Vekaruksen koskilla

Mukanani oli kunnon kartta, kun ajoin vuosia sitten ensimmäistä kertaa Vekarukselle. Sitä tarvittiin, sillä joku hyväkäs oli käännellyt tienviitat mielivaltaisiin suuntiin. Jotkin asiat näyttävät pysyvän, sillä nytkin osa viitoista näytti ties minne. Olisikohan pientä syväjokimeininkiä.

Tie oli perille asti hyvässä kunnossa. Muistan, kuinka joskus oli ajettava kieli keskellä suuta pitkin syviä uria. Muutaman kerran olen joutunut parkkipaikalla lapiohommiinkin.

Lähtiessäni polulle kuulin kosken kuohun vaikka jossain lähellä prääsättiin moottorikelkalla. Joki oli Vekaruskosken niskalla umpijäässä, mutta itse koski kuohui komeana. Otin sillalta selfien ja jatkoin matkaa kodalle.

Ihmettelin puuvajan ovea sulkevia värikkäitä nauhoja. Syy selvisi, puut ovat tuoreita. Märkiä puita on turha yrittää sytyttää, joten nauhat olivat hyvää palvelua. En poikennut kodalle vaan jatkoin kohti joen vartta.

Kapea polku löytyi helposti, vaikka kodalta lähti useita uria. Kukaan ei ollut liikkunut reitillä viimeisen lumisateen jälkeen. Panin lumikengät jalkaan ja lähdin kohti Kalliokoskea.

Vaikka sää oli lämmin ja keväinen, oli joki vielä talven vallassa. Ainoastaan siellä täällä lähellä koskipaikkoja näkyi vapaana virtaavaa vettä.

Lumikengät osoittautuivat oikeaksi valinnaksi, sillä polun vieressä hanki ei kantanut. Lunta oli varmasti yli puoli metriä, joten ilman lumikenkiä kuvaaminen polun ulkopuolella olisi jäänyt väliin. Parhaat kuvauspaikat olivat joen varressa, johon valo tuli juuri oikeasta suunnasta eli pitkin joenvartta.

Sää oli paras mahdollinen retkeilyyn. Lämpötila lähellä nollaa ja taivas täysin pilvetön. Valokuvaamisen kannalta tilanne oli päinvastoin. Valaistusero maan ja taivaan välillä oli liian suuri jopa huippukennolle. Tilannetta vaikeutti myös puiden täydellinen lumettomuus. Kovassa valossa kuuset näyttivät lähes mustilta. Joen jäällä näkyvät valokuviot toivat onneksi eloa maisemaan.

Olin tullut kodalta hitaasti. Päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Se näkyi valon sinisyytenä. Kameran kenno reagoi silmää voimakkaammin muuttuneeseen valon väriin. Sain kotona tehdä pitkän päivän ennen kuin kuvat alkoivat vastata muistikuviani todellisesta tilanteesta.

Kalliokosken pieni köngäs oli auki virran keskeltä.

Vekarusjoki virtaa sen verran peitteisessä maastossa, ettei aurinko pääse enää iltapäivällä valaisemaan sitä. Pieniä valonpilkahduksia kuitenkin pääsi vielä jäälle asti. Kun kohdalle sattui avovesikohta värjäytyi vesi kullankeltaiseksi. Kylmän sininen jää ja lämmisävyinen vesi muodostivat kauniin kontrastin.

Olen muistaakseni aiemminkin kehunut, että Myllykosken laavun paikkaa kauniimpaa ei löydy Suomesta. Ainoastaan Liittolammen laavu Posiolla pystyy kilpailemaan sen kanssa. Mukava siellä oli evästellä ja nauttia samalla upeasta maisemasta. Erityisesti pitää kehua laavun siisteyttä. Aivan kuin joku olisi hiljattain siivonnut sen ylimääräisestä roinasta.

Myllykoski oli vielä niin paksun jääpeitteen alla, että uskaltauduin lumikengillä kuvaamaan läheltä vesirajaa. Joku muukin oli liikkunut jään reunalla muutamia päiviä aiemmin.

Pidin pitkän kuvaus- ja ruokatauon laavulla. Sinä aikana aurinkokin ehti jo laskea. Edessä oli Vekarusjoen ylittäminen riippusiltaa pitkin. En ottanut lumikenkiä pois jaloista vaan kaahin rappuset vaivalloisesti sillalle. Kenkäni ovat sen verran suuret, että lumikenkien kiinnittäminen niihin maastossa olisi todennäköisesti ollut vielä vaivalloisempaa.

Sillan alla virtaavaa vettä katsoessani muistui mieleeni Pekka Pohjolan kappale Virtojen kiharat. Sen innoittamana kaivoin kameran esiin repusta ja ikuistin nuo kiharat vaikka silta heilui pienenkin liikkeeni johdosta.

Olin seikkaillut koko päivän joen varressa. Tullessani vettä ei näkynyt juuri missään jään päällä. Päivä oli ollut niin lämmin, että nyt sitä oli Kalliokosken alapuolella runsaasti. Näin nopeasti voi maisema muuttua kun kevät lähestyy.

Aamu Kolilla

Joko se ehti mennä, vai ehtisikö juosten kyytiin. Juoksuksi piti panna ja siltikin myöhästyin. Kiire johtui siitä, että auringon nousuun oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Jo Kolinportilla eväitä ostaessani hiipi epäilys myöhästymisestä mieleen. Taivas näytti tietenkin upealta.

Maisemahissiin kiiruhti lisäkseni nuori naisihminen. Naureskelimme nousun aikana Turun Kakolanmäen vikaherkälle funikulaarille. Kävi ilmi, että hänkin oli menossa ihailemaan auringon nousua. Lähdimme yhtäjalkaa kohti Ukko-Kolin huippua. Pysyin aluksi hyvin kannoilla, mutta jyrkällä oikopolulla jouduin antamaan periksi.

Viime metreillä ennen huipulle saapumista näin auringon ensisäteiden osuvan puiden latvoihin. Ajattelin että onhan noita auringonnousuja tullut nähtyä ja kuvattua. Nyt voisi rauhassa keskittyä valon kuvaamiseen.

Kuvailin näkymiä Ukko-Kolilta pitkään yksikseni. Olin jo lähdössä eteenpäin kun seurakseni tuli omaa ikäluokkaani oleva mies. Hän kertoi että tykky oli pudonnut lähes tyystin puista pari päivää aikaisemin, kun lämpötila oli noussut muutamia asteita yli nollan. Samaan aikaan puhalsi myös voimakas föhn-tuuli. En ollut tykyn puutteesta murheissani, melkeinpä päin vastoin. Kuuset näyttivät mielestäni nyt ilmeikkäämmiltä.

Sain jostain vinkin, että nastakengät olisivat parhaat valinnat näillä poluilla. Laskeutuminen Ukko-Kolilta vaati niilläkin varovaisuutta. Portaat olivat muuttuneet liukumäeksi.

Hanki oli täynnä erilaisia jälkiä. Monet olivat kulkeneet lumikengillä, mutta vähintään yhtä paljon näkyi kengänjälkiä. Tästä oli se hyvä puoli, että pääsi kulkemaan myös muualla kuin varsinaisilla poluilla. Haittana oli tietenkin se, että valokuvaan oli lähes mahdotonta löytää koskematonta hankea.

Lähdin seurailemaan lumikenkäilijöille viitoitettua reittiä. Se mutkitteli uusia polkuja kohti Paha-Kolia. Tulipahan nähtyä tuo tuttu paikka uudesta näkökulmasta.

Paha-Kolin huipulla pyrin lähinnä pysymään pystyssä. Ilma oli lämmin, mutta navakka tuuli piti huolen siitä että siirtyminen Kolinuuron suuntaan tuntui mukavalta ajatukselta.

Pieni-Koli ja Mäkrä olivat varjossa mutta etualan männyt paistattelivat kirkkaassa auringonvalossa. Näkymän kruunasi Mäkrän rinteiltä nouseva hento usva.

Kolilla on tiettyjä kohteita, joita kuvaan aina kun paikalle osun. Yksi mieluisimmista on Mäkränaho ja sen reunassa kasvavat koivut. Näin jo aholle laskeutuessani, että valo oli upea mutta haasteellinen.

Monet valokuvaajat etsivät luonnosta yksinkertaisuutta ja eivätkä kuvaa mielestään liian sekavia näkymiä. Luonto ei ainakaan Suomessa ole kuitenkaan selkeän järjestelmällinen vaan pikemminkin kaoottinen, kuten tuo Mäkränahon metsänreuna. Juuri tuo kaoottisuus miellyttää minua ja sen haluan tuoda myös kuviini.

Retki Patvinsuon Hietajärvelle opetti, että mukana pitää olla riittävästi juotavaa. Kahvin lisäksi repussa oli nyt myös teetä. Mukava oli juoda termoksesta lämmintä teetä jääkylmän veden sijasta.

Eväitä pysähdyin syömään Mäkränahon latoon. Se tarjosi hyvän suojan kylmää viimaa vastaan. Kyllä kelpasi nauttia eväistä kun oviaukosta näkyi lähes keväiseltä näyttävä köivikko.

Tapasin Mäkränahon reunalla eksyneen hiihtäjän. Hän oli lähtenyt kolmen kilometrin lenkille, mutta ladun merkinnät olivat hänen mielestään kehnot. En itsekään löytänyt kunnon opasteita, vaikka kuljin latu-uria pitkin. Latuja ei oltu myöskään ajettu hiljattain, sillä niin huonossa kunnossa ne näyttivät olevan.

Autolle tullessani tuntui, että evästelyn jälkeen voimat olivat palanneet. Niinpä lähdin kohti funikulaaria ajatuksenani käväistä vielä Akka-Kolilla. Eipä juuri naurattanut kun näin hissin ovessa lapun HUOLLOSSA. Ei olisi kannattanut nauraa turkulaisille.

Lähtisinkö kotiin? Kävelin kuitenkin tietä pitkin opastuskeskukselle ja sieltä kiipesin Akka-Kolille. Hikihän siinä tuli, mutta näkymät olivat vaivan arvoiset.

Sää näytti olevan muuttumassa, etelästä nousi pilvirintama. Aurinko kuitenkin paistoi aina välillä pienistä rakosista.

Akka-Kolilta laskeutuessani tuli eteen taas valinta, kotiin vai eteenpäin. Jalat veivät Ukko-Kolille vaikka pää sanoi muuta. Valinta oli kuitenkin hyvä, sillä pohjoisen taivas oli vielä kauniin sinivalkoinen. Näköalapaikalle johtavien portaiden liukumäki näytti johtavan suoraan taivaaseen.

Viimeisen kuvan otin lähes samoilta jalansijoilta kuin ensimmäisen. Retken kruunuksi kävin luontokeskus Ukossa taiteilija Mariana Nordgrenin näyttelyssä. Hän esittelee akvarelleissaan Pohjois-Karjalan linnustoa. Kerrassaan upea näyttely.

Funikulaarikin oli saatu kuntoon, joten laskeuduin komeasti alas vaaralta. Nyt jo naurattikin!

Hiihtäen Patvinsuon Hietajärvelle

Olin ajatellut käydä Patvinsuon kansallispuistossa olevalla Hietajärvellä ennen joulua. Monista eri syistä retki lykkääntyi yhä uudelleen. Ensin lunta oli liikaa ja vielä sellaista höttöä, että kulku olisi ollut todella raskasta. Sitten alkoivat pyhät ja taudit. Niiden jälkeen tuli vielä kuukauden kestänyt valoton aika.

Luvassa oli pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joten kello herättämään ja suunta kohti Suomua. Matkalla vähän epäilytti sillä taivas oli vielä Kontiolahdella täysin pilvessä. Uimaharjussa taivas aukeni kuin taikaiskusta ja Autiovaaran suoralla olikin jo painettava jarrua. Auringon ensi säteet valaisivat kauniisti suota ja sen takana olevaa metsää. Hämmästyksekseni hanki kantoi jalkamiestä tien vieressä ja kohtuullisesti jopa suollakin.

Suomulle päästyäni lähdin liukulumikenkäilemään kohti Kaunisniemen päässä olevaa saunaa. Metsän puolella suksi upposi vain nimeksi, joten hiihtäminen sujui kevyesti. Muistelin hiihdellessäni niitä lukemattomia retkiä joita oppilaiden kanssa olen noihin maisemiin tehdyt.

Sauna kylpi lämpimässä valossa. Oven päällä komeileva kyltti kehotti varomaan eikä syyttä. Ovi vaatii saunojalta nöyryyttä, niin matala se on. Varoituksista huolimatta olen itsekin löynyt pääni oven karmiin useita kertoja.

Suunnistin Kaunisniemeltä jäätä pitkin oikoen Kuikkaniemeen. Sen komeaa vanhaa metsää täytyy aina käydä tervehtimässä. Jäällä oli vain niukasti lunta ja pinta kovaa hankea. Mukava siinä oli auringon paistaessa hiihdellä. Matkan varrelle osui useita pienehköjä uveavantoja. Piti tarkistaa verkosta tuon ilmestyksen syntytapa. Se kuulemma syntyy, kun lumi painaa jäätä alaspäin ja jää murtuu jolloin nousee pinnalle. Myös pilkkireikä voi synnyttää uveavannon.

Aamuaurinko valaisi Kuikkaniemen komeat hongat ja kaatuneet kelovanhukset. Jätin tällä kertaa kalamajalla käynnin väliin ja jatkoin kohti Aittoniemeä.

Hiihdin aluksi rantoja pitkin sopivia kuvauskohteita etsien. Ranta oli täysin varjossa, mutta aurinko pääsi paikoin pilkistämään kapean Kuikkaniemen puiden välistä. Valo oli vielä aamun lämmintä ja osuessaan puihin se muodosti hienon kontrastin varjossa olevan kylmänsinisen hangen kanssa.

Olen kulkenut niin monia kertoja noita rantoja pitkin, että tiesin valmiiksi mistä mukavia kuvauskohteita voisi löytyä. Sattuuko valo sopivasti, ratkaisee tuleeko kuvasta kelvollinen. Vastarannalla valo osui muutamiin mäntyihin niiden ympäristön ollessa vielä varjossa. Hain kuvakulman niin, että männyt jäivät kahden edessä olevan puun kehystämiksi.

Olin kuvaillut niin ahkerasti, että nälkä alkoi nakella. Ei kuitenkaan tehnyt mieli pysähtyä sillä käsiä paleli jo valmiiksi. Aittoniemen rannassa kyyhöttävän vanhan saunarakennuksen rappusille paistoi aurinko ja ajattelin siellä olevani myös suojassa viimalta. Eväät sain kyllä syötyä, mutta suurena nautintona hetkeä ei voinut pitää.

Hiihto kohti Hietajärveä sujui aluksi ilman hankaluuksia. Poikkesin kuvaamaan polunvarren komeita keloja. Jyhkeämmän runko on harvinaisen hieno. Väri vaihtelee lähes sinisestä keltaiseen ja vihreät sekä mustat naavat koristavat pintaa juuri oikeissa kohdissa.

Vaikka hanki kantoi hyvin, alkoi yksitoista kiloa painava kamerareppu tuntua hartioissa. Olisi pitänyt säätää kantolaite kotona lämpimässä sillä palelevin sormin ei tehnyt mieli hommaan ruveta.

Hietajärven nuotiopaikka oli paksun hangen peitossa. Puuladon oven avaaminen olisi tarvinnut lapion ja aikaa, joten luovuin nuotion sytyttämisestä. Kuvasin järven rantaa talvivalossa ja lähdin takaisin kohti Suomua.

Pysähdyin Aittoniemen kupeessa olevalle sillalle lepäämään. Sen ali Suomunjärveen virtaava puro oli paikoin avoin vaikka virtausta siinä ei juurikaan näkynyt. Mietin että olisikohan syynä jäättömyyteen lähdeveden purkautuminen kuvan ylärenassa näkyvässä sulakohdassa.

Pakkasta oli yksitoista astetta ja sillalle kävi pieni viima järveltä. Etsin repun pohjalta vanhaksi menneet kemialliset kädenlämmittimet. Ajattelin, että jospa niistä tulisi rukkasiin laitettuna edes hento plasebovaikutus.

Hiihtelin Kuikkaniemeen omia menojälkiäni pitkin. Sen verran pitkään olin reissullani viipynyt, että aamun lämmin valo oli muuttunut lämpimäksi iltavaloksi. Pysähdyin kuvaamaan samaa kelovanhusta jota olin kierrellyt jo menomatkalla.

Aurinko paistoi matalalta, kun lähestyin Kaunisniemeä. Olin päättänyt pitää kameran visusti repussa ja säästää palelevia sormiani. Näkymä oli kuitenkin niin upea, että vilu sai unohtua.

Eväät söin vasta lämpenevässä autossa. Siinä istuskellessa oli aikaa miettiä, mitä seuraavalla kerralla tekisin paremmin. Toimivat kädenlämmittimet on hankittava, jotta pakkasellakin tarkenee pysähtyä syömään eväitä. Ilman taukoja paarustaminen muuttuu painavaa reppua kantaen raskaaksi, lähes työksi. Lämmintä juotavaa, muutakin kuin kahvia, pitää ottaa mukaan. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi tuntuu kurkussa viiltävän kylmältä.

Kotimatkalla hämmästelin sään nopeita vaihteluita. Suomulla taivas oli melkein pilvetön. Kivilahden tienhaaran kohdalla pilviverho ilmestyi kuin tyhjästä. Uimaharjuun laskeuduttaessa taivaanrantaan aukesi rako, jonka laskeva aurinko värjäsi upean punaiseksi. Koko loppumatkan sain ihailla hienoa valonäytelmää. Pysädyin Jakokosken kohdalla ja nappasin retken kruunuksi auringonlaskukuvan.

Kalmoniemen tammikuu

Tammikuu on ollut harmaa ja sateinen. Sade on tullut lumena, räntänä ja silkkana vetenä. Lunta tuli joulukuussa sentään niin paljon, että pitkä plusasteilla ollut jaksokaan ei riittänyt hankia sulattamaan. Valokuvaushalut se kuitenkin sulatti melkein tyystin.

Koko aamun satoi räntää ja oman pihan puut peittyivät paksuun lumiharsoon. Näytti varsin kauniilta. Ajattelin että ei se ota eikä anna jos käväisen Kalmoniemessä. Ehkä sielläkin metsä olisi lumen kuorruttama ja tulisihan ainakin ulkoiltua.

Kuhasalon parkkipaikalla näkymä antoi varmistuksen, että tulossa ei olisi turha reissu. Trommin paksussa hangessa kuvaamaan metsänreunaa. Se paras paikka kuvan ottamiseen oli keskellä takiaispensaikkoa. En muistanutkaan miten herkästi takiaiset tarttuvat.

Muutamat ystäväni kutsuvat minua rytökuvaajaksi. Otan sen kunnianimenä. Villinä ja rönsyilevänä kasvava metsä on mielestäni kauniimpi kuin kurinalainen metsä jossa puut kasvavat suorissa riveissä. Kalmoniemeen johtavan polun ja Pyhäselän rannan välinen alue täyttää kaikki rydön kriteerit. Siellä kasvaa sekä valtavia petäjiä että eri lehtipuita, puhumattakaan erilaisista pensaista.

Näennäisestä kaaoksestakin voi löytää järjestystä. Puhtaan valkea lumi tuo esiin hienot geometriset muodot, joita olen aiemmin lukuisia kertoja yrittänyt kuvata siinä onnistumatta. Kuinkahan monta kolmiota kuvasta voi löytää.

Valokuvaamiseen liittyy paljon erilaisia uskomuksia ja sääntöjä. Sanotaan esimerkiksi, että parhaat kuvat syntyvät tutussa maisemassa. Olen itsekin huomannut, että uudessa kohteessa vie aikansa ennen kuin siitä saa otteen. Silloinkin tulokset ovat usein lievästi pettymyksiä. Kuvia ei ole tullut sommiteltua riittävästi ja kotona huomaa, että kameraa olisi pitänyt siirtää muutamia senttejä. Pienellä siirrolla jotain häiritsevää olisi jäänyt ruudun ulkopuolelle.

Tutussa rannassa oli aikaa miettiä mitä kuvaan haluan. Voiluodon tietysti, mutta vain pienenä yksityiskohtana. Puiden sijoitteluun kuva-alalle käytin runsaasti aikaa. Erityisesti kahden ohuen lepän haaraan halusin niemen kärjessä näkyvän männyn hahmon.

Kalmoniemen kärjessä kasvaa komeita petäjiä. Käyn tervehtimässä niitä aina kun siellä kuvaan. Järven selältä tuli valoa petäjien kylkiin vaikka sää oli harmaa. Valo korosti runkojen komeaa kaarnapintaa. Maa oli lähes paljas puiden alta. Kovalla tuulella on ollut osansa niemen vähälumisuuteen.

Puiden ympäristö on yleensä täynnä jalanjälkiä. Aamun räntäsateesta johtuen olin pitkään ainoa kulkija Kalmoniemessä. Sain kuvata petäjien runkoja ja erityisesti niiden komeita juuria ilman häiritseviä tekijöitä. Jalanjälki väärässä paikassa voi pilata kuvan sillä katsojan mielenkiinto kohdistuu helposti juuri sivuseikkoihin, eli kukahan tuossakin on tassutellut.

Maa oli ohuen lumikerroksen alla pettävän liukas. Mietin aallonmurtajan päässä pitkään kannattaako lähteä kameran kanssa seikkailemaan liukkaille kiville. Päätin mielessäni olla menemättä, mutta huomasin jalkojeni vievän minua aallonmurtajalle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun järki ja toiminta ovat ristiriidassa. Sormien kylmääminen on tyypillinen esimerkki tästä. Järki sanoo että on lähdettävä pois, mutta upea maisema saa unohtamaan lähes kivuksi muuttuneen palelun.

Aallonmurtajan takana näkyvä Voiluoto on ehkä Joensuun kuvatuin kohde. Sen säännöllinen muoto on kaunis. Heikosta usvasta johtuen saari erottui taustasta tavallista paremmin. Etualan kivet ja pölkyt tuovat kuvaan syvyyttä.

Maisema aallonmurtajalta joka suuntaan on huikaiseva. Pienet yksityiskohdat jäävät sitä ihaillessa helposti huomaamatta. Vanha puupinta saa mielikuvituksen laukkaamaan. Aika on kuluttanut puun täyteen värikkäitä kuvioita ja paikoin pölleissä näkyy myös ihmisen tekemiä jälkiä.

Harmaalla säällä ei synny hyviä valokuvia on toinen uskomus. Tasainen valo voi olla kuitenkin paras mahdollinen kun edessä on sopiva kohde. Taivaalta tuli pientä sumunkaltaista tihkua joka peitti puun takana olevat yksityiskohdat. Taivas ja hanki olivat lähes saman sävyiset mutta kuitenkin riittävän erilaiset.

Aallonmurtajalla kasvavat koivut ovat kaikki tuulen mielenkiintoiseksi muotoilemia. Oikean kuvakulman saamiseksi piti kahlata aivan lumivallin reunalle. Sen alapuolelta kuvaa ei enää olisi voinut ottaa niin että takana oleva pieni haara olisi näkynyt haluamallani tavalla.

Kävin retken lopuksi Kuhasalon erämaaluostarin muistomerkillä. Luostari perustettiin 1530-luvulla ja se tuhoutui lopullisesti vuonna 1611 kun lännestä tulleet savolaiset polttivat sen. Vielä 1700-luvulla aluetta käytettiin ortodoksien hautausmaana. Siitä periytyy myös eteläisen niemen nimi, Kalmoniemi.

Otin muistomerkillä ensin perinteisen kokonaan terävän kuvan, mutta se ei sopinut mielestäni paikan tunnelmaan. Kokeilin kahden kuvan päällekkäisvalotusta, joista toinen on terävä ja toinen epäterävä. Lopputulos kuvaa hyvin sekä retkeä että historian hämärää tietoa luostarin vaiheista.

Talvi-ilta Kalmoniemessä

Muutaman päivän ajan näytti siltä että kevät on saapumassa Joensuuhunkin. Aurinko sulatti pienen siivun lähes metrisestä hangesta. Vaan toisin kävi. Päivässä satoi lähes kaksikymmentä senttiä uutta lunta. Vaikea uskoa että Ahvenanmaalla on samaan aikaan ruohikkopalovaroitus.

Tarkkailin kotisohvalta sään kehittymistä iltaa kohti. Laiskotti mutta olin vähän tyytymätön omaan tekemättömyyteeni. Horisonttiin ilmestyi muhkea pilvi piristämään muuten kirkasta taivasta. Lähdin Kalmoniemeen kuvaamaan.

Se muhkea pilvi peitti auringon, mutta valo oli Kalmoniemen rannassa kuitenkin miellyttävän pehmeä.

Valo muuttui nopeasti ja suuntasin kohti niemen kärkeä. Voiluodon takana näytti olevan jonkin sortin leija. Tarkemmin katsottuna näin myös lautailijan. Samaa matkaa polulla kulkeneiden miesten kanssa pohdimme että riittääkö tuuli järvellä. Kyllä riitti, rannassa puhuri pääsi kiihdyttämään pitkällä järvenselällä.

Taivaskin näytti aukeavan, vielä kun lautailija tajuaisi tulla valon kannalta oikeaan paikkaan. Mitäs tuolla lautailijan perässä on? Nyt kuului lapsen hihkuntaa. Siellä isä ulkoilutti lastaan vähän ekstremetavalla.

Rannassa vastaani tuli kaksi reipasta pilkkimiestä. Kysyin oliko tullut suurikin saalis. Kuulemma yksi pikkusormen mittainen sintti. Aamulla oli ollut vielä kovempi puhuri, mutta reissu oli ollut kuitenkin onnistunut.

Kuvasin leijalautailijaa rannan tuntumassa. Pilkkijät jäivät nuotiopaikalle. Hetken pohdittuaan he tulivat kysymään, ottaisinko kuvan heistä hyvän reissun muistoksi. Sehän sopi vaikka henkilökuvaus ei ole minulle ykkösjuttu. On mukava tavata sosiaalisia ulkoilijoita.

Kuinkahan monta kertaa olenkaan kuvannut Kalmoniemen kärjen komeita honkia. Sormia kylmi mutta maiseman kauneus sai unohtamaan vilun. Ihmettelin valon väriä ja auringon edessä olevaa harsoa. Onkohan sieltä tulossa kunnon tuisku.

Jäällä oli lunta vain nimeksi, tuuli oli napannut kevyen lumen mukaansa. Liperistä näytti tulevan varsinainen myräkkä kohti Kalmoniemeä. Siinä siis syy erikoiseen valaistukseen. Kiiruhdin Voiluodon taakse, kätkin auringon luodon puiden taakse. Sain mielestäni erilaisen artikkelikuvan tutusta aiheesta.

Ehdin vielä ottamaan minimalistisen kuvan jäälakeudesta ennen rintaman iskemistä. Yritin kuvata myös tuiskua, mutta on myönnettävä että kunnon kuvaa en saanut. Suoraan auringon suunnasta tulevat lumihiutaleet eivät erotu kuvassa.

Näin jäältä palatessani miehen kuvaamassa rannassa. Menin juttelemaan. Kuvaaja oli kyläilemässä poikansa luona. Sanoi olevansa Hämeestä ja kuvaavansa yleensä lintuja. Kalmoniemeä hän piti niin upeana kohteena että täällä on aina käytävä kun vierailee Joensuussa. Tätä en ihmettele.

Sormeni olivat jo lähes tunnottomat. Rannan mies kuvasi paljain käsin. Ihmettelin moista ääneen. Hän kertoi salaisuudekseen viisi vuotta sitten lopettamansa tupakoinnin. Omalla kohdallani tupakoimattomuus ei auta tässä asiassa.

Ripeä kävely sai veren kiertämään myös sormissa ja pystyin nappaamaan viimeisen kuvan leiskuvasta taivaasta Kuhasalon rannasta.

Suomunjärven jäällä

Matkalla Suomulle tuli Kitsin tiellä vastaamme tukkirekan lisäksi myös iso tyhjä tilausajobussi. Pohdimme mistähän sekin oli tulossa. Opastuskeskuksen parkkipaikakka oli tyhjä eikä tuoreita jälkiäkään näkynyt lumessa. Saisimme hiihdellä ilmeisesti omassa rauhassamme.

Sää oli uskomaton, lähes kymmenen astetta lämmintä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ajatuksenani oli alunperin ollut hiihtää jäätä pitkin Lapinsaareen ja sieltä Hietajärvelle. Poikkeaminen jäältä Kaunisniemen rantaan sai mieleni muuttumaan. Jäällä lunta oli noin kymmenen senttiä ja hiihtäminen helppoa. Rannassa puolimetrinen hanki oli soseutunut ja hiihtäminen lähes mahdotonta, Hietajärvi jäisi tuleville hangille.

Ihailin Kaunisniemen rantamäntyjä ja mietin, miksi ne tuovat aina mieleeni 1950-luvun. Ehkä ne herättävät muistot oman lapsuuteni kesien maisemista Vetämäjärvellä.

Kierrän Kuikkaniemessä yleensä tietyt kuvaukselliset paikat mutta tällä kertaa tyydyin hiihtämään yli niemen kapeimmalta kohdalta. Toki kuvasin rannan keloja ja metsän valoja ja varjoja. Aurinkolasit haittasivat kuvaamista joten tungin ne taskuuni.

Jatkoin hiihtämistä Kuikkaniemen rantaa pitkin. Lähes etelästä rantametsän läpi paistava aurinko sai aikaan kauniin valon ja varjon mosaiikin järven lumikannelle.

Hiihtelin rantaa pitkin Kuikkaniemen päässä sijaitsevalle kalasaunalle. Hanki petti pahasti täälläkin, mutta tuon vanhan rakennuksen näkeminen kuuluu tapoihini. Maja on kaukana kaikesta, mutta silti joku on nähnyt vaivaa ja tuonut oveen kauniit kalan muotoiset saranat.

Oiva Potinkaran mukaan kalasaunan ovat pystyttäneet Hangasvaaran kylän Härköset 1800-luvulla. Rakennus toimi aiemmin Hangasvaaran pihatupana ja hirret uitettiin rakennuspaikalle Kontiovaaran kylältä saakka. Saunalta käsin kalastivat useat lähiseudun asukkaat. Kesäiltoina muodostui nuotanvedosta eräänlainen kansanjuhla, johon saapui kyläläisiä perheineen. Saunalla on aina välillä asustanut savottalaisiakin. (Suomun suurilta saloilta. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12) Voi vain aavistella mitä kaikkea nuo vanhat seinät ovat saaneet todistaa.

Olin kuulevinani ihmisääniä hiihtäessäni Kuikkanimestä kohti Lapinniemen tulentekopaikkaa. Pysähdyin Lapinsaaren kapeikkoon odottamaan kamerani kanssa. Vastakkaiselta rannalta jäälle laskeutui pitkä raito ahkioita vetäviä hiihtäjiä. Lippukin näytti heiluvat joukon kärjessä. Ajattelin alikersantti Rokan sanoja lainaten: mitäs ny itte luulet, ketähän sieltä mahtaa tulla.

Porukan lähestyessä tunnistin Suomen lipun ja pian selvisi että kyseessä oli Kiljavan opiston eräopaskurssilaiset. Samalla selvisi se vastaantulleen bussin arvoitus.

Tulentekopaikalla oli mukava seurata kurssilaisten toimia. Telttoja nousi paksuun hankeen tallattuihin kuoppiin kiitettävään tahtiin. Iltanuotio-ohjelmaa suunniteltiin ja puita pilkottiin. Juteltiin niitä ja näitä. Kysyivät onko paikka tuttu, sanoin käyneeni vuosikymmenten aikana mieluummin sata kuin muutama kymmen kertaa.

Aika nuotiolla sujui niin joutuisaan, että aurinko oli ehtimässä jo taivaanrantaan. Tuli niin kiireinen lähtö kuvaamaan Lehtosaaren rannan iltavalossa kylpeviä puita, että toisen liukulumikengän side jäi huonosti. Suksi irtosi jalasta kriittisellä hetkellä kun oli kuvaamassa. Jalustalla oleva kamera oli ensisijainen suojelun kohde, joten kupsahdin polvilleni jäälle. Onneksi lumi pehmensi iskua. Polvi kuitenkin vähän kipeytyi mutta kamera säilyi ehjänä.

Suuntasimme Lehtosaaresta Louhelansaaren ohi kohti Aittoniemeä ja sen rannassa olevan saunaa. Aurinko oli sulattanut lumet saunan portailta. Pienestä viimasta huolimatta oli mukava juoda lähtökahvit ja pullat kauniissa maisemassa.

Auringon viimeiset säteet valaisivat Louhelansaaren rantametsän.

Kahvia juodessani tulin kokeilleeksi rintataskuani, ei tuntunut aurinkolaseja. Kävin läpi kaikki taskut laihoin tuloksin. Olin pudottanut aurinkolasini jonnekin pitkän hiihtolenkin varrelle. Vähänkös harmitti.

Sen verran säästäväinen olen, että päätin hiihtää Kaunisniemeen tulojälkiäni pitkin. Mietin mahdolliset paikat, kuvasin Kuikkaniemen rannassa ja itse niemessä. Rannasta niitä ei löytynyt, mutta niemessä komean kelon juurella ne olivat keskellä latua.

Kaunisniemeä lähestyessämme oli jo lähes pimeää. Näimme yksinäisen hiihtäjän vetävän ahkiotaan kohti Lapinniemeä.

Hiihtoretki Sortavalan saarille

Tein neljä vuotta sitten retken Joensuun edustalla oleville saarille joita kutsutaan yhteisellä nimellä Sortavalan saariksi. Selitystä nimelle en ole löytänyt. Kartassa tosin ainoastaan suurin on nimeltään Sortavalansaari sen ympärillä ovat Kalliosaari, Lammassaari, Iso ja Pieni Selkäsaari sekä Heinäsaari.

Kirjoitin silloin blogiini Kalliosaaresta (Pyhäselän saaret 20.4.2018):

Itse saaresta löytyi upeita puuvanhuksia. Osa jo kaatuneita ja osa vielä uljaasti pystyssä. Noissa puissa on luonnetta, jota istutusmetsän ryhdikkäissä puupelloissa ei voi syntyä.

Päätin palata myöhemmin kuvailemaan lisää tätä luonnonaarretta, mutta käymättä jäi. Hyvällä tuurilla sinne vielä uskaltaisi hiihtää, mutta aina ei ole hyvä tuuri. Yli kymmenkiloinen kamerareppu selässä avantoon putoaminen olisi lopullista. Onneksi talvi alkaa taas noin puolen vuoden päästä.

Kului neljä vuotta ennenkuin toteutin aikomukseni retkestä Sortavalan saarille. Vuosina 2019 ja 2020 ei Pyhäselän jäällä ollut juurikaan lunta joten suksiminen saariin jäi väliin. Viime talvena jään päällä lumen alla oli vettä, joten en silloinkaan yrittänyt. Syynä voi tosin olla myös laiskuus tai retkien suuntautuminen muihin kohteisiin.

Lähdin jäälle Koivuniemen rannasta. Aurinko paistoi kirkkaasti lähes pilvettömältä taivaalta. Hiihdin ensin Kalliosaaren rantaan. Kauniista säästä huolimatta ei jäällä ollut rannan konelatua lukuun ottamatta muita hiihtäjiä.

Pysähdyin ihailemaan rannan ruovikkoa. Edessä olevat järviruo’ot olivat Kalliosaaren varjossa, taaemmat loistivat kullankeltaisina ja takana näkyvä Sortavalansaaren ranta oli varjossa. Pitkä polttoväli tekee kuvasta mukavasti kerroksellisen, ainoastaan edessä olevat kohteet ovat tarkkoja.

Kiersin Kalliosaaren aurinkoiselle puolelle jossa tuntui jo selvästi aavistus keväästä. Jäljistä päätellen joku muukin oli käynyt hiihtämässä saaren sisäosissa. Latu tuntui suuntautuvan samoihin paikkoihin, joihin olin itse menossa.

Kalliosaaren rannan komeat tervalepät tuovat mieleeni Porkkalanniemen rantametsät. Siellä on leppien lisäksi tammia, mutta tuulen tuiverrus muokkaa rannan puut samalla tavoin omaleimaisen näköisiksi.

Rannan kivikoissa kasvaa harvinainen punalatva, itse en kesäaikaan ole paikalla käynyt.

Oli aika lähteä tervehtimään Ison Selkäsaaren puuvanhuksia. Siellä ne seisoivat yhä sitkeästi leppeässä iltapäivän valossa. Täälläkin näkyi hiihtäjän jälkiä, oli kiertänyt ihailemassa samoja puita kuin minä. Kyseessä on melko varmasti joko valokuvaaja tai vanhoihin puihin ihastunut luonnonystävä.

Jokainen saaren ikikoivuista ansaitsisi tulla esitellyksi mutta saakoot kukin vuoronsa tulevissa jutuissani. Jos se on puista kiinni, niin niitä tulee vielä useita. Olisi mielenkiintoista nähdä kesäinen saari, mutta se vaatisi venekyydin. Venturista Isoon Selkäsaareen on liian pitkä matka soutuveneellä.

Aika riensi joutuisasti ja aurinko lähestyi taivaanrantaa. Näytti siltä kuin taivaskin olisi ottanut kantaa maailman tilanteeseen. Auringonlaskun keltaiseksi värjäämät pilvet vasten sinitaivasta tukivat nekin Ukrainaa sen taistelussa.

Auringon viimeisten säteiden valaistessa hiihdin Pieneen Selkäsaareen. Taivaalta kuului kirkkaita kilahdyksia, kuin vaskikellon helähdyksiä. Kevät on tulossa, sitä todisti taidokkaasti toistensa ympäri kieppuva korppipariskunta. Korppi on paitsi viisas myös monipuolisen ääntelyn taitava lintu.

Sain vielä ihailla kultaisia järviruokoja illan sinivioletiksi värjäämää hankea vasten.

Patvinsuon metrisillä lumihangilla

Vuoden alku on mennyt takkatulen ääressä kirjoja lukiessa. Lunta on satanut päivittäin, pääosin pakkaslunta mutta välillä myös räntää. Kotipihassakin lunta on lähes metri ja Ilomantsissa ylikin. Mietin Patvinsuolle lähtiessäni miten liukulumikengät kantaisivat raskas kamerareppu selässään hiihtävää.

Kurkilahden parkkipaikalla oli kaksi autoa ja niiden ympärillä hääri kaksi miestä. Hämmästys oli molemmipuolinen kun tunnistimme toisemme. Olemme saman kameraseuran jäseniä. Sain kuulla, että Teretille johti huippu latu-ura heidän tekemänään ja nuotionpohjakin saattaisi olla lämmin. Olivat olleet aamuseitsemästä lähtien liikkeellä.

Oli mukava tarinoida retkillä sattuneista eksymisistä ja muista hauskoista muistoista. Katsastettiin myös liukulumikengät ja pohdittiin niiden hyviä ja huonoja puolia verrattuna metsäsuksiin.

Latupohjaa oli hyvä hiihdellä. Pakkasta oli vain viisi astetta ja tuuli olematon. Toiveissani oli ollut puolipilvinen kuvauspäivä, mutta taivas ei suostunut pilkistämään paksun pilviverhon takaa. Isoja maisemia ei siten kannattaisi kuvata, mutta pieniä kohteita sitäkin paremmin. Jäkälän peittämä mäntyvainaa näytti kuolleelta japanilaiselta bonsaipuulta.

Sain hiihdellä yksin Teretille. Muita jälkiä kuin ystävieni tekemä latu ei näkynyt, joten ainakaan hetkeen ei täällä ole ollut kulkijoita. Hiljaisuus oli täydellinen, ei kuulunut linnunlaulua puhumattakaan autojen tai lentokoneiden äänistä.

Äänten lisäksi puuttuivat lähes täydellisesti myös värit. Männynneulasesten vihreä ja rungon ruskea erottuivat hiukan valkoharmaasta maisemasta.

Teretin puulato on täynnä ensiluokkaista polttopuuta. Ladolle mennessäni upposin kerran vyötäröä myöten hankeen. Takaisin tullessa raskaan puukuorman kanssa upposin lähes joka askeleella. Nuotio syttyi helposti kiitos kuivien puiden ja Karin tekemien tervaslastujen.

Tervaksesta syntyvän savun voimakas tuoksu kuuluu nuotion äärelle. Se tarttuu erinomaisesti myös vaatteisiin. Kotieteinen haisi aamulla, tyttäreni kolmenkymmenen vuoden takaisia sanoja lainatakseni, makkaralta vaikka en makkaraa edes paistanut. Sanonta syntyi lapsuuden retkillä joilla makkaran paistaminen liittyi aina nuotion ääressä istumiseen ja savun hajuun.

Suo ja vanhat metsät ovat omia mielenmaisemiani. Molemmissa luonto on niin koskematonta kuin tässä maassa on mahdollista. Suomesta on vaikea löytää koskemattomia alueita, sillä lähes kaikki metsät ovat jossain vaiheessa tulleet hakaituksi.

Olen aina ihaillut suolla kasvavia koivuja. Niitä kuvatessa aika suorastaan lensi ja illan pimeys yllätti, jälleen kerran.

Pakkasin tavarat reppuun ja lähdin hiihtämään lähes pimeässä kohti Kurkilahtea. En kaivanut repusta otsalamppua, sillä tulolatua pitkin oli helppo hiihtää. Taivaalta heijastui aina ajoittain pieniä valonhäivähdyksiä joita lampun valossa ei olisi voinut havaita.

Olin päättänyt hiihtää perille ilman pysähdyksiä. Kamera pysyisi repussa sillä pimeässä paljain käsin näpertely ei innostanut. Vilkaisu taakse ja taas mieli muuttui. Pilviin oli avautunut aukko, joka muutti yönsinisen maiseman jännittäväksi. Valotusaika oli kolmekymmentä sekuntia jona aikana pilvet liikkuivat jonkin verran kaiken muun pysyessä tuulettomassa säässä paikoillaan.

Ennen Uimaharjua vastaan tuli ainoastaan tyhjiä tukkirekkoja, jotka olivat hakemassa syötävää sellutehtaan kitaan.

Talvipäivä Kolin huipuilla

Jokuja vuosia sitten kuvasin Ukko-Kolin tykkylumimaisemia täysikuun valossa. Kulkeminen kirkkaassa mutta oudossa valossa hiljaa huojuvien kuusten alla jätti pysyvän muistijäljen. Kameroiden kennot ovat kehittyneet huimasti, joten kohinattomien yökuvien saaminen ei olisi enää mikään ongelma.

Kuu oli lähes täysi ja odotettavissa oli ainakin jollain todennäköisyydellä aukkoja pilvipeitteeseen. Olen luonteeltani optimisti, joten suuntasin kohti Kolia. Ensimmäiset aukot taivaalle ilmestyivät Ahmovaaraa lähestyessäni. Saattaisin nähdä kaupanpäälle myös auringonlaskun.

Sain auton melkein funikulaarin viereen sillä syystä tai toisesta liikkeellä oli vain muutamia retkueita. Pistin FFP2 -naamarin kasvoilleni ja kiirehdin hissille, olin ainoa matkustaja. Opastuskeskus näytti olevan remontissa eikä hotellin suunnallakaan ollut liikettä. Vilkaisin maisemaa Pielisen suuntaan, harmaalta näytti. Sen sijaan Herajärven suunnassa aurinko paistoi pilvien välistä. Akka-Kolilta olisi siis parhaat näkymät. Matkalla pysähdyin kuvaamaan artikkelikuvan.

Sain olla yksin Akka-Kolilla ihailemassa maisemaa. Aurinko valaisi etualan hangen ja muutamat männyt, taustan kuusikko oli sensijaan varjossa. Suojasää oli puhdistanut täysin kauimmaiset kuuset lumesta.

Ihminen on tapojensa orja. Hiukan liiotellen voi todeta että Ukko-Kolilla katsotaan aina kohti Pielistä ja Akka-Kolilla juuri vastakkaiseen suuntaan. Ehkä johtuen valon suunnasta huomasin kauniita näkymiä olevan myös muihin suuntiin.

Seurasin mielenkiinnolla pilvisyyden kehittymistä. Taivas selkeni välillä hetkeksi, mutta suunta näytti kuitenkin olevan kohti täysin peitteistä taivasta. Kova tuuli sai pilvet kiitämään.

Jätin Akka-Kolin ja lähdin kohti Ukkoa. Matkalla kohtasin pariskunnan, joka kertoi edellisenä yönä nähneensä elämänsä revontulet. Niiden lisäksi olivat kävelleet kuun valaisemassa metsässä yöllä puolentoista tunnin ajan. Kännykällä otetut kuvat olivat onnistuneet hienosti, jonka sain varmemmaksi vakuudeksi todistaa. Itse sanoin nukkuneeni sikeästi koko taivaallisen näytelmän ohi. Yhdessä toivoimme, että tuleva yö toisi täysikuun näkyviin.

Ukko-Kolin huipulla oli vilskettä. Turun kuvataideakatemian opiskelijat olivat kuvaamassa locus classicuksella. Itseäni ilahdutti yksi Asahi Pentax Spotmatic ja Zenza Bronica. Nostin hattua urheille opiskelijoille. Ensimmäinen peilikamerani oli Spotmaticia seurannut Asahi Pentax KM joka on yhä täysin kuvauskunnossa.

Otin muutaman otoksen siihen perinteiseen suuntaan mutta tähän päädyin laittamaan kuvan Kolin ehkä tunnetuimmasta männystä. Vai onkohan Mäkrän mänty vielä tunnetumpi.

Kaivoin takin taskusta eväspähkinäpussia ja kuinka ollakaan sieltä tipahti maahan musta FFP2 -maski. Tuulenpuuska lennätti sen alas rinnettä. Olisi törkeää jättää musta naamari kansallismaisemaan, joten ei muuta kuin hankeen.

Kehuskelin edellisessä tarinassani Heinävaaralta, miten housujen lumilukot ovat helpottaneet hangessa liikkumista. Polveen asti ulottuvassa hangessa kulkeminen onnistuu tasamaalla varsin hyvin, mutta nyt lunta oli koko jalan syvyydeltä ja vielä rinteessä. Ei ollut helppoa, hiki nousi pintaan. Otin muistoksi kuvan komeasta kivipaadesta. Surkea kuusi kuvasi omaa oloani, mutta naamarin sain pois maisemaa pilaamasta.

Polulla sattui kulkemaan ulkomaalaisia retkeilijöitä. Hieman ihmettelivät touhujani ja taisivat vähän naureksiakin.

En noussut Paha-Kolille, sillä rinne näytti liukkaalta ja tuuli olisi saattanut heittää näin kevyen hepun alas. Jatkoin sen sijaan tuttua reittiä Kolinuuron reunaa pitkin. Kävi selväksi, että kuutamokuvia ei tänä iltana kuvattaisi. Pilviä kertyi taivaalle entistä enemmän.

Päätin kotoa lähtiessäni jättää lumikengät varastoon. Useimmat polut oli tallattu helposti kuljettaviksi, mutta askel sivuun upotti ja syvälle. Ja sinne sivullehan sitä oli päästävä kuvaamaan. Myös Kolinuurolta Mäkränaholle vievä polku oli vain muutamien lumikenkäilijöiden tallaama.

Metsä polun varrella näytti satumetsältä. Valo väheni nopeasti ja näin viimeisen välähdyksen laskevasta auringosta tykkypuiden pienestä aukosta.

Oli löydettävä muuta kuvattavaa kun kuu ja aurinko kieltäytyivät näyttäytymästä. Lumeen oli jäänyt merkillinen aukko josta pilkisti keltaisen jäkälän peittämä kivenlohkare. Lumen peittämät oksat muodostivat mielikuvitustani ruokkivan eläinfiguurin.

Alkuperäiset suunnitelmani kuutamometsän kuvaamisesta eivät onnistuneet, mutta en ollut kuitenkaan pettynyt retkeeni. Näin komeita maisemia ja löysin monia kauniita yksityiskohtia, joiden ohi olisin muissa olosuhteissa ehkä kävellyt huomaamatta.

Uuron rinteessä kasvava kuusi paljasti kuuran peittämän sisimpänsä. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ihmisen kylkiluut. Vastarinteen kuuset taas toivat kuvaan ryijymäisen tunnelman.

Heinävaaran talvinen kylämaisema

Tiistaina 11.1. 2022 Joensuu oli Suomen kylmin paikka. Aamulla oli pakkasta rapiat kolmekymmentä astetta, tosin puoleltapäivin enää kaksikymmentäviisi. Luonto näytti keittiön ikkunasta katsottuna kuuran koristamalta ihmemaalta.

Miltä mahtaa näyttää Heinävaaran maisemissa. Nautin vielä kupin kuumaa kahvia kera italialaisen hedelmäkakun, jota muuten kutsumme lembasiksi.

Puen päälle paksun kerroksen lämmintä ja jalkaan taas kunnon flotuumet. Olen huomannut, että toppahousujen lumilukko on todella kätevä peli. Pieniin trompimisiin hangessa ei tarvitse laittaa jalkaan lumikenkiä, siitä vaan hankeen, kunhan hangen paksuus ei ylitä jalkojen pituutta.

Aurinko paistaa pakkasusvan läpi kun lähestyn Heinävaaraa. Näkymä on henkeäsalpaavan komea kuten artikkelikuvasta näkyy. Puut ovat paksun kuuran peitossa ja valo pehmeän kirkasta.

Ajelen kohti Heinävaaran huippua. Eikä tie olekaan mikään turha, vaan se on 1600-luvulta peräisin oleva Tohmajärven vanha maantie. Aivan kuin historian tuntisi tiellä kävellessä. Vanhat kylät huokuvat entisten sukupolvien elämää. Saman tunteen kokee esimerkiksi Mönnin, Selkien ja Keskijärven kylillä. Heinävaaran kylä mainitaan ensimmäisen kerran maakirjoissa 1618. Kylän asukkaina olleet ortodoksit pakenivat Venäjälle 1600-luvun puolivälissä ja tilalle muutti luterilaisia Savosta.

Tunnen lukkarinrakkautta Heinävaaraa kohtaan sillä äitini isoisä lähti Martikkalasta aikoinaan kohti Nivalaa.

Vanhat ladot ja talot ovat osa Heinävaaran viehätystä. Täytyy toivoa, että ne säilyvät kylää komistamassa. Pientä huolta herättää, että muutamista taloista ei enää nouse piipuista savua pakkasilmaan.

Ei Heinävaarakaan ole säästynyt täysin metsänhoidollisilta toimenpiteiltä. Vaaran rinteeseen on hakattu melkoinen aukko. Taitaa olla niin, että paras aika nauttia luonnon kauneudesta on juuri keskitalvi, sillä hakkuista jäänyt rujo rytö on peittynyt pehmeän lumivaipan alle.

Pellon reunalla kasvaneet pajut ja muutama kuusi on jätetty peittämään näkymää avohakkuulle. Paksun lumen peittäminä ne muodostavat kuin potemkinin kulissit.

Tammikuun alun päivä on lyhyt. Aurinko liippasi taivaanrantaa jo ennen kolmea. Usvasta johtuen maisema oli auringonlaskuun päin oranssin keltainen ja vastakkaiseen suuntaan sinisen violetti. Usvaverho oli juuri sopivan paksuinen, se ei estänyt valon tuloa vaan mahdollisti kuvaamisen suoraan kohti aurinkoa. Vanhana dia-aikana moista kuvaa ei olisi voinut edes harkita.

Vanhat ladot ja riihet tekevät maisemasta ainutlaatuisen. Kuuset ovat saaneet kasvaa rauhassa riihtä suojaamaan.

Heinävaaran rinteillä kasvaa komeita kuusia. Myös aiemmin mainitsemalla aukolla on ollut kannoista päätellen varsin järeä kuusikko.

Pohjois-Karjalassa on tänä talvena todella runsaasti lunta. Heinävaarallakin lunta oli arviolta yli puoli metriä. Vanhan sanonnan mukaan talven lumista on tammikuun alussa satanut vasta puolet. Kuinkahan kuuset kestävät tykyn kertymisen.

Kävin kääntymässä Heinävaaran tsasounalla. Aurinko oli jo laskenut ja valo muuttunut sävyttömäksi. Lähdin kotimatkalle ja jos jotain kuvattavaa vielä ilmenisi niin autossahan on jarrut.

Ääriolosuhteet saavat aikaan parhaat kuvausolosuhteet. Se tuli nähtyä tälläkin retkellä, taivaan värit muutuivat hetkessä. Kova pakkanen ja ilmassa oleva jäähile yhdessä mailleen painuneen auringon viime säteiden kanssa värjäsi maiseman uskomattoman kauniiksi. Jarruja tarvittiin. Otin kuvan lähes samasta paikasta kuin tullessani, mutta nyt alamäkeen.

Muutama satametriä alaspäin ja taas oli pysähdyttävä ihastelemaan taivaan uusia värejä. Kaukana siintävä metsä näytti häipyvän pehmeästi oranssiin horisonttiin. Metsään tehdystä aukosta oli edes tämä pieni hyöty.

Olin jo kääntymässä Selkien tietä kohti Joensuuta kun näin taivaan loiston ja komean vanhan pihapiirin. Mikä mahtaa olla tuo pieni mökki suuren koivun alla?