Mielenmaisemani vuonna 2021

Vuosi sitten kirjoitin: Vuosi 2020 on ollut olosuhteiltaan erikoinen. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.

Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.

Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu

Kalmoniemi 30.1. klo 13.29

Kalmoniemi on valokuvaajan paratiisi. Siellä voi ihailla auringon nousut ja laskut vuoden jokaisena päivänä, sillä niemi työntyy pitkälle Pyhäselkään. Aallonmurtaja ja sen ajansyömät parrut muodostavat sopivan etualan takana näkyvälle Voiluodolle.

Päivä on tammikuussa vielä lyhyt. Lähdin kuvaamaan lupaavalta näyttävää auringon laskua. Kuvasta voi aistia sään kylmyyden. Puhtaalla lumilakeudella ei näy ainuttakaan hiihtäjää eikä edes pilkkijöitä. Sormet olivat kuvatessa lujilla jäistä kameraa säätäessä, mutta tuon maiseman edessä vilu unohtui.

Helmikuu

Kalmoniemi 12.2. klo. 13.48

Tällä kertaa olin kuvaamassa Kalmoniemen kärjessä olevia huurteen koristamia petäjiä. Niistä on tullut tallennettua satoja erilaisia versioita. Taivas oli tasaisen harmaa eikä siten pilannut lähes suoraan ylös ottamaani kuvaa.

Runkojen lämmin ruskea antaa hienon kontrastin neulasten kylmän vihertävälle värille. Oksat muodostavat kuvioita joita Suomen maalaustaiteen kultakauden taiteilijatkin voisivat kadehtia. Kuvassa näen yhdistelmän kalevalaisuutta ja japanilaisuutta.

Maaliskuu

SIkosaari 11.3. klo. 15.09

Hiihtoretki Kolin Laitosaareen oli eräs tämän vuoden hauskimmista retkistäni. Kirjotin siitä blogiini seuraavaa: Jäidentuloretkelläni Kolin Valkealammille pääsin ihailemaan kansallismaisemaa uudesta suunnasta kohti kaukana siintävää vaarajonoa. Päätin silloin että kunhan kunnon jäät tulevat niin lähden hiihtämään Laitosaareen.

Aamun kovan pakkasen jälkeen sää lauhtui ja liukulumikenkäily sujui myötätuuleen leikiten. Hiihtosuunnastani vasemmalle jäi Kolin vaarojen komea rivi ja oikealle pieniä saaria. Ja millaisia saaria. Jo kaukaa näin, että niissä kasvaa mahtipetäjiä. Mitä lähemmäs tulin sitä suurempi oli innostukseni. Miten noin komeat puut ovat voineet säilyä! En ole missään nähnyt yhtä luonteikkaita vanhuksia kuin tuolla Sikosaaressa.

Retken yllätykset eivät loppuneet, uuden koin Herajoen sillalla kuvatessani alla olevaa koskea. Tukin jalustoineni kapean sillan. Ohitseni ajanut autoletka pysähtyi ja pelkäsin saavani ansaitsemani torut liikenteen estämisestä. Näin ei suinkaan käynyt, vaan sain kutsun kahville entisen oppilaani kotiin Herajärven rannalle. Kahvin ja herkullisten leivonnaisten lisäksi sain paljon tietoa alueen historiasta ja retkikohteista.

Huhtikuu

Patvinsuo 18.4. klo. 20.08

Kirjoitin Teretinniemen huhtikuusta blogiini: Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.

Suon kevät on täynnä värejä, tuoksuja ja ääniä. Huhtikuussa pitkospuilta poikkeaminen on ilman uimavarusteita mahdotonta. Jostain saattaa kuulua kurkien huutoa ja hyvällä tuurilla voi nähdä niiden ylilennon.

Taivas muuttui auringon laskettua kauniin oranssiksi. Kaivoin kameran repusta ja valitsin 300 millisen telen. Tarkensin tuttuihin kohteisiin. Tuntuu hassulta sanoa puita tutuiksi, mutta näitä suon komistuksia käyn tervehtimässä aina kun käyn Teretillä, eli useamman kerran vuodessa. Kuvan taustalla näkyy Olkkosensaaren ja Pieni Surkanvaaran siluetit. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi. Luonto eli voimakkaasti.

Toukokuu

Venturi 27.5. klo. 13.44

Myrskyä enteilevät pilvet täyttävät melkein koko taivaankannen, mutta jostain raosta aurinko lähettää vielä viimeiset säteensä ennen sateen alkamista. Piimälahden vastaranta välkähtää hetken kevään vihreää.

Oman mökkirannan maisemaan ei kyllästy koskaan, se on todellinen mielenmaisemani. Olen lukemattomia kertoja rynnännyt kuvaamaan taivaan värejä milloin ruokapöydästä milloin saunan löylyistä. Lähimpään naapuriin on onneksi säädyllinen matka.

Kesäkuu

Tahkokuru 7.6. klo. 12.30

Kesäkuun alku oli Lapissakin helteinen. Ilman vilvoittavia tuulia retkeily Äkäslompoloa ympäröivillä tuntureilla olisi ollut piinallista.

En yleensä suunnittele tarkasti, mitä tulen retkillä kuvaamaan vaan toimin vaiston mukaisesti. Silmä on harjaantunut etsimään mielenkiintoisia näkymiä ja maiseman yksityiskohtia. Joskus kuitenkin toimin toisin. Voi olla että olen kulkiessani jättänyt syystä tai toisesta kuvan ottamatta, mutta näkymä on jäänyt mieleeni. Tälläinen kohde on Tahkokuru ja sen koivut.

Syksyisellä retkellä Tahkokuru kutsui kuvaamaan, mutta Pirunkurun nousun uuvuttamana ja illan pimenemisestä johtuen päätin jättää käynnin toiseen kertaan. Uusi mahdollisuus tuli kesäkuun retkellä. Tahkokuru osoittautui odotusteni mukaiseksi. Aurinko valaisi juuri lehteen puhjenneet koivut jättäen takana olevan kuusivallin lähes varjoon. Juuri tätä näkymää olin tullut ikuistamaan.

Heinäkuu

Patvinsuo 20.7. klo. 23.31

Lähdin metsästämään kesäyön sumuja. Sain ihailla niitä jo matkalla Joensuusta Patvinsuolle. Pysähdyin Rauvunvaaran suoralla ja hyppäsin ojan yli suolle. Noista hetkistä kirjoitin blogiini: Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.

Valokuvaamisen haasteita ja samalla ihanuutta kuvaa hyvin se, että en saanut usvakuvia itse suurelta Patvinsuolta, mutta pääsin ihailemaan yöpilviä.

Elokuu

Suomunjärvi 10.8. klo. 18.46

Patvinsuon kansallispuisto on paljon muutakin kuin pelkkä suopuisto. Suomunjärven hiekkarannat jatkuvat ympäri koko järven ja paikoitellen löytyy myös aitoa ikimetsää.

Käyn yleensä Kuikkaniemen kalasaunalla muistelemassa menneitä, mutta tällä kertaa jätin sen väliin ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan hiekoille. Vesi oli järvessä matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö loisti kauniisti iltavalossa taustan varjoisaa metsää vasten.

Ajoitus on valokuuvamisessa onnistumisen edellytys. Puoli tuntia kalasaunalla ja aurinko olisi valaissut myös takana olevan metsän.

Syyskuu

Utranharju 7.9. klo. 12.30

Aina ei tarvitse lähteä kauas eikä edes ikimetsään. Utranharjun kainalossa on istutuskoivikko, joka ei kuitenkaan näytä siltä. Metsän pohja on sankan sananjalkakasvuston peitossa ja koivujen sekaan on nousemassa myös muita lehtipuita ja kuusia.

Sananjalat tekevät paikasta kuvauksellisen niin kesällä kuin varsinkin syksyllä. Satuin paikalle juuri oikeaan aikaan. Sananjalkojen väritys oli vaihtumassa portaattomasti kesän vihreästä syksyn keltaiseen. Jostain syystä värit näyttivät muodostavan aaltoja jota vaikutusta sivuvalo korosti. Varjossa oleva harjun rinne saa kuvan näyttämään kolmiulotteiselta.

Lokakuu

Petkeljärvi 19.10. klo. 16.27

Jostain syystä olen käynyt Petkeljärvellä paljon harvemmin kuin Kolilla ja Patvinsuolla. Syy ei ole luonnon näyttävyydessä. Puistosta löytyy kaikkea mitä valokuvaaja saattaa toivoa, harjuja, järviä, lämpia ja ikimetsiä.

Kävin ensimmäisen kerran Petkeljärvellä yli viisikymmentä vuotta sitten enoni kanssa. Muistan tuolta vierailulta juoksuhaudat ja entistetyn korsun. Samat nähtävyydet ovat siellä vieläkin. Sain nyt vinkin kulkea Kuikankierrosta hiukan poikkeavaa reittiä pitkin. Polun varressa oli näkyvissä vielä vanhat puolustusasemat. Ne tekivät aitoudellaan minuun suuren vaikutuksen. Luonto oli osin peittänyt rakenteet. Juoksuhaudoissa kasvoi vankkoja mäntyjä, mutta osan korsujen hirsistä pystyi yhä tunnistamaan.

Marraskuu

Peurajärvi 28.11. klo 10.51

Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Tällä kertaa tutkittiin paremmin Peurajärveen laskevia ja sieltä lähteviä jokia ja niiden koskia.

Pakkanen huiteli kahdessakymmenessä asteessa, mutta se ei kuvaamista haitannut. Koskipaikat olivat vielä auki, mutta näki että jäätyminen edistyi kovaa vauhtia.

Vedet laskevat Mäntyjärvestä Peurajärveen lyhyen kannaksen läpi. Virran ylle kallistuneet puut sekä kylmän ja lämpimän valon yhdistelmä tekevät kuvasta mielenkiintoisen.

Joulukuu

Suezin kanava 21.12. klo.13.12

Suezin kanava erottaa Jokilammen ja Hautalammen toisistaan. Nimi ei ole itseni keksimä, vaan löytyy peruskartoista ja osoittaa rääkkyläläisten hyvää huumorintajua. Pidän peukkuja, että kunta säilyy itsenäisenä.

Suezin ympäristö on lintujensuojelualuetta ja siellä näkee usein esimerkiksi ruskosuohaukan kiertelemässä ruovikon ympärillä.

Kuvasin Suezin ruovikkoa kylmänä joulukuun päivänä. Vuoden lyhimpänä päivänä aurinko jaksoi hätinä kiivetä horisontin yläpuolelle. Matalalta tuleva valo paljasti suomättäikön muodot.

Artikkelikuvan otin Vierevänniemellä 27.9. klo. 6.11. Vaikka varsinainen tavoitteeni kuvata Vierevänniemen entit usvan ympäröiminä epäonnistui jälleen kerran, oli maisema järvellä satumaisen kaunis. Ei mennyt hukkaan sekään varhainen herätys ja jäi vielä tavoitetta vuodelle 2022.

Suomunjärvellä illan valoista yön sineen

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten olin yöretkellä Patvisuolla kollegani Petrin ja parinkymmenen opiskelijan kanssa. Yövyimme teltoissa Kaunisniemessä. Nuoriso jäi turinoimaan ja paistamaan makkaraa tulentekopaikalle. Lähdimme Petrin kanssa tutkimaan Kaunisniemen ympäristöä. Metsä on pääosin nuorta, mutta siellä täällä on komeita aihkipetäjiä. Yllätys oli melkoinen, kun yhden kyljestä näkyi selvä vuosiluku ja nimikirjaimet. Olimme löytäneet karsikkopetäjän.

Oiva Potinkaran kirjasta Suomun suurilta saloilta (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12, Vantaa 1997) löysin tietoa Suomun karsikkopetäjistä. Merkinnät ovat eräänlaisia kansanomaisia päivä- tai muistikirjoja. Usein puihin kaiverrettiin myös vainajan nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi. Uskomuksien mukaan vainaja yrittäessään palata kotiin kummittelemaan, tuosta merkinnästä huomasi olevansa kuollut ja kääntyi takaisin lepopaikalleen. Kun karsikkopuun tuli olla jo kaiverrushetkellä vanha ja honkiintunut, on tälläinen puu siis useimmiten 300 – 400 vuoden ikäinen.

Sen retken jälkeen en puuta ole nähnyt. En yleensä suunnittele kuvausretkiäni kovin tarkkaan etukäteen, mutta nyt päätin etsiä Suomun karsikkopuun. Lähdin rannasta haravoimaan nuotiopaikan ja saunan välistä metsikköä. Ihan helposti puu ei löytynyt, mutta etsiminen kannatti. Komean kelon kyljessä näkyi selvästi merkinnät HW 1894. Tunne oli uskomaton, lähes 130 vuotta sitten joku oli kaivertanut nimikirjaimet ja vuosiluvun petäjän kylkeen. Kyseinen henkilö on Potinkaran mukaan saattanut olla Henrik Wallius.

Jatkoin matkaa karsikkopuulta kohti Lapinniemeä Suomun rantoja pitkin. Olin selvittänyt auringon laskuajan ja -suunnan etukäteen. Niiden mukaan valo tulisi Lapinsaaren rantametsään juuri oikeasta suunnasta auringon laskiessa.

Sihvonlammesta Suomuun laskevan puron varsi oli saamassa jo aavistuksen syksyn väreistä. Monesti olen tuotakin näkymää kuvannut, mutta aina se näyttää uudenlaiselta. Tuulettomassa säässä puron pinta oli täydellinen peili reunan metsälle.

Koukkasin puron jälkeen kohti Kuikkaniemeä. Sää oli kulkemiseen ja kuvaamisen juuri oikeanlainen, noin kaksikymmentä astetta ja puolipilvinen. Kuikkaniemen hiekkarannat tuovat mieleeni syystä tai toisesta viisikymmentäluvun. Aika tuntuu pysähtyneen ja jättäneen nuo rannat rauhaan metsänhoidollisilta toimenpiteiltä.

Jätin väliin käynnin Kuikkaniemen kalasaunalla ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan komealle hiekkarannalle. Vesi näytti olevan järvessä melko matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö oli kauniisti iltavalossa ja taustan metsä varjossa. Olen monesti miettinyt, miksi kannan useita objektiiveja repussa vaikka lopulta käytän korkeintaan kahta. Varsinkin raskaan kolmesataamillisen kantaminen on mietityttänyt. Nyt sille oli käyttöä.

Maisema näyttää kolmesataamillisen objektiivin läpi erilaiselta kuin laajakulman kautta. Tele ikäänkuin pakkaa maiseman tiivimmäksi ja samalla pienentää terävyysaluetta. Ajattelin kokeilla tätä vaikutusta pienen lammen rannan tuttuun petäjään jota olin aiemmin kuvannut lähietäisyydeltä laajakulmalla. Kiersin suolla rompien lammen toiselle puolelle, jolloin takana näkyvä Suomun ranta toi kuvaan kauniin hieman epätarkan valoläikän.

Zoomobjektiivilla kuvaaminen on helppoa sillä sommittelua pystyy muuttamaan polttovälirengasta kääntämällä. Kiinteäpolttovälinen pitkä tele on toista maata. Joudut kävelemään paikasta toiseen sopivaa kuvakulmaa etsiessäsi. Onneksi hiekkarantaa oli paljaana kymmeniä metrejä.

Järven ylle kaatunut mänty ja sen ttausta olivat sopivasti valossa samoin kuin rannan kaislat. Tuon kaiken samaan kuvaan saaminen vaati useita jalustan siirtoja.

Rannan valojen kuvaaminen vei mukanaan ja unohdin ajan kulun täysin. Huomasin auringon olevan jo laskemassa ja Lapinniemeen oli vielä melkoisesti matkaa. Siitä huolimatta innostuin kuvaamaan kelon kyljessä näkemiäni kissan kasvoja. Ihme juttu miten metsässä kulkiessani näen puissa milloin ihmiskasvoja, milloin eläimiä ja joskus jopa piruja.

Lapinniemen polulla näin, miten laskeva aurinko valaisi upeasti Lapinsaaren rannat. Juuri tuotahan olin alunperin tullut kuvaamaan. Minuutti ennen tulentekopaikalle ryntäämistäni aurinko meni pilveen. Nuotiolla istui isä ja poika joille purin tuntojani myöhästyessäni auringonlaskusta. He hymyilivät hämmentyneesti. Kävi ilmi, että he eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan purkauksestani, olivat saksalaisia.

Jätin kameran jalustalle suunnattuna varmuudeksi kohti laskevaa aurinkoa. Eväät maistuivat, vaikka vähän harmittikin. Aurinko ei hylännyt minua kokonaan, vaan pilkahti pieneksi hetkeksi juuri ennen katoamista metsänrannan taa.

Mietin evästelyä lopetellessani kotiin lähtöä. Toisaalta voisin käydä Lehtosaarten takana nauttimassa sinisestä hetkestä. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, onneksi. Taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä pilviä, joita aurinko värjäsi. Tulin tutulle kuvauspaikalle eri suunnasta kuin normaalisti ja kuvistakin tuli erilaisia.

Sininen hetki oli nimensä veroinen. Taivaalla näkyvä erikoinen pilvimuodostelma täydensi näkymän. Antoisan retken jälkeen oli mukava lähteä kavelemään kohti Kaunisniemeä. Sain liikkua poluilla yksin, vaikka niin Kaunisniemessä kuin Lapinniemessä oli useita telttakuntia. Taisivat olla jo vaeltamisen jäljiltä unten mailla.

Lämpötila laski nopeasti kävellessäni. Ajattelin, että suolla saattaisi hyvässä lykyllä olla usvaa. Tieltä näkyy Surkansuolle ja siellähän sitä usvaa oli.

Yöpilviä ja auringonnousu Teretinniemellä

Ennätyksellinen hellejakso loppui viimeinkin ja jaksoin suunnitella retkeä pois mökkipihasta. Tähdet ja avaruus -lehdessä oli juttu yöpilvien kuvaamisesta. Innostuin jutusta niin paljon, että päätin lähteä yöksi Patvinsuon Teretinniemeen.

Ilmatieteenlaitoksen sääennusteista katsoin, että ilman lämpötila ja kastepiste olivat lähes samat illasta alkaen. Odotettavissa olisi usvaa. Ensimmäiset usvapilvet näinkin jo Uurossa hakkuaukeilla ja pienillä suopläntäreillä.

Ilta oli pimenemässä yöksi, vaikka täyttä pimeyttä ei lähes pilvettömästä taivaasta johtuen tulisi. Rauvunvaaran suoralla iskin jarrut pohjaan, suolla leijui kaunis usvapilvi. Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.

Enpä muista että Kurkilahden parkkipaikalla olisi ollut koskaan moista ruuhkaa. Sain viimeisen paikan. Kumma kyllä en nähnyt ainuttakaan yöpyjää rannan tuntumassa. Olivatkohan kaikki lähteneet Suomun kierrokselle vai olisiko Teretillä teltta- ja riippumattosuma. Lakkoja poimimassa ihmiset sentään tuskin olivat sillä hämärässä poimiminen ei onnistu.

Heitin repun selkääni ja lähdin polulle. Oli nautinnollista kulkea sillä auton lämpömittari oli näyttänyt seitsemää astetta. Ei noussut hiki selkään, vaikka ripeästi kuljinkin ensimmäiselle suolakealle asti. Uskoin sieltä näkyvän yöpilviä. Ja niitä tosiaan näkyi, lähes koko taivaankansi oli loistavien pilvien kirjoma. Aivan taivaanrannassa oli pieni oranssi hehku muistona auringon laskusta.

Yö pimeni niin, että pitkoksilla kulkeminen oli melkoista tasapainoilua. Paikoin niitä oli korjattu, mutta muutamat lankut oli irti ja vielä lenkoja ku lentokonehen propellit kuten Pohjanmaalla sanotaan. En onneksi kaatunut kertaakaan.

Edessä oli vajaa kaksi tuntia kuvaamiseen kelpaamatonta aikaa. Päätin kävellä Teretin laavulle silläkin uhalla, että säikäyttäisin siellä mahdollisesti yöpyvät. Pelko oli turha, sielläkään ei ollut hengellä heiluvaa. Missähän kaikki maastoon lähteneet yöpyivät?

Houkutus laittaa pieni nuotio laavun eteen oli suuri sillä maa oli laavun ympärillä sateen jälkeen märkä. Toimin kuitenkin vastuullisesti sillä metsäpalovaroitus oli voimassa. Makailin tunnin pölkky pääni alla ja harmittelin autoon jättämääni makuupussia. Evästely nosti mielialaani ja lähdin kohti Teretin tornia. Kello oli varttia vaille kaksi ja tulossa oli alkusoitto upeaan aamun sarastukseen.

Valo lisääntyi niin että puolen tunnin kuluttua lähi puista ja suosta alkoi näkyä yksityiskohtia ja väritkin palasivat maisemaan. Taivaalle oli ilmestynyt kauniita pilviä, joita tunnin kuluttua horisonttiin ilmestyvä aurinko jo kultasi. Pitäisi useammin jaksaa lähteä yöhön.

Nautiskelin Rauvunvaaran suolla usvaa kuvatessani, miten Teretin tornista näkisin usvahattaroiden tanssivan kaukana näkyvien lampien yllä. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa piti nytkin paikkansa. Usvaa ei ollut edes nimeksi. Tarkastin kastepisteen ja sehän ei ollut enää sama kuin lämpötila. Tuulikin oli virinnyt joten usvan sai unohtaa. Taivaan väreissä oli riemuitsemista senkin edestä. Ja jäihän syy palata myöhemmin yöksi usvaa metsästämään.

Laskeuduin tornista, kun auringon nousuun oli noin tunti aikaa. Olin selvittänyt nousun suunnan ja parhaiten se näkyisi noin puolentoista kilometrin päässä olevalta Olkkosen polulta. Taivaan värit vaihtelivat ilmansuunnan mukaan. Pohjoisessa oli kirkkaat oranssin ja keltaisen värit vallalla. Vielä pimeällä etelätaivaalla oli hentoja punaisia pilviä. Taivaanrantaan oli nousemassa paksumpia kesäpilviä.

Olin varannut puolentoista kilometrin matkaan aikaan mielestäni riittävästi. Reitin varrella näin kuitenkin niin uskomattomia ilmiöitä että riitävä osoittautui taas suhteelliseksi käsitteeksi. Jo pelkkä muuttuvan taivaan kuvaaminen vaati jatkuvaa tarkkailua ja myös pysähtelyä.

Kun laskin katseen korkeuksista maanpinnalle näin kasteen. Suokukkia kasvavien mättäiden toiselle reunalle oli jäänyt kastepisaroita syystä jota en fyysikkona ihan heti pysty selvittämään.

Ehdin Olkkosen polulle ennen auringon nousua. Aiemmin taivaanrannassa pilkottaneet kesäpilvet olivat tulleet kunnolla näkyviin. Pian nouseva aurinko värjäsi ne sellaisiin punaisen sävyihin että en ole aiemmin moista ilotulitusta nähnyt.

Aurinko nousi ja valaisi suon pintaa lähes nollakulmasta. Suokukkamättäiden toinen puoli oli lämpimän valon valaisema ja toinen puoli vielä täysin varjossa. Juuri tästä syystä pidin kiirettä tähän tiettyyn polun kohtaan.

Joka on lukenut aikaisempia juttujani Patvinsuosta tunnistaa kuvan kelot. Olen kuvannut niitä lukemattomat kerrat, mutta aina ne ovat erilaiset ja tunnelma niiden ympärillä ainutlaatuinen.

Otollinen aika valokuvata maisemia auringon nousun jälkeen kestää vain muutamia minuutteja. Valo muuttuu nopeasti kovaksi ja kuvista tulee jyrkkiä. Jäljellä oli tunnin kävely Kurkilahteen. En pannut kameraa vielä repuun vaan suuntasin objektiivin värikkäinä loistaviin vaiveroihin. Yli lentävä kurki toitotti tervehdyksensä maassa konttaavalle kuvaajalle.

Ympyrä sulkeutui somasti Rauvunvaaran suoralla sillä väsymyksestä huolimatta loikkasin kevyesti suo-ojan yli usvaa kuvaamaan. Ihmettelin miten usva oli siellä säilynyt vaikka suurella suolla sitä ei ollut. Kun vielä näin usvan häviävän tavaroita kootessani, arvelin Patvinsuon haltijan olleen suopea valokuvaajalle.