Jäin pois kyydistä Rauvunvaaran suoralla. Liukulumikengät jalkaan ja tien yli ihailemaan Autiovaaran rinnettä. Tapanani on pysähtyä aina Patvinsuolla käydessäni täällä. Suon reunan metsä on komea keloineen ja vanhoine petäjineen. Muistelin viime kesän huippuhetkiä, aurinko paistoi rankkasateen läpi ja suosta nousi usva. Tällä kertaa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
Läksin hiihtämään kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Lainkuuliaisena kulkijana noudatin liikkumisrajoituksia, vaikka en niitä täysin ymmärräkkään. Polkujen ulkopuolinen liikkuminen on kielletty tietyillä karttaan merkityillä alueilla 1.3 – 10.7. Rajoitusten alkaminen jo 1.3. tuntuu aikaiselta. Suolla ei näkynyt eikä kuulunut lintuja, ainoa havainto oli teerien jäljet Nälämänpuron tulentekopaikan liepeillä.
Muita hiihtäjiä ei ainