Muutaman päivän ajan näytti siltä että kevät on saapumassa Joensuuhunkin. Aurinko sulatti pienen siivun lähes metrisestä hangesta. Vaan toisin kävi. Päivässä satoi lähes kaksikymmentä senttiä uutta lunta. Vaikea uskoa että Ahvenanmaalla on samaan aikaan ruohikkopalovaroitus.
Tarkkailin kotisohvalta sään kehittymistä iltaa kohti. Laiskotti mutta olin vähän tyytymätön omaan tekemättömyyteeni. Horisonttiin ilmestyi muhkea pilvi piristämään muuten kirkasta taivasta. Lähdin Kalmoniemeen kuvaamaan.
Se muhkea pilvi peitti auringon, mutta valo oli Kalmoniemen rannassa kuitenkin miellyttävän pehmeä.
Valo muuttui nopeasti ja suuntasin kohti niemen kärkeä. Voiluodon takana näytti olevan jonkin sortin leija. Tarkemmin katsottuna näin myös lautailijan. Samaa matkaa polulla kulkeneiden miesten kanssa pohdimme että riittääkö tuuli järvellä. Kyllä riitti, rannassa puhuri pääsi kiihdyttämään pitkällä järvenselällä.
Taivaskin näytti aukeavan, vielä kun lautailija tajuaisi tulla valon kannalta oikeaan paikkaan. Mitäs tuolla lautailijan perässä on? Nyt kuului lapsen hihkuntaa. Siellä isä ulkoilutti lastaan vähän ekstremetavalla.
Rannassa vastaani tuli kaksi reipasta pilkkimiestä. Kysyin oliko tullut suurikin saalis. Kuulemma yksi pikkusormen mittainen sintti. Aamulla oli ollut vielä kovempi puhuri, mutta reissu oli ollut kuitenkin onnistunut.
Kuvasin leijalautailijaa rannan tuntumassa. Pilkkijät jäivät nuotiopaikalle. Hetken pohdittuaan he tulivat kysymään, ottaisinko kuvan heistä hyvän reissun muistoksi. Sehän sopi vaikka henkilökuvaus ei ole minulle ykkösjuttu. On mukava tavata sosiaalisia ulkoilijoita.
Kuinkahan monta kertaa olenkaan kuvannut Kalmoniemen kärjen komeita honkia. Sormia kylmi mutta maiseman kauneus sai unohtamaan vilun. Ihmettelin valon väriä ja auringon edessä olevaa harsoa. Onkohan sieltä tulossa kunnon tuisku.
Jäällä oli lunta vain nimeksi, tuuli oli napannut kevyen lumen mukaansa. Liperistä näytti tulevan varsinainen myräkkä kohti Kalmoniemeä. Siinä siis syy erikoiseen valaistukseen. Kiiruhdin Voiluodon taakse, kätkin auringon luodon puiden taakse. Sain mielestäni erilaisen artikkelikuvan tutusta aiheesta.
Ehdin vielä ottamaan minimalistisen kuvan jäälakeudesta ennen rintaman iskemistä. Yritin kuvata myös tuiskua, mutta on myönnettävä että kunnon kuvaa en saanut. Suoraan auringon suunnasta tulevat lumihiutaleet eivät erotu kuvassa.
Näin jäältä palatessani miehen kuvaamassa rannassa. Menin juttelemaan. Kuvaaja oli kyläilemässä poikansa luona. Sanoi olevansa Hämeestä ja kuvaavansa yleensä lintuja. Kalmoniemeä hän piti niin upeana kohteena että täällä on aina käytävä kun vierailee Joensuussa. Tätä en ihmettele.
Sormeni olivat jo lähes tunnottomat. Rannan mies kuvasi paljain käsin. Ihmettelin moista ääneen. Hän kertoi salaisuudekseen viisi vuotta sitten lopettamansa tupakoinnin. Omalla kohdallani tupakoimattomuus ei auta tässä asiassa.
Ripeä kävely sai veren kiertämään myös sormissa ja pystyin nappaamaan viimeisen kuvan leiskuvasta taivaasta Kuhasalon rannasta.
Helmikuun alku on ollut kuin muistuma lapsuuden talvista. Lunta on puoli metriä ja pakkasta pyöreästi kaksikymmentä astetta. Kruununa luonnon kauneudelle puut ovat saaneet huurrekerroksen. Kauppareissulla näin, miten tuulenpuuska sai puista putoamaan kultasadetta. Yritin kuvata sitä aina taskussani kulkevalla pikkukameralla. Kuvista tuli kohtuullisia, mutta metsässä tai rannalla saisi varmasti parempia. Lähdin kodin lähelle Kalmoniemeen.
Kalmoniemen parkkipaikka oli täynnä autoja vaikka aurinko ei paistanut ja pakkastakin oli parikymmentä astetta. Suuri osa oli ilmeisesti pilkkimässä, sillä niemessä ei ollut muita kulkijoita eikä edes tuttuja valokuvaajia. Pysähdyin heti polun alkupäässä ihailemaan kuuran komistamaa metsänreunaa. Koivut loistivat hopeaisina vasten takana näkyvää kuusimetsää.
Voisi ajatella, että Kalmoniemi on kaikkensa antanut, kun sitä jo vuosia olen kuvannut. Kerrasta toiseen löydän kuitenkin uusia näkökulmia. Nyt mäntyjen väri oli uskomaton. Neulasten tumma vihreä kuulsi valkoisen huurrekerroksen alta. Aurinko oli ohuen pilvikerroksen takana antaen mähtyjen runkoon muotoilevaa valoa ja hankeen hentoja varjoja. Sää oli siis paras mahdollinen valokuvaamiseen. Sitä tuulta ei tosin ollut, eikä siis myöskään kultasadetta, mutta se ei haitannut.
Kalmoniemi ei ole helppo paikka maisemakuvaukseen. Keskelle komeinta honkakeskittymää rakennettiin muutama vuosi sitten Kalmonkatista, kookas kota. Varsin komea ilmestys ja suosittu retkikohde. Päiväkotiryhmät ja opiskelijat tuntuvat olevan säännöllisiä majan vuokraajia. Kun yrittää kuvata rannan honkia, tulee kuvaan mukaan ainakin Kalmonkatiskan nurkka.
Kuvaaminen kohti järvenselkää ei yleensä onnistu, sillä nykyisten kameroiden huippukennotkaan eivät pysty toistamaan rannan ja lumisen järven suurta valaistuseroa. Nyt valaistus oli juuri oikea sillä aurinko antoi sopivasti loivaa valoa sekä järvelle että puihin. Kuvaaminen kohti puiden latvuksiakin onnistui ilman ongelmia.
Jokainen vähänkin tosissaan valokuvausta harrastava on saanut ohjeita hyvän kuvan kriteereiksi. Sommitteluun on olemassa jos jonkilaisia sääntöjä, kuten kultaisen leikkauksen ja yhden kolmasosan säännöt. Toisaalta sanotaan, että kuvatessa ei tulisi valita sitä, mitä kuvaan tulee vaan sitä mitä siihen ei tule. Mitä yksinkertaisempi kuva, sitä enemmän peukkuja. Kuitenkin valo tekee valokuvan.
On hyvä tietää, että sääntöjä on olemassa mutta olen taipuvainen noudattamaan edesmenneen jazzsaksofonisti John Coltranen ohjetta: On tunnettava säännöt, että voi rikkoa niitä. Kuvaamisen tarkoitus on saada itselle hyvä olo ja silloin voi toimia sen mukaisesti ilman sääntöjen kahleita.
Vaikka Kalmoniemi on pinta-alaltaan pieni, niin maisemat vaihtelevat synkästä metsästä ruovikkoihin ja järven selällä kelluviin pieniin saariin. Metsät ovat kaoottisia kuvattavia, joissa mitkään säännöt eivät päde. Rannalla voi yrittää ottaa niitä yksinkertaisia kuvia, joissa ei ole mitään ylimääräistä.
Lähdin kotiin poikkeuksellisesti kaupungin puolella olevaa polkua pitkin. Metsä oli täysin varjossa. Tunsin astuvani Rudolf Koivun satukirjan sisään. Lumihanki oli koskematon ja kuusten oksat paksun huurteen peittämät kuin satukirjan kuvittajan jäljiltä. Odotin koko ajan, milloin satukirjan pitkäkorvapupu tulisi esiin pienen kuusen takaa. Tunsin liikkuvani taikatalvessa.
Satumainen tunnelma jatkui kulkiessani polkua eteenpäin. Kun katson tietokoneen ruudulta tuolloin ottamaani kuvaa niin se näyttää enemmän lyijykynäpiirrokselta kuin valokuvalta. Mitään erikoistehosteita en käyttänyt enkä myöskään muuntanut sitä mustavalkoiseksi. Luonnossa ei ollut värejä mutta sitäkin enemmän tunnelmaa.
Kesällä polun varressa laiduntaa lauma lampaita. Niitä varten osa vanhasta haavikosta ja koivikosta kaadettiin muutama vuosi sitten. Aurinko valaisi aukon takana olevien huurteisten koivujen latvat. Sinistä taivasta vasten ne näyttivät hyvin suomalaisilta.
Kuhasalon ja Kalmoniemen kävijämäärät ovat räjähtäneet Ylisoutajan sillan rakentamisen myötä. Luvattomia nuotiopaikkoja on ilmestynyt rannoille ja polkujen määrä metsässä on lisääntynyt. Ajattelemattomat retkeilijät ovat repineet tuohta elävistä koivuista ja niitä on kaadettu myös nuotiopuiksi.
Luin paikallisesta lehdestä, että Joensuun kaupunki ryhtyy parantamaan Kuhasalon palveluvarustusta. Luvassa on uusia tulentekopaikkoja. Kuhasaloa kiertävä polku rakennetaan myös liikuntaesteisille sopivaksi. Tältä polulta tehdään pisto Kalmoniemen kärkeen. Toivotaan, että Kalmoniemen komeat hongat saavat kuitenkin jatkaa rauhassa eloaan.
Aina välillä iskee epävarmuus kaiken järkevyydestä. Miksi valokuvata, jos kukaan ei näe valokuviani eikä varsinkaan kommentoi niitä. Tämän blogin välityksellä toivon saavani kuvilleni ja tarinoilleni ainakin joitain katsojia ja jopa kommentteja kuvista. Kirjoitin nuo rivit ensimmäiseen blogikirjoitukseeni 15.4.2018. Toiveeni ovat toteutuneet, kuvilleni ja juttuilleni on löytynyt seuraajia.
Vuosi 2020 on ollut olosuhteitaan erikoinen. Talvea ei tullut kunnolla edes Pohjois-Karjalaan. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.
Valitsin vuoden jokeiselta kuukaudelta yhden kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu, Kalmoniemi
9.1. klo. 9.32
Kalmoniemi ja Kuhasalo ovat aivan Joensuun keskustan kupeessa olevat luontoparatiisit. Upeat rannat ja vanhat metsät ovat muodostuneet itselleni ja joukolle muita valokuvaajia lähes päivittäiseksi kuvauskohteeksi.
Matka kotipihasta Kalmoniemeen kestää noin kymmenen minuuttia, joten vilkaisu taivaalle riittää laukaisemaan kuvausvietin. Auringonlaskut ja nousut ovat parasta aikaa rantojen kuvaamiseen. Tämän kuvan otin ennen auringonnousua kun pilvet jo värjäytyivät upeisiin väreihin. Lunta ei ollut juuri lainkaan ja rannassa oli leudosta säästä johtuen lätäköitä, joista Kuhasalon kuuset heijastuivat.
Helmikuu, Kuhasalo
17.2. klo 14.47
Istuin tietokoneen ääressä käsittelemässä kuvia kuten monina muinakin päivinä. Lyhyt päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Taivas oli tummien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi aukkoja pilvipeitossa. Kohta auringon säteet puhkaisivat pilven ja piti tehdä nopea päätös kuvaamaan lähtemisestä.
Hyvä valo kestää usein vain puoli tuntia, joten tuli kiire ajaa Kuhasaloon. Järvi oli jäässä, mutta lunta ei vieläkään ollut satanut. Olen helmikuussa tavannut hiihdellä lähisaariin liukulumikengillä, mutta tuona päivänä se ei tullut mieleenikään.
Kuhasalon rannasta avautuu lähes saareton Pyhäselkä. Pienen odottelun jälkeen pilvet avautuivat ja aurinko sai aikaan valokuvaajan toivevalon.
Maaliskuu, Kalmoniemi
22.3. klo. 18.03
Päivä pietenee keväällä kuukaudessa merkittävästi. Helmikuun ja maaliskuun auringonlaskuilla on eroa lähes kolme tuntia. Olin nähnyt verkossa kuvia Kalmoniemen edustalla olevasta komeasta railosta. Kiirehdin auringonlaskuksi tuota näkymää ihmettelemään. Taivas värjäytyi punaisen, keltaisen ja violetin sävyihin. Jäällä ei nytkään ollut lunta ja se heijasti komeasti taivaan värejä.
Jäällä oli muitakin railon ja auringonlaskun ihailijoita. Itse en hyppinyt railon yli, mutta monet nuoret luottivat jään kestävyyteen.
Kuvat tammikuusta maaliskuuhun kertovat karusti menneen talven laadusta Joensuussa. Lunta oli todella vähän, ajoittain ei ollenkaan. Jäälläkään ei voinut hiihtää kunnolla koko tuona aikana. Tästä talvesta on hyvää vauhtia tulossa edellisen kaltainen. Ilmastonmuutos on täällä, vaikka kuka muuta väittäisi.
Huhtikuu, Vierevänniemi
27.4. klo. 19.06
Talvi hävisi kuukaudessa. Olin käynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten kesällä uimassa Vierevänniemessä. Siitä reissusta muistan laumoina päälle käyneet mäkäräiset, ei siis kovin mukava muisto. Sain nyt vinkin paikan komeista puista ja päätin uskaltautua uudelle retkelle. Huhtikuussa ole vielä mäkäräisiä ja toisekseen kestän niitä nykyisin paljon paremmin kuin silloin nuorena.
Vierevänniemen puut kerrassaan lumosivat minut. Ne eivät voi olla vanhempia kuin 150 vuotta, sillä elokuun alkuun 1859 asti alue oli vielä Höytiäisen vesimassojen alla. Järvenlaskusta rajuksi purkautumiseksi äitynyt tapahtuma paljasti rannat noina elokuun päivinä.
Vierevänniemen vanhimmat puut ovat monihaaraisia enttejä. Näin upeita ja luonteikkaita puita en ole muualla nähnyt. En tiedä mikä tuon monihaaraisuuden aiheuttaa. Kuljeskelin metsässä etsien komeita kuvattavia. Päivä oli pilvipoutainen. Yhtäkkiä metsän pohjaa valaisi pieni valonsäde. Aikaa kuvaamiseen oli ainoastaan muutamia minuutteja. Valo värjäsi varjossa olevien puuvanhusten edessä olevan pienen kuusen kultaiseksi ja myös pieni osa mustikanvarvuista sai osansa.
Toukokuu, Porkkalanniemi
22.5. klo. 20.56
Tulin toukokuun alussa paapaksi ja pääsin tapaamaan suvun uutta jäsentä. Pienokaisen näkeminen oli sydäntä sykähdyttävä kokemus. Vierailun yhteydessä tarjoutui mahdollisuus käydä Porkkalanniemellä, josta olin kuullut jo lapsena retkitarinoita.
Olen nähnyt merenrantoja pohjoisempana Kristiinankaupungin tienoilla. Näissä rannoissa on paljon samaa, mutta myös jotain hyvin erilaista. Tammien ja muiden jalopuiden näkeminen saaristomaisemassa oli tälläiselle puuhullulle mieluista.
Päivä oli lähes pilvetön ja auringonlaskun aikaan taivas värjäytyi kullankeltaiseksi. Lehdet olivat puhjenneet osaan puista, mutta tammet olivat vielä lehdettömiä. Vastapuhjenneiden lehtien heleä vihreys yhdistettynä taivaan väriskaalaan muodosti ikimuistoisen jäljen joka täydensi isovanhemmaksi tulemisen riemua.
Kesäkuu, Patvinsuo
8.6. klo. 19.25
Seikkailin koko päivän Särkkäjoella kuvaamassa ränstyneitä tukinuittoon liittyviä rakenteita ja vanhoja metsiä. Olin varsin väsynyt kun ajoin kohti Joensuuta. Näin, että tulossa oli rankka sadekuuro. Onneksi olin jo autossa.
Tie erottaa Rauvunvaaran alla olevan suon varsinaisesta Patvinsuosta. Juuri kun tulin suon kohdalle alkoi vettä sataa kaatamalla. Aurinko paistoi matalalta valaisten suosta nousevan usvan ja putoavat sadepisarat.
Kävin sisäisen kamppailun laiskuuden ja luovuuden välillä. Onneksi luovuus voitti sillä näkymä oli uskomattoman kaunis. En ehtinyt vaihtaa jalkaan kumisaappaita enkä laittaa sadevaatteita vaan syöksyin suoraan upottavaan suohon ja kaatosateeseen. Kastuin läpimäräksi, mutta tiesin jo kuvatessani, että olin päässyt todistamaan jotain ainutkertaisen kaunista.
Heinäkuu, Porttijoki
20.7. klo. 2.21
Retki Timon kanssa on muodostunut jokakesäiseksi kuvauskohokohdaksi. Olemme käyneet useita kertoja Hiidenportin kansallispuiston maisemissa. Vietimme viime retkellä illan auringonlaskuun saakka Isosuolla. Nukuimme tai ainakin yritimme nukkua peräti puolitoista tuntia ennen kuin lähdimme Porttijoen varteen.
Auringon nousuun oli vielä aikaa. Usva nousi Porttijoesta ja tunnelma oli kuin Mestaritontun seikkailuissa. Suovillojen valkeat kukinnot näyttivät leijuvan ilmassa kuin usva.
Elokuu, Kalmoniemi
16.8. klo 20.04
Olen kuvannut tiettyjä kohteita kymmeniä kertoja, polku Kalmoniemen kärkeen on niistä ehkä tärkein. Olen miettinyt mistä tuo tarve kuvata samaa näkymää yhä uudestaan syntyy. Polku näyttää toki tutulta, mutta valo ja vuodenaika muokkaavat sen aina erilaiseksi, ohi pääsemättömäksi.
Kalmoniemessä polkua reunustavat komeat männyt. Ehkä tätäkin tärkeämpi syy on niemen suunta. Kalmoniemi työntyy Pyhäselkään idästä länteen. Sieltä voi ihailla kaikkina vuodenaikoina niin auringon nousut kuin laskutkin. Polulle pääsee valoa joka suunnasta. Mäntyjen rungot saavat kaarnapintaa korostavaa valoa ja polun päässä oleva järvi muodostaa katseelle luonnollisen kohdistuspisteen.
Syyskuu, Patvinsuo
11.9. klo. 6.43
Auringonnousu Patvinsuolla on vaikuttava tapahtuma jos olosuhteet ovat suosiolliset. Ajatuksenani oli ollut kuvata usvaverhon takaa punaisena nousevaa aurinkoa. Kuvan vaikuttavuutta tulisi korostamaan suon komea ruska.
Suolla ei ollut tietoakaan usvasta ja taivas oli paksun pilviverhon peitossa. Jatkoin silti kohti Terettiä. Hieman pettyneenä jouduin lopulta kääntymään takaisin. Olin jo lähes Kurkilahdessa, kun aurinko kurkkasi ohentuneen pilviverhon takaa.
Synkät pilvet, kelottuneet puut ja ruska saivat aikaan dramaattisen tunnelman. Onneksi en ollut kääntynyt heti ensipettymyksen jälkeen kohti kotia. Aurinko valaisi aina hetkittäin läntisen metsänreunan ja suon sen edessä. Sain nauttia koko päivän Patvinsuon kauneudesta.
Lokakuu, Torronsuo
4.10. klo. 12.36
Veimme pienen Toivo-pojan ensimmäiselle kansallispuistoretkelle. Torronsuo on sopivalla etäisyydellä Helsingistä ja muutenkin mielenkiintoinen kohde, joten suuntasimme sinne. Parkkipaikka oli pinkeänä autoja ja saimme suunnilleen ainoan vapaan paikan. Korona oli saanut pääkaupunkilaiset suuntaamaan retkensä Torremolinoksen sijasta Torronsuolle.
Reiteillä ei kuitenkaan ollut ruuhkaa vaan saimme kulkea omassa rauhassa. Oli mukava verrata suomaisemaa tuttuun Patvinsuohon. Täällä näkymät muistuttivat Afrikan savannia. Suon männyt olivat toinen toistaan upeampia muodoltaan. Keloja suolla ei juuri näkynyt, toisin kuin Patvilla. Kun vielä sää suosi retkeä niin Torronsuo jäi positiivisena mieleen.
Marraskuu, Kalmoniemi
26.11. klo. 14.02
Talvi alkoi Joensuussa tänä vuonna moneen kertaan. Aina välillä järven rannat jäätyivät sulaakseen taas muutaman päivän päästä. Ensiluntakin kuvasin ainakin kolmeen eri otteeseen. Jos haluaa kuvat puhtaan hangen Kalmoniemestä, on matkaan lähdettävä ennen auringonnousua.
Tällä kertaa en ollut liikkeellä aamulla vaan pikahälytyksellä ennen auringon laskua. Taivas lupaili komeaa värinäytelmää. Kalmoniemen maisemaa hallitsee sen edessä kelluva pieni Voiluoto. Sitä olen kuvannut lukemattomia kertoja samoin kuin jokainen joensuulainen luontokuvaaja. Nyt en halunnut ottaa Voiluotoa kuvaan vaan kuvasin yksinkertaisen kuvan jota hallitsee etualan kaislikko ja komea taivas.
Joulukuu, Valkealampi
10.12. klo. 11.27
´Å0++p0m,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,o8uc , tämän tervehdyksen kirjoitti jouluvierailulla ollut Mieli -kissa.
Hyvä valo tekee valokuvan. Retkelläni Kolin kansallispuistossa olevalle Valkalammelle kaikki osui kohdalleen. Matala talvivalo tuli kapean lammen suuntaisesti ja valaisi lähellä rantaa olevan pienen saaren ja sillä kasvavat männyn ja koivun. Rantametsän vallista valoon kurkottava isompi koivukin sai valoa, mutta sen takana olevat männyt ja kuuset jävät latvoja lukuun ottamatta varjoon.
Olin onnekas sillä lampi oli jäätynyt heijastavaksi pinnaksi. Lumettomuus oli kuvan kannalta hyvä asia. Hämmästelin jo kuvaa ottaessani jään turkoosia väriä. Sain myöhemmin tietää että lammen vesi on kesällä harvinaisen vihertävää. Ehkä siitä johtuu jään erikoinen väri.
Tarinani artikkelikuvaksi valitsin muiston Kullaojan putouksesta Sallassa. Salla osoittautui todelliseksi maisemakuvaajan paratiisiksi. Putoukset, tunturit ja vanhat metsät löytyvät siellä inhimillisten etäisyyksien päästä toisistaan.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 