Kevät on heleimmillään. Tarkoituksenani oli kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja Petkeljärven kansallispuiston erämaisissa maisemissa. Sää oli retkipäivänäni täysin pilvetön, joten lähdin matkaan vasta illan kähmässä.
Petraniemen parkkipaikalla tapasin laulavan lintukoiran sekä pari muuta koiraa. Olivat lähdössä emäntänsä kanssa Kuikan kierrokselle. Palokärjen päräytys toivotti meidät tervetulleeksi polulle.
Kokkolahden vedenpinta oli peilityyni, kun laskeuduin polulta rantaan. Ympäröivät harjut estivät suoran auringonpaisteen pääsyn, joten pystyin kuvaamaan vastapäisen metsän heijastuksia.
Olen usein pysähtynyt kuvaamaan Kuikan polun ja Korkeasärkän polun risteyksessä olevaa pientä suolampea. Tällä kertaa valo osui sopivasti rannan pieniin mäntyihin jättäen taustan metsän varjoon.
Noustessani suolta polulle tapasin kaksi naisihmistä. Hekin olivat lähdössä Kuikan kierrokselle. Eivät kysyneet, olinko kuvaamassa lintuja vaan mitä nähtävää lähiseudulta löytyy. Neuvoin heitä vierailemaan Möhkössä ja tutustumaan sen upeaan museoalueeseen. Vaikka itse museo olisi kiinni, niin nähtävää riittää ilman sisätiloihin pääsyäkin. Erityisesti luontopolku ja sen varrella oleva uimahuone ovat mielenkiintoisia kohteita. Tämä olikin illan viimeinen kohtaaminen ihmisten kanssa. Sain kulkea yöhön asti omassa seurassani.
Korkeasärkän polun alkupäässä on tikkojen loppuun kaluama kelo. Asialla ovat olleet ainakin palokärki ja koloista pilkistävistä kävyistä päätellen myös käpytikka. Alkumatkan palokärkeä lukuunottamatta en havainnut siivekkäitä lennossa.
Valkiajärvestä Kaitajärveen on ilmeisesti joskus kaivettu Korkeasärkän läpi pieni kanava lyhentämään soutumatkaa järvien välillä. Nykyinen silta estää kulkemisen ainakin soutuveneellä.
Myöhäisen iltapäivän aurinko ja loiva aallokko saivat aikaan kanavan pintaan hieman kubistisen, lähes hätkähdyttävän näyn.
Mitä pitemmälle Korkeasärkkää kuljin sitä paremmaksi illan valo muuttui. Päässäni soi laulu Karjalan kunnailla, eikä ihme, sillä Karjalan koivikot tuuhettuivat silmissä.
Paikkapaikoin mieleen nousi myös kodin kirjahyllystä löytyvä Kalevala vuodelta 1922 ja sen komea Akseli Gallen-Kallelan kuvitus.
Kävin pyörähtämässä Korkeasärkän päässä. Paluumatkalla polun vieressä olevat juoksuhaudat ovat kuin arpi maisemassa. On tuskallista ajatella, että turvalliseksi uskomassani Euroopassa on käynnissä raaka hyökkäyssota. Sellaista ei kaiken järjen mukaan pitänyt enää tapahtua.
Mietin myös sitä, että jatkosodan päättymisestä oli alle kymmenen vuotta kun synnyin. Sodasta ei kotonani puhuttu, mutta jotenkin varuillaan aikuiset kuitenkin olivat.
Olin kulkenut ja kuvannut niin innoissani, että eväät olivat vielä koskemattomina repussa. Nälkä olikin melkoinen kun pysähdyin evästauolle. Lähtiessäni mietin ovatko eväät laisinkaan tarpeen, kun en ollut aikeissa olla retkellä yöhön saakka. Jos jotain opin, niin sen että ilman eväitä on turha lähteä vähänkään pidemmälle kävelyretkelle.
Evästelyn aikana aurinko laski osittain metsän taa ja vain lahden takana olevat puut kylpivät valossa. Pieni valoläikkä tuli myös rinteeseen lähelle taukopaikkaani.
Korkeasärkkä on nimensä veroinen. Järviä toisistaan erottavan harjun laki on paikoin varmaan yli kymmenen metriä veden pintaa korkeammalla. Sen reunat ovat todella jyrkät. Sen huomaa joka kerta kun kiipeää raskaan kameralaukun kanssa ylös polulle rannasta. Kulkemista vastustaa paikoin myös komea louhikko.
Tavoite kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja täyttyi moneen kertaan. Pysähdyin kuvaamaan niitä viimeisen kerran pimeyden jo uhatessa. Taustaksi sain tyynen Kokkolahden vedenpinnan.
Retken päätti mystinen näkymä Kokkolahdelle. Keloontuneet puut lahden vastarannalla loistivat pimenevässä yössä.
Matkalla Suomulle tuli Kitsin tiellä vastaamme tukkirekan lisäksi myös iso tyhjä tilausajobussi. Pohdimme mistähän sekin oli tulossa. Opastuskeskuksen parkkipaikakka oli tyhjä eikä tuoreita jälkiäkään näkynyt lumessa. Saisimme hiihdellä ilmeisesti omassa rauhassamme.
Sää oli uskomaton, lähes kymmenen astetta lämmintä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ajatuksenani oli alunperin ollut hiihtää jäätä pitkin Lapinsaareen ja sieltä Hietajärvelle. Poikkeaminen jäältä Kaunisniemen rantaan sai mieleni muuttumaan. Jäällä lunta oli noin kymmenen senttiä ja hiihtäminen helppoa. Rannassa puolimetrinen hanki oli soseutunut ja hiihtäminen lähes mahdotonta, Hietajärvi jäisi tuleville hangille.
Ihailin Kaunisniemen rantamäntyjä ja mietin, miksi ne tuovat aina mieleeni 1950-luvun. Ehkä ne herättävät muistot oman lapsuuteni kesien maisemista Vetämäjärvellä.
Kierrän Kuikkaniemessä yleensä tietyt kuvaukselliset paikat mutta tällä kertaa tyydyin hiihtämään yli niemen kapeimmalta kohdalta. Toki kuvasin rannan keloja ja metsän valoja ja varjoja. Aurinkolasit haittasivat kuvaamista joten tungin ne taskuuni.
Jatkoin hiihtämistä Kuikkaniemen rantaa pitkin. Lähes etelästä rantametsän läpi paistava aurinko sai aikaan kauniin valon ja varjon mosaiikin järven lumikannelle.
Hiihtelin rantaa pitkin Kuikkaniemen päässä sijaitsevalle kalasaunalle. Hanki petti pahasti täälläkin, mutta tuon vanhan rakennuksen näkeminen kuuluu tapoihini. Maja on kaukana kaikesta, mutta silti joku on nähnyt vaivaa ja tuonut oveen kauniit kalan muotoiset saranat.
Oiva Potinkaran mukaan kalasaunan ovat pystyttäneet Hangasvaaran kylän Härköset 1800-luvulla. Rakennus toimi aiemmin Hangasvaaran pihatupana ja hirret uitettiin rakennuspaikalle Kontiovaaran kylältä saakka. Saunalta käsin kalastivat useat lähiseudun asukkaat. Kesäiltoina muodostui nuotanvedosta eräänlainen kansanjuhla, johon saapui kyläläisiä perheineen. Saunalla on aina välillä asustanut savottalaisiakin. (Suomun suurilta saloilta. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12) Voi vain aavistella mitä kaikkea nuo vanhat seinät ovat saaneet todistaa.
Olin kuulevinani ihmisääniä hiihtäessäni Kuikkanimestä kohti Lapinniemen tulentekopaikkaa. Pysähdyin Lapinsaaren kapeikkoon odottamaan kamerani kanssa. Vastakkaiselta rannalta jäälle laskeutui pitkä raito ahkioita vetäviä hiihtäjiä. Lippukin näytti heiluvat joukon kärjessä. Ajattelin alikersantti Rokan sanoja lainaten: mitäs ny itte luulet, ketähän sieltä mahtaa tulla.
Porukan lähestyessä tunnistin Suomen lipun ja pian selvisi että kyseessä oli Kiljavan opiston eräopaskurssilaiset. Samalla selvisi se vastaantulleen bussin arvoitus.
Tulentekopaikalla oli mukava seurata kurssilaisten toimia. Telttoja nousi paksuun hankeen tallattuihin kuoppiin kiitettävään tahtiin. Iltanuotio-ohjelmaa suunniteltiin ja puita pilkottiin. Juteltiin niitä ja näitä. Kysyivät onko paikka tuttu, sanoin käyneeni vuosikymmenten aikana mieluummin sata kuin muutama kymmen kertaa.
Aika nuotiolla sujui niin joutuisaan, että aurinko oli ehtimässä jo taivaanrantaan. Tuli niin kiireinen lähtö kuvaamaan Lehtosaaren rannan iltavalossa kylpeviä puita, että toisen liukulumikengän side jäi huonosti. Suksi irtosi jalasta kriittisellä hetkellä kun oli kuvaamassa. Jalustalla oleva kamera oli ensisijainen suojelun kohde, joten kupsahdin polvilleni jäälle. Onneksi lumi pehmensi iskua. Polvi kuitenkin vähän kipeytyi mutta kamera säilyi ehjänä.
Suuntasimme Lehtosaaresta Louhelansaaren ohi kohti Aittoniemeä ja sen rannassa olevan saunaa. Aurinko oli sulattanut lumet saunan portailta. Pienestä viimasta huolimatta oli mukava juoda lähtökahvit ja pullat kauniissa maisemassa.
Auringon viimeiset säteet valaisivat Louhelansaaren rantametsän.
Kahvia juodessani tulin kokeilleeksi rintataskuani, ei tuntunut aurinkolaseja. Kävin läpi kaikki taskut laihoin tuloksin. Olin pudottanut aurinkolasini jonnekin pitkän hiihtolenkin varrelle. Vähänkös harmitti.
Sen verran säästäväinen olen, että päätin hiihtää Kaunisniemeen tulojälkiäni pitkin. Mietin mahdolliset paikat, kuvasin Kuikkaniemen rannassa ja itse niemessä. Rannasta niitä ei löytynyt, mutta niemessä komean kelon juurella ne olivat keskellä latua.
Kaunisniemeä lähestyessämme oli jo lähes pimeää. Näimme yksinäisen hiihtäjän vetävän ahkiotaan kohti Lapinniemeä.
Vuoden alku on mennyt takkatulen ääressä kirjoja lukiessa. Lunta on satanut päivittäin, pääosin pakkaslunta mutta välillä myös räntää. Kotipihassakin lunta on lähes metri ja Ilomantsissa ylikin. Mietin Patvinsuolle lähtiessäni miten liukulumikengät kantaisivat raskas kamerareppu selässään hiihtävää.
Kurkilahden parkkipaikalla oli kaksi autoa ja niiden ympärillä hääri kaksi miestä. Hämmästys oli molemmipuolinen kun tunnistimme toisemme. Olemme saman kameraseuran jäseniä. Sain kuulla, että Teretille johti huippu latu-ura heidän tekemänään ja nuotionpohjakin saattaisi olla lämmin. Olivat olleet aamuseitsemästä lähtien liikkeellä.
Oli mukava tarinoida retkillä sattuneista eksymisistä ja muista hauskoista muistoista. Katsastettiin myös liukulumikengät ja pohdittiin niiden hyviä ja huonoja puolia verrattuna metsäsuksiin.
Latupohjaa oli hyvä hiihdellä. Pakkasta oli vain viisi astetta ja tuuli olematon. Toiveissani oli ollut puolipilvinen kuvauspäivä, mutta taivas ei suostunut pilkistämään paksun pilviverhon takaa. Isoja maisemia ei siten kannattaisi kuvata, mutta pieniä kohteita sitäkin paremmin. Jäkälän peittämä mäntyvainaa näytti kuolleelta japanilaiselta bonsaipuulta.
Sain hiihdellä yksin Teretille. Muita jälkiä kuin ystävieni tekemä latu ei näkynyt, joten ainakaan hetkeen ei täällä ole ollut kulkijoita. Hiljaisuus oli täydellinen, ei kuulunut linnunlaulua puhumattakaan autojen tai lentokoneiden äänistä.
Äänten lisäksi puuttuivat lähes täydellisesti myös värit. Männynneulasesten vihreä ja rungon ruskea erottuivat hiukan valkoharmaasta maisemasta.
Teretin puulato on täynnä ensiluokkaista polttopuuta. Ladolle mennessäni upposin kerran vyötäröä myöten hankeen. Takaisin tullessa raskaan puukuorman kanssa upposin lähes joka askeleella. Nuotio syttyi helposti kiitos kuivien puiden ja Karin tekemien tervaslastujen.
Tervaksesta syntyvän savun voimakas tuoksu kuuluu nuotion äärelle. Se tarttuu erinomaisesti myös vaatteisiin. Kotieteinen haisi aamulla, tyttäreni kolmenkymmenen vuoden takaisia sanoja lainatakseni, makkaralta vaikka en makkaraa edes paistanut. Sanonta syntyi lapsuuden retkillä joilla makkaran paistaminen liittyi aina nuotion ääressä istumiseen ja savun hajuun.
Suo ja vanhat metsät ovat omia mielenmaisemiani. Molemmissa luonto on niin koskematonta kuin tässä maassa on mahdollista. Suomesta on vaikea löytää koskemattomia alueita, sillä lähes kaikki metsät ovat jossain vaiheessa tulleet hakaituksi.
Olen aina ihaillut suolla kasvavia koivuja. Niitä kuvatessa aika suorastaan lensi ja illan pimeys yllätti, jälleen kerran.
Pakkasin tavarat reppuun ja lähdin hiihtämään lähes pimeässä kohti Kurkilahtea. En kaivanut repusta otsalamppua, sillä tulolatua pitkin oli helppo hiihtää. Taivaalta heijastui aina ajoittain pieniä valonhäivähdyksiä joita lampun valossa ei olisi voinut havaita.
Olin päättänyt hiihtää perille ilman pysähdyksiä. Kamera pysyisi repussa sillä pimeässä paljain käsin näpertely ei innostanut. Vilkaisu taakse ja taas mieli muuttui. Pilviin oli avautunut aukko, joka muutti yönsinisen maiseman jännittäväksi. Valotusaika oli kolmekymmentä sekuntia jona aikana pilvet liikkuivat jonkin verran kaiken muun pysyessä tuulettomassa säässä paikoillaan.
Ennen Uimaharjua vastaan tuli ainoastaan tyhjiä tukkirekkoja, jotka olivat hakemassa syötävää sellutehtaan kitaan.
Jokuja vuosia sitten kuvasin Ukko-Kolin tykkylumimaisemia täysikuun valossa. Kulkeminen kirkkaassa mutta oudossa valossa hiljaa huojuvien kuusten alla jätti pysyvän muistijäljen. Kameroiden kennot ovat kehittyneet huimasti, joten kohinattomien yökuvien saaminen ei olisi enää mikään ongelma.
Kuu oli lähes täysi ja odotettavissa oli ainakin jollain todennäköisyydellä aukkoja pilvipeitteeseen. Olen luonteeltani optimisti, joten suuntasin kohti Kolia. Ensimmäiset aukot taivaalle ilmestyivät Ahmovaaraa lähestyessäni. Saattaisin nähdä kaupanpäälle myös auringonlaskun.
Sain auton melkein funikulaarin viereen sillä syystä tai toisesta liikkeellä oli vain muutamia retkueita. Pistin FFP2 -naamarin kasvoilleni ja kiirehdin hissille, olin ainoa matkustaja. Opastuskeskus näytti olevan remontissa eikä hotellin suunnallakaan ollut liikettä. Vilkaisin maisemaa Pielisen suuntaan, harmaalta näytti. Sen sijaan Herajärven suunnassa aurinko paistoi pilvien välistä. Akka-Kolilta olisi siis parhaat näkymät. Matkalla pysähdyin kuvaamaan artikkelikuvan.
Sain olla yksin Akka-Kolilla ihailemassa maisemaa. Aurinko valaisi etualan hangen ja muutamat männyt, taustan kuusikko oli sensijaan varjossa. Suojasää oli puhdistanut täysin kauimmaiset kuuset lumesta.
Ihminen on tapojensa orja. Hiukan liiotellen voi todeta että Ukko-Kolilla katsotaan aina kohti Pielistä ja Akka-Kolilla juuri vastakkaiseen suuntaan. Ehkä johtuen valon suunnasta huomasin kauniita näkymiä olevan myös muihin suuntiin.
Seurasin mielenkiinnolla pilvisyyden kehittymistä. Taivas selkeni välillä hetkeksi, mutta suunta näytti kuitenkin olevan kohti täysin peitteistä taivasta. Kova tuuli sai pilvet kiitämään.
Jätin Akka-Kolin ja lähdin kohti Ukkoa. Matkalla kohtasin pariskunnan, joka kertoi edellisenä yönä nähneensä elämänsä revontulet. Niiden lisäksi olivat kävelleet kuun valaisemassa metsässä yöllä puolentoista tunnin ajan. Kännykällä otetut kuvat olivat onnistuneet hienosti, jonka sain varmemmaksi vakuudeksi todistaa. Itse sanoin nukkuneeni sikeästi koko taivaallisen näytelmän ohi. Yhdessä toivoimme, että tuleva yö toisi täysikuun näkyviin.
Ukko-Kolin huipulla oli vilskettä. Turun kuvataideakatemian opiskelijat olivat kuvaamassa locus classicuksella. Itseäni ilahdutti yksi Asahi Pentax Spotmatic ja Zenza Bronica. Nostin hattua urheille opiskelijoille. Ensimmäinen peilikamerani oli Spotmaticia seurannut Asahi Pentax KM joka on yhä täysin kuvauskunnossa.
Otin muutaman otoksen siihen perinteiseen suuntaan mutta tähän päädyin laittamaan kuvan Kolin ehkä tunnetuimmasta männystä. Vai onkohan Mäkrän mänty vielä tunnetumpi.
Kaivoin takin taskusta eväspähkinäpussia ja kuinka ollakaan sieltä tipahti maahan musta FFP2 -maski. Tuulenpuuska lennätti sen alas rinnettä. Olisi törkeää jättää musta naamari kansallismaisemaan, joten ei muuta kuin hankeen.
Kehuskelin edellisessä tarinassani Heinävaaralta, miten housujen lumilukot ovat helpottaneet hangessa liikkumista. Polveen asti ulottuvassa hangessa kulkeminen onnistuu tasamaalla varsin hyvin, mutta nyt lunta oli koko jalan syvyydeltä ja vielä rinteessä. Ei ollut helppoa, hiki nousi pintaan. Otin muistoksi kuvan komeasta kivipaadesta. Surkea kuusi kuvasi omaa oloani, mutta naamarin sain pois maisemaa pilaamasta.
Polulla sattui kulkemaan ulkomaalaisia retkeilijöitä. Hieman ihmettelivät touhujani ja taisivat vähän naureksiakin.
En noussut Paha-Kolille, sillä rinne näytti liukkaalta ja tuuli olisi saattanut heittää näin kevyen hepun alas. Jatkoin sen sijaan tuttua reittiä Kolinuuron reunaa pitkin. Kävi selväksi, että kuutamokuvia ei tänä iltana kuvattaisi. Pilviä kertyi taivaalle entistä enemmän.
Päätin kotoa lähtiessäni jättää lumikengät varastoon. Useimmat polut oli tallattu helposti kuljettaviksi, mutta askel sivuun upotti ja syvälle. Ja sinne sivullehan sitä oli päästävä kuvaamaan. Myös Kolinuurolta Mäkränaholle vievä polku oli vain muutamien lumikenkäilijöiden tallaama.
Metsä polun varrella näytti satumetsältä. Valo väheni nopeasti ja näin viimeisen välähdyksen laskevasta auringosta tykkypuiden pienestä aukosta.
Oli löydettävä muuta kuvattavaa kun kuu ja aurinko kieltäytyivät näyttäytymästä. Lumeen oli jäänyt merkillinen aukko josta pilkisti keltaisen jäkälän peittämä kivenlohkare. Lumen peittämät oksat muodostivat mielikuvitustani ruokkivan eläinfiguurin.
Alkuperäiset suunnitelmani kuutamometsän kuvaamisesta eivät onnistuneet, mutta en ollut kuitenkaan pettynyt retkeeni. Näin komeita maisemia ja löysin monia kauniita yksityiskohtia, joiden ohi olisin muissa olosuhteissa ehkä kävellyt huomaamatta.
Uuron rinteessä kasvava kuusi paljasti kuuran peittämän sisimpänsä. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ihmisen kylkiluut. Vastarinteen kuuset taas toivat kuvaan ryijymäisen tunnelman.
Vuosi sitten kirjoitin: Vuosi 2020 on ollut olosuhteiltaan erikoinen. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.
Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.
Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu
Kalmoniemi 30.1. klo 13.29
Kalmoniemi on valokuvaajan paratiisi. Siellä voi ihailla auringon nousut ja laskut vuoden jokaisena päivänä, sillä niemi työntyy pitkälle Pyhäselkään. Aallonmurtaja ja sen ajansyömät parrut muodostavat sopivan etualan takana näkyvälle Voiluodolle.
Päivä on tammikuussa vielä lyhyt. Lähdin kuvaamaan lupaavalta näyttävää auringon laskua. Kuvasta voi aistia sään kylmyyden. Puhtaalla lumilakeudella ei näy ainuttakaan hiihtäjää eikä edes pilkkijöitä. Sormet olivat kuvatessa lujilla jäistä kameraa säätäessä, mutta tuon maiseman edessä vilu unohtui.
Helmikuu
Kalmoniemi 12.2. klo. 13.48
Tällä kertaa olin kuvaamassa Kalmoniemen kärjessä olevia huurteen koristamia petäjiä. Niistä on tullut tallennettua satoja erilaisia versioita. Taivas oli tasaisen harmaa eikä siten pilannut lähes suoraan ylös ottamaani kuvaa.
