös siinä, että nuotiota oli siellä täällä ja myös tuolla. Osa yöpyjistä ei ilmeisesti viitsinyt pilkkoa puuvajojen halkoja sillä niin hurjia roihuja matkan varrella näimme.

Näkymä Pampskatanin kärjestä merelle on upea. Voin mielessäni kuvitella miltä muuttomatkalla olleet lintuparvet ovat näyttäneet tuossa maisemassa muutamaa viikkoa aiemmin. Paikalla kiikaroinut lintubongari kertoi nähneensä vielä joitain muuttolauttoja matkalla kohti pohjoista. Itse näin korkealla lentävän pienen hanhiauran.

Söimme eväät ja joimme kahvit Pampskatanin kärjessä. Auringon laskuun oli enää tunti  ja oli aika lähteä paluumatkalle. Valokuvaamisen kannalta paras aika oli vasta alkamassa. Valo tuli matalalta ja oli sävyltään lämpimän pehmeätä.

Rannan koivut, pihlajat ja pajut olivat vasta puhjenneet lehteen ja niiden vihreä oli illan valossa raikkaan kellertävää. Jalot lehtipuut olivat vielä lehdettömiä.

Odotin näkeväni Porkkalassa komeita merituulen muokkaamia puita. Toiveeni toteutui sillä polun varrelle osui toinen toistaan luonteikkaampia yksilöitä.

Paljaan kalliot ja niitä laikuttavat pensastot muodostavat puineen japanilaista puutarhaa muistuttavan näkymän. Japanissa puutarhan synty on vaatinut munkeilta tuhannen vuoden ahkeran työn. Karu ilmasto on täällä hoitanut saman asian.

Paluu Vetokannakselle sujui hitaasti sillä kuvattavaa riitti. Vaikka ilta oli jo pitkällä, oli valoa yllättävän hyvin. Meren läheisyys vaikutti siihen, että valoa heijastui myös puiden rungoille ja metsän pohjaan. Meri toimi isona peilinä, joka sai aikaan ainutlaatuisen tunnelman. Hyvä oli kulkea ja kuvata tuossa illassa.

Porkkalassa on ollut asutusta historian hämäristä lähtien. Siitä todisteena ovat polun varressa olevat pronssikautiset hautaröykkiöt. Lyhin matka Suomesta Euroopan mantereelle on juuri Porkkalanniemeltä. Vesireitit olivat entisinä aikoina parempia kuin korpien kinttupolut. On uskottavaa, että Porkkala oli suosittu merenkulkijoiden turvapaikka.

Lyhyt etäisyys Viron rannikolle oli myös syy siihen, että Suomi joutui vuokraamaan Porkkalan Neuvostoliitolle 50 vuodeksi vuonna 1944. Niemen sotilaallinen merkitys kuitenkin väheni nopeasti ja alue palautui Suomelle jo vuonna 1956.

Porkkalan kansallispuisto perustettiin Träskön saarelle ensimmäisten kansallispuistojen joukossa vuonna 1938. Kansallispuisto lakkautettiin kuitenkin alueen vuokra-ajan päätyttyä vuonna 1956. Luonto oli kokenut liian suuria muutoksia.

Vuonna 2012 Porkkalanniemeä ehdotettiin uudestaan kansallispuistoksi mutta valituksi tuli Hossa. Ehkä Porkkalakin saa vielä vuoronsa, niin upea niemen luonto on.

Paluumatka Helsinkiin oli yhtä seikkailua. Vähässä valossa tien mutkat tuntuivat entistä kiemuraisemmilta. Kauriita näkyi tienposkessa ja pelloilla kymmenittäin. Eivät huijanneet Tapiolan serkut, Porkkala on kerrassaan upea.

Tällä kertaa en ollut yksin matkassa.

Kiperäkoskelta Surmankoskelle

Tarinassani Hiidenvaaralta mainitsin, että joskus kartan avulla voi löytää upeita kohteita niin valokuvaamiseen kuin retkeilyynkin. Kiperäkoski on juuri sellainen löytö.

Tiesin entuudestaan, että Kuusoja virtaa vaihtelevassa maastossa. Seurasin sitä kartalla Pielisjoesta kohti latvavesiä. Vastaan tuli useita koskia. Jo pelkkä nimi Kiperäkoski sai mielenkiintoni heräämään ja kun kartta paljasti virran kulkevan koskena kalliopahtojen välistä niin asia oli selvä.

Tein ensi vierailun Kiperäkoskelle huhtikuun puolivälissä. Jätin auton Riutan tien varteen. Lunta oli vielä maastossa puoli metriä, mutta olin varhain liikkeellä ja hanki kantoi. Tieltä kohteeseen on vain noin puolen kilometrin matka. Kuulin kosken kohinan laskeutuessani alas jyrkkää rinnettä. Maisema ylitti odotukseni. Kosken alla oleva suvanto oli jo vapaa jäästä.

Pohjoiseen antavalla rinteellä lunta oli vielä runsaasti. Saatoin kuvitella millaisia onkaloita kivien välissä oli, kun laskeuduin virran varteen. Ryteikkö lisäsi kulkemisen vaikeuskerrointa, mutta onneksi hanki kantoi ja pääsin rantaan ehjin nahoin.

Näkymät olivat upeat. Koski on varmasti saanut nimensä kiperästä mutkasta, josta vesi ryöppysi suvantoon. Sen päässä etelään antavalla rinteellä oli ainoastaan pieniä lumilaikkuja. Valo osui kauniisti rannan keloihin ja ne vuorostaan heijastuivat peilityynestä vedenpinnasta.

Aamun pieni pakkanen vaihtui lämpöasteisiin ja oli pakko suunnata takaisin tien varteen. Tein kuitenkin lenkin mutkassa olevan kosken yläpuolelle. Koski näytti jatkuvan vähintäänkin yhtä komeana sielläkin. Ryteikössä kulkeminen nosti hien pintaan, mutta näkymät korvasivat vaivan.

Jatkoin Kuusojan vartta aina sen ylittävälle sillalle. Kartasta näin, että siitä noin puoli kilometriä ylävirtaan olisi toinen mielenkiintoinen koski, Surmankoski. Jätin suosiolla  sen tutkimisen toiseen kertaan.

Kevät on edennyt tänä vuonna hitaasti. Koivut ovat vasta häthätää hiirenkorvilla ja varjoisissa paikoissa viipyy yhä lumilaikkuja. Uusi retki Kiperäkoskelle siirtyi toukokuun puoliväliin.

Atomitietä ajellessani muistelin tien nimen historiaa. Nimi ei ole mikään vitsi vaan esimerkki siitä miten omaan ympäristöön voi vaikuttaa. Tien varressa on Atomilouhos. Siellä on vanha uraaniesiintymä, josta malmia suunniteltiin louhittavan avolouhoksesta. 80-luvulla aluetta tutkittiin uudelleen ahkerasti ja havaittiin, että uraania kyllä löytyy.  Matka ohi virtaavaan Kuusojaan on vain muutamia kymmeniä metrejä. Kuusoja virtaa Pielisjokeen ja se vastaavasti Pyhäselkään.

Ihmiset heräsivät joukolla vastustamaan kaivoshanketta. Kuten usein, niin myös täällä, hanke välillä haudattiin. 2000-luvulla uraanin etsintä Riutan alueella käynnistyi uudestaan. Vuonna 2006 perustettu kansalaisliike otti tavoitteekseen kaivostoiminnan estämisen. Nyt myös alueen kunnat ja jopa kirkko asettuivat vastustamaan kaivosta. Kaivosyhtiö vetäytyi hankkeesta vuonna 2013.

Kiperäkoskelle laskeutuessani huomasin, että pelko jalan katkeamisesta ei suinkaan ollut edellisellä reissulla turha. Ranta on louhikkoinen ja kivien välissä on yli metrin syvyisiä jalan mentäviä onkaloita. Varovaisesti piti liikkua nytkin.

Vettä oli selvästi enemmän kuin huhtikuussa. Lunta oli enää kaikkein varjoisimmissa sopissa. Rannalla oli joku pitänyt nuotiota menneinä vuosina, joten täysin omana en löytöäni voi pitää.

Rymysin samoja reittejä pitkin kuin edellisellä kerralla ja päädyin Kuusojan ylittävälle sillalle. Aikaa olin käyttänyt Kiperäkoskella niin paljon, että valo oli jo vähenemässä. Päätin kuitenkin käydä katsastamassa myös Surmankosken.

Täälläkin laskeutuminen kosken rantaan oli työn ja tuskan takana. Rinne kasvoi tiheää kuusikkoa ja sain niskani täyteen kuivuneita kuusenneulasia. On vaikea kuvailla tunnetta, jonka koin nähdessäni viimein kosken edessäni, niin upea se on. Väitän että tunnelma ei jää jälkeen Kuusamon komeista koskista, vaikka onkin kooltaan pienempi.

Yritin etsiä tietoa kosken nimestä, mutta en löytänyt mitään. Ehkä jokea on aikanaan käytetty tukin uittoon. Koski on saattanut koitua jonkun tukkilaisen surmaksi.

Koskelle ei laskeutunut minkäänlaista polkua, enkä nähnyt muitakaan merkkejä kulkijoista. Kyseessä on siis todellinen erämaakoski. Toivon hartaasti, että se myös pysyy sellaisena.

Hiidenvaaran poluilla

Kuljen yleensä yksin ainoastaan kartta seuranani elämyksiä etsimässä. Uusia kohteita haravoin karttapaikkapalvelusta. Sieltä saattaa löytyä todellisia helmiä, mutta monesti kohde on pettymys. Metsä on kaadettu, aurattu ja puro täynnä tuulenkaatoja. Varmempi tapa löytää hyviä retkikohteita on tutkia Pohjois-Karjalan retkeily -sivustoa. Sieltä löysin myös kameraraseuratuttuni Samin jutun Hiidenvaaran perintömetsästä.

Perintömetsä on metsänomistajan ja WWF:n luottamuksellisella Perintömetsä-sopimuksella suojeltu metsä, joka halutaan säilyttää koskemattomana tuleville polville. Joensuun kaupunki perusti Keskijärven kylällä sijaitsevan noin 9 hehtaarin kokoisen Hiidenvaaran perintömetsän kaupungin 160-juhlavuonna 2008.

Läksin illankähmässä ajelemaan kohti Hiidenvaaraa. Matka kotoa kesti vaivaiset puoli tuntia. Aurinko välkähteli aina välillä pilvien takaa. Ylisen järven rantaa myötäilevä tie näytti lupaavalta. Pieniä ja vanhoja mökkejä oli järven rannalla vieri vieressä. Osa niistä oli kuvauksellisia, iältään yli puolivuositaisia.

Reitin kokonaispituus on kaksi kilometriä josta 1,2 kilometriä polkua ja loput järvenrantatietä. Vaaralle johtavan polun alkupää oli pettymys. Metsä oli nuorta ja kannoista päätellen hiljattain harvennettua. Jotain hyvää oli siinäkin, sillä muuten metsässä polun sivussa piilotteleva hiisi olisi saattanut jäädä löytymättä.

Perintömetsä alkoikin vasta pienen kiipeämisen jälkeen. Eron alkupään harvennusmetsään huomasi paitsi opastetaulusta myös puista, jotka olivat kunnollisen kokoisia. Metsänpohjassa kasvoi runsaasti kookkaita katajia. Puut olivat uskoakseni lähemmäs kaksisataavuotiaita, ja tunnelmanikin kohosi alun pettymyksestä.

Polun kunnosta voi päätellä, ettei Hiidenvaara ole kovin monen luonnonystävän tiedossa. Muita kulkijoita ei ollut nytkään liikkeellä. Saattaa olla että reitin lyhyys ja nuotiopaikan puuttuminen karsivat osan retkeilijöistä. Harmi, sillä reitti on lyhyydestään huolimatta erittäin antoisa.

Nousu vaaran huipulle on melko leppoisa, vaikka vaaran laki on yli 80 metriä Ylisen pintaa ylempänä. Maisema näköalapaikalta on kaunis, varsinkin jos osaa katsoa siihen suuntaan jossa ei näy hakkuuaukkoja.

Kevät ei ole kovin pitkällä Pohjois-Karjalassa vaikka toukokuusta on jo kolmannes takana. Koivujen hiirenkorvat ovat vasta puhkeamassa. Parempi niin, sillä tätä kirjoittaessani sataa lunta ja maa on valkoisena. Yöksi on luvassa pakkasta.

Reitin ehdottomasti paras osuus alkaa heti näköalapaikan jälkeen. Vanhat kuuset ja jo keloutuneet vanhukset reunustavat polkua. Kuusi onkin perintömetsän yleisin puu, vaikka jostain esitteestä luin kilpikaarnaisista männyistä.

Hiidenvaaran huipun alla on pieni soistuma. Sen yli on kaatunut ristiin rastiin eri ikäisiä puita. Vaikea sanoa, onko syynä ollut talven lumitaakka vai myrskytuuli. Rinteeseen kaatunut kuusi loisti hopeisena hämätyvässä illassa.

Suuret puuvanhukset vievät yleensä huomioni metsässä. Niissä on jotain arvokasta ja myös surumielistä. Hiidenvaara on täynnä toinen toistaan upeampia kuusia, joiden ikää voi vain arvailla. Harmaat kuivuneet alaoksat tekevät niille hopeisen hameen kuten artikkelikuvasta näkyy.

Polun varrella kasvaa kuusten lisäksi vanhoja koivuja. Luonto on taiteillut upeita tuohitöitä niiden pintaan.

Aurinko ehti laskea sinä aikana kun kiersin polkua. Kilometrin mittaiseen perintömetsäosuuteen minulta kului kolme tuntia. Se kertoo, miten paljon nähtävää ja kuvattavaa reitillä on.

Oli täydenkuun aika. Lasketuessani polkua pitkin näin Kuun mollottavan vielä melko matalalla. Mikä parasta se sattui näkymään komeasti rantatien päällä. Siinä kävellessäni mieleeni tuli Kuusamo. Jotain samaa tuossa Hiidenvaaran seudussa ja jopa Ylisen rannassa on.

Näkymiä Liperin Siikakoskelta

Muutamia vuosia sitten sain vinkin että Liperin Komperon kylässä kuohuva Siikakoski on hieno valokuvauskohde. Ensimmäisellä retkelläni sinne oli kunnon pakkanen ja näkymät sen mukaiset. Kosken höyryt olivat kuorruttaneet rannan puut paksuun kuuraan.

Kosken yli kurottuva vanha kivisilta oli vain tynkä entisestä, mutta yhä upea näyte entisestä kivirakentamisesta.

Komea on myös Komperon kylän menneisyys. Taipaleenjoki on ollut aiemmin huomattavasti runsasvetisempi. Koski ja kova virtaama mahdollistivat teollisuuden syntymisen. Kylällä oli 1830-luvulla ajankohtaan nähden suuri sahalaitos. Höytiäisen pinnanlasku 1859 pienensi virtaaman joessa puoleen ja sahan toiminta vaikeutui.

1800-luvun loppupuolella Komperoon perustettiin sarka- ja verkatehdas. Silloin kylä oli varsin vilkas teollisuuspaikkakunta, jossa asukkaita oli noin 200. Sarka- ja verkatehdas toimitti tuotteitaan Venäjälle aina Venäjän vallankumoukseen asti. Suomen itsenäistymisen jälkeen tuotteita tehtiin kotimaan markkinoille vuoteen 1935 asti. Toiminnan loputtua tehtaan tiloihin perustettiin vehnämylly. Siikakosken vehnämylly, saha ja höyläämö paloivat marraskuussa 1965.

Jälkiä teollisesta menneisyydestä on yhä näkyvillä. Jokeen on aikoinaan kaivettu kolme kanavaa, kaksi vielä nykyäänkin toimintakunnossa olevalle ruismyllylle ja kolmas sahalle. Tämän kanavan koillispäästä löytyy turbiinikammion jäännökset.

Ajaessani Siikakoskelle mietin Joensuun ympäristön luonnon erikoisuutta. Pohjoiseen mentäessä löytyy todellinen Vaara-Karjala, kuten jutussani Suppuravaaroilta kerroin. Valtakunnan rajalle kuljettaessa taas ovat rannattomat suot kuten Patvinsuo ja Koivusuo.

Liperi on näihin verrattuna aivan erilainen. Jos minut vietäisiin silmät sidottuna Komperoon vievälle tielle, voisin siteen poistamisen jälkeen uskoa olevani tutuilla Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla. Peltoa on lähes silmänkantamattomiin. Eipä ihme, että Liperiä kutsutaan leipäpitäjäksi.

Ensimmäinen ajatus astuessani ulos autosta Komperon museoalueen parkkipaikalle oli pieni pettymys. Kosken pääuoma näytti kaljulta. Koski oli aikoinaan perattu uittoa varten ja sen keskelle oli rakennettu uittamista helpottavat kivisuisteet. Edellisellä kerralla käydessäni niillä kasvoi vielä komeita lehtipuita. Paikalle osunut kyläläinen kertoi, että puut oli kaadettu noin vuosi sitten. Ehkä niiden pelättiin kaatuvan koskeen.

