Paha Oinasvaaran rotko

Paha Oinasvaara sijaitsee Patvinsuon kansallispuiston kupeessa lähellä Hiienvaaran ampuma-aluetta. Aikomuksenani on ollut jo pitkään käydä Paha Oinasvaaralla ja sen rotkossa. Olen tutkinut paikkaa kartasta ja miettinyt, mitä kautta sinne olisi helpoin päästä. Siirryin aikomuksesta toteuttamiseen, kun sain kameraseuran lauantaikävelyllä Karilta hyvät ohjeet siitä miten rotko löytyy.

Aamun sade muuttui iltapäivällä puolipilviseksi, juuri sopivaksi valokuvausretkelle. Ostin kunnon eväät Uimaharjun Viipukasta ja jatkoin Uimaharjun tietä kohti Paha Oinasvaaraa. Auton jätin Saahkarinvaaran tieltä kääntyvän metsäautotien varteen. Polku perille löytyi hyvien ohjeiden avulla helposti.

Alkumatkasta polku kulki tiheässä pusikossa ja aloin jo epäillä vastaisiko paikka odotuksiani. Onneksi rytöä oli vain parisataa metriä. Maasto muuttui kauniiksi kengasmetsäksi. Vielä muutama kymmenen metriä ennen määränpäätä Paha Oinasvaara kätki salaisuutensa.

Korsu putkahtaa esiin kuin tyhjästä, sillä se on rakennettu suoraan kalliorepeämän eli rotkon päähän. Samalla paikalla on ollut ennen nykyistä korsua jonkin sortin piilopirtti, jota ilmeisesti myös neuvostodesantit olivat käyttäneet jatkosodan aikana terrorisoidessaan lähikyliä.

Nykyisen korsun ovat rakentaneet Onttolan rajajääkärikomppanian varusmiehet vuonna 2004. Korsun sisällä on kamiina, joten siellä voisi majoittua myös keväällä ja syksyllä. Talvella tilanne voi olla toinen, sen verran harvoilta seinät osin näyttivät. Makuutila ei pieneltä porukalta lopu, sillä kerroslaverit ovat leveät.

Rotkolla ei ole nimeä, mutta liittyisiköhän etuliite paha Oinasvaaran edessä tähän. Voisin kuvitella, että pimeässä kulkiessa tuo yhtäkkinen kymmenen metrin pudotus kuiluun on voinut koitua jonkun kohtaloksi. Kun rotkoa lähestyy sivulta on sen huomaaminen vaikeaa sillä mikään muuten tasaisessa ja helppokulkuisessa kangasmaastossa ei varoita pudotuksesta.

Tunnelma rotkon sisällä on satumainen. Sen leveys on kapeimmillaan vain noin puoli metriä ja leveimmilläänkin vain muutamia metrejä. Kallioseinät nousevat molemmin puolin pystysuoraan tai jopa sisäänpäin kaareutuen noin kymmenen metrin korkeuteen.

Rotkon pohja on kirkkaan vihreän sammalen peitossa. On myös ihmeellistä, miten kookkaita puita siellä mahtuu kasvamaan. Rotkon seinät ovat kuin päällekkäin ladotuista valtavista kivistä kootut. Kivien saumoissa kasvaa saniaisia, jotka olivat nyt saaneet syksyn kultaisen värin.

Paha Oinasvaaran laella ei kasva vanhoja puita, mutta ruskan kirjomana ja erilaisten kalliopaljastumien täplittämänä metsä on varsin kaunista. Paikoin on myös maahan sortuneita keloja, joten jossain vaiheessa täältäkin järeitä puita on kaadettu. Nykyisin alue on suojeltu, joten metsä saanee kasvaa rauhassa aikuiseksi.

Evästelyn jälkeen olin niin voimissani, että jatkoin retkeä metsäautotien toisella puolella olevalle vaaralle. Siellä huomiotani kiinnittivät komeat jäkälien peittämät siirtolohkareet. Kiipesin vaaran laelle ja jatkoin kohti etelää. Aurinko pilkisti välillä kirjomaan jo muutenkin värikästä metsänpohjaa.

Vaaran laella oli helppo kulkea sillä Pohjois-Karjalassa tyypillinen pihlajapöheikkö puuttui tyystin. Mitä pidemmälle kuljin, sitä komeammaksi maisema muuttui. Täällä oli komeita keloja ja mahtipetäjiä.

Soikkelin ikimetsän marraskuu

Valokuvataiteilija Heikki Willamo on todennut jossain lukemassani artikkelissa, että marraskuu on hänen mielikuukautensa. Metsässä on vähän valoa, mutta se on sitäkin kauniimpaa. Olen kaimani kanssa samaa mieltä.

Taivas oli aamulla täysin pilvessä ja luvassa ajoittaista tihkusadetta puolen päivän jälkeen. Suuntasin kohti Kontiolahdella olevaa Soikkelin metsää. Sää oli juuri sopiva metsässä liikkumiseen ja siellä kuvaamiseen.

Kirjoitin tästä ikimetsästä tarinan puoli vuotta sitten. Etsin silloin turhaan metsässä olevaa lähdettä, jossa on kuulemma maailman paras vesi. Myöhemmillä retkillä löysin tuon ihmeen, mutta jostain syystä kameran asetus oli vaihtunut päällekkäisvalotukselle ja kuvista tuli aavemaisia.

Kävely ikimetsän poluilla on mieltä rauhoittavaa. Silmät on parasta pitää polulla sillä paikoin maisemaan tunkeutuu laaja avohakkuualue. Sen ja ikimetsän reunassa näkyy, mitä tuuli saa aikaan aukon reunalla. Kaatuneiden puiden juurakot tuovat mieleen tykistökeskityksen jäljet.

Yhtäkkiä voisi ajatella, että pilvisellä säällä metsä on tasaisen harmaa. Todellisuudessa valaistus on pehmeän sävykäs. Missä puita on vähemmän pääsee valo aina metsän pohjaan asti. Lakastuneet heinät loistavat keltaisenoransseina vihreänä hehkuvan sammalen rinnalla ja maahan pudonneet haavan lehdet luovat lähes mustina komean kontrastin niille.

Vanha luonnontilassa oleva metsä on tullut yhä rakkaammaksi. Ainoat ihmisen tekemät jäljet ovat mahtipuiden lomassa kiemurtelevia polkuja. Niitä pitkin on kuljettu muinoin talolta toiselle ja asioita hoitamaan. Nyt niillä liikkuvat kuntoilijat ja metsän hiljaisuudesta nauttijat.

Soikkelin metsässä kasvaa sekä valtavia haapoja että komeita honkia. Yleisin puu on kuitenkin kuusi. Paikoin vanhojen puiden muodostama kuusikko on niin tiheä, että polku luikertelee kuin vihreässä havutunnelissa.

Lähde löytyi helposti. Tässäkin pätee että kun tietää, niin asiat ovat helppoja, mutta jos ei tiedä niin sitten kaikki on vaikeaa. Vesi pulppuaa erikoisesti kiven alta. Joku on aikanaan ilmeisesti kaivanut pienen puron ja sen alle kuopan, josta vettä on ollut helpompi nostaa sangolla.

Lähteellä saattaa olla edelleen käyttöä, sillä puun oksasta roikkuva sininen nappo vaikutti uudelta ja puhtaalta.

Läksin lähteeltä poluttomaan metsään. Jo kaukaa erään puun kyljessä loimotti keltapunainen nauha. Ei kai vaan hakkuita. Ei onneksi, sillä nauhassa lukee SUOJELE – SÄÄSTÄ. Samanlaisia nauhoja toivoisin löytyvän kaikista luonnontilaisista metsistä. Vanhojen metsien merkitys luonnon monimuotoisuudelle on yleisesti hyväksytty tosiasia, mutta siitä huolimatta näitä metsiä hakataan jopa valtion mailla.

Vanhoilla metsillä ei ole merkitystä ainoastaan monimuotoisuuden ja hiilivarastojen kannalta. Monelle ihmiselle ne ovat tärkeitä levähtämis- ja rauhoittumiskohteita.

Marraskuun päivät ovat lyhyitä. Hämärä hiipi ja metsä näytti yhä sadunomaisemmalta. Aistit tekevät tuollaisissa olosuhteissa joskus tepposia. Kaukaa katsottuna katkennut sammalen peittämä näre näytti metsänpeikolta. No peikko se ei ollut, mutta tutkimisen arvoinen kylläkin.

Metsän pienet yksityiskohdat osaavat joskus olla kuin taiteilijoiden mestariteoksia. Kuolleen koivun pinnasta irronnut tuohi muodostaa erikoisen naamion, jossa itse kukin voi nähdä oman mielikuvituksensa tuotteen.

Retken lopuksi sattui vielä hauska tapaus. Olen aina silloin tällöin ottanut selfien käyttäen päällekkäisvalotusta. Varmistan aina ensin, että ketään ei ole lähettyvillä ennen kuin aloitan kuvaamisen. Useamman tunnin aikana minut oli ohittanut yksi maastopyöräilijä eikä ketään muuta ollut näkynyt. Kun vielä iltakin oli ovella, uskoin olevani yksin metsässä.

Valitsin polun ääressä kasvavan haaroittuneen puun ja otin siitä pohjakuvan. Olin juuri asettunut itse päällekkäiskuvaan kun takaani kuului, mitä kuvaat? En kehdannut sanoa että itseäni. Sanoin kuvaavani puuta ja juuri tutkivani tarkemmin sen pintaa 🙂

Ohikulkija oli ilmeisesti etsimässä suppilovahveroita ja jatkoi polkua eteenpäin. Viimeistelin kuvani nopeasti ja kotona havaitsin myös sienestäjän päässeen selfiekuvaani.

Syksyn satoa Joensuun lähiluonnossa

Olen syksyn mittaan tehnyt monia pikkuretkiä Joensuun lähiympäristöön. Kokosin tähän otoksia näistä helposti saavutettavista kohteista.

Artikkelikuva on Kontiolahden Vierevänniemestä. Olen kirjoittanut aiemmin tarinan sen enteistä. Tavoitteenani on jo pitkään ollut kuvata noita mahtavia puita sumun pehmentämässä valossa. Syyskuun viimeisinä päivinä toive näyttyi viimein toteutuvan, sillä aamulla oli Joensuussa todellinen hernesoppasumu.

Sumu hävisi kuin taikaiskusta, kun laskeuduin Kontiolahden keskustasta Vierevänniemeen. Usvaa oli ainoastaan järvellä. Kiersin metsässä etsien kuvattavaa ilman tulosta. Palasin rantaan, aurinko nousi ja valaisi osan maisemasta. En ollut enää pettynyt olosuhteisiin. Rannan mäntyjen takaa näkyvä sumuinen järvi ja vastaranta saavat kaksiulotteisen kuvan näyttämään kolmiulotteiselta.

Utranharju on Joensuun ja Kohtiolahden rajamailla sijaitseva komea harjualue. Iso osa siitä on kaivettu teiden pohjaksi, mutta säästynyt alue on tietoni mukaan nyt suojeltu.

Käyn säännöllisesti kuvaamassa harjulla. Sitä ympäröi paikoin nuori koivikko, joka on varsinkin syksyllä erityisen kaunis. Tällä retkellä onni suosi, sillä koivikonaluksen saniaiset olivat juuri vaihtamassa väriä kesän vihreästä syksyn oranssiin. Aurinko valaisi maiseman sivulta, jolloin metsänpohja näytti lainehtivan kuin meri.

Harju on paikoin yllättävän vehmas. Suppien reunoilla kasvaa haapoja ja koivuja ja ylempänä komeita kuusia ja mäntyjä. Keväällä metsän täyttää kielojen voimakas tuoksu, niitä kasvaa mattona suppien reunoilla.

Vaikka Utranharju on lähellä kaupunkia saa siellä kulkea ja kuvata yleensä rauhassa. Joskus koiran ulkoiluttajat pysähtyvät kysymään olenko lintukuvaaja. Maisemien kuvaaminen näyttää joensuulaisista olevan hiukan omituista, sillä ilmeet kertovat hämmästyksestä kun kerron kuvaavani metsää ja puita.

Kuhasalo on vain muutaman kilometrin päässä Joensuun torilta sijaitseva luontohelmi. Käyn siellä lähes viikottain kuvaamassa ja kävelemässä. Joensuun kaupunki on parantanut alueen polkuja ja nuotiopaikkoja. Täytyy toivoa, että ihmiset osaavat arvostaa kaunista ympäristöä.

En yleensä kulje pääpolkuja pitkin vaan loikkaan metsän peittoon. Siellä ei muita liiku. Yleensä ajatellaan, että auringonpaiste on ehto hyvien valokuvien synnylle. Olen havainnut että asia on päinvastoin, ainakin metsissä. Kirkkaalta taivaalta tuleva valo tekee kuvaamisen mahdottomaksi, sillä kameran kenno ei pysty hallitsemaan suuria valaistuseroja. Tihkusateessa värit korostuvat ja tunnelma paranee. Pieni usva kruunaa olosuhteet.

Etsin metsästä tarinoita. Alla olevassa kuvassa oleva pieni pihlaja on taipunut poispäin vieressä olevasta kuusesta. Ison puun harmaat oksat ovat kuin jöröjukan kynnet, jotka uhkaavat pienempäänsä. Kyse on elämän taistelusta.

Repokallion lenkkipolku on kilometrin päässä kotioveltani. Kiertelen siellä usein pikkukamera taskussani. Kun löydän jonkin mielenkiintoisen kohteen, otan siitä kuvan ja palaan sopivan sään koittaessa koko kamera-arsenaalin kanssa.

Tuota pyramidin muotoista sammalen peittämää kiveä olen kuvannut useita kertoja. Pari päivää sitten oli sadesumua. Valoa ei ollut juuri nimeksikään, mutta tällä säällä sammalet loistivat lähes luonnottoman kirkkaina.

Repokallion polun varrella kasvaa monia merkillisen muotoisia puita. Osan kasvupaikkaa voi pitää lähes mahdottomana. Eräskin komea petäjä kasvaa suoraan kiven halkeamasta. Ei voi kuin ihmetellä, mistä puu saa ravinteensa ja kuinka se on pysynyt pystyssä moisissa olosuhteissa.

Lenkkipolun ympäristössä metsää on paikoin harvennettu, onneksi kuitenkin maltilla. Harventamisen seurauksena valo pääsee paikoin syvälle metsään, vaikka etuala on jätetty harventamatta. Tuollaisesta ympäristöstä löysin suurten lohkareiden lomasta kasvavan pihlajavainaan. Sen muoto saa mielikuvituksen liikkeelle.

Petkeljärven Kuikankierros

Aamulla ripsehti kevyesti lunta. Autossa on alla tuliterät talvirenkaat, joten ajo Petkeljärvelle sujui ilman turhaa jännitystä. Perillä sää oli harmaa mutta ei sentään sateinen.

Läksin kiertämään Kuikankierrosta myötäpäivään. Näkymä opastuskeskuksen rantasaunan takaa Kokkolahteen lupaili hyvää, sillä järvenrannan heinät loistivat kirkkaan keltaisina ja oransseina. Vaikka ruska oli ohi puiden osalta, maaruska korvasi sen.

Viimeisestä Kuikankierroksestani on jo muutama vuosi, mutta reitti on tuttu. Muistan polun varrelta useita puita joita olen kuvannut eri vuodenaikoina. Rannassa kasvava luonteikas koivu oli pudottanut viimeisen lehtensäkin, mutta nyt rungon erikoisuus näkyi sitäkin paremmin.

Pimeän tuloon oli noin neljä tuntia ja Kuikankierroksen pituus on 6,5 kilometriä. Olen usein poikennut aluksi Korkeasärkälle ihailemaan komeita harjumaisemia, mutta nyt aikaa ei ollut kuin pieneen puikahdukseen polun alkupäähän.

Suojainen Kokkolahti oli peilityyni, vaikka sää oli varsin tuulinen. Rannan harmaat kelot heijastuivat kauniisti veden pinnasta.

Kokkolahden jälkeen polku jatkuu Savulammen ja Syväjärven välisellä harjulla Tuomipuroa kohti. Sain ensimmäiseen kilometriin kulumaan tunnin, joten koko valoisa aika oli käytettävä kulkemiseen. Muutama retkeilijä hölkkäsi ohitseni, eivät pysähtyneet juttelemaan.

Korkeasärkän ja Kuikankierroksen risteyksen kohdalla oleva pieni suo oli uskomattoman voimakkaan värinen. Pilvisestä säästä johtuen valoa oli niukasti ja ilman suuri kosteus vain lisäsi värien syvyyttä.

Petkeljärven vesi oli alhaalla. Rannoille oli paljastunut komeita hietikkoja. Korkeamman veden vallitessa märkänä olevat lahukat olivat nyt kuivina. En ole koskaan tavannut yhtä komeita ”punkkariruovikoita”. Olisikohan tuuli painanut kaikki korret samansuuntaisiksi.

Vaikka tuttu onkin, Kuikankierros yllätti monipuolisuudellaan. Järvimaisemia riittää pitkin matkaa, parhaimmillaan molemmin puolin polkua. Reitti kulkee pääosin pitkin jyrkkäreunaisia harjuja, mutta välillä sukelletaan suon pitkospuille. Metsä vaihtelee ikimetsästä nuoreen. Vanhojen petäjien kyljissä näkyy palokoroja, joten jossain vaiheessa täälläkin on metsä palanut.

Ruunulammen kohdalla polku risteää Taitajan taival -reitin kanssa. Kuikankierros jatkuu suoraan kohti Pientä Joutenjärveä. Joutenjärven rannalla aikaa vastustaa muutama ikivanha kelo. Niiden kyljet hohtavat vuoroin hopeisina ja vuoroin kellanruskeina. Tuuli ja vesi ovat kuluttaneet pehmeän puuaineksen ja kova harmaa osa muodostaa monimutkaisia ornamentteja.

Polku puikahtaa korven kätköstä Mustalammen suolle. Jostain syystä vaiverot olivat Petkeljärvellä selvästi punaisempia kuin muutama viikko sitten Patvinsuolla. Mustalammen ympärillä metsänpohja ja suo näytti olevan liekeissä.

Oli mukava havaita, että pitkospuut on hiljattain uusittu ja todella hyvässä kunnossa. Näin viime kesänä ensimmäistä kertaa, että pitkokset on kiinnitetty alalankkuihin järeillä nauloilla eikä puutapeilla. Silloin epäilin ratkaisun järkevyyttä, mutta naulat näyttävät pysyvän, ainakin vuoden ajan.

Pidin evästauon Kuikkalammen rannalla. Kuikkia en nähnyt, mutta parinkymmenen joutsenen aura suoritti ohilennon äänekkäästi toitottaen. Mikäs oli eväitä syödessä.

Polku kulkee Kuikkalammella komeassa hongikossa. Tunnelma on kuin japanilaisessa puutarhassa, sammalet ja jäkälät muodostavat upean maton puiden ympärille. Missään ei näy hakkuiden jälkiä eikä näkymiä peittävää pusikkoa.

Kierroksen komeimmat harjut ovat Kuikkalammen ja Petkeljärven välissä. Maisemat muistuttavat Korkeasärkän maisemia, mutta polku ja metsä ovat vähemmän kulkijoiden kuluttamia. Näillä harjuilla kulkiessa ei voi kuin ihmetellä, miten ne ovat säilyneet niin teräväreunaisina jääkaudesta lähtien eli yli kymmenentuhatta vuotta.

Sain Facebookissa vinkin että luontopolun parhaat palat eivät olekaan varsinaisen polun varrella, vaan Hirvenleukoja seuraillen telttailualueen taakse jatkuvan polun ympäristössä. Yllätyin näkemästäni. Järven ranta oli täynnä selvästi näkyviä viime sotien linnoitteita. Niitä on kaivettu talvisodan loppuvaiheissa ja jatkosodan aikana. Varsinaisia taisteluita ei kansallispuiston alueella käyty mutta kovia yhteenottoja oli läheisellä Oinassalmella.

Paha olisi vainolaisen ollut tulla näihin linnoitteisiin, sillä ylitettävänä olisi ollut Petkeljärvi ja lähes pystysuoraan nouseva harjurinne.

Myös maisemat tuon vaihtoehtoreitin varrella palkitsevat. Hirvenleukojen saaret ja veden toisella puolella olevat luhdat ovat näkemisen arvoisia puhumattakaan metsän ja rannan mahtavista hongista.

Syksyinen retki Olkkoseen ja Surkanvaaraan

Lapsena syksyt olivat kirkkaan kuulaita ja täynnä voimakkaita tuoksuja. Sitten ne muuttuivat harmaiksi ja loskaisiksi. Nyt eläkkeellä ollessani tuntuu siltä, että värit ovat palanneet syksyyn. Aamut ovat usvaisia ja päivät kirpeän kirkkaita.

Aikomuksenamme oli kiertää lenkki Olkkosensaaresta Pienelle Surkanvaaralle ja sieltä Suomulle. Lähdimme seurailemaan Surkanpuron vartta kohti Olkkosta. Majavat olivat ahertaneet puronvarrella ja nostaneet veden polun varren jontkaan.

Ruska oli vielä voimissaan. Varsinkin juolukan punainen väri hehkui. Hämmästelin keloon kiipeävää yksilöä, joka oli tuottanut komeat marjat.

Sää oli autereinen, vaikka taivas oli täysin pilvetön ja aurinko jo selvästi horisontin yläpuolella. Suon takana olevat Hulkkosen rannat olivat pehmeän usvan peittämät, kuten artikkelikuvasta näkyy.

Suolla kasvavien järviruokojen lehdet loistivat kirkkaan keltaisina okraa suotaustaa vasten. Ne toivat mieleeni Gallen-Kallelan suunnitteleman ryijyn, sama liekkimäinen rytmi molemmissa.

Nälämänpuron tulentekopaikalla puuvaja oli täynnä kuivaa puuta. Valitsin niistä parhaat, eli pari kierteistä kelopölkkyä. Mukavasti halkesivat terävällä kirveellä. Tuuli navakasti, joten tein ohuita lähes lastumaisia pilkkeitä. Siitä huolimatta jouduin käyttämään useita tulitikkuja ja pieniä vippaskonsteja, ennenkuin nuotio syttyi.

Jätin nuotion hiillostumaan makkaranpaistoa varten ja kävin kuvaamassa Nälämänpuron sillalla. Koivunlehdet olivat muodostaneet värikkään lautan vanhan sillan tukiparrun taa.

Mainitsin joskus aiemmin että olen kuin vanha koira, kierrän aina samoja reittejä. Lapsuudenkodissani vartioi karjalankarhukoira Musti. Siihen aikaan koirat olivat maaseudulla pääosin vapaana. Musti seurasi minua kauppaan. Näin sen vilahtavan aina samoilla tutuilla paikoilla ja kulkevan samoja polkuja.

Mustimaisesti huomasin taas olevani Maksimansaareen johtavien pitkosten päässä. Suon ja metsän värit olivat vahvan syksyiset.

Makkara maistui Viipukan mainion sämpylän kera. Oli aika miettiä paluuta. Suomun kautta polku puikkelehtisi metsässä sekä kalliolla ja loppupätkä pitäisi kävellä tylsästi tietä pitkin. Palaaminen tuloreittiä pitkin tuntui mukavammalta.

Olin jo menomatkalla vilkuillut pitkospuille näkyvää Korpilampea. Alueella ei ole myöskään mitään liikkumisrajoituksia, joten kävin ensimmäistä kertaa lammen rannalla. Suo oli onneksi melko kuivaa, joten poikkeamisesta ei tullut edes kovin raskasta. Lammen koko yllätti, keskellä suota suuri vapaa vesialue!

Poluilla ei ollut ruuhkaa, johtui varmasti siitä että olimme liikkeellä maanantaipäivänä. Muutamia kevyin repuin kulkevia retkeilijöitä kuitenkin kulki ohitsemme. Saattoivat ihmetellä omituisia kuvauskohteitani. Monet kysyvät kohteliaasti olenko saanut hyviä kuvia linnuista. Kun kerron kuvaavani kaatuneita keloja ja puuhun kiipeäviä juolukoita, on tuloksena yleensä hämillinen hymy.

Nälämänpuron varressa huomasimme selvän korsun pohjan. Kuopan seinässä näkyi vielä yksi seinäparru. Oven paikkakin näkyi. Siitä oli päässyt suoraan alla virtaavan puron varteen. Olikohan rakennelma tukkilaisten aikanaan rakentama vai peräti sota-aikana desanttien tekemä piilopaikka. Niitä pirulaisia liikkui jatkosodan loppuvaiheissa Suomun maisemissa, myös siviilit joutuivat uhreiksi.

Nälämänpuron vieraskirjasta näimme että eräs meille sinänsä tuntematon mutta tuosta kirjasta vuosien ajalta tutuksi käynyt, Metsälammen Menninkäinen, oli poistunut lopullisesti näistä rakkaista maisemistaan. Tuntui sopivalta päättää retki Suomun karsikkopuun juurelle.

Syksyn värit Kolilla

Aamu oli kaunis. Kotiin jääminen ei tullut mieleenkään, oli päästävä ulos raikkaaseen syysilmaan. Vaihtoehtoina oli joko puolukan kerääminen lähimetsästä tai retki Kolille. Pakastimet ovat pullollaan marjoja, joten suuntasimme eväinemme Kolille. Sanoin pakkaavani kameran mukaan mutta ottavani retken tällä kertaa lähinnä mielenvirkistyksenä. Eritoten kun olen ajatellut että näkymät Kolin huipulta ovat osaltani loppuunkuvatut.

Ruska on kauneimmillaan ja matkan varrella teki mieli pysähtyä sitä kuvaamaan. Varsinkin Savijärven sillalta näky oli upea. Kovetin mieleni ja painoin kaasua, sillä olinhan päättänyt ottaa retken virkistyksen kannalta. Parkkipaikat vaaran rinteellä olivat lähes täynnä, mutta onneksemme joku oli jo lähdässä pois ja tila autolle löytyi.

Olin pukeutunut lämpimiin merinovilla-alusvaatteisiin, sillä auton ikkunat olivat olleet jäässä Joensuusta lähtiessämme. Funikulaari jökötti tyhjänä ja lapussa luki ”huolto käynnissä”. Siispä portaita ylös. Emme pitäneet kiirettä, mutta lämminhän kiivetessä tuli. Vilkaisin hissin yläasemalta Pieliselle, järvi on sumupilven peitossa! Virkistymisajatus unohtui ja valokuvausinto täytti aivoni. Juoksin Järnefeltin näköalapaikalle, puut peittivät näkymän. Kiireesti Ukko-Kolin portaille ja ylös. Jo kastui selkä, mutta näkymä järvelle sai unohtamaan hengästyksen ja silmille valuvan hien.

Seurasin pilvinäytelmää ensin Ukko-Kolilta ja sitten Paha-Kolilta. Sumupilvet vaelsivat kohti pohjoista. Matoset ja Iso Hölö olivat välillä näkymättömissä ja pian ne taas sukelsivat esiin sumun keskeltä. Aurinko paistoi yläpilvien ja alla olevien sumupilvien välistä. Tunnelma oli uskomaton.

Puolen tunnin aikana sumu hälveni lähes täysin. Jos olisin pysähtynyt Savijärvelle olisi koko ihanuus jäänyt näkemättä.

Jatkoimme Paha-Kolilta Mäkränaholle. Matkalla pysähdyin kuvaamaan tuttua näkymää Pikku-Kolille yli Kolinuuron. Aurinko oli mennyt pilvien taa, ja kuvista tuli latteita. Juttelin kotvan nuoren pariskunnan kanssa, olivat etsimässä Kolinuuroa ja Kolin kaikupaikkaa. Kerroin uuron olevan suoraan edessämme ja kaikupaikan sen toisella puolella.

Mäkränahon ruska oli parhaimmillaan. Ladon vieressä kasvava valtava pihlaja loisti punaisena koivujen keltaista seinää vasten.

Jatkoimme Mäkränaholta Purolanaholle. Ikolanahon suunta näyttää olevat kulkijoiden suosiossa, sillä Purolanaholla kulkijoita oli vähän. Kiinnitin huomiotani useisiin rinkkojen kanssa vaeltaviin naisiin jotka kulkivat yksin. Olivat ilmeisesti Herajärven kierroksella.

Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja sai latteat värit muuttumaan lähes neonväreiksi. Ahojen monet eri lehtipuulajit ja tuleentuneet heinät tarjosivat komean värikirjon.

Tapa kantaa koko kamera-arsenaali repussa mukana retkille osoittautui kerrankin oikeaksi. Haavat olivat pudottaneet osan värikkäistä lehdistään. Niiden kuvaamiseen makro-objektiivi on paras vaihtoehto. Luonto oli tehnyt valmiiksi lukemattomia asetelmia, joista sain valita mieleisen.

Kävimme myös tarkistamassa suppilovahveropaikkamme, emme jääneet nytkään ilman saalista.

Olin palaamassa Tarhapuron polulta kohti Purolanahoa. Ajattelin jatkaa suoraan takaisin Mäkränaholle, mutta näin auringon valaisemat heinät. Ne loistivat kultaisina taustan varjossa olevaa metsää vasten. Kapusin lähemmäs ja heinien takaa tuli näkyviin aho kivineen. Joskus kuva voi syntyä pienistäkin aineksista.

Paluumatkan kruunasi Mäkränahon jättihaapa. Koosta voisi päätellä että sillä on ikää hyvän joukon toista joukkoa. Mitähän kaikkea se on saanut todistaa tuona aikana.

Torronsuon pitkoksilla

Olen ihaillut Torronsuolta otettuja usvakuvia. Olin heti valmis, kun tyttäreni ehdotti retkeä Torronsuolle. Ruska oli vielä kauneimmillaan Etelä-Suomessa. Edellisen päivän Hesari mainitsi suon yhtenä parhaista paikoista eteläisen Suomen ruskan ihailemiseen.

Ajomatkaa Helsingistä tuli noin sata kilometriä. Satoi kun lähdimme mutta poutaantui Torronsuolle päästyämme. Kiljamon parkkipaikalla havaitsimme, että muutkin olivat lukeneet Hesarin kehut. Saimme ehkä viimeisen lähes luvallisen paikan autolle.

Kiipesin Kiljamon näkötorniin ihailemaan Torronsuota. Näkymä oli upea. Suota näytti riittävän maailman ääreen asti. Artikkelikuvasta näkyy, miten suo jatkuu kaukaiseen usvahorisonttiin.

Laskeuduin tornista ja läksin kulkemaan uusia pitkoksia suolle. Männyt toivat mieleen bonsaipuut, niin yksilöllisiä ja kauniita ne ovat. Niiden ikää on vaikea arvioida, mutta eivät ne kovin nuoria ole.

Taivas oli paksussa pilvessä, joten valoa kuvaamiseen oli niukasti. Kova ja puuskittainen tuuli piti puut jatkuvassa liikkeessä. Kameran jalustan saaminen tukevalle pohjalle oli mahdotonta, sillä Torronsuolla on Suomen paksuin turvekerros. Tuulen ja heiluvan jalustan yhteisvaikutuksena sain tavallista enemmän heilahtaneita kuvia.

Uudet pitkospuut loppuivat kohdassa, jossa Kiljamoa kiertävä lyhyt lenkki erkanee Niittylänsaariin johtavalta polulta. Polkujen risteyksessä varoitetaan vanhojen pitkospuiden huonosta kunnosta. Pääosin niitä pitkin on kuitenkin helppo kulkea. Polulla on onneksi vain muutamia vaikeasti ylitettäviä märkiä kohtia.

Suo on niin suuri, että siihen piti totutella ensin pieniä yksityiskohtia kuvaamalla, ja niitä riitti. Vaikka kuvassa onkin pieni lampare, niin olin yllättynyt suon kuivuudesta. Jalka toki painui turpeeseen, mutta vettä ei juurikaan noussut vaelluskenkiä kastelemaan. Tätä tarinaa kirjoittaessani katselin Torronsuota Google mapsista. Suon reunoilta löytyy myös avovetisiä allikoita joita pitkoksilta ei pysty näkemään.

Seurueemme nuorimmainen, vajaa viisikuukautinen Toivo, kulki äitinsä rintarepussa. Pysähdyimme välillä pieneen metsäsaarekkeeseen vaipanvaihtoon ja evästelemään.

Kävelin saarekkeen reunalle ihailemaan maisemaa. Aurinko pääsi vilkaisemaan hetkeksi meitä pilvien lomasta. Kamera oli hetkessä taas jalustalla ja kuvasin suota aivan uudessa valossa.

Vaikka Kiljamon parkkipaikka oli viimeistä tilaa myöten täynnä, ei pitkoksilla kuitenkaan ollut tungosta. Muutamia retkeilijöitä tuli vastaan tai ohitti meidät.

Valokuvaajana olen kiinnostunut erilaisista puista. Torronsuon männyt ja niiden kasvuympäristö toivat mieleen Afrikan savannin. En ole tosin koskaan käynyt Afrikassa mutta monia luontodokumentteja sieltä on tullut katseltua.

Otimme tavoitteeksi kävellä Härksaaren vanhalle avolouhokselle, josta on aikoinaan louhittu maasälpää ja kvartsia. Valkoista kvartsia näkyikin siellä täällä irtokivinä polun varrella.

Niittylänsaarilta työntyy pitkälle suohon lähinnä koivua kasvava kaistale. Koivua ei muualla juurikaan vastaan tullut, joten kävin tutkimassa aluetta lähenpää. Näytti siltä, että kiinteältä maalta valui vettä suolle tuota koivujuottia pitkin. Olisikohan turvekerros lähellä Niittylänsaaria vähän ohuempi.

Niittylänsaarten metsä on varmaan hakattu aukoksi jossain vaiheessa ennen kansallispuiston perustamista. Metsä oli lähes tasaikäistä kuusta, eikä yhtään vanhaa puuta tai keloa näkynyt ainakaan louhokselle johtavan polun varrella.

Louhos ei koolla koreile, mutta sen reunalla oleva opastaulu on informatiivinen ainakin niille, jotka ymmärtävät jotain geologiasta. Paikalla olisi hyvä olla myös suon reiteistä kertova taulu, sillä kaikki ohikulkevat retkeilijät sellaista etsiskelivät. Onneksi itselläni oli verkosta tulostettu kartta mukana.

Eväät syötyämme lähdimme paluumatkalle samaa reittiä jota olimme tulleetkin.

Retken ajoitus osui nappiin sillä tummat pilvet enteilivät sateen alkamista. Emme kuitenkaan joutuneet juoksemaan viimeisiä metrejä suojaan, vaan meillä jäi aikaa ihailla valon nopeata muuttumista suolla. Sade alkoi vasta, kun suljimme auton ovet Kiljamossa.

Torronsuo on lähes luonnontilaisena säilynyt keidas- eli kohosuo. Pitkospuut kulkevat suon paksuturpeista keskustaa pitkin, joka on selvästi korkeammalla kuin suon ohutturpeisemmat ja märät laidat. Suon keskellä kasvit saavat ravinteita ainoastaan sadevedestä, joten suo on erittäin karu ja vain näihin olosuhteisiin erikoistuneet lajit menestyvät.

Aihkipetsin ikimetsissä

Viimeisen retkipäivän Sallassa vietimme Aihkipetsin maastossa. Kävellen matkaa sinne on Sallatunturin kupeelta 22 kilometriä. Karttatiedustelu kertoi, että Kuusamon tieltä kääntyy Kallungin kylän kohdalta metsäautotie Aihkipetsiin. Koska iltapäiväksi oli tiedossa kovaa sadetta, ajoimme autolla polun lähtöpisteeseen.

Auton jätimme kohtaan, jossa UKK-reitti ylittää tien. Siellä oli jo valmiiksi kaksi muutakin autoa, joten arvelimme kohtaavamme kulkijoita reitin varrella. Alkumatkasta suon pitkospuilla vastaan tulikin metsästäjä koirineen. Sanoi yöpyneensä Aihkipetsin päivätuvassa ja saaneensa ammuttua yhden riekon aamupalaksi.

Lähestyttäessä päivätupaa metsä muuttuu yhä upeammaksi. Kun vielä maastokin on komeasti kumpuilevaa niin mikä oli kulkiessa ja kuvatessa. Aurinko paistoi ohuen pilviverhon läpi, joten valot eivät olleet liian jyrkät.

Aihkipetsin nimeen liittyy mielenkiintoinen asia. Sallan matkailusta saamassani kartassa nimi on Aihkipetsi, kun taas karttapaikan maastokartassa se on Aikkipetsi. Kumpi lie oikea. Aihki on sanana tuttu, mutta olisiko tuo aikki sitten paikallista murretta.

Pienet lampareet olivat aamulla jääriitteessä ja metsänpohja osin kuurainen ja märkä yöllisen sateen jäljilä. Olimme käyttäneet säärystimiä kaikilla aiemmilla reissuillamme, mutta nyt ne jäivät autoon. Housun lahkeiden kastumisesta aiheutuneen harmistuksen korvasi varpujen lehdillä loistavat vesipisarat.

Aurinko päistoi vielä kun lähestyimme päivätupaa, mutta taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilvia. Sääennusteet pitivät harmittavan hyvin paikkansa.

Ei sillä että sade olisi estänyt kulkemista tai edes valokuvaamista. Vaihteleva sää tarjosi päinvastoin haasteita ja komeita valaistuksia. Kertaakaan emme joutuneet kuitenkaan todelliseen rankkasateeseen.

Aihkipetsin päivätupa on melko uusi ja myös hyvin varusteltu. Kaasukeittimellä valmistuisi kunnon ruokakin vaivattomasti. Tuvassa on kaksi laveria, joita voi hätätapauksessa käyttää yöpymiseen. Päivätupaa ei ole kuitenkaan tähän tarkoitettu.

Tupa sijaitsee kauniin nimettömän pikkulammen rannalla. Lammen vastakkaisella puolella on komea rakkakivikko. Ennen pilveen piiloutumista aurinko valaisi rannan. Varjoon jäänyt rakka näytti lähes siniseltä.

Halusin nähdä erityisesti vanhoja kilpikaarnaisia mäntyjä, joten lähdimme tuvalta kohti Petäikkö-Ruuhivaaraa. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä kohti Kuusikko-Ruuhivaara. Suunnan valinta perustui puhtaasti nimiin sillä tarkempaa kuvausta reiteistä en löytänyt mistään.

Polku oli selvästi heikompi kuin se mitä olimme tulleet päivätuvalle. Koko 22 kilometrin lenkki olisi vaativa päiväsuorituksena kenelle tahansa.

Tunsin taas kerran oloni etuoikeutetuksi kun sain nähdä moista kauneutta ja kulkea rauhassa tässä vanhassa metsässä. Muita kulkijoita ei edellä mainitun metsästäjän lisäksi vastaamme tullut. Muutama laukaus kuului kaukaa, mutta edes koiraa ei näkynyt.

Polun varteen osui muutamia pieniä lampia. Ruska niiden rannoilla oli omanlaisensa. Värit olivat selvästi haaleampia kuin tunturissa. Aurinko meni lopullisesti pilvien peittoon ja oli vain ajan kysymys koska sade alkaisi.

Jatkoimme kohti Petäikkö-Ruuhivaaraa vaikka polku muuttui yhä huonommaksi. Paikoin sitä oli jopa vaikea erottaa varvikon seasta. Pitkostetut osuudet olivat uponneet suohon lähes näkymättömiin.

Viimeinen suon ylitys ennen Petäikkö-Ruuhivaaraa oli niin märkä, että jalassa olisi pitänyt olla pitkävartiset kumisaappaat vaelluskenkien sijaan. Ylitin suon hyvin vahattujen kenkien kastumisen uhallakin. Artikkelikuva kertoo, miten komeaa metsä suon takana oli.

Eväät söimme maastossa ikihonkien juurella. Sade alkoi sopivasti, kun viimeinen leipäpala oli syöty. Kävely autolle sujui huomattavasti nopeammin kuin tullessa. Parhaat paikat oli jo ihasteltu ja kuvattu.

Aihkipetsi osoittautui juuri niin komeaksi paikaksi kuin sen nimi antaa ymmärtää. Niin valtavia aihkeja kuin siellä kasvaa ei varmaan ole enää monessakaan paikassa Suomessa.

Sallan vesiputouksilla

Salmijoenkurun vesiputous

Olimme ajatelleet kävellä Salmijoenkuruun Sallatunturin kupeessa olevalta mökiltämme. Kävelymatkaa kertyisi rapiat kahdeksantoista kilometriä. Aamulla satoi rankasti. Olin varmuudeksi katsonut kartasta, miten kurun lähelle pääsee autolla. Valitsimme helpomman, kävelyä tuli näin ainoastaan neljä kilometriä.

Ajoimme Sallan keskustaan ja käännyimme sieltä kohti Kemijärveä. Paikanselän jälkeen kääntyy metsäautotie, jota pitkin pääsee noin puolentoista kilometrin päähän Salmijoenkurusta.

Polku kulkee aluksi talousmetsässä, mutta pian päästään komeaan ikimetsään. Lähestyessämme määränpäätä alkoi kaukaa kuulua iloisia lasten ääniä. Sallan alakoulun kolmasluokkalaiset olivat tutustumassa kotiseutunsa nähtävyyteen. Lapset eivät näyttäneet olevan sateesta moksiskaan. Tämä oli muuten ainoa kerta, kun kohtasimme retkillämme yli kymmenen ihmistä.

Kuvasin Salmijokea sen ylittävältä sillalta. Lapset seurasivat kiinnostuneina touhujani, mutta eivät uskaltaneet tulla kyselemään aikeistani. Olin varmasti hieman pelottava näky, sillä suuren kamerarepun yli vedetty sadeviitta sai minut näyttämään Notre Damen kellonsoittajalta.

Kiersin jyrkänteen reunaa myötäilevää polkua pitkin putouksen länsipuolelle. Laskeuduin varovasti joen rantaan kuvaamaan putousta sen alapuolelta. Ruska koristeli putouksen partaat maanläheisillä väreillä.

Oli valokuvaamisen kannalta onni että satoi. Aurinkoisella säällä koskessa vaahtoavaa vettä on mahdotonta kuvata niin ettei kuvassa palaisi puhki eli näyttäisi täysin sävyttömältä.

Vaikka joen virtaama ei ollut päätä huimaava niin komealta se silti näytti. Uomassa olevat kivet jakoivat vedet kulkemaan eri reittejä. Voi vain kuvitella, miltä putous näyttää kevättulvien aikana.

Palasin takaisin joen toisella puolella olevalle laavulla. Koululaiset opettajineen olivat lähteneet ja olimme taas ainoat kulkijat paikalla. Söimme eväät nuotion lämmössä.

Kiipesin lähellä laavua olevalle joen eteläpuoleiselle harjulle. Näkymä putouksen alapuoliselle joelle oli utuisen kaunis. Kynttiläkuuset verhoutuivat sadeusvaan ja niiden välistä lehtipuut loisivat ruskan eri väreissä. Täältä näki hyvin, että joki virtaa komeassa kurussa.

Pahanojankurun puro

On heti aluksi mainittava, ettei Pahanojankurun pohjalla virtaavaa puroa voi hyvällä mielikuvituksellakaan kutsua putoukseksi. Kohde on kuitenkin ympäristöltään niin kaunis, että kerron siitä muutamien kuvien avulla.

Pahanojankuru on Hetehaltian lumous -nimisen reitin puolessa välissä. Reitin pituus on noin 18 kilometriä jos poikkeat Pahanojankuruun. Ehkä tämä selittää sen, että reitillä ei tullut vastaan ennen Kylmäheteen kotaa kuin kaksi kulkijaa ja yksi koira.

Lähdimme kiertämään reittiä myötäpäivään. Näytti siltä, että käyttäjiä ei tällä osuudella ole kovin runsaasti. Polku kulkee aluksi suojelualueen reunalla ja sen huomaa, vasemmalla on käsiteltyä talousmetsää ja oikealla kaunista luonnonmetsää. Suon yli johtavat pitkospuut olivat malliltaan erilaiset, kuin mihin olen tottunut esimerkiksi Patvinsuolla.

Pahanojankurua reunustaa komeat aihkipetäjät. Niiden välistä voi kurkata valtavaan Aatsinginginhautaan. Sen pituus on noin 20 kilometriä. Rotkon pohjalla olevan Sotkajärven pinta on yli 250 metriä alempana kuin rotkon reunan korkeimman vaaran laki.

Pahanojankurun tulentekopaikalta laskeutuu hyväkuntoiset portaat kurun pohjalla virtaavan puron varteen. Ilmeisesti Sallassa ei ole satanut kovinkaan paljon, sillä purossa oli vettä vain vähän. Paikka on kuitenkin todella kaunis, lähes lehtomainen. Puroon oli kaatunut hopeanharmaa kelo. Sammalten neonvihreä täydensi ruskan keltaista ja punaista väriloistoa.

Puron varrella on hyvät edellytykset putouksen syntymiselle. Maasto laskee jyrkästi ja vesi virtaa paikoi jyrkkien portaiden yli, ainoastaan vesi puuttuu. Keväällä lumien sulaessa yläpuolisilta soilta ja kurun reunoilta tässä paikassa on varmasti komea putous.

Aatsinginhauta näytti upealta kaukaakin katsottessa. Kävimme seuraavana päivänä yrittämässä sen tutkimista etälästä tulevaa metsäautotietä pitkin. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä edessä oli rytö, jonka läpi oli turha yrittää. Sen takaa ei myöskään näkynyt mitään. Eteenpäin olisi voinut yrittää moottorikelkkauraa myöten, mutta se kulki erittäin upottavaa suota pitkin. Jäipähän tutkittavaa tulevaisuuteen.

Kullaojan putous

Ei se mikään Niagara ole, mutta kaunis se on. Näin totesi putokselta palaava mies, kun hänet polun lähtöpaikalla kohtasimme. Muita kulkijoita ei hänen kolmen seuralaisensa lisäksi täällä vastaan tullut.

Yhdistimme Kullaojan käynnin Karhutunturin ihailun yhteyteen. Matka Sallatunturilta Kullaojalle on lähes sata kilometriä, joten kahden kohteen yhdistäminen oli järkevää. Matkan varrella on Naruskan kylä, jolla on kunnia olla Suomen kylmin kylä.

Naruskasta Kullaojalle on vielä matkaa noin kolmekymmentä kilometriä. Tie seurailee aluksi kaunista Naruskajokea. Lähellä määränpäätä on aukkohakkuita, mutta onneksi putoukselle johtavan polun ympärille on jätetty edes pieni hakkaamaton alue. Suurempi se kyllä saisi olla.

Putous tulee vastaan metsän kätköstä yllättäen. Näky on suorastaan lumoava. Vettä ryöppyää yli miehen korkuisen lähes pystysuoran seinän yli. Olen jostain lukenut, että pudotuskorkeus on kolme metriä.

Putousta vastapäätä on penkki, josta on mukava ihailla näkymää ja nauttia eväitä. Sade alkoi sopivasti, kun saavuimme putoksen äärelle. Värit loistivat taas kirkkaina. Sade oli muuttui lopulta rännäksi.

Vaikka saimme ihailla putousta yksin, näkyi maastossa selvästi kulumisen jälkiä. Voisi olla järkevää laittaa pahimpiin paikkoihin pitkoksia tai muita rakenteita. Puron varsi on yllättävän märkä, lähes soinen. Kun polku muuttuu märäksi mössöksi, hakevat ihmiset sivulta kuivempaa kulkureittiä, jolloin sekin muuttuu turvevelliksi.

Puro laskee putouksen jälkeen pieneen lampeen. En ihmettele, että Kullaojan putous on valittu Suomen kymmenen kauneimman putouksen joukkoon.

Paluumatkalla Sallatunturille ajattelimme juoda kahvit Tuntsan pubissa. Harmiksemme se oli tilapäisesti kiinni omistajan vaihdoksesta johtuen. Tarkistin tätä kirjoittessani tilanteen netistä ja nyt pubi näyttää taas palvelevan asiakkaitaan, kaukana kaikesta.