Runkojen lämmin ruskea antaa hienon kontrastin neulasten kylmän vihertävälle värille. Oksat muodostavat kuvioita joita Suomen maalaustaiteen kultakauden taiteilijatkin voisivat kadehtia. Kuvassa näen yhdistelmän kalevalaisuutta ja japanilaisuutta.
Maaliskuu
SIkosaari11.3. klo. 15.09
Hiihtoretki Kolin Laitosaareen oli eräs tämän vuoden hauskimmista retkistäni. Kirjotin siitä blogiini seuraavaa: Jäidentuloretkelläni Kolin Valkealammille pääsin ihailemaan kansallismaisemaa uudesta suunnasta kohti kaukana siintävää vaarajonoa. Päätin silloin että kunhan kunnon jäät tulevat niin lähden hiihtämään Laitosaareen.
Aamun kovan pakkasen jälkeen sää lauhtui ja liukulumikenkäily sujui myötätuuleen leikiten. Hiihtosuunnastani vasemmalle jäi Kolin vaarojen komea rivi ja oikealle pieniä saaria. Ja millaisia saaria. Jo kaukaa näin, että niissä kasvaa mahtipetäjiä. Mitä lähemmäs tulin sitä suurempi oli innostukseni. Miten noin komeat puut ovat voineet säilyä! En ole missään nähnyt yhtä luonteikkaita vanhuksia kuin tuolla Sikosaaressa.
Retken yllätykset eivät loppuneet, uuden koin Herajoen sillalla kuvatessani alla olevaa koskea. Tukin jalustoineni kapean sillan. Ohitseni ajanut autoletka pysähtyi ja pelkäsin saavani ansaitsemani torut liikenteen estämisestä. Näin ei suinkaan käynyt, vaan sain kutsun kahville entisen oppilaani kotiin Herajärven rannalle. Kahvin ja herkullisten leivonnaisten lisäksi sain paljon tietoa alueen historiasta ja retkikohteista.
Huhtikuu
Patvinsuo 18.4. klo. 20.08
Kirjoitin Teretinniemen huhtikuusta blogiini: Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.
Suon kevät on täynnä värejä, tuoksuja ja ääniä. Huhtikuussa pitkospuilta poikkeaminen on ilman uimavarusteita mahdotonta. Jostain saattaa kuulua kurkien huutoa ja hyvällä tuurilla voi nähdä niiden ylilennon.
Taivas muuttui auringon laskettua kauniin oranssiksi. Kaivoin kameran repusta ja valitsin 300 millisen telen. Tarkensin tuttuihin kohteisiin. Tuntuu hassulta sanoa puita tutuiksi, mutta näitä suon komistuksia käyn tervehtimässä aina kun käyn Teretillä, eli useamman kerran vuodessa. Kuvan taustalla näkyy Olkkosensaaren ja Pieni Surkanvaaran siluetit. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi. Luonto eli voimakkaasti.
Toukokuu
Venturi 27.5. klo. 13.44
Myrskyä enteilevät pilvet täyttävät melkein koko taivaankannen, mutta jostain raosta aurinko lähettää vielä viimeiset säteensä ennen sateen alkamista. Piimälahden vastaranta välkähtää hetken kevään vihreää.
Oman mökkirannan maisemaan ei kyllästy koskaan, se on todellinen mielenmaisemani. Olen lukemattomia kertoja rynnännyt kuvaamaan taivaan värejä milloin ruokapöydästä milloin saunan löylyistä. Lähimpään naapuriin on onneksi säädyllinen matka.
Kesäkuu
Tahkokuru 7.6. klo. 12.30
Kesäkuun alku oli Lapissakin helteinen. Ilman vilvoittavia tuulia retkeily Äkäslompoloa ympäröivillä tuntureilla olisi ollut piinallista.
En yleensä suunnittele tarkasti, mitä tulen retkillä kuvaamaan vaan toimin vaiston mukaisesti. Silmä on harjaantunut etsimään mielenkiintoisia näkymiä ja maiseman yksityiskohtia. Joskus kuitenkin toimin toisin. Voi olla että olen kulkiessani jättänyt syystä tai toisesta kuvan ottamatta, mutta näkymä on jäänyt mieleeni. Tälläinen kohde on Tahkokuru ja sen koivut.
Syksyisellä retkellä Tahkokuru kutsui kuvaamaan, mutta Pirunkurun nousun uuvuttamana ja illan pimenemisestä johtuen päätin jättää käynnin toiseen kertaan. Uusi mahdollisuus tuli kesäkuun retkellä. Tahkokuru osoittautui odotusteni mukaiseksi. Aurinko valaisi juuri lehteen puhjenneet koivut jättäen takana olevan kuusivallin lähes varjoon. Juuri tätä näkymää olin tullut ikuistamaan.
Heinäkuu
Patvinsuo 20.7. klo. 23.31
Lähdin metsästämään kesäyön sumuja. Sain ihailla niitä jo matkalla Joensuusta Patvinsuolle. Pysähdyin Rauvunvaaran suoralla ja hyppäsin ojan yli suolle. Noista hetkistä kirjoitin blogiini: Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.
Valokuvaamisen haasteita ja samalla ihanuutta kuvaa hyvin se, että en saanut usvakuvia itse suurelta Patvinsuolta, mutta pääsin ihailemaan yöpilviä.
Elokuu
Suomunjärvi 10.8. klo. 18.46
Patvinsuon kansallispuisto on paljon muutakin kuin pelkkä suopuisto. Suomunjärven hiekkarannat jatkuvat ympäri koko järven ja paikoitellen löytyy myös aitoa ikimetsää.
Käyn yleensä Kuikkaniemen kalasaunalla muistelemassa menneitä, mutta tällä kertaa jätin sen väliin ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan hiekoille. Vesi oli järvessä matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö loisti kauniisti iltavalossa taustan varjoisaa metsää vasten.
Ajoitus on valokuuvamisessa onnistumisen edellytys. Puoli tuntia kalasaunalla ja aurinko olisi valaissut myös takana olevan metsän.
Syyskuu
Utranharju 7.9. klo. 12.30
Aina ei tarvitse lähteä kauas eikä edes ikimetsään. Utranharjun kainalossa on istutuskoivikko, joka ei kuitenkaan näytä siltä. Metsän pohja on sankan sananjalkakasvuston peitossa ja koivujen sekaan on nousemassa myös muita lehtipuita ja kuusia.
Sananjalat tekevät paikasta kuvauksellisen niin kesällä kuin varsinkin syksyllä. Satuin paikalle juuri oikeaan aikaan. Sananjalkojen väritys oli vaihtumassa portaattomasti kesän vihreästä syksyn keltaiseen. Jostain syystä värit näyttivät muodostavan aaltoja jota vaikutusta sivuvalo korosti. Varjossa oleva harjun rinne saa kuvan näyttämään kolmiulotteiselta.
Lokakuu
Petkeljärvi 19.10. klo. 16.27
Jostain syystä olen käynyt Petkeljärvellä paljon harvemmin kuin Kolilla ja Patvinsuolla. Syy ei ole luonnon näyttävyydessä. Puistosta löytyy kaikkea mitä valokuvaaja saattaa toivoa, harjuja, järviä, lämpia ja ikimetsiä.
Kävin ensimmäisen kerran Petkeljärvellä yli viisikymmentä vuotta sitten enoni kanssa. Muistan tuolta vierailulta juoksuhaudat ja entistetyn korsun. Samat nähtävyydet ovat siellä vieläkin. Sain nyt vinkin kulkea Kuikankierrosta hiukan poikkeavaa reittiä pitkin. Polun varressa oli näkyvissä vielä vanhat puolustusasemat. Ne tekivät aitoudellaan minuun suuren vaikutuksen. Luonto oli osin peittänyt rakenteet. Juoksuhaudoissa kasvoi vankkoja mäntyjä, mutta osan korsujen hirsistä pystyi yhä tunnistamaan.
Marraskuu
Peurajärvi 28.11. klo 10.51
Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Tällä kertaa tutkittiin paremmin Peurajärveen laskevia ja sieltä lähteviä jokia ja niiden koskia.
Pakkanen huiteli kahdessakymmenessä asteessa, mutta se ei kuvaamista haitannut. Koskipaikat olivat vielä auki, mutta näki että jäätyminen edistyi kovaa vauhtia.
Vedet laskevat Mäntyjärvestä Peurajärveen lyhyen kannaksen läpi. Virran ylle kallistuneet puut sekä kylmän ja lämpimän valon yhdistelmä tekevät kuvasta mielenkiintoisen.
Joulukuu
Suezin kanava 21.12. klo.13.12
Suezin kanava erottaa Jokilammen ja Hautalammen toisistaan. Nimi ei ole itseni keksimä, vaan löytyy peruskartoista ja osoittaa rääkkyläläisten hyvää huumorintajua. Pidän peukkuja, että kunta säilyy itsenäisenä.
Suezin ympäristö on lintujensuojelualuetta ja siellä näkee usein esimerkiksi ruskosuohaukan kiertelemässä ruovikon ympärillä.
Kuvasin Suezin ruovikkoa kylmänä joulukuun päivänä. Vuoden lyhimpänä päivänä aurinko jaksoi hätinä kiivetä horisontin yläpuolelle. Matalalta tuleva valo paljasti suomättäikön muodot.
Artikkelikuvan otin Vierevänniemellä 27.9. klo. 6.11. Vaikka varsinainen tavoitteeni kuvata Vierevänniemen entit usvan ympäröiminä epäonnistui jälleen kerran, oli maisema järvellä satumaisen kaunis. Ei mennyt hukkaan sekään varhainen herätys ja jäi vielä tavoitetta vuodelle 2022.
Oli aika perinteiselle Hiidenportin retkelle kameraveli Timon kanssa. Perillä Peurajärvellä odotti kahdeksantoista asteen pakkanen ja yhtä kylmä kämppä.
Joensuussa sää oli maltillinen eli miinus kahdeksan astetta, mutta mitä pohjoisemmas tultiin sitä kylmempää oli. Karaistuneita valokuvaajia sää ei säikyttänyt. Menomatkalla pysähdyttiin kuvaamaan Metsojoen näkymiä.
Teimme pikapysähdyksen kämpälle. Pienten alkuvaikeuksien jälkeen takka ja kamiina suostuivat yhteistyöhön. Muutaman pesällisen polttaminen ei tosin juurikaan massiivista tiilimuuria lämmittänyt, mutta illalla kuvaamasta tultuamme olisi sentään jo aavistus tulevasta lämmöstä olemassa.
Käärmesärkän parkkipaikalla ei näkynyt käärmeitä, mutta siellä oli lumeen peittynyt auto, josta ei näyttänyt lähtevän jälkiä polulle. Nimesin auton kalmobiiliksi. Yllytin Timoa ravaamaan tirkistysaukon tuulilasiin asian varmistamiseksi, ei suostunut.
Ennen retkelle lähtöä keskustelimme pitäisikö mukaan pakata liukulumikengät. Auton takakontissa ne olivatkin, mutta pohdinnan jälkeen päätimme lähteä matkaan jalkapatikassa. Lunta oli noin viisitoista senttiä, joten kulku oli varsin helppoa.
Pakkanen vaatii kunnon pukeutumista. Olin varustautunut hyvin, sillä jaloissa oli Sorelin massiiviset flotuumet joiden pakkaskestävyys on viisikymmentä astetta. Ostin ennen retkeä Hestran merinovillaiset sormikkaat paksujen kintaiden sisään. Ratkaisu osoittautui oivaksi kun ei tarvinnut räplätä jääkylmää kameraa paljain käsin.
Porttijoki luikertelee Käärmesärkän kainalossa. Joen varteen päästäkseen on laskeuduttava jyrkähköä rinnettä ja vastavasti noustava lopulta takaisin polulle. Uusia kuvauskohteita löytyy vähän väliä, kun rymyät joelle ja kiipeät polulle lukemattomia kertoja, ei siinä enää vilu vaivaa. Piti jopa varoa, ettei hiki noussut pintaan.
Odotimme auringonpaistetta, mutta jonkin sortin ohut sumupilvi esti kirkkaan valon pääsyn maanpinnalle. Maisema näytti lähes mustavalkoiselta. Valoa oli kuitenkin sen verran, että lumeen syntyi kauniita varjoja. Jokeen kaatuneet puut houkuttelivat astumaan soiselle rannalle kuvaamaan jossa kenkä saattoi yllättäen humpsahtaa sulaan veteen.
Saimme kulkea koskemattomassa hangessa. Yksikään vaeltaja ei ollut liikkunut näillä poluilla lumen tulon jälkeen. Mieleen tuli laulu oravasta sammalpesässään, kaukana kavala maailma ja korona.
Porttijoen sillan alla joki virtasi vielä vapaana, muualla oli jo ohut jääpeite. Ainoastaan muutamat ruskeat puunrungot toivat väriä mustavalkoiseen maisemaan.
Sen verran monta kertaa on noita polkuja tullut kuljettua, että tietää mitä on tulossa. Kesällä pienen kosken alla pyöri vaahtolautta, olisiko pyörteilevä virta saanut aikaan jotain mielenkiintoista.
Toivomaani suurta pyörivää lauttaa ei ollut syntynyt, mutta kuitenkin joukko pieniä. Pakkasen jatkuessa niitä varmasti syntyy lisää, sillä virtaus on joessa kohtuullinen.
Timo näki Rajalammella kaksi vuotta sitten saukon, minä en. Lampi oli nyt sen verran vahvasti jäässä, että puikahtelu pintaan ei vikkelältä elukalta enää onnistunut. En siis nähnyt saukkoa nytkään.
Kartassa on Rajalammen kohdalla selviä puutteita. Polku kulkee pitkoksia pitkin puron yli. Pääosa Porttijoesta virtaa polun vieressä, mutta tässä rosvohodussakin on niin paljon vettä ja virtausta, että kova pakkanenkaan ei ole sitä kahlinnut. Puroa ei kartoissa näy.
Purossa olevien kivien päälle oli satanut hauskat lumihatut ja reunoille jäätynyt kauniit jääpitsit.
Rajalammen päässä on komea kelometsä. Laskeuduin suon reunaan sitä ja herkkiä heiniä kuvaanaan. Sain aikaan retken värikkäimmän kuvan, jossa kulottuneet keltaiset heinät ja männyn runkojen ruskea loistavat lunta ja tummaa metsää vasten.
Jos alkumatkan kuljimme koskemattomassa hangessa niin täällä kulkijoita oli ollut. Hirven sorkan jälkiä oli polulla tuon tuosta. Osa näytti niin tuoreilta, että hirvet olivat ehtineet poistua metsän siimekseen juuri ennen saapumistamme kohdalle.
Havahduin vieraisiin ääniin kesken kuvaamisen. Kaksi retkeilijää oli pysähtynyt ihmettelemään hommiani. Nyt ratkesi myös kalmobiilin arvoitus. Kaksikko oli käynyt Käärmesärkän polun päässä, mutta päättänytkin lähteä tietä kävellen Urpovaaraan. Sieltä retkeilijät olivat jatkaneet polkuja ensin Hiidenportille ja nyt Käärmesärkälle auton luo. He olivat yöpyneet laavuissa kaksi yötä.
Päivän kallistuessa iltaan alkoi taivaalle tulla hentoa väriä. Olimme kulkeneet sen verran hitaasti, että oli parasta kääntyä kohti mökkiä ja ilta-ateriaa.
Ilta sujui perinteisissä merkeissä. Timo lämmitti takan niin, että aamulla oli vielä kaksikymmentä astetta vaikka ulkona oli pakkasta kaksikymmentäviisi astetta. Ei tarvinnut illalla makuupussia kiinni laittaa.
Aamulla ripsehti kevyesti lunta. Autossa on alla tuliterät talvirenkaat, joten ajo Petkeljärvelle sujui ilman turhaa jännitystä. Perillä sää oli harmaa mutta ei sentään sateinen.
Läksin kiertämään Kuikankierrosta myötäpäivään. Näkymä opastuskeskuksen rantasaunan takaa Kokkolahteen lupaili hyvää, sillä järvenrannan heinät loistivat kirkkaan keltaisina ja oransseina. Vaikka ruska oli ohi puiden osalta, maaruska korvasi sen.
Viimeisestä Kuikankierroksestani on jo muutama vuosi, mutta reitti on tuttu. Muistan polun varrelta useita puita joita olen kuvannut eri vuodenaikoina. Rannassa kasvava luonteikas koivu oli pudottanut viimeisen lehtensäkin, mutta nyt rungon erikoisuus näkyi sitäkin paremmin.
Pimeän tuloon oli noin neljä tuntia ja Kuikankierroksen pituus on 6,5 kilometriä. Olen usein poikennut aluksi Korkeasärkälle ihailemaan komeita harjumaisemia, mutta nyt aikaa ei ollut kuin pieneen puikahdukseen polun alkupäähän.
Suojainen Kokkolahti oli peilityyni, vaikka sää oli varsin tuulinen. Rannan harmaat kelot heijastuivat kauniisti veden pinnasta.
Kokkolahden jälkeen polku jatkuu Savulammen ja Syväjärven välisellä harjulla Tuomipuroa kohti. Sain ensimmäiseen kilometriin kulumaan tunnin, joten koko valoisa aika oli käytettävä kulkemiseen. Muutama retkeilijä hölkkäsi ohitseni, eivät pysähtyneet juttelemaan.
Korkeasärkän ja Kuikankierroksen risteyksen kohdalla oleva pieni suo oli uskomattoman voimakkaan värinen. Pilvisestä säästä johtuen valoa oli niukasti ja ilman suuri kosteus vain lisäsi värien syvyyttä.
Petkeljärven vesi oli alhaalla. Rannoille oli paljastunut komeita hietikkoja. Korkeamman veden vallitessa märkänä olevat lahukat olivat nyt kuivina. En ole koskaan tavannut yhtä komeita ”punkkariruovikoita”. Olisikohan tuuli painanut kaikki korret samansuuntaisiksi.
Vaikka tuttu onkin, Kuikankierros yllätti monipuolisuudellaan. Järvimaisemia riittää pitkin matkaa, parhaimmillaan molemmin puolin polkua. Reitti kulkee pääosin pitkin jyrkkäreunaisia harjuja, mutta välillä sukelletaan suon pitkospuille. Metsä vaihtelee ikimetsästä nuoreen. Vanhojen petäjien kyljissä näkyy palokoroja, joten jossain vaiheessa täälläkin on metsä palanut.
Ruunulammen kohdalla polku risteää Taitajan taival -reitin kanssa. Kuikankierros jatkuu suoraan kohti Pientä Joutenjärveä. Joutenjärven rannalla aikaa vastustaa muutama ikivanha kelo. Niiden kyljet hohtavat vuoroin hopeisina ja vuoroin kellanruskeina. Tuuli ja vesi ovat kuluttaneet pehmeän puuaineksen ja kova harmaa osa muodostaa monimutkaisia ornamentteja.
Polku puikahtaa korven kätköstä Mustalammen suolle. Jostain syystä vaiverot olivat Petkeljärvellä selvästi punaisempia kuin muutama viikko sitten Patvinsuolla. Mustalammen ympärillä metsänpohja ja suo näytti olevan liekeissä.
Oli mukava havaita, että pitkospuut on hiljattain uusittu ja todella hyvässä kunnossa. Näin viime kesänä ensimmäistä kertaa, että pitkokset on kiinnitetty alalankkuihin järeillä nauloilla eikä puutapeilla. Silloin epäilin ratkaisun järkevyyttä, mutta naulat näyttävät pysyvän, ainakin vuoden ajan.
Pidin evästauon Kuikkalammen rannalla. Kuikkia en nähnyt, mutta parinkymmenen joutsenen aura suoritti ohilennon äänekkäästi toitottaen. Mikäs oli eväitä syödessä.
Polku kulkee Kuikkalammella komeassa hongikossa. Tunnelma on kuin japanilaisessa puutarhassa, sammalet ja jäkälät muodostavat upean maton puiden ympärille. Missään ei näy hakkuiden jälkiä eikä näkymiä peittävää pusikkoa.
Kierroksen komeimmat harjut ovat Kuikkalammen ja Petkeljärven välissä. Maisemat muistuttavat Korkeasärkän maisemia, mutta polku ja metsä ovat vähemmän kulkijoiden kuluttamia. Näillä harjuilla kulkiessa ei voi kuin ihmetellä, miten ne ovat säilyneet niin teräväreunaisina jääkaudesta lähtien eli yli kymmenentuhatta vuotta.
Sain Facebookissa vinkin että luontopolun parhaat palat eivät olekaan varsinaisen polun varrella, vaan Hirvenleukoja seuraillen telttailualueen taakse jatkuvan polun ympäristössä. Yllätyin näkemästäni. Järven ranta oli täynnä selvästi näkyviä viime sotien linnoitteita. Niitä on kaivettu talvisodan loppuvaiheissa ja jatkosodan aikana. Varsinaisia taisteluita ei kansallispuiston alueella käyty mutta kovia yhteenottoja oli läheisellä Oinassalmella.
Paha olisi vainolaisen ollut tulla näihin linnoitteisiin, sillä ylitettävänä olisi ollut Petkeljärvi ja lähes pystysuoraan nouseva harjurinne.
Myös maisemat tuon vaihtoehtoreitin varrella palkitsevat. Hirvenleukojen saaret ja veden toisella puolella olevat luhdat ovat näkemisen arvoisia puhumattakaan metsän ja rannan mahtavista hongista.
Lapsena syksyt olivat kirkkaan kuulaita ja täynnä voimakkaita tuoksuja. Sitten ne muuttuivat harmaiksi ja loskaisiksi. Nyt eläkkeellä ollessani tuntuu siltä, että värit ovat palanneet syksyyn. Aamut ovat usvaisia ja päivät kirpeän kirkkaita.