Kahden kanavan väliin jäävällä saarella on viehättävä Komperon kotiseutumuseo jota ylläpitää Komperon kotiseututoimikunta. Vanhin rakennus on Ollilan tilan savutupa, joka on noin kaksi ja puolisataa vuotta vanha.

Museoalueella on savutuvan lisäksi muun muassa riihi, savusauna, nuottakota ja luhtiaitta. Savusaunaa kuulemma lämmitetään yhä kesäisin. Täytyy nostaa hattua kotiseututoimikunnalle, joka jaksaa pitää aluetta kunnossa. Kyläläisiä ei enää ole läheskään yhtä paljon kuin Komperon kulta-aikana 1800-luvulla.

Sää oli upea, aurinko paistoi eikä juuri tuullut. Muita kulkijoita ei ollut ja sain kuvailla museorakennuksia omassa rauhassa. Vanhoissa rakennuksissa on jotain hyvin viehättävää. Rakennustyötä on tehty huolella ja niin että rakennukset kestävät vuosisatoja eikä vain vuosikymmeniä.

Pienet yksityiskohdat niin myllynkivessä kuin luhtiaitan rappusissa saivat sulkimen raksuttamaan.

Siikakoski ja sen vieressä olevat kanavat ovat maisemallisesti ainutlaatuisia. Ruismylly ja hovi näyttää siltä kuin elettäisiin vielä vanhoja hyviä aikoja. En usko Suomesta löytyvän montakaan yhtä hyvin säilynyttä toimivaa vanhaa myllymiljöötä.

Miksi tälläiselle hiljaiselle kyltielle on joskus rakennettu komea kivinen kaarisilta? Tie ei ole aina ollut syrjässä vaan se on ollut päinvastoin aikansa valtatie. Liperin vauraasta pitäjästä johti tie Varkauteen Komperon kautta. Silta valmistui vuonna 1834. Sitä korjattiin hätäaputöinä nälkävuosina 1868- 1869.

On melkoinen harmi, että sillan eteläpuolen kaksi kaarta on purettu uittosuisteitten rakentamisen yhteydessä vuonna 1912.

 

 

 

 

Hopealahden satumetsässä

Nyt lähdetään tapaamaan presidenttiä. Olin joskus kuusikymmentäluvun alkupuolella äitini kanssa vierailulla enoni luona Hammaslahdessa. Hän oli luvannut tutustuttaa meidät kaukaisiin sukulaisiimme, jotka viettivät kesää Hopealahdessa.

Sain istua menomatkalla kuplavolkkarin etupenkillä. Yhtäkkiä enoni puristi minua polvesta ja sanoi nuo ikimuistettavat sanat ”nyt alkaa satumetsä”. Ja niin myös alkoi. En ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtä vanhaa ja upeaa metsää.

Perillä Hopealahdessa meitä odotti presidentti, korkeimman oikeuden presidentti Matti Piipponen, jalassaan tuohivirsut ja päällään pellavapaita. Tukka ei ollut nähnyt kampaa varmaan koko kesänä. Vierailu oli lämminhenkinen ja ikimuistoinen. Sain tutustua myös Yrjö Piipposeen, Matin taiteelliseen lääkäriveljeen.

Pihapiiri on muuttunut Piipposten ajoista melkoisesti, mutta jäljellä on niin Matin isännöimä päätalo kuin Yrjön aitta. Muistan elävästi tunnelman aitassa, kun Yrjö asettui flyygelinsä ääreen ja improvisoi musiikkia äitini kunniaksi. Tämä ja muut lapsuusajan muistot myöhemmistä vierailuista palasivat mieleeni, kun ajoin kohti Hopealahtea.

Olin käynyt Hopealahdessa joskus kahdeksankymmentäluvulla, veljesten ajan jälkeen. Silloin paikka näytti tuhoon tuomitulta. Komea kuisti oli lahonnut niin, että sille ei uskaltanut astua. Näytti myös, että katon ikä oli lopuillaan. Onneksi Joensuun Työväenyhdistys hankki tilan omistukseensa vuonna 1990. Se osoitti suurta viisautta suojelemalla pihapiirin ympärillä levittäytyvän ikimetsän.

Olin pitkään haaveillut kuvausretkestä vanhaan metsään. Etsin kohteita verkosta ja omista kirjoistani. Osa paikoista oli liian kaukana ja loput ainakin osittain hakattuja ja aurattuja. Onneksi aivoni pullauttivat pintaan muistot Hopealahdesta.

Ajoin muistinvaraisesti Pyhäselän rantaa seurailevaa tietä. Uusia taloja oli tullut tien varteen, mutta siellä täällä oli jotain tuttua, kuten Mannelinien kesäpaikka, jonka perusteella tiesin olevani menossa oikeaan suuntaan. Auto ui routivan tien liejussa pohjiaan myöten. Portti esti ajamisen perille, mutta sen vieressä oli yhdelle autolle riittävä tila.

Metsä portin takana oli juuri sellainen kuin lapsuudestani muistin. Kirvestä siellä ei ollut käytetty ikiaikoihin, yhtään kantoa en kulkiessani nähnyt.

Tien rannanpuoleinen metsä on valoisaa sekametsää ja toinen puoli taas varjoisaa kuusimetsää. Vanhoja keloja on runsaasti sekä pystyssä että metsänpohjaa peittämässä. Aurinko pilkahti aina hetkeksi pilvien lomasta.  Kiersin maastoon merkityn luontopolun. Opasteissa kerrottiin, että esimerkiksi liito-orava on metsän vakioasukas samoin kuin monet eri pöllöt.

En ole mikään kääpäasiantuntija, mutta on helppo uskoa lukemani tieto, että Hopealahden metsässsä niitä on melkoinen joukko. Eri kokoisia ja värisiä kääpiä kasvaa polun varren puiden rungoilla ja maassa lojuvilla liekopuilla.

Päivä oli jo pitkällä, otin suunnan kohti kotia. Päätin turvautua nykyteknologiaan ja etsiä toista reittiä navigaattorilla. Sellainen löytyi ja ravassa rypeminen jäi paljon vähäisemmäksi.

Seuraavan päivän aamu valkeni puolipilvisenä ja leutona. Osa lapsuuden maisemista jäi edellisenä päivänä kiertämättä, joten suuntasin takaisin Hopealahteen. Nyt portti oli auki, mutta jätin auton kuitenkin Petrilahden parkkipaikalle.

Polttopuun teossa olleet miehet olivat kahvittelemassa päätälossa ja vastasivat kättä heilauttaen tervehdykseeni. En siis ollut luvattomilla asioilla. Suuntasin vanhasta muistista rannan polkua kohti Hopeasaarta.

Polun varrella kasvaa komeita leppiä joista valo teki lähes keijumetsän. Vanhojen ja nuorten puiden näkeminen yhdessä on muuttunut poikkeukseksi, niin tasaikäisia Suomen metsät pakkaavat olla.

Varsinainen vaellukseni kohde oli temppelisaari. Muistelin, että sen erottaa mantereesta vain kapea salmi. Poikkesin polulta heti, kun saari ilmestyi näkyviin. Ja tosiaan, temppeli näytti sinnittelevän aikaa vastaan.

Temppelisaaren ranta oli jo osittain sula, mutta uteliaisuus voitti ja kiersin saareen varjopuolen rannan kautta. Sielläkin viimeinen askel piti ottaa loikaten. Ahdin temppeli on nykyasussaan aika murheellinen näky. Olisipa jollakulla aikaa ja rahaa korjata sitä. Toisaalta sen nykytila kertoo kaiken ajallisuudesta.

Uskon että monitaiteellinen Yrjö Piipponen kävi kesäiltaisin kuuntelemassa ahdin laulua. Ja jos laulua ei kuulunut, niin ainakin näkymä temppelistä Pyhäselälle oli kaunis.

Palatessani temppeliltä pysähdyin vielä ihailemaan Hopealahden puutarhassa olevaa kivipaasista ladottua asetelmaa. Muistan jo lapsena ihmetelleeni sen jylhiä muotoja. Vastaavan ilmestyksen olen nähnyt Joensuussa Vainoniemen huvilan puutarhassa. Muistan joskus löytäneeni tietoa näistä rakennelmista, mutta muistini on rajallinen. Uusi etsintä ei tuottanut tulosta. Jos joku teistä lukijoistani tietää enemmän, niin laittakaa minulle palautetta.

Hopealahdessa on kuulemma lähellä rantaa kivi, johon joku veljeksistä on kaivertanut: ”Iloitse, että elät.” Tätä lähden etsimään kesemmällä.