Vekaruksen koskilla

Mukanani oli kunnon kartta, kun ajoin vuosia sitten ensimmäistä kertaa Vekarukselle. Sitä tarvittiin, sillä joku hyväkäs oli käännellyt tienviitat mielivaltaisiin suuntiin. Jotkin asiat näyttävät pysyvän, sillä nytkin osa viitoista näytti ties minne. Olisikohan pientä syväjokimeininkiä.

Tie oli perille asti hyvässä kunnossa. Muistan, kuinka joskus oli ajettava kieli keskellä suuta pitkin syviä uria. Muutaman kerran olen joutunut parkkipaikalla lapiohommiinkin.

Lähtiessäni polulle kuulin kosken kuohun vaikka jossain lähellä prääsättiin moottorikelkalla. Joki oli Vekaruskosken niskalla umpijäässä, mutta itse koski kuohui komeana. Otin sillalta selfien ja jatkoin matkaa kodalle.

Ihmettelin puuvajan ovea sulkevia värikkäitä nauhoja. Syy selvisi, puut ovat tuoreita. Märkiä puita on turha yrittää sytyttää, joten nauhat olivat hyvää palvelua. En poikennut kodalle vaan jatkoin kohti joen vartta.

Kapea polku löytyi helposti, vaikka kodalta lähti useita uria. Kukaan ei ollut liikkunut reitillä viimeisen lumisateen jälkeen. Panin lumikengät jalkaan ja lähdin kohti Kalliokoskea.

Vaikka sää oli lämmin ja keväinen, oli joki vielä talven vallassa. Ainoastaan siellä täällä lähellä koskipaikkoja näkyi vapaana virtaavaa vettä.

Lumikengät osoittautuivat oikeaksi valinnaksi, sillä polun vieressä hanki ei kantanut. Lunta oli varmasti yli puoli metriä, joten ilman lumikenkiä kuvaaminen polun ulkopuolella olisi jäänyt väliin. Parhaat kuvauspaikat olivat joen varressa, johon valo tuli juuri oikeasta suunnasta eli pitkin joenvartta.

Sää oli paras mahdollinen retkeilyyn. Lämpötila lähellä nollaa ja taivas täysin pilvetön. Valokuvaamisen kannalta tilanne oli päinvastoin. Valaistusero maan ja taivaan välillä oli liian suuri jopa huippukennolle. Tilannetta vaikeutti myös puiden täydellinen lumettomuus. Kovassa valossa kuuset näyttivät lähes mustilta. Joen jäällä näkyvät valokuviot toivat onneksi eloa maisemaan.

Olin tullut kodalta hitaasti. Päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Se näkyi valon sinisyytenä. Kameran kenno reagoi silmää voimakkaammin muuttuneeseen valon väriin. Sain kotona tehdä pitkän päivän ennen kuin kuvat alkoivat vastata muistikuviani todellisesta tilanteesta.

Kalliokosken pieni köngäs oli auki virran keskeltä.

Vekarusjoki virtaa sen verran peitteisessä maastossa, ettei aurinko pääse enää iltapäivällä valaisemaan sitä. Pieniä valonpilkahduksia kuitenkin pääsi vielä jäälle asti. Kun kohdalle sattui avovesikohta värjäytyi vesi kullankeltaiseksi. Kylmän sininen jää ja lämmisävyinen vesi muodostivat kauniin kontrastin.

Olen muistaakseni aiemminkin kehunut, että Myllykosken laavun paikkaa kauniimpaa ei löydy Suomesta. Ainoastaan Liittolammen laavu Posiolla pystyy kilpailemaan sen kanssa. Mukava siellä oli evästellä ja nauttia samalla upeasta maisemasta. Erityisesti pitää kehua laavun siisteyttä. Aivan kuin joku olisi hiljattain siivonnut sen ylimääräisestä roinasta.

Myllykoski oli vielä niin paksun jääpeitteen alla, että uskaltauduin lumikengillä kuvaamaan läheltä vesirajaa. Joku muukin oli liikkunut jään reunalla muutamia päiviä aiemmin.

Pidin pitkän kuvaus- ja ruokatauon laavulla. Sinä aikana aurinkokin ehti jo laskea. Edessä oli Vekarusjoen ylittäminen riippusiltaa pitkin. En ottanut lumikenkiä pois jaloista vaan kaahin rappuset vaivalloisesti sillalle. Kenkäni ovat sen verran suuret, että lumikenkien kiinnittäminen niihin maastossa olisi todennäköisesti ollut vielä vaivalloisempaa.

Sillan alla virtaavaa vettä katsoessani muistui mieleeni Pekka Pohjolan kappale Virtojen kiharat. Sen innoittamana kaivoin kameran esiin repusta ja ikuistin nuo kiharat vaikka silta heilui pienenkin liikkeeni johdosta.

Olin seikkaillut koko päivän joen varressa. Tullessani vettä ei näkynyt juuri missään jään päällä. Päivä oli ollut niin lämmin, että nyt sitä oli Kalliokosken alapuolella runsaasti. Näin nopeasti voi maisema muuttua kun kevät lähestyy.

Salminuuron vesiputous

Salminuuro on parikymmentä kilometriä pohjoiseen Kontiolahden keskustasta. Sinne ei ole helppo löytää vaikka se on lähellä Kajaanintietä. Alueella ei ole polkuja eikä minkäänlaisia opasteita. Lähdin kamerakaveri Samille näyttämään tietä uuron pohjalle ryöppyävälle putoukselle.

Reitti putoukselle on sangen vaativa, kuten nimen liitteestä uuro voi päätellä. Ensin on löydettävä turvallinen paikka laskeutua jyrkännettä alas ja sitten vielä ylitettävä uuron pohjalla oleva hyllyvä suo. Sen alla virtaa puro kohti Kalliojärveä. Olen ylittänyt tuon suon kymmeniä kertoja, mutta silti mielessä pyörii ajatus, mitä jos jalka menee läpi sammalmatosta.

Ylitys onnistui meiltä hyvin ja jatkoimme suon reunaa pitkin kohti putousta. Ruska oli puissa jo ohi, mutta suon ruska jatkui komeasti. Voimistuva kohina kertoi määränpään lähestyvän. Vähäsateisesta syksystä johtuen putouksessa oli melko pieni virtaus, mutta siitä huolimatta näky herätti kuvausvietin.

Sillä aikaa kun kuvasin putousta alhaalta oli Sami kiivennyt jyrkkää rinnettä pitkin sen yläpäähän. En ole aikaisemmin sinne kaahinut, mutta reitin nähtyäni lähdin sinne minäkin. Ja kyllä kannatti. Puro laskeutuu kohti putousta vanhassa metsässä.

Olimme lähteneet Joensuusta kolmelta ja aika oli rientänyt vilkkaasti hienoja maisemia kuvatessamme. Valoa vanhan metsän pohjalla oli vähän, joten valotusajat tulivat pitkiksi, vaikka säädin kameran ISO-arvoakin suuremmaksi.

Virtaava vesi näyttää kuvassa sumealta kun valotusaika pitenee. Lopputulos jakaa katsojien mielipiteitä. Purossa veden mukana kiitävät kuplamuodostelmat saivat aikaan kuvassa näkyvät vaaleat viivat. Tähän ne sopivat mielestäni hyvin.

Jyrkänteen päällä rymyämisen jälkeen maistui kahvi ja eväät. Kiertelimme vielä suon reunassa ihailemassa ruskaa ja vastapäisen kallioseinämän kuusia. Kävelin osittain kaatuneen koivun alle ja näkymä muuttui suorastaan absurdiksi. Puu näytti kasvavan ylösalaisin ja sen jäljellä olevat keltaiset lehdet loistivat tummaa taustaa vasten kuin pointillistisen taiteilijan tekeminä.

Harmaa sää vahvisti suon värejä. Tyyni sää sai aikaan komeat heijastukset lammen pintaan. Rannalla kasvavat lämpimän oranssinkeltaiset heinätupsut pomppasivat esiin kylmän sinisestä vedenpinnasta.

Kävimme vielä Kallojärven päässä ennen suon ylitystä. Omien tulojälkien etsiminen oli varmin tapa päästä kastumatta hyllyvän sammallautan yli.

Jyrkkää paluureittiä kiivetessäni näin kaatuneen kuusen kyljessä loistavan jotain sinistä. Lähempää tunnistin sen jonkinsortin kääväksi. Vaikuttiko hämäryys ja suuri kosteus siihen, että kääpä näytti lähettävän sinistä valoa.

Salminuuro näyttää rotkon reunalta koko komeutensa. Omasta mielestäni se on jopa monipuolisempi luontonsa puolesta kuin tunnetumpi Kolvananuuro. Yhtä syvä Salminuuro ei toki ole, mutta sen pohjalla oleva suo ja lukuisat pienet lammet sekä tietenkin putous nostavat sen arvoa.

Paluumatka Joensuuhun sujui vaihtelevasti. Viisikymmentä metriä ennen Kajaanintietä tukkirekka plokkasi tien. Jouduimme odottamaan puoli tuntia tukkien lastaamista. Aika sujui kuitenkin leppoisasti jutellessa ja Mark Knopleria kuunnellen. Totesimmekin toisillamme olevan hyvä ja yhteinen musiikkimaku.

Lulledalenin metsäpolku

Etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa Kilpisjärven tien varrelta ja sellainen löytyi Vandreguide -kirjasesta. Sen mukaan Lulledalenin metsäpolun varrella kasvaa kuuttatoista eri kämmekkälajia. Aikanaan kuvasin oikeastaan pelkästään näitä kasveja, joten oli selvää, että pysähtyisimme siellä. Kirjasen mukaan polku kulkee myös rauhoitetun metsän läpi.

Suurin osa joukostamme oli lähtenyt jo edellisenä päivänä kohti Suomea ja olimmekin nyt kahdestaan liikkeellä. Noin kymmenen kilometrin päässä Skibotnista kohti Kilpisjärveä on tiellä viitta vasemmalle Lulledaleniin ja sinne käännyimme. Pysäköintipaikalla oli suomalainen perhe aloittelemassa ruokailua lähtiesssämme polulle.

Alkumatka ei metsän osalta säväyttänyt, se muistutti tavallista suomalaista nuorta mäntymetsää. Sen sijaan yövilkkojen valtava määrä metsänpohjassa nostatti odotuksia.

Kuljimme alkumatkan nenä maassa, mutta siitä huolimatta emme löytäneet kuin viisi erilaista kämmekkälajia. Jos olisimme olleet liikkeellä kuukautta aiemmin, olisi lista ollut varmasti huomattavasti pidempi.

Eräässä polun notkossa löysimme melkoisen määrän tikankontteja, jotka olivat kukkineet ajat sitten. Tuo esiintymä kertoo maaperän kalkkista. Tämä varmistui polun varrella olevasta opastaulusta, jossa kerrottiin yhdeksi rauhoituksen syyksi juuri mäntymetsän pohjan kalkkipitoisuuden.

Reitin kiertosuunta on valittu onnistuneesti, sillä mitä pitemmälle kuljet, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuvat. Komeat vanhat aihkit vasten takana häämöttävää tunturin rinnettä saivat mielen kohoamaan.

Norjan hulppeat tunturimaisemat saivat minut miettimään mitä meillä Suomessa on tarjottavaksi niiden vastineeksi. Ensimmäisenä tuli mieleeni ne vanhat metsät, jotka vielä ovat säästyneet hakkuilta. Siinä meillä on aarre, jota tunturimaasta ei löydy. Toivottavasti yhä useammat ymmärtäisivät niiden arvon.

Komea oranssinpunainen männynkylki loisti jo kaukaa polulle. Harvoin näkee yhtä voimakkaita värejä kelon kyljessä. Vaikuttakohan pohjoinen sijainti ja kovat kasvuolosuhteet värin intensiteettiin.

Olin kuunnellut jo pitkän aikaa kaukaa kuuluvaa kohinaa. Tuuliko siellä puissa kohisee vai voisiko siellä olla koski. Vandreguide -kirjasen reittikuvauksessa ei kuitenkaan ole mainintaa mistään koskesta. Joet ja kosket ovat Norjassa ilmeisesti niin tavallisia, että niitä ei erikseen mainita.

Polku laskeutui kosken reunalle. Yläjuoksulla näkyi kerrassaan upea rotko, josta joki ryöppysi alas. Rannat olivat sen verran jyrkät, että en edes haaveillut joen varteen kaahimista ja rotkon kuvaamista.

En ole koskaan aiemmin laittanut kahta kuvaa samasta kohteesta kirjoitukseeni. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. En pelkästään sen vuoksi, että putous on todella upea.

Norjalaiset ovat tunnettua peikkokansaa. Tromssassa on peräti peikkomuseokin, jonne tosin emme ehtineet. Kun kotona katsoin tuota alla olevaa kuvaa, en enää ihmetellyt peikkojen suosiota. Näin itse tässä kuvassa ainakin kaksi peikkoa ihmettelemässä putouksen kuohuja.

Metsäpolun alkupuolella olin ollut vähän pettynyt sekä maisemiin että löytymättömiin kämmeköihin. Opastauluissa oli korostettu metsän monipuolisuutta, jota sitäkään ei ollut havaittavissa.

Reitin loppuosuus taas ylitti kaikki toiveeni. Komea putous, ryöppyävä joki ja taustalla tunturit. Korkeilla kallioilla kasvoivat vanhat hongat ja laaksoon laskeuduttaessa maisema muuttui lähes lehtomaiseksi koivikoksi. Lähdimme kohti Kilpisjärveä tyytyväisinä tähän vähän yli kolmen kilometrin mittaiseen luontoretkeen.

Steindalsbreen jäätikkö

Kahden retkipäivän jälkeen vietimme sateisen lepopäivän Tromssassa. Se oli tarpeen sillä seuraavana päivänä menisimme Steindalsbreen jäätikölle. Kävelymatkaa tulisi yli kaksitoista kilometriä ja nousua 550 metriä.

Edellisen päivän sade jatkui vielä heikkona tihkuna kun lähdimme heti aamusta kohti Steindalsbreeniä. Ajomatkaa Tromssasta oli lähes kaksi tuntia. Parkkipaikalla oli muitakin matkaan lähtijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti.

Löysin edellisenä päivänä Tromssan matkailutoimistosta Vandreguide -kirjasen. Siinä on erinomainen reittiä kuvaava korkeuskäyrä. Odotettavissa oli heti alussa luulot pois ottava jyrkkä nousu, lähes kolmesataa metriä puolentoista kilometrin matkalla. Hiki nousi pintaan vaikka sää oli viileä. Nousimme ilman ongelmia kohti Steindalshyttaa.

Näkymät polulta olivat huikaisevan kauniit. Vieressä kohisi koko nousun ajan jäätiköltä koskina ryöppyävä joki. Joen vesi on jäätikön kalliosta irrottaman hienon kiviaineksen vuoksi väriltään turkoosiin vivahtavan sinistä.

Hytta on norjalaisten käyttämä termi vuokrattavissa olevalle kämpälle. Sen lisäksi taukopaikalla oli mukava tulentekopaikka ja tuotteita täynnä oleva huussi. Suomalaisista tulentekopaikoista poiketen nuotioihin käytettävää puuta ei ole tai sitten puut ovat tuoreita rankoja. Totesimme, että nuotion sytyttämistä on turha edes yrittää. Joku oli kuitenkin yrittänyt ja saanut ainoastaan märät puut nokeentumaan.

Muiden pitäessä taukoa kiipesin hytan takana kuohuvalle putoukselle. Näky oli mahtava. Jyrkistä rannoista ja tieheästä koivikosta johtuen en saanut siitä mieleistäni kuvaa. Sen sijaan putoukselta tulevan puron rannan ilmeikkäät koivut olivat yhteistyöhaluisia.

Alunperin oli tarkoitus, että osa seurueestamme jäisi hytalle ja loput jatkaisivat aina jäätikön reunalle saakka. Taukopaikalla nautittu välipala antoi kuitenkin sellaisen buustin, että päätimme jatkaa koko porukalla eteenpäin.

Tällä retkellä kokoonpanostamme puuttui kaksivuotias sekä mumma ja kissa. Yhteiskuvan otimme hytalta lähtiessämme, nelikuinen kulki vuorotellen kummankin vanhempansa kyydissä. Koira kapusi sinnikkäästi omin voimin.

Lähdin taukopaikalta viimeisenä ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemia. Tunsin ensin nenässäni märän villan hajun. Seuraavaksi kuulin kaukaista kellon kilinää. Pysähdyin ottamaan valokuvaa ja lähes säikähdin, kun selkäni takaa kuului möreä MÖÖ. Paksu lammas karitsansa kera esitti vastalauseensa, koska olin sulkenut heiltä polun.

Olin nähnyt polulla lampaan papanoita ja miettinyt millä nuo raukat tulevat toimeen näin karussa maastossa. Arvoitus ratkesi kun tarkasteli moreeniharjulta avautuvaa maisemaa. Edessä aukeni vihreä laakso jolla on pituutta ja leveyttä yli kilometri. Laakson takana näkyi usvan peittämä jäätikkö.

Ennen jäätikön reunalle pääsyä oli ylitettävä tuon paratiisimaisen laakson takana oleva reunavalli. Muut jättivät kantamuksensa ”alaleiriin”, mutta itse kannoin yli kymmenkiloisen kamerarepun mukanani. En ottanut riskiä siitä, että kovan työn jälkeen juuri tarpeellinen objektiivi olisi kiviröykkiöiden takana. Eikä kahdeksankiloista nelikuistakaan alaleiriin jätetty.

Oli ollut koko kiipeämisen ajan veitsen terällä sataako vai ei. Olimme selvinneet kastumatta jäätikön äärelle. Johtuikohan paksu usva jäätikön sulamisesta, aina välillä aurinko pääsi kuitenkin pieneksi hetkeksi pilkahtamaan usvaverhon läpi. Maisema oli tuossa valossa dramaattisen näköinen.

Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Jäätikön alla olevassa lammessa kelluva kirkkaan sininen jäälohkare kertoo karua kieltään ilmaston lämpenemisestä.

Karusta reunavallista löytyi ensimmäiset merkit elämän leviämisestä juuri jäästä vapautuneelle kivikolle. Löysin ensin ylikukkineita lapinvuokkoja ja pienen etsinnän jälkeen myös vielä kukassa olevia. Tunturikohokin vaaleansinipunaiset terälehdet loistivat kirkkaina laikkuina harmaassa kivikossa.

Tulin viimeisenä alaleirille, kuten yleensäkin. Trangialla lämmitetty ruoka oli odottamassa. Keittovälineiden kantaminen ylös oli hyvä idea, sillä nousu oli käyttänyt energiavarastot lähes tyhjiin.

Leiriltä oli hulppeat näkymät jäätikköjoen muodostamalle deltalle. Harvasta ravintolasta moisia maisemia löytyy.

Paluumatkalla olin varma, että saisimme kunnon rankkasateen niskaamme. Pilvet roikkuivat matalalla peittäen jäätikköä reunustavat Nállangaisi (1595 m) ja Imagáisi (1416 m) -tunturit. Vaikka oli vielä yöttömän yön aika, kävi valo yhä vähäisemmäksi. Samalla vihreä laakso muuttui salaperäisen näköiseksi.

Ensimmäiset vesipisarat tippuivat auton katolle, kun lähdimme takaisin kohti Tromssaa jonne saavuimme lähellä puoltayötä.

Kuin kruunuksi onnistuneelle retkelle aurinko suostui valaisemaan Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Retki Kvaløyan Brosmetindenille

Perhekuntani ehdotti yhteistä matkaa Tromssaan. Ensi reaktioni oli hämmästys. Miksi juuri sinne, matkakin on pitkä, peräti 1140 kilometriä. Onneksi olin hankkinut vuosi sitten Harri Ahosen kirjan Pohjois-Norjan rannikkoreitit. Pienen selailun jälkeen vakuutuin, että kohde on todella mielenkiintoinen ja retkikohteita on runsaasti.

Ajo Skandien yli ja laskeutuminen sieltä alas oli melkoinen kokemus. Tie on meikäläisittäin kapea, jyrkkä ja mutkikas. Nopeusrajoitukset naurattivat, sillä en uskaltanut ajaa läheskään niiden ilmoittamilla nopeuksilla. Perässä ajavia norjalaisia ei varmaankaan naurattanut.

Ensimmäisen päivän retkikohteeksi valitsimme Kvaløyan saarella sijaitsevan Brosmetindenin vuoren (525 m). Nousua parkkipaikalta vuoren huipulle tulisi 250 metriä.

Ajomatka Brosmetindenille osoittautui oikeaksi maisemien ilotulitukseksi. Mieli teki pysähtyä kuvaamaan joka mutkan takana esiin tulevia huikeita näkymiä. Lopulta oli suorastaan pakko pysähtyä sillä Grøtfjordenin pohjukassa olevaa Søre Kraata ei pystynyt pysähtymättä ohittamaan.

Vuorenseinä nousee siellä lähes pystysuorasti kohti korkeuksia. Rinteiltä syöksyy alas lukemattomia pieniä putouksia. Mielessä kävi, että tähän on pysähdyttävä paluumatkalla, jos muu seurue jaksaa odottaa.

Tie Tromvikistä Brosmetindedin juurelle on huonossa kunnossa. Varovasti kuoppia väistellen pääsimme kuitenkin perille. Pysäköintialueella oli muutamia autoja, mutta mistään ruuhkasta ei ollut kyse. Meitä ennen kiipeämään oli lähtenyt muutama norjalainen, pari suomalaista ja yksi ranskalainen autokunta.

Alkunousu on suorastaan maltillinen, mutta parin kilometrin päässä näkyvä huippu lupaa, että lopussa vielä hiki virtaa. Onneksi sää oli kiipeämiseen sopivan viileä.

Pienen nousun jälkeen maisema alkoi avautua. Kaukana siintää Senjan massiivinen vuoriketju. Olen tottunut kuvaamaan aivan erilaisissa maisemissa. Tiedän aikaisemmilta kaukoretkiltä, että uudessa ja eksoottisessa maisemassa kuvaaminen on haasteellista. Näiden valtavien mittasuhteiden saaminen kuvaan vaatii erilaista otetta kuin vanhan metsän kuvaaminen Patvinsuolla.

Seurueen nuorin nelikuinen kulki äidin maharepussa ja kaksivuotias isän kantorinkassa. Otin varaslähdön parkkipaikalta, jotta ehtisin ylemmäs rinteeseen heitä vastaanottamaan. Norjalaiseen tapaan reittiä ei ole merkitty mitenkään maastoon, mutta maastoon kulunut ura pitää retkeilijät kyllä oikealla polulla.

Vaikka matka huipulle on alle kaksi kilometriä, oli nousu kivikkoista polkua pitkin hyvää harjoitusta tulevien päivien retkiä silmällä pitäen.

Moni asia Norjassa herätti kysymyksiä. Mitä täällä asuvat ihmiset tekevät työkseen. Monet varmaankin kalastavat, mutta tuskin sentään kaikki. Katsoin Brosmetindenin huipulta Sessøyfjordenin takana näkyvää pientä Sessøyan kylää. Talot näyttivät ainakin kaukaa katsottuna hyväkuntoisilta ja asutuilta. Talojen takana näyttäisi olevan peltoja, joten ehkä siellä pidetään ainakin karjaa.

Teitä tuosta pienestä kylästä ei johda minnekään, sillä muita asumuksia Sessøyan saarella ei ole. Yhteydet maailmaan hoidetaan varmaankin omilla veneillä. Turisteja tuskin eksyy kylään elämisen laatua kyselemään.

Brosmetindenin huippu on karu ja rinne mereen lähes pystysuora. Arvelu hien nousemisesta pintaan osoittautui oikeaksi. Loppunousu on jyrkkä ja melko vaikeakulkuinen. Välillä oli pakko pysähtyä puuskuttamaan ja ihailemaan huikeita maisemia.

Nousu petkutti moneen kertaan. Aina kun tuntui, että viimeinkin huippu on edessä, nousi sen takaa näkyviin vielä uusi. Osa vuorelle kiipeäjistä oli lähtenyt matkaan ilman kantamuksia. He huitelivat ohi meistä lähes juosten. Monet vain pyörähtivät huipulla ja jatkoivat samaa matkaa takaisin. Tuolla menetelmällä reissun suoritti tunnissa, kun meiltä siihen kului kolme tuntia.

Olimme ainoa seurue, joka valmisti ruokaa, ei sentään huipulla vaan vähän alempana ”alaleirissä”. Kaksivuotiaan on saatava lounasta lounasaikaan, eikä se muitakaan haitannut. Harvoin saa nauttia lämpimästä ruuasta yhtä kauniissa maisemassa.

Retken ajoitus osui nappiin sillä vettä alkoi tihuuttaa samaan aikaan kun aukaisimme autojen ovat alhaalla parkkipaikalla. Pieni sade ei estänyt pysähdystä Søre Kraan kohdalla. Tummat sadepilvet vaan korostivat maiseman jylhyyttä.

Loppuhuipennukseksi onnistuneelle aloitusretkelle juoksin kuvaamaan edellisen kuvan putousten lasku-uoman koskea. Vaikka kävelyä tuli kilometreissä vähän olimme nähneet monipuolisesti niin vuoristo- kuin vuonomaisemia. Osa seurueesta pulahti vielä kotimatkalla vuononpohjukassa Jäämereen.

Surmankosken salaisuudet

Kävin toukokuussa pariin kertaan Kiperäkoskella ja Surmankoskella. Kirjoitin retkistä blogiini kuvakertomuksen Kiperäkoskelta Surmankoskelle. Näiden reissujen jälkeen tapahtui monenlaista mielenkiintoista. Muutamat muutkin valokuvaajat innostuivat paikasta ja kävivät ikuistamassa koskien maisemia.

Hämmästykseni oli suuri, kun eräs heistä kertoi nähneensä Surmankoskella myllynkiven. Katsoin omat kuvani uudestaan, ja tosiaan, siellä se oli Kuusojan toisella puolella. Olin ollut niin innoissani kosken kuvaamisesta, että kivi jäi huomaamatta.

Ensilumi satoi maahan ja läksin Surmankoskelle ratkomaan tuon myllynkiven salaisuutta. Laskeuduin rantaan samaa reittiä kuin keväällä. Myllynkivi näkyi selvästi vastarannalla. Lumi oli jo sulamassa, mutta se peitti vielä osan rannasta. Olin näkevinäni toisenkin kiven ylempänä rannassa. Päätin palata tutkimaan vastarantaa ja etsimään myllyn jäänteitä muutaman päivän päästä.

Löydettyäni myllynkiven keskityin kuvaamaan vastarannan jylhiä kallioita. Kuusoja virtaa kahden kalliopahdan välistä. Molemmilla puolilla jokea on pystysuorat kallioseinät joiden ohi ei pääse kulkemaan. Että pääsee ylävirtaan on ensin kiivettävä kallion päälle ja laskeuduttava sitten alas.

Omaan vilkkaan mielikuvituksen. Kun nostin katsettani vedenrajasta näin vastarannalla valtavat kasvot. Niistä erottuu komea otsa, silmät, uljas nenä ja suu sen alla. Hetki veti hiljaiseksi. Ovatkohan muut paikalla muinaisuudessa liikkuneet nähneet saman.

Mikähän tämän merkillisen paikan historia on! Mylly, josta en löytänyt muita merkkejä kuin tuon myllynkiven ja sitten vielä nuo kasvot kivessä.

Myllyn paikkaa etsiessäni jouduin kiipemään suoraan koskesta nousevan kallion yli. Mietin siinä kiivetessäni kosken nimeä. Entä jos joku on menneinä aikoina pudonnut kalliolta koskeen ja saanut surmansa. Olen yrittänyt selvittää nimen alkuperää sekä paikallisilta ihmisiltä että verkosta, mutta selvyyttä ei tunnu löytyvän.

Kalliolla kaahiessani löysin komeita sammalia. Harmi, että en tunnista niitä. Jospa joku juttani lukevista tunnistaa ne ja kertoo minulle.

Laitoin kuvan kivikasvosta Facebook -sivulleni. Arkeologiystäväni Eero kommentoi kuvaa: Löytyykö kalliomaalausta? Kolmannes niistä on antropomorfisista kallioista. Kannattaa muutenkin tsekkailla kun paljon liikut luonnossa.

Sain hyvän syyn palata Surmankoskelle. Edellisestä käynnistäni oli kulunut viikko. Lähdin kulkemaan Kuusojan rantaa vastakkaiselta puolelta kuin aiemmilla kerroilla. Maasto ei tälläkään puolella ole helppoa kulkea. Kallio kosken partaalla on jyrkkä ja mielenkiintoinen. Sieltä voisi löytyä pieniä lohkareluolia. Kivipaadet makaavat toisiaan vasten niin, että niiden väliin jää onkaloita.

Kalliomaalauksille sopivia paikkoja löysin useita. Komein niistä nousee suoraan kosken alta. Kallio on paikoin pystysuora ja sitä suojaa massiivinen kivilippa. Mielikuvitus laukkasi ja olin löytävinäni merkkejä kallion pinnasta.

Kotona kuvia katsoessani alkoi tuntua siltä että kalliopinnan kuviot ovatkin tiilenpunaista jäkälää. Väri on sama kuin kalliomaalauksissa. Oli kuitenkin sydäntä sykäyttävää löytää kalliosta muotoja, joita olin nähnyt Hossan värikalliossa. Aion kuitenkin käydä joskus vielä raaputtamassa kiven pintaa varmistaakseni onko se vain jäkälää.

Toista etsimääni myllynkiveä ei löytynyt. Aiemmin löytämäni myllynkivi oli nyt veden alla. Vesi oli noussut viikon aikana Kuusojassa parikymmentä senttiä. Lumesta ei näkynyt merkkiäkään edes kaikkein varjoisimmissa paikoissa.

Syy tähän oudon lämpimään syksyyn on polaaripyörteessä. Tämän opin kuunnellessani radiosta meteorologin ennusteita tulevasta. On kuulemma tulossa samanlainen epätalvi kuin vuosi sitten.

Yritin löytää tietoa paikalla olleesta myllystä sekä vanhojen karttojen että Maanmittauslaitoksen sivuilta löytyvän pitäjänkartaston avulla. Vuoden 1957 kartassa ei myllyä näy eikä myöskään noin vuonna 1850 tehdyssä pitäjänkartastossa. Jälkimmäinen on aika epätarkka, joten mylly on hyvinkin voinut olla koskessa.

Löysin kosken niskalta jäänteitä, jotka saattavat olla peräisin paikalla aikoja sitten olleesta kevytrakenteisesta myllystä. Muutamat massiiviset kivipaadet ovat saattaneet kannatella hirsiä, joiden päällä mylly on ollut. Löysin myös paksuja hirsiä, jotka erottuivat vielä sammaleen alta. Ehkä myllyn salaisuus sai vastauksen, mutta monta muuta saattaa piillä kosken kallioissa.

Sallan vesiputouksilla

Salmijoenkurun vesiputous

Olimme ajatelleet kävellä Salmijoenkuruun Sallatunturin kupeessa olevalta mökiltämme. Kävelymatkaa kertyisi rapiat kahdeksantoista kilometriä. Aamulla satoi rankasti. Olin varmuudeksi katsonut kartasta, miten kurun lähelle pääsee autolla. Valitsimme helpomman, kävelyä tuli näin ainoastaan neljä kilometriä.

Ajoimme Sallan keskustaan ja käännyimme sieltä kohti Kemijärveä. Paikanselän jälkeen kääntyy metsäautotie, jota pitkin pääsee noin puolentoista kilometrin päähän Salmijoenkurusta.

Polku kulkee aluksi talousmetsässä, mutta pian päästään komeaan ikimetsään. Lähestyessämme määränpäätä alkoi kaukaa kuulua iloisia lasten ääniä. Sallan alakoulun kolmasluokkalaiset olivat tutustumassa kotiseutunsa nähtävyyteen. Lapset eivät näyttäneet olevan sateesta moksiskaan. Tämä oli muuten ainoa kerta, kun kohtasimme retkillämme yli kymmenen ihmistä.

Kuvasin Salmijokea sen ylittävältä sillalta. Lapset seurasivat kiinnostuneina touhujani, mutta eivät uskaltaneet tulla kyselemään aikeistani. Olin varmasti hieman pelottava näky, sillä suuren kamerarepun yli vedetty sadeviitta sai minut näyttämään Notre Damen kellonsoittajalta.

Kiersin jyrkänteen reunaa myötäilevää polkua pitkin putouksen länsipuolelle. Laskeuduin varovasti joen rantaan kuvaamaan putousta sen alapuolelta. Ruska koristeli putouksen partaat maanläheisillä väreillä.

Oli valokuvaamisen kannalta onni että satoi. Aurinkoisella säällä koskessa vaahtoavaa vettä on mahdotonta kuvata niin ettei kuvassa palaisi puhki eli näyttäisi täysin sävyttömältä.

Vaikka joen virtaama ei ollut päätä huimaava niin komealta se silti näytti. Uomassa olevat kivet jakoivat vedet kulkemaan eri reittejä. Voi vain kuvitella, miltä putous näyttää kevättulvien aikana.

Palasin takaisin joen toisella puolella olevalle laavulla. Koululaiset opettajineen olivat lähteneet ja olimme taas ainoat kulkijat paikalla. Söimme eväät nuotion lämmössä.

Kiipesin lähellä laavua olevalle joen eteläpuoleiselle harjulle. Näkymä putouksen alapuoliselle joelle oli utuisen kaunis. Kynttiläkuuset verhoutuivat sadeusvaan ja niiden välistä lehtipuut loisivat ruskan eri väreissä. Täältä näki hyvin, että joki virtaa komeassa kurussa.

Pahanojankurun puro

On heti aluksi mainittava, ettei Pahanojankurun pohjalla virtaavaa puroa voi hyvällä mielikuvituksellakaan kutsua putoukseksi. Kohde on kuitenkin ympäristöltään niin kaunis, että kerron siitä muutamien kuvien avulla.

Pahanojankuru on Hetehaltian lumous -nimisen reitin puolessa välissä. Reitin pituus on noin 18 kilometriä jos poikkeat Pahanojankuruun. Ehkä tämä selittää sen, että reitillä ei tullut vastaan ennen Kylmäheteen kotaa kuin kaksi kulkijaa ja yksi koira.

Lähdimme kiertämään reittiä myötäpäivään. Näytti siltä, että käyttäjiä ei tällä osuudella ole kovin runsaasti. Polku kulkee aluksi suojelualueen reunalla ja sen huomaa, vasemmalla on käsiteltyä talousmetsää ja oikealla kaunista luonnonmetsää. Suon yli johtavat pitkospuut olivat malliltaan erilaiset, kuin mihin olen tottunut esimerkiksi Patvinsuolla.

Pahanojankurua reunustaa komeat aihkipetäjät. Niiden välistä voi kurkata valtavaan Aatsinginginhautaan. Sen pituus on noin 20 kilometriä. Rotkon pohjalla olevan Sotkajärven pinta on yli 250 metriä alempana kuin rotkon reunan korkeimman vaaran laki.

Pahanojankurun tulentekopaikalta laskeutuu hyväkuntoiset portaat kurun pohjalla virtaavan puron varteen. Ilmeisesti Sallassa ei ole satanut kovinkaan paljon, sillä purossa oli vettä vain vähän. Paikka on kuitenkin todella kaunis, lähes lehtomainen. Puroon oli kaatunut hopeanharmaa kelo. Sammalten neonvihreä täydensi ruskan keltaista ja punaista väriloistoa.

Puron varrella on hyvät edellytykset putouksen syntymiselle. Maasto laskee jyrkästi ja vesi virtaa paikoi jyrkkien portaiden yli, ainoastaan vesi puuttuu. Keväällä lumien sulaessa yläpuolisilta soilta ja kurun reunoilta tässä paikassa on varmasti komea putous.

Aatsinginhauta näytti upealta kaukaakin katsottessa. Kävimme seuraavana päivänä yrittämässä sen tutkimista etälästä tulevaa metsäautotietä pitkin. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä edessä oli rytö, jonka läpi oli turha yrittää. Sen takaa ei myöskään näkynyt mitään. Eteenpäin olisi voinut yrittää moottorikelkkauraa myöten, mutta se kulki erittäin upottavaa suota pitkin. Jäipähän tutkittavaa tulevaisuuteen.

Kullaojan putous

Ei se mikään Niagara ole, mutta kaunis se on. Näin totesi putokselta palaava mies, kun hänet polun lähtöpaikalla kohtasimme. Muita kulkijoita ei hänen kolmen seuralaisensa lisäksi täällä vastaan tullut.

Yhdistimme Kullaojan käynnin Karhutunturin ihailun yhteyteen. Matka Sallatunturilta Kullaojalle on lähes sata kilometriä, joten kahden kohteen yhdistäminen oli järkevää. Matkan varrella on Naruskan kylä, jolla on kunnia olla Suomen kylmin kylä.

Naruskasta Kullaojalle on vielä matkaa noin kolmekymmentä kilometriä. Tie seurailee aluksi kaunista Naruskajokea. Lähellä määränpäätä on aukkohakkuita, mutta onneksi putoukselle johtavan polun ympärille on jätetty edes pieni hakkaamaton alue. Suurempi se kyllä saisi olla.

Putous tulee vastaan metsän kätköstä yllättäen. Näky on suorastaan lumoava. Vettä ryöppyää yli miehen korkuisen lähes pystysuoran seinän yli. Olen jostain lukenut, että pudotuskorkeus on kolme metriä.

Putousta vastapäätä on penkki, josta on mukava ihailla näkymää ja nauttia eväitä. Sade alkoi sopivasti, kun saavuimme putoksen äärelle. Värit loistivat taas kirkkaina. Sade oli muuttui lopulta rännäksi.

Vaikka saimme ihailla putousta yksin, näkyi maastossa selvästi kulumisen jälkiä. Voisi olla järkevää laittaa pahimpiin paikkoihin pitkoksia tai muita rakenteita. Puron varsi on yllättävän märkä, lähes soinen. Kun polku muuttuu märäksi mössöksi, hakevat ihmiset sivulta kuivempaa kulkureittiä, jolloin sekin muuttuu turvevelliksi.

Puro laskee putouksen jälkeen pieneen lampeen. En ihmettele, että Kullaojan putous on valittu Suomen kymmenen kauneimman putouksen joukkoon.

Paluumatkalla Sallatunturille ajattelimme juoda kahvit Tuntsan pubissa. Harmiksemme se oli tilapäisesti kiinni omistajan vaihdoksesta johtuen. Tarkistin tätä kirjoittessani tilanteen netistä ja nyt pubi näyttää taas palvelevan asiakkaitaan, kaukana kaikesta.