Aikomuksenamme oli kiertää lenkki Olkkosensaaresta Pienelle Surkanvaaralle ja sieltä Suomulle. Lähdimme seurailemaan Surkanpuron vartta kohti Olkkosta. Majavat olivat ahertaneet puronvarrella ja nostaneet veden polun varren jontkaan.
Ruska oli vielä voimissaan. Varsinkin juolukan punainen väri hehkui. Hämmästelin keloon kiipeävää yksilöä, joka oli tuottanut komeat marjat.
Sää oli autereinen, vaikka taivas oli täysin pilvetön ja aurinko jo selvästi horisontin yläpuolella. Suon takana olevat Hulkkosen rannat olivat pehmeän usvan peittämät, kuten artikkelikuvasta näkyy.
Suolla kasvavien järviruokojen lehdet loistivat kirkkaan keltaisina okraa suotaustaa vasten. Ne toivat mieleeni Gallen-Kallelan suunnitteleman ryijyn, sama liekkimäinen rytmi molemmissa.
Nälämänpuron tulentekopaikalla puuvaja oli täynnä kuivaa puuta. Valitsin niistä parhaat, eli pari kierteistä kelopölkkyä. Mukavasti halkesivat terävällä kirveellä. Tuuli navakasti, joten tein ohuita lähes lastumaisia pilkkeitä. Siitä huolimatta jouduin käyttämään useita tulitikkuja ja pieniä vippaskonsteja, ennenkuin nuotio syttyi.
Jätin nuotion hiillostumaan makkaranpaistoa varten ja kävin kuvaamassa Nälämänpuron sillalla. Koivunlehdet olivat muodostaneet värikkään lautan vanhan sillan tukiparrun taa.
Mainitsin joskus aiemmin että olen kuin vanha koira, kierrän aina samoja reittejä. Lapsuudenkodissani vartioi karjalankarhukoira Musti. Siihen aikaan koirat olivat maaseudulla pääosin vapaana. Musti seurasi minua kauppaan. Näin sen vilahtavan aina samoilla tutuilla paikoilla ja kulkevan samoja polkuja.
Mustimaisesti huomasin taas olevani Maksimansaareen johtavien pitkosten päässä. Suon ja metsän värit olivat vahvan syksyiset.
Makkara maistui Viipukan mainion sämpylän kera. Oli aika miettiä paluuta. Suomun kautta polku puikkelehtisi metsässä sekä kalliolla ja loppupätkä pitäisi kävellä tylsästi tietä pitkin. Palaaminen tuloreittiä pitkin tuntui mukavammalta.
Olin jo menomatkalla vilkuillut pitkospuille näkyvää Korpilampea. Alueella ei ole myöskään mitään liikkumisrajoituksia, joten kävin ensimmäistä kertaa lammen rannalla. Suo oli onneksi melko kuivaa, joten poikkeamisesta ei tullut edes kovin raskasta. Lammen koko yllätti, keskellä suota suuri vapaa vesialue!
Poluilla ei ollut ruuhkaa, johtui varmasti siitä että olimme liikkeellä maanantaipäivänä. Muutamia kevyin repuin kulkevia retkeilijöitä kuitenkin kulki ohitsemme. Saattoivat ihmetellä omituisia kuvauskohteitani. Monet kysyvät kohteliaasti olenko saanut hyviä kuvia linnuista. Kun kerron kuvaavani kaatuneita keloja ja puuhun kiipeäviä juolukoita, on tuloksena yleensä hämillinen hymy.
Nälämänpuron varressa huomasimme selvän korsun pohjan. Kuopan seinässä näkyi vielä yksi seinäparru. Oven paikkakin näkyi. Siitä oli päässyt suoraan alla virtaavan puron varteen. Olikohan rakennelma tukkilaisten aikanaan rakentama vai peräti sota-aikana desanttien tekemä piilopaikka. Niitä pirulaisia liikkui jatkosodan loppuvaiheissa Suomun maisemissa, myös siviilit joutuivat uhreiksi.
Nälämänpuron vieraskirjasta näimme että eräs meille sinänsä tuntematon mutta tuosta kirjasta vuosien ajalta tutuksi käynyt, Metsälammen Menninkäinen, oli poistunut lopullisesti näistä rakkaista maisemistaan. Tuntui sopivalta päättää retki Suomun karsikkopuun juurelle.
Aamu oli kaunis. Kotiin jääminen ei tullut mieleenkään, oli päästävä ulos raikkaaseen syysilmaan. Vaihtoehtoina oli joko puolukan kerääminen lähimetsästä tai retki Kolille. Pakastimet ovat pullollaan marjoja, joten suuntasimme eväinemme Kolille. Sanoin pakkaavani kameran mukaan mutta ottavani retken tällä kertaa lähinnä mielenvirkistyksenä. Eritoten kun olen ajatellut että näkymät Kolin huipulta ovat osaltani loppuunkuvatut.
Ruska on kauneimmillaan ja matkan varrella teki mieli pysähtyä sitä kuvaamaan. Varsinkin Savijärven sillalta näky oli upea. Kovetin mieleni ja painoin kaasua, sillä olinhan päättänyt ottaa retken virkistyksen kannalta. Parkkipaikat vaaran rinteellä olivat lähes täynnä, mutta onneksemme joku oli jo lähdässä pois ja tila autolle löytyi.
Olin pukeutunut lämpimiin merinovilla-alusvaatteisiin, sillä auton ikkunat olivat olleet jäässä Joensuusta lähtiessämme. Funikulaari jökötti tyhjänä ja lapussa luki ”huolto käynnissä”. Siispä portaita ylös. Emme pitäneet kiirettä, mutta lämminhän kiivetessä tuli. Vilkaisin hissin yläasemalta Pieliselle, järvi on sumupilven peitossa! Virkistymisajatus unohtui ja valokuvausinto täytti aivoni. Juoksin Järnefeltin näköalapaikalle, puut peittivät näkymän. Kiireesti Ukko-Kolin portaille ja ylös. Jo kastui selkä, mutta näkymä järvelle sai unohtamaan hengästyksen ja silmille valuvan hien.
Seurasin pilvinäytelmää ensin Ukko-Kolilta ja sitten Paha-Kolilta. Sumupilvet vaelsivat kohti pohjoista. Matoset ja Iso Hölö olivat välillä näkymättömissä ja pian ne taas sukelsivat esiin sumun keskeltä. Aurinko paistoi yläpilvien ja alla olevien sumupilvien välistä. Tunnelma oli uskomaton.
Puolen tunnin aikana sumu hälveni lähes täysin. Jos olisin pysähtynyt Savijärvelle olisi koko ihanuus jäänyt näkemättä.
Jatkoimme Paha-Kolilta Mäkränaholle. Matkalla pysähdyin kuvaamaan tuttua näkymää Pikku-Kolille yli Kolinuuron. Aurinko oli mennyt pilvien taa, ja kuvista tuli latteita. Juttelin kotvan nuoren pariskunnan kanssa, olivat etsimässä Kolinuuroa ja Kolin kaikupaikkaa. Kerroin uuron olevan suoraan edessämme ja kaikupaikan sen toisella puolella.
Mäkränahon ruska oli parhaimmillaan. Ladon vieressä kasvava valtava pihlaja loisti punaisena koivujen keltaista seinää vasten.
