Salminuuron vesiputous

Salminuuro on parikymmentä kilometriä pohjoiseen Kontiolahden keskustasta. Sinne ei ole helppo löytää vaikka se on lähellä Kajaanintietä. Alueella ei ole polkuja eikä minkäänlaisia opasteita. Lähdin kamerakaveri Samille näyttämään tietä uuron pohjalle ryöppyävälle putoukselle.

Reitti putoukselle on sangen vaativa, kuten nimen liitteestä uuro voi päätellä. Ensin on löydettävä turvallinen paikka laskeutua jyrkännettä alas ja sitten vielä ylitettävä uuron pohjalla oleva hyllyvä suo. Sen alla virtaa puro kohti Kalliojärveä. Olen ylittänyt tuon suon kymmeniä kertoja, mutta silti mielessä pyörii ajatus, mitä jos jalka menee läpi sammalmatosta.

Ylitys onnistui meiltä hyvin ja jatkoimme suon reunaa pitkin kohti putousta. Ruska oli puissa jo ohi, mutta suon ruska jatkui komeasti. Voimistuva kohina kertoi määränpään lähestyvän. Vähäsateisesta syksystä johtuen putouksessa oli melko pieni virtaus, mutta siitä huolimatta näky herätti kuvausvietin.

Sillä aikaa kun kuvasin putousta alhaalta oli Sami kiivennyt jyrkkää rinnettä pitkin sen yläpäähän. En ole aikaisemmin sinne kaahinut, mutta reitin nähtyäni lähdin sinne minäkin. Ja kyllä kannatti. Puro laskeutuu kohti putousta vanhassa metsässä.

Olimme lähteneet Joensuusta kolmelta ja aika oli rientänyt vilkkaasti hienoja maisemia kuvatessamme. Valoa vanhan metsän pohjalla oli vähän, joten valotusajat tulivat pitkiksi, vaikka säädin kameran ISO-arvoakin suuremmaksi.

Virtaava vesi näyttää kuvassa sumealta kun valotusaika pitenee. Lopputulos jakaa katsojien mielipiteitä. Purossa veden mukana kiitävät kuplamuodostelmat saivat aikaan kuvassa näkyvät vaaleat viivat. Tähän ne sopivat mielestäni hyvin.

Jyrkänteen päällä rymyämisen jälkeen maistui kahvi ja eväät. Kiertelimme vielä suon reunassa ihailemassa ruskaa ja vastapäisen kallioseinämän kuusia. Kävelin osittain kaatuneen koivun alle ja näkymä muuttui suorastaan absurdiksi. Puu näytti kasvavan ylösalaisin ja sen jäljellä olevat keltaiset lehdet loistivat tummaa taustaa vasten kuin pointillistisen taiteilijan tekeminä.

Harmaa sää vahvisti suon värejä. Tyyni sää sai aikaan komeat heijastukset lammen pintaan. Rannalla kasvavat lämpimän oranssinkeltaiset heinätupsut pomppasivat esiin kylmän sinisestä vedenpinnasta.

Kävimme vielä Kallojärven päässä ennen suon ylitystä. Omien tulojälkien etsiminen oli varmin tapa päästä kastumatta hyllyvän sammallautan yli.

Jyrkkää paluureittiä kiivetessäni näin kaatuneen kuusen kyljessä loistavan jotain sinistä. Lähempää tunnistin sen jonkinsortin kääväksi. Vaikuttiko hämäryys ja suuri kosteus siihen, että kääpä näytti lähettävän sinistä valoa.

Salminuuro näyttää rotkon reunalta koko komeutensa. Omasta mielestäni se on jopa monipuolisempi luontonsa puolesta kuin tunnetumpi Kolvananuuro. Yhtä syvä Salminuuro ei toki ole, mutta sen pohjalla oleva suo ja lukuisat pienet lammet sekä tietenkin putous nostavat sen arvoa.

Paluumatka Joensuuhun sujui vaihtelevasti. Viisikymmentä metriä ennen Kajaanintietä tukkirekka plokkasi tien. Jouduimme odottamaan puoli tuntia tukkien lastaamista. Aika sujui kuitenkin leppoisasti jutellessa ja Mark Knopleria kuunnellen. Totesimmekin toisillamme olevan hyvä ja yhteinen musiikkimaku.

Paha Oinasvaaran rotko

Paha Oinasvaara sijaitsee Patvinsuon kansallispuiston kupeessa lähellä Hiienvaaran ampuma-aluetta. Aikomuksenani on ollut jo pitkään käydä Paha Oinasvaaralla ja sen rotkossa. Olen tutkinut paikkaa kartasta ja miettinyt, mitä kautta sinne olisi helpoin päästä. Siirryin aikomuksesta toteuttamiseen, kun sain kameraseuran lauantaikävelyllä Karilta hyvät ohjeet siitä miten rotko löytyy.

Aamun sade muuttui iltapäivällä puolipilviseksi, juuri sopivaksi valokuvausretkelle. Ostin kunnon eväät Uimaharjun Viipukasta ja jatkoin Uimaharjun tietä kohti Paha Oinasvaaraa. Auton jätin Saahkarinvaaran tieltä kääntyvän metsäautotien varteen. Polku perille löytyi hyvien ohjeiden avulla helposti.

Alkumatkasta polku kulki tiheässä pusikossa ja aloin jo epäillä vastaisiko paikka odotuksiani. Onneksi rytöä oli vain parisataa metriä. Maasto muuttui kauniiksi kengasmetsäksi. Vielä muutama kymmenen metriä ennen määränpäätä Paha Oinasvaara kätki salaisuutensa.

Korsu putkahtaa esiin kuin tyhjästä, sillä se on rakennettu suoraan kalliorepeämän eli rotkon päähän. Samalla paikalla on ollut ennen nykyistä korsua jonkin sortin piilopirtti, jota ilmeisesti myös neuvostodesantit olivat käyttäneet jatkosodan aikana terrorisoidessaan lähikyliä.

Nykyisen korsun ovat rakentaneet Onttolan rajajääkärikomppanian varusmiehet vuonna 2004. Korsun sisällä on kamiina, joten siellä voisi majoittua myös keväällä ja syksyllä. Talvella tilanne voi olla toinen, sen verran harvoilta seinät osin näyttivät. Makuutila ei pieneltä porukalta lopu, sillä kerroslaverit ovat leveät.

Rotkolla ei ole nimeä, mutta liittyisiköhän etuliite paha Oinasvaaran edessä tähän. Voisin kuvitella, että pimeässä kulkiessa tuo yhtäkkinen kymmenen metrin pudotus kuiluun on voinut koitua jonkun kohtaloksi. Kun rotkoa lähestyy sivulta on sen huomaaminen vaikeaa sillä mikään muuten tasaisessa ja helppokulkuisessa kangasmaastossa ei varoita pudotuksesta.

Tunnelma rotkon sisällä on satumainen. Sen leveys on kapeimmillaan vain noin puoli metriä ja leveimmilläänkin vain muutamia metrejä. Kallioseinät nousevat molemmin puolin pystysuoraan tai jopa sisäänpäin kaareutuen noin kymmenen metrin korkeuteen.

Rotkon pohja on kirkkaan vihreän sammalen peitossa. On myös ihmeellistä, miten kookkaita puita siellä mahtuu kasvamaan. Rotkon seinät ovat kuin päällekkäin ladotuista valtavista kivistä kootut. Kivien saumoissa kasvaa saniaisia, jotka olivat nyt saaneet syksyn kultaisen värin.

Paha Oinasvaaran laella ei kasva vanhoja puita, mutta ruskan kirjomana ja erilaisten kalliopaljastumien täplittämänä metsä on varsin kaunista. Paikoin on myös maahan sortuneita keloja, joten jossain vaiheessa täältäkin järeitä puita on kaadettu. Nykyisin alue on suojeltu, joten metsä saanee kasvaa rauhassa aikuiseksi.

Evästelyn jälkeen olin niin voimissani, että jatkoin retkeä metsäautotien toisella puolella olevalle vaaralle. Siellä huomiotani kiinnittivät komeat jäkälien peittämät siirtolohkareet. Kiipesin vaaran laelle ja jatkoin kohti etelää. Aurinko pilkisti välillä kirjomaan jo muutenkin värikästä metsänpohjaa.

Vaaran laella oli helppo kulkea sillä Pohjois-Karjalassa tyypillinen pihlajapöheikkö puuttui tyystin. Mitä pidemmälle kuljin, sitä komeammaksi maisema muuttui. Täällä oli komeita keloja ja mahtipetäjiä.

Kalliojärven kierros

Joensuun kameraseuralla on tapana lähteä kerran kuussa lauantaikävelylle. Rennossa seurassa kuljetaan kauniissa maisemassa, kuvataan ja jutellaan mukavia. Tällä kertaa kävelimme Kalliojärven kierroksen, joka on 3,5 kilometrin pituinen ja kiertää rotkomaisen Suuren Kalliojärven ympäri.

Matkaan lähti kymmenisen kameraseuralaista ja viisi omasta kohortistani. Päivälle oli luvassa pientä tihkua ja puolipilvistä säätä.

Jätimme autot Koppelomäen parkkipaikalle ja lähdimme kohti Kalliojärveä. Reitti päätettiin kiertää vastapäivään ja kamerat kaivettiin repuista heti polun laskeuduttua rotkolaaksoon. Soistuneen pikkulammen rannalla oli syksy värjännyt maiseman kirkkaan keltaiseksi.

Polku noudattelee aluksi Suuren Kalliojärven rantaa. Useat poikkeamat polulta lammen rantaan kertovat, että muutkin ovat käyneet ihailemassa vastapuoleisen rannan jylhiä kalliojyrkänteitä.

Sää oli aluksi pilvisen harmaa ja näytti pahasti siltä, että saisimme ennen pitkää kunnon sadekuuron niskaamme. Toisaalta pilviverho oli kuitenkin sen verran ohut, että aurinko pääsi aina välillä pilkahtamaan pilvien lomasta. Hyvällä tuurilla kamera saattoi olla juuri oikeaan suutaan tarkennettuna, kun valo muuttui kymmenen sekunnin ajaksi kauniiksi.

Kuvaaminen ei rajoittunut reitin varrella pelkästään maisemiin. Sekä polun pohjalta että avokallioilta paljastui upeita kiviä. Aaltomaiset muodot ja erikoinen väri panivat mielikuvituksen liikkeelle. Alla olevassa kuvassakin voi hyvää mielikuvitusta käyttäen nähdä vaikkapa metsän henkiä.

Lammen puolivälissä polku poikkeaa rannasta kohti Pientä Kalliojärveä. Suuresta Kalliojärvestä Pieneen Kalliojärveen virtaavan puron varrella syksyn läheisyys näkyi keltaisten koivunlehtien runsaudesta.

Polun hankalimmat osuudet ovat Kokonvaaran rinteillä. Märät puunjuuret ovat liukkaita ja nousut jyrkkiä joskin onneksi lyhyitä.

Lammen eteläpään jälkeen lähdetään nousemaan kohti tulipaikkaa ja laavua. Polun varrella on komeaa mänty- ja kuusimetsää. Haistoin hyvissä ajoin ennen tulipaikkaa makkaran hajun, kuten vanhin tyttäreni lapsena kutsui savunhajua. Omat kotijoukkoni olivat sytyttäneet nuotion ja odottamassa olikin paistetut nakit.

Arveluni säästä osoittautui oikeaksi. Vettä tuli aluksi vain kiusasateen tyyppisesti enkä viitsinyt kaivaa sadeviittaa päälleni repusta. Ehdimme parahiksi laavulle, kun kunnon sade alkoi. Porukka hakeutui puiden suojaan ja laavuun kastumista pakoon. Onneksi sadekuuro oli lyhyt.

Vain muutama minuutti sadekuuron jälkeen aurinko paistoi muuttaen maiseman aivan uudenlaiseksi. Erinomainen kuvaussää kaikenkaikkiaan. Sateella tulee kuvattua harvoin, vaikka silloin mahdollisuus saada erilaisia kuvia on aurinkoiseen säähän verrattuna suuri.

Lauantaikävely täytti odotukset. Tuli ulkoiltua ja vietettyä aikaa ystävien seurassa ja samalla syntyi myös muutamia kelvollisia kuvia puhumattakaan mukavista muistoista.

Lulledalenin metsäpolku

Etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa Kilpisjärven tien varrelta ja sellainen löytyi Vandreguide -kirjasesta. Sen mukaan Lulledalenin metsäpolun varrella kasvaa kuuttatoista eri kämmekkälajia. Aikanaan kuvasin oikeastaan pelkästään näitä kasveja, joten oli selvää, että pysähtyisimme siellä. Kirjasen mukaan polku kulkee myös rauhoitetun metsän läpi.

Suurin osa joukostamme oli lähtenyt jo edellisenä päivänä kohti Suomea ja olimmekin nyt kahdestaan liikkeellä. Noin kymmenen kilometrin päässä Skibotnista kohti Kilpisjärveä on tiellä viitta vasemmalle Lulledaleniin ja sinne käännyimme. Pysäköintipaikalla oli suomalainen perhe aloittelemassa ruokailua lähtiesssämme polulle.

Alkumatka ei metsän osalta säväyttänyt, se muistutti tavallista suomalaista nuorta mäntymetsää. Sen sijaan yövilkkojen valtava määrä metsänpohjassa nostatti odotuksia.

Kuljimme alkumatkan nenä maassa, mutta siitä huolimatta emme löytäneet kuin viisi erilaista kämmekkälajia. Jos olisimme olleet liikkeellä kuukautta aiemmin, olisi lista ollut varmasti huomattavasti pidempi.

Eräässä polun notkossa löysimme melkoisen määrän tikankontteja, jotka olivat kukkineet ajat sitten. Tuo esiintymä kertoo maaperän kalkkista. Tämä varmistui polun varrella olevasta opastaulusta, jossa kerrottiin yhdeksi rauhoituksen syyksi juuri mäntymetsän pohjan kalkkipitoisuuden.

Reitin kiertosuunta on valittu onnistuneesti, sillä mitä pitemmälle kuljet, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuvat. Komeat vanhat aihkit vasten takana häämöttävää tunturin rinnettä saivat mielen kohoamaan.

Norjan hulppeat tunturimaisemat saivat minut miettimään mitä meillä Suomessa on tarjottavaksi niiden vastineeksi. Ensimmäisenä tuli mieleeni ne vanhat metsät, jotka vielä ovat säästyneet hakkuilta. Siinä meillä on aarre, jota tunturimaasta ei löydy. Toivottavasti yhä useammat ymmärtäisivät niiden arvon.

Komea oranssinpunainen männynkylki loisti jo kaukaa polulle. Harvoin näkee yhtä voimakkaita värejä kelon kyljessä. Vaikuttakohan pohjoinen sijainti ja kovat kasvuolosuhteet värin intensiteettiin.

Olin kuunnellut jo pitkän aikaa kaukaa kuuluvaa kohinaa. Tuuliko siellä puissa kohisee vai voisiko siellä olla koski. Vandreguide -kirjasen reittikuvauksessa ei kuitenkaan ole mainintaa mistään koskesta. Joet ja kosket ovat Norjassa ilmeisesti niin tavallisia, että niitä ei erikseen mainita.

Polku laskeutui kosken reunalle. Yläjuoksulla näkyi kerrassaan upea rotko, josta joki ryöppysi alas. Rannat olivat sen verran jyrkät, että en edes haaveillut joen varteen kaahimista ja rotkon kuvaamista.

En ole koskaan aiemmin laittanut kahta kuvaa samasta kohteesta kirjoitukseeni. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. En pelkästään sen vuoksi, että putous on todella upea.

Norjalaiset ovat tunnettua peikkokansaa. Tromssassa on peräti peikkomuseokin, jonne tosin emme ehtineet. Kun kotona katsoin tuota alla olevaa kuvaa, en enää ihmetellyt peikkojen suosiota. Näin itse tässä kuvassa ainakin kaksi peikkoa ihmettelemässä putouksen kuohuja.

Metsäpolun alkupuolella olin ollut vähän pettynyt sekä maisemiin että löytymättömiin kämmeköihin. Opastauluissa oli korostettu metsän monipuolisuutta, jota sitäkään ei ollut havaittavissa.

Reitin loppuosuus taas ylitti kaikki toiveeni. Komea putous, ryöppyävä joki ja taustalla tunturit. Korkeilla kallioilla kasvoivat vanhat hongat ja laaksoon laskeuduttaessa maisema muuttui lähes lehtomaiseksi koivikoksi. Lähdimme kohti Kilpisjärveä tyytyväisinä tähän vähän yli kolmen kilometrin mittaiseen luontoretkeen.

Ilta Patvinsuon Lakkapolulla

Lakkapolun parkkipaikka oli tyhjä kaartaessani sinne. Tämä oli odotettavissa sillä kello lähenteli jo iltakahdeksaa. Saisin ihailla illan taittumista kesäyöksi yksinäni.

Olen kiertänyt Lakkapolun lukemattomia kertoja ja löytänyt sieltä monia mielenkiintoisia kohteita. Surkansuolla kasvaa esimerkiksi kämmeköitä joiden arvelin olevan nyt parhaassa kukinnassa. Ennen maisemiin hurahtamista kuvasin pääasiassa kämmeköitä ja myös tutkin niitä. Olin erityisesti kiinnostunut liuskakämmeköistä ja niiden risteymistä.

Tutulla paikalla kukkikin komeita punakammeköitä ja myös muutamia sen ja maariankämmekän risteymiä. Kasvupaikka on harvinaisen karu punakämmekälle ja lisäksi ne poikkeavat monilta ominaisuuksiltaan tavallisista lajin edustajista. Voisiko kyseessä olla joku itäinen variaatio?

Tällä kertaa kasvien kuvaaminen sujui ilman kommelluksia. Viimeksi onnistuin tuulen avustuksella kaatamaan jalustan ja kameran sillä seurauksella, että makro-objektiivini hajosi päreiksi.

Lakkapolun reittiä on muutettu jonkin verran ja samalla loppuun trampattuja pitkoksia on korvattu uusilla. On mielenkiintoista nähdä, miten puutappeja korvaavat järeät naulat pitävät lankut paikoillaan. Pimeässä ilman lamppua kulkiessani olen monesti kompastellut pintaan nousseisiin puutappeihin. Voisi kuvitella, että lankusta törröttävien naulojen havaitseminen olisi vieläkin vaikeampaa.

Suon itäreunaan päästessäni aurinko paistoi jo melko matalalta. Sarat loistivat vastavalossa kauniisti. Tein pienen lenkin suolla ja tarkistin samalla polun nimikkomarjan satonäkymät. Marjaa on tulossa runsaasti, mutta lakkaämpärin etsimisellä ei kuitenkaan ole vielä tulenpalava kiire.

Suolla on aina pieniä lentäviä seuralaisia ja niin oli nytkin. Sääskiä oli normaali määrä, mutta mäkäriä tuntui olevan tavallista enemmän. Perinteiseen tapaan ne tunkivat silmiin ja korviin. Sain pureman oikean silmäni alaluomeen. Nuorena moisesta olisi seurannut silmän umpeen muurautuminen, mutta nyt muistoksi jäi ainoastaan pieni punainen puremajälki. Jotain hyötyä on tästä iän karttumisestakin.

Laskeuduin lintulavan kohdalta suolle. Se tuntui sen verran kuivalta, että uskaltauduin menemään vaelluskengillä pienen suolammen rantaan. Artikkelikuvassa pilvet peilautuvat lammen pintaan ja hyvällä mielikuvituksella voi aavistaa Surkanlammen pienen harjun takana.

Kiersin suon kohti sen takana olevaa ikimetsää. Kuljin metsässä niin innoissani että olin menettää auringonlaskun. Aurinko laskisi pian harjun puiden taakse vaikka varsinaiseen h-hetkeen oli aikaa vielä lähes tunti. Ehdin onneksi kuvata suota lämpimässä sivuvalossa ja etualalle löytyi maahan sortuneen ikihongan juurakko.

Sää oli suosinut koko retken ajan. Sadetta ei tullut ja taivaalle nousseet pilvet mahdollistivat auringonlaskun jälkeisen värinäytelmän. Lompsin varovasti avosuolle tuota näkyä kuvaamaan ja havaitsin vasta nyt myös Kuun ilmestyneen pilvien takaa.

Suon ylitin mättäitä pitkin hyppimällä. Sen olen vuosien kuluessa oppinut että märällä suollakin voi kulkea melko huoletta, kunhan astuu selkeitten saramattäiden päälle eikä pysähdy turhia miettimään. Hyvin rasvatut vaelluskengät pysyivät kuivina vaikka välillä suovesi nousi huolestuttavan korkealle.

Oli mukava istahtaa komean kelon vierelle nauttimaan eväistä ja kahvista. Minulta on joskus kysytty, että asunko Patvinsuolla ja että enkö jo kyllästy näihin maisemiin. Taitaa olla juuri päinvastoin, mitä enemmän siellä retkeilen sitä upeammalta sen suot ja ikimetsät tuntuvat.

Palasin lintulavan alla olevan lammen rannalle samoja askelmerkkejä noudattaen. Lammen pinta oli peilityyni ja heijasti auringon värjäämät pilvet. Lammen pinnasta nousi ajoittain usvahattaroita, mutta en saanut niitä kuvaan sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Usvaa olisi melko todennäköisesti tulossa, mutta vasta auringon noustessa olosuhteet olisivat kuvaamiselle optimaaliset. Neljän tunnin odottaminen tuntui turhan pitkältä, joten lähdin kohti autoa.

Yöt ovat jo hieman pimentyneet vaikka juhannuksesta ei ole vielä montaa viikkoa. Otsalamppua ei vielä tarvinnut sentään kaivaa esiin repusta. Suolla oli täysin hiljaista sillä retkeäni tarkkaavaisesti seurannut lirokin oli vaiennut ja mennyt yölepopuulle.

Kotiin ajellessani usvaa nousi niin märästä asfaltista kuin tienvarren hakkuuaukoiltakin. Jospa seuraavalla kerralla lähdenkin liikkeelle vasta muutamaa tuntia ennen auringonnousua.

Riisitunturilta Liittolammille

Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.

Edellispäivänä Korouomalla pohdittiin mahtaako Riisitunturin parkkipaikka olla täpötäynnä. Ei ollut, meidän lisäksi paikalla oli yhden käden sormilla laskettava määrä autoja. Harmikseni myös kahvila oli visusti kiinni. Ilmeisesti sesonki alkaa vasta sitten kun hyttysetkin heräävät kiusaamaan kulkijaa.

Nousu Riisille sujui ilman ongelmia, sillä edellisten päivien unteluus ja hervakkuus oli poissa. Jalka nousi taas kevyesti ja intoa riitti myös maisemien ihailuun. Polunvarren metsä on kuin puisto sillä pensaat loistavat poissaolollaan.

Tuntui hupaisalta, että juuri kun oli kiivetty tunturin huipulle, lähdettiinkin laskeutumaan alaspäin kohti Uusilammin laavua. Heti alussa vastaan tuli pariskunta, joka sanoi yöpyneensä Liittolammilla. He kertoivat että paikka on tosiaan paratiisimaisen kaunis. Vähän ihmettelin kaksikon punaisia poskia ja kommenttia, että onneksi nousu loppuu. Kommentti sai pian sisältöä, sillä matka alas laavulle oli pelkkää alamäkeä ja paikoin melko jyrkkää. Tuo olisi kiivettävä paluumatkalla.

Ennen Uusilammin laavulle tuloa ylitimme Riisisuolta tulevan puron. Rentukat kukkivat kauniisti vehmaalla puronpientareella. Vesi oli kirkasta, vaikka tulikin suoalueelta.

Kirintövaaralle menevä polku erkanee pian laavun jälkeen Riisin riettaan polusta. Tunnelma risteyksessä toi mieleen moottoritieltä kylätielle poistumisen. Riettaan polku on lähes koko matkaltaan sorastettu ja pitkoksetkin uusittu. Kirintövaaran on perinteisen vähän käytetyn polun oloinen. Sielläkin tosin pitkoksia ollaan uusimassa.

Karttaharjoitusta tehdessäni mietin millainen paikka Hevonharja mahtaa olla. Polku näytti kulkevan jyrkänteen reunaa pitkin ja toisella puolellakin oli melko jyrkkä rinne. Polku nousikin melko jyrkästi kapean harjun päälle. Sen korkeus yllätti ja rinteen alla oleva komea louhikko sai ajatukset liikkeelle. Voisiko tuossa olla muinaisranta.

Harjulla kasvoi komeita aihkipetäjiä ja niiden seurana keloja pystyssä ja maahan sortuneina. Tunnelma oli kalevalainen ja kuvittelinkin sinne mielessäni Elias Lönrotin sekä Samuli Paulaharjun keruureissuillaan.

Odotin jännityksellä saapumista Liittolammille. Polku kiemurtelee mielenkiintoisten kalliomuodostelmien läpi. On jykeviä aihkeja ja kalliojyrkänteitä. Kun lampi viimein puikahtaa esiin on heti todettava, että ei JV liioitellut. Laavusta aukeava maisema on kaunein näkemäni ”laavumaisema”. Ainoastaan Tuupovaaran Vekaruksella keskellä jokea pienellä saarella oleva laavu yltää lähes samaan. Valitettavasti kuvausolosuhde, suora auringonpaiste, esti näkymän onnistuneen dokumentoinnin.

Lammen vastarantaan laskeutuu komea rinnesuo. Liekö lammen päässä oleva pieni kalliokohouma puineen ollut ennenmin saari, ainakin sellaiseksi se on helppo kuvitella.

Söimme eväät ja joimme kahvit Liittolammen laavulla. Paluumatkalla kiertelin tutkimassa aiemmin mainitsemaani kalliomuodostelmaa. Sen läpi oli kallioon avautunut pitkä rotko. Siihen virtasi vettä yläpuolella olevasta märästä suonpläntistä.

Jyrkänne oli paikoin niin korkea ja jopa sisään kääntynyt, että sitä on voitu käyttää peuranmetsästyksessä. Yritin katsella olisiko kalliossa jälkiä menneistä metsästäjistä, mutta en löytänyt piirroksia. Näen sen sijaan kalliossa suuren peuran, jonka luonto on tehnyt.

Ennen Hevonharjaa olevilla pitkospuilla pysähdyin ihailemaan taivaalle nousseita pilviä. Päivä oli tähän asti ollut lähes pilvetön. Suon lampareen pinta oli tyyni ja sain siihen heijastumat pilvistä.

Pohdin vielä Hevonharjalle noustessani, että pitäisi katsastaa se komea kivijata harjun alla. Laiskuus ja kuljettu pitkä matka voittivat tällä kertaa. Puolustuksekseni on sanottava, että rinne alas on lähes pystysuora ja kamerareppu painava.

Tarinassani Korouomalta kerroin, että suurien maisemien kuvaaminen on haastavaa ja kuvaankin siksi myös pieniä yksityiskohtia. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi polun vieressä kasvaviin saramättäisiin. Ne loistivat neonvihreinä ruskeiden männävuotisten varsien keskeltä. Lopputulos oli vähän auringonkukkamainen.

Nousu takaisin tunturiin oli juuri niin raskas kuin olin ajatellut. Noin kilometri jatkuvaa nousua. Oli pakko pysähtyä aina välillä vetämään henkeä. Toisaalta samalla tuli ihailtua yhä paremmin näkyviä maisemia. Voimia oli jäljellä ja päätimme kiertää vielä Rääpäisyn.

Vastaan tuli pieni retkue joka oli matkalla Uusilammin laavulle. Heillä oli kuulemma kiire, sillä tulossa oli kahden tunnin päästä ukkosrintama. Meille ei tullut kiire, mutta ukkosta oli pilvien perusteella kuitekin odotettavissa.

Ikkunalammelle en pysähtynyt kuvaamaan sillä olen kuvannut tuota maisemaa aiemminkin enkä uskonut saavani siitä mitään uutta esiin.

Pysähdyin sen sijaan tutulle paikalle, josta näkyy Rukan rinteet, Valtavaara ja Konttainen. Taivas itään poikkesi täysin lännen ukkosrintamasta.

Sesonki ei ole Riisillä alkanut, sillä koko päivän aikana näimme noin kymmenen muuta retkeilijää. Mukava oli liikkua autioilla poluilla kun ei sääskiäkään ollut seurana.

Korouoman rotkolaakso

Kävin muutamia vuosia sitten kuvausreissulla Korouoman rotkolaaksossa. Kehuin paikan kauneutta sen verran vuolaasti, että vaimo kiinnostui paikasta. Nyt oli aika toteuttaa tuo retki. Suunta kohti Posion Kirintövaaraa. Aikaa matkaan kului hyvinkin entisen elämän työpäivän mitan.

Lähdimme oikomaan jäseniämme vaikka kello oli jo illasssa. Suuntasimme kohti Karitunturia. Tunsin heti ensi kilometreistä lähtien, että kone ei lähtenyt kunnolla käyntiin. Kulkeminen oli merkittävästi tavallista työläämpää. Kävimme kuitenkin kiertämässä Kuoppavaaran lenkin. Maasto polun varrella oli paikoin louhikkoista, mutta alun tylsää talousmetsää lukuunottamatta varsin kaunista.

Seuraavan päivän aamu oli lämmin ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Odotettavissa oli siis vaikeita kuvausolosuhteita. Säätä en pysty säätämään joten oli tyydyttävä valitsemaan kuvauskohteet olosuhteiden mukaan. Vointini oli onneksi hieman parempi kuin edellisenä iltana. Hiukan kuitenkin hirvitti, kun muistin Korouoman jyrkän loppunousun.

Kuljimme lähes täydellisessä hiljaisuudessa, sillä muita kulkijoita ei näkynyt. Hiljaisuuden taustalta alkoi kuulua puron kutsuvaa pulinaa. Vesi oli kylmää ja kirkasta. Puron varren kuuseen joku oli ripustanut puukiipijän pöntön. Asukasta ei näkynyt, mutta kaunis paikka siinä on pesuetta kasvattaa.

Näköala Hannunkalliolta Korouomaan on huikaiseva, kuten artikkelikuvasta näkyy. Jaska Jokusen jääputoksesta oli jäljellä enää pieni muisto. Nyt tuli osoitettua todeksi sananlasku: jokaisella pilvellä on hopeareunus. Valo tuli rotkon vastapäiseen seinämään juuri sopivassa kulmassa, etualan puut kylpivät valossa ja itse kallio jäi lähes varjoon.

Polku koukkaa näköalapaikalta edemmäs rotkosta pienessä notkossa olevalle suolle. Sen läpi virtaavalle purolle ei löydy peruskartasta nimeä, sellaisen se kauneutensa vuoksi ansaitsisi. Rentukoiden kukinta oli parhaimmillaan ja koivujen lehdissäkin oli aistittavissa alkukesän heleä vehreys.

Kuulin rentukoita kuvatessani kaukaista pulinaa. Ohitseni vaelsi noin viidenkymmenen nuoren iloinen joukko. Heleä tytön ääni kuulutti ihmetystään: Voi perkele! Siitä päättelin, että he olivat rippikoululaisia. Pojat tervehtivät kohteliaasti omituista ukkoa, mutta tytöt käänsivät katseensa kohti luonnon ihanuuksia.

Päätimme hidastaa jo muutenkin hidasta kulkuamme saavuttaaksemme aiemman hiljaisuuden. Kuinka ollakaan, kun laskeuduimme rotkon pohjalle meitä odotti sillan takana iloisesti vilkuttava nuorten joukko. Jäimme evästelemään vastapuolelle. Hauska tapaaminen yhtäkaikki.

Joen rannalla hiljaisuutta odotellessani huomasin valaistuksen muuttuvan yhä uskomattomammaksi. Nyt kalliojyrkänne oli täysin varjossa ja etuala lämpimässä auringonpaisteessa. Lähes sininen louhikko tuntuu kuvassa katoavan kauas taakse, kaksiulotteisesta kuvasta tulee kolmiulotteinen.

Suuria maisemia on mukava katsella, mutta niitä on vaikea kuvata. Valokuvaan on vaikea saada näkyviin juuri tuota suuruutta. Dramaattinen valo on toki hyvä apuri. Tuosta vaikeudesta johtuen kuvaan myös tuossa suuressa maisemassa olevia pieniä yksutyiskohtia. Nekin kertovat oman tarinansa.

Korouomalle tyypillisiä ovat paitsi taivaisiin pystysuoraan nousevat kalliopahdat niin myös niiden alla olevat massiiviset louhikot. Kivenjärkäleitä on tippunut vuosituhansien aikana ja tippuu varmaan yhä vieläkin. Kivien pinnalle on alkanut kasvaa jäkälää ja paikoin myös suopursua ja liekoja.

Rotkon pohjalla virtaavan Korojoen vesi on kristallinkirkasta. Hiekkapohja houkutteli uimaan, mutta jätimme sen tällä kertaa väliin. Valot, varjot ja pensaiden heijastukset saivat aikaan hieman itämaisen tunnelman.

Tapasimme Kanjonilaavuilla vaeltajapariskunnan. He olivat yöpyneet teltassa ja pohtivat vielä toiseksi yöksi jäämistä. Riisitunturille lähteminen askarrutti niin heitä kuin meitäkin, olisiko siellä odottamassa täysi parkkipaikka ja kävelyä jonossa. Siinä mukavia jutellessa selvisi myös, että päätelmäni rippikoululaisista oli osunut oikeaan.

Varsin mukavasti sujuneen retken kruunasi nousu Saukkovaaraan. Aika monta kertaa oli pysähdyttävä hohuuttamaan, joten vieläkään en tuntenut oloani täysin normaaliksi. Parempaan suuntaan oloni oli kuitenkin menossa ja hyvä niin, sillä huomenissa olisi reilun viidentoista kilometrin patikointi Riisitunturin maastossa.

Soikkelin ikimetsän poluilla

Polut kiehtovat mieltäni. Pohdin niillä kulkiessani kuka niitä on kulkenut ja mihin tarkoitukseen ne ovat aikanaan syntyneet.

Muistan lapsuuteni tärkeimmät polut lähes jokaisen mutkan ja kiven tarkkuudella. Erityisen hyvin muistan polun Vetämäjärven mökiltämme Aho-Pynttärin maitotingille. Isot veljeni kutsuivat sitä mörköpoluksi. Mieleen palautuu jopa polun eri kohdissa yli kuusikymmentä vuotta sitten haistamani tuoksut, kukkivat kanervat, kuuma mäntymetsä, suopursut.

Yksi upeimmista lähipoluistani puikkelehtii nyt Soikkelin metsän läpi. Se alkaa avohakkuun reunalta mutta sukeltaa hetkessä täydelliseen ikimetsään.

Vanhassa metsässä on paljon yksityiskohtia joita voi pysähtyä ihailemaan ja kuvaamaan. Elinkaarensa lopuilla olevat koivut avaavat tuohisen kylkensä kuin vanhan papyrusrullan. Havupuut pudottavat kaarnansa ja niiden alta paljastuu jäärien tekemät hieroglyyfit ja kauniit kierteet.

Suoriin riveihin istutettu koivikkokin voi olla mielenkiintoisen näköinen. Olen itsekin kuvannut sellaista keväällä kun lehdet ovat juuri puhkeamassa ja syksyllä ruskaloistossa.

Ikimetsästä on turha etsiä samanlaista symmetriaa kuin istutusmetsästä. Se on pikemminkin täysin kaoottinen. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi on palkitsevaa etsiä kuvakulmia, jotka toisivat esiin metsän luonteen.

Mietin kuvatessani, että kukaan kuviani katsova ei usko metsän pohjan olleen noin neonvihreä. Kotona koneella istuessani ajattelin itsekin niin ja vähensin vihreän värin kylläisyyttä.

Soikkelissa käydessäni olen tavannut poiketa myös maailman raikkainta vettä tarjoavalla lähteellä. Sen löytyminen ei ensimmäisellä yrittämällä onnistunut (Soikkelin ikimetsä Joensuun kainalossa, 29.5.2021).

Tuon ensiyrityksen jälkeen olen lähteen löytänyt, mutta aina olen joutunut sitä etsimään. Pääpolulta lähtevä haara on lähes huomaamaton ja niinpä nytkin kuljin sen ohi. Olen kuitenkin painanut maaston merkit mieleeni ja tiesin kulkeneeni liian pitkälle. Lopulta polku löytyi kuitenkin melko helposti.

Lähteen reunalla puussa roikkui tuttu emalimuki ja tuliterä sininen nappo, jossa oli vielä viivakoodikin paikallaan. Tästä päätellen joku käyttää lähteen vettä ainakin kohtuullisen säännöllisesti. Ystäväni Sami kertoi, että kun hän oli lapsi niin he hakivat lähteestä vettä kesämökille mennessä. Ehkä tuo tapa on vieläkin voimissaan.

Törmäsin pässiin palatessani lähteeltä. Puista ja kivistä voi nähdä tarkkaan katsoessa ja mielikuvitusta käyttäen mitä kummallisempia hahmoja karhuista aina piruihin asti (Äkäskeron maisemisssa, 24.6.2021).

Vaimoni näki kuvaa katsoessaan puolestaan leijonan pään. Pässi muuttui omassa mielikuvituksessani myös leijonaksi.

Kuljin omissa ajatuksissani. Heräsin todellisuuteen, kun läheltä kuului liikkuvan suuren eläimen ääniä. En kuitenkaan nähnyt mitään sellaista ympärilläni. En tuntenut oloani uhatuksi vaikka ilta oli jo kääntymässä yöksi ja valokin väheni.

Metsä on aina ollut itselleni pikemminkin piilopaikka kuin pelon kohde. Voit olla siellä suojassa ja tarkkailla ympärilläsi tapahtuvaa muiden näkemättä.

Lähestyessäni metsän reunaa alkoi jostain kaukaa kuulua kivimurskaamon taukoamaton melu. Illan retki oli karusta todellisuudesta huolimatta mieltä rauhoittava, sukellusta metsään ja lähteelle ei voita mikään.

Iltaretkellä Petkeljärven Korkeasärkällä

Kevät on heleimmillään. Tarkoituksenani oli kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja Petkeljärven kansallispuiston erämaisissa maisemissa. Sää oli retkipäivänäni täysin pilvetön, joten lähdin matkaan vasta illan kähmässä.

Petraniemen parkkipaikalla tapasin laulavan lintukoiran sekä pari muuta koiraa. Olivat lähdössä emäntänsä kanssa Kuikan kierrokselle. Palokärjen päräytys toivotti meidät tervetulleeksi polulle.

Kokkolahden vedenpinta oli peilityyni, kun laskeuduin polulta rantaan. Ympäröivät harjut estivät suoran auringonpaisteen pääsyn, joten pystyin kuvaamaan vastapäisen metsän heijastuksia.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan Kuikan polun ja Korkeasärkän polun risteyksessä olevaa pientä suolampea. Tällä kertaa valo osui sopivasti rannan pieniin mäntyihin jättäen taustan metsän varjoon.

Noustessani suolta polulle tapasin kaksi naisihmistä. Hekin olivat lähdössä Kuikan kierrokselle. Eivät kysyneet, olinko kuvaamassa lintuja vaan mitä nähtävää lähiseudulta löytyy. Neuvoin heitä vierailemaan Möhkössä ja tutustumaan sen upeaan museoalueeseen. Vaikka itse museo olisi kiinni, niin nähtävää riittää ilman sisätiloihin pääsyäkin. Erityisesti luontopolku ja sen varrella oleva uimahuone ovat mielenkiintoisia kohteita. Tämä olikin illan viimeinen kohtaaminen ihmisten kanssa. Sain kulkea yöhön asti omassa seurassani.

Korkeasärkän polun alkupäässä on tikkojen loppuun kaluama kelo. Asialla ovat olleet ainakin palokärki ja koloista pilkistävistä kävyistä päätellen myös käpytikka. Alkumatkan palokärkeä lukuunottamatta en havainnut siivekkäitä lennossa.

Valkiajärvestä Kaitajärveen on ilmeisesti joskus kaivettu Korkeasärkän läpi pieni kanava lyhentämään soutumatkaa järvien välillä. Nykyinen silta estää kulkemisen ainakin soutuveneellä.

Myöhäisen iltapäivän aurinko ja loiva aallokko saivat aikaan kanavan pintaan hieman kubistisen, lähes hätkähdyttävän näyn.

Mitä pitemmälle Korkeasärkkää kuljin sitä paremmaksi illan valo muuttui. Päässäni soi laulu Karjalan kunnailla, eikä ihme, sillä Karjalan koivikot tuuhettuivat silmissä.

Paikkapaikoin mieleen nousi myös kodin kirjahyllystä löytyvä Kalevala vuodelta 1922 ja sen komea Akseli Gallen-Kallelan kuvitus.

Kävin pyörähtämässä Korkeasärkän päässä. Paluumatkalla polun vieressä olevat juoksuhaudat ovat kuin arpi maisemassa. On tuskallista ajatella, että turvalliseksi uskomassani Euroopassa on käynnissä raaka hyökkäyssota. Sellaista ei kaiken järjen mukaan pitänyt enää tapahtua.

Mietin myös sitä, että jatkosodan päättymisestä oli alle kymmenen vuotta kun synnyin. Sodasta ei kotonani puhuttu, mutta jotenkin varuillaan aikuiset kuitenkin olivat.

Olin kulkenut ja kuvannut niin innoissani, että eväät olivat vielä koskemattomina repussa. Nälkä olikin melkoinen kun pysähdyin evästauolle. Lähtiessäni mietin ovatko eväät laisinkaan tarpeen, kun en ollut aikeissa olla retkellä yöhön saakka. Jos jotain opin, niin sen että ilman eväitä on turha lähteä vähänkään pidemmälle kävelyretkelle.

Evästelyn aikana aurinko laski osittain metsän taa ja vain lahden takana olevat puut kylpivät valossa. Pieni valoläikkä tuli myös rinteeseen lähelle taukopaikkaani.

Korkeasärkkä on nimensä veroinen. Järviä toisistaan erottavan harjun laki on paikoin varmaan yli kymmenen metriä veden pintaa korkeammalla. Sen reunat ovat todella jyrkät. Sen huomaa joka kerta kun kiipeää raskaan kameralaukun kanssa ylös polulle rannasta. Kulkemista vastustaa paikoin myös komea louhikko.

Tavoite kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja täyttyi moneen kertaan. Pysähdyin kuvaamaan niitä viimeisen kerran pimeyden jo uhatessa. Taustaksi sain tyynen Kokkolahden vedenpinnan.

Retken päätti mystinen näkymä Kokkolahdelle. Keloontuneet puut lahden vastarannalla loistivat pimenevässä yössä.

Paratiisia etsimässä

Valokuvausta harrastava ystäväni Sami kävi talvella hiihtoretkellä Puntarikosken maisemissa. Tutuista maisemistakin voi joskus löytyä yllätyksiä ja niin kävi tuolloinkin. Eteen tuli kanjoni, josta hänellä ei ollut mitään tietoa. Rotkon pohjalla näytti olevan puro.

Lumien huvettua Sami kävi veljensä kanssa tiedusteluretkellä. Paikka osoittautui todelliseksi valokuvaajan paratiisiksi. Rotkon reunoilla oli luonnontilaista ikimetsää ja pohjalla vuolaasti virtaava ja jopa pieniä putouksia muodostava puro.

Sami tietää, että kuvaan mielelläni vanhoja metsiä, joten päätimme lähteä yhdessä kanjonille. Ilman opastusta paratiisiin en olisi päässyt, sillä sen verran märkä ja vaativa reitti on. Puron varrella on vetistä tervaleppäkorpea. Lampareiden punaisesta väristä päätellen maaperässä on rautaa.

Terveleppäkorpi päättyi hyvää lupaavalta näyttävään sekametsään. Kuusten seassa kasvaa koivuja ja haapoja. Lahopuuta on runsaasti niin pystyssä kuin maassakin, siis oikea tikkametsä.

Metsä muuttui sitä komeammaksi mitä pitemmälle puronvartta tunkeuduttiin. Missään ei näkynyt polkuja eikä muitakaan ihmisen hiljattain jättämiä jälkiä. Joskus aikoja sitten täällä on kuitenkin kuljettu sillä puron yltä löytyi kaksi sortunutta siltaa. Olisi mielenkiintoista tietää ketkä noissa maisemissa ovat aikanaan kulkeneet.

Sää oli puron ja metsän kuvaamiseen paras mahdollinen eli lähes pilvinen. Koskipaikkojen kuohutkaan eivät palaneet puhki. Ajoittain aurinko valaisi pieniä plänttejä puron varrella ja silloin oli toimittava nopeasti.

Puronvarsi on paikoitellen helppokulkuista. Tuntui hyvältä kulkea pitkästä aikaa oikeassa metsässä. Samalla silmäyksellä näki eri ikäisiä puita taimista maassa lahoaviin vanhuksiin.

Toisin paikoin kulku oli haastavaa. Puron yli on kaatunut isoja kuusia ja niiden juurakot muodostavat pioneerinkin kadehtimia murroksia. Eteneminen vaati sinnikkyyttä kun vielä rotkon rinteetkin nousivat lähes pystysuoraan. Eteenpäin oli silti päästävä.

Rotkon pohjalla on oma tunnelmansa. Valoa on vähän, mutta se on sitäkin kuvauksellisempaa. Saniaiset olivat työntäneet ensimmäiset spiraalinsa maasta. Muutaman viikon kuluttua maisema on varmaan täynnä uutta vihreää.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että hyttyset olivat jo verta etsimässä. Korvan alla on kesän tulosta kertova kutiava patti.

Lähdimme tutkimaan kahden puron haarasta sitä helpompaa sillä toisen haaran rytö oli mahdotonta kulkea. Täällä näkyi selvästi, miten rotko on syntynyt. Puro on uurtanut tuhansien vuosien aikana hiekkakankaanseen komeat uurot.

Paikoittain jyrkät rinteet ovat romahtaneet ja paljastaneet alla olevat hiekkapenkat.

Jouduimme hyppäämään useaan kertaan puron yli. Ylityspaikan etsiminen tuotti vaivaa, sillä raskaan kameralaukun kanssa hyppiminen tällä iällä ei ole enää läpihuutojuttu.

Puron pohjalla on rinteistä irronnutta hiekkaa, mutta saapas upposi siihen kuitenkin herkästi. Kapeissa kohdissa vettä oli yli saappaanvarren, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi hyppääminen tai keplottelu liukkaita puita pitkin. Huolellisen harkinnan jälkeen ylitykset onnistuivat ilman kastuneita vaatteita.

Oli suorastaan järisyttävää löytää tälläinen luontoparatiisi, joka on linnuntietä ainoastaan kymmenen kilometrin etäisyydeltä Joensuun torilta.