Jatkoimme Mäkränaholta Purolanaholle. Ikolanahon suunta näyttää olevat kulkijoiden suosiossa, sillä Purolanaholla kulkijoita oli vähän. Kiinnitin huomiotani useisiin rinkkojen kanssa vaeltaviin naisiin jotka kulkivat yksin. Olivat ilmeisesti Herajärven kierroksella.
Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja sai latteat värit muuttumaan lähes neonväreiksi. Ahojen monet eri lehtipuulajit ja tuleentuneet heinät tarjosivat komean värikirjon.
Tapa kantaa koko kamera-arsenaali repussa mukana retkille osoittautui kerrankin oikeaksi. Haavat olivat pudottaneet osan värikkäistä lehdistään. Niiden kuvaamiseen makro-objektiivi on paras vaihtoehto. Luonto oli tehnyt valmiiksi lukemattomia asetelmia, joista sain valita mieleisen.
Kävimme myös tarkistamassa suppilovahveropaikkamme, emme jääneet nytkään ilman saalista.
Olin palaamassa Tarhapuron polulta kohti Purolanahoa. Ajattelin jatkaa suoraan takaisin Mäkränaholle, mutta näin auringon valaisemat heinät. Ne loistivat kultaisina taustan varjossa olevaa metsää vasten. Kapusin lähemmäs ja heinien takaa tuli näkyviin aho kivineen. Joskus kuva voi syntyä pienistäkin aineksista.
Paluumatkan kruunasi Mäkränahon jättihaapa. Koosta voisi päätellä että sillä on ikää hyvän joukon toista joukkoa. Mitähän kaikkea se on saanut todistaa tuona aikana.
Pekka Pohjolan Visitation -levy viritti oikeaan tunnelmaan kun ajelin kohti Lahnasuota. Pohjola oli mestari sekä säveltäjänä että basistina. Levyillä oli koottuna aikansa parhaat muusikot ja jälki on sen mukaista, suomalaista mutta maailmanmusiikkia parhaimmillaan.
Startatessani kotoa satoi kaatamalla juuri sen ajan kun pakkasin autoa. Aamun Karjalaisessa varoiteltiin hirvikolareista. Pohjois-Karjalassa niitä on kuulemma sattunut erityisen paljon. Oli siis varottava hirviä.
Lahnalammen parkkipaikalla paistoi aurinko, mutta taivaalla oli myös tummia, sadetta enteileviä pilviä, paras mahdollinen valokuvaussää. Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan. Iltapäivän aurinko valaisi ruskan värit saaneen maiseman. Kiersin lammen ympäri ja nautin kauniista säästä. Edes erilaiset ötökätkään eivät haitanneet kulkua.
Olin havainnut kartalla Iso Maksimansaaren pohjoisreunalla olevan jyrkänteen. Otin suunnan polulta kohti tuota jyrkännettä, ei ollut kiire minnekkään. Aurinko meni pilveen heti kun lähdin metsään. Metsänpohjan kortteet loistivat kuin kirkkaan vihreät lyhdyt ruskaväreissä olevasta taustasta.
En ole aiemmin käynyt näillä seuduilla, joten vanhahkon metsän löytyminen oli iloinen yllätys. Matkaa jyrkänteelle riitti vielä vähintään toinen mokoma, mutta jäin kuvaamaan rinteellä kasvavia puita. Tai pitäisikö sanoa, yritin kuvata niitä. Kimppuuni hyökkäsi vähintäänkin sata hirvikärpästä kun pysähdyin. Perinteisesti ne pyrkivät paidan ja huosujen kauluksista sisään. Nyt niitä oli niin paljon, että myös korvakäytävät, sieraimet ja silmätkin kelpasivat.
Pieni pakokauhu iski, ja lähdin puolijuoksua eteenpäin. Kulkiessani nappasin korvista, nenästä ja kauluksen alta vähintään parikymmentä otusta. Karkumatkallani näin karhun penkoman valtavan muurahaispesän. Yritin ottaa siitä kuvan, mutta uusi hyökkäys pakotti taas liikkeelle.
En ole koskaan joutunut antamaan periksi hyönteisten takia, mutta nyt oli pakko jättää jyrkänne toiseen kertaan ja paeta avosuolle. Olisivat saaneet Karjalaisessa varoittaa myös hirvikärpäsistä!
Keskellä suota heitin vaatteet pois päältäni. Kummassakaan päässä pitkoksia ei näkynyt liikettä, joten näytös ei pilannut kenenkään retkeä. Iholta poistin parikymmentä hirvikärpästä ja vaatteista vielä moninkertaisen määrän.
Komea sateenkaari oli ainoa performanssini todistaja.
Nälämänjoen nuotiopaikka tuntui paratiisilta hirvikärpäskaaoksen jälkeen. Pilkoin kuivat puut ja nuotio syttyi lähes itsekseen. Eväät olin ostanut Uimaharjun Viipukasta. Kyllä maistui niin pitsapalat kuin munkkipossukin kahvin kyytipoikana. Etsin vieraskirjasta merkkejä Metsälammen Menninkäisen vierailuista. Ei löytynyt nytkään.
Auringonlaskuun oli aikaa vielä yli tunti. Jätin repun nuotiopaikalle ja lähdin kevyellä kuormalla Nälämänjoen sillalle. Karttapaikassa tuota vesireittiä kutsutaan Nälmänjoeksi. Puiston todellinen tietäjä Oiva Potinkara käyttää nimeä Nälämänjoki ja Oivaan minä luotan.
Vaikea on tuota veden kulkureittiä kutsua joeksi, vaikka Pohjanmaalla on nähnyt lähes yhtä vähävetisiä ilmestyksiä kuten Teuvanjoki.
Jokea kuvatessani taivaalle oli ilmestynyt komea pilvi. Vaikutti siltä, että saisin vielä jossain vaiheessa vetää sadeviitan päälleni. Tarkistin Ilmatieteenlaitoksen sivuilta sateiden reitit. Pieniä ilmeisen runsassateisia sadesilmuja purjehti molemmin puolin Patvinsuota.
Aurinko oli laskemassa ja lähdin kohti autoa. Pieni pelko vaivasi koko ajan. Olisiko Maksimansaaressa odottamassa uusi hirvikärpäsinvaasio. Onneksi lämpötila oli laskenut illan tullen alle kymmeneen asteeseen. Jospa ne eivät jaksaisi nousta siivilleen, huonoja lentäjiä kun ovat. Polulta en kyllä poikkeaisi metsään.
Jossain edessäpäin satoi, sillä pilvet roikkuivat. Valo oli ihmeellisen väristä. Olen monesti miettinyt raskaan kolmesataamillisen telen kantamista näille retkille. Se on painava ja aika harvoin käytän sitä. Nyt kaivoin sen repusta ja totesin, että millään muulla objektiivilläni ei alla olevia kuvia olisi syntynyt. Pysykööt siis tulevilla retkilläkin repussa.
Aurinko oli laskenut, mutta valoa riitti vielä antamaan lakan lehdille kirkkautta. Jos tuota väriloistoa yrittäisi loihtia kankaalle pitäisi maalarin olla todellinen taituri.
Päätin retken sinne mistä sen aloitinkin. Maksimanlampi oli peilityyni ja yön sininen.
Kotona menin ötökkäkontrollin, muutamia yhä löytyi, jälkeen kuumaan suihkuun. Siitä huolimatta vielä nukkumaan mennessä tuntui, että selässä ryömi haamukärpäsiä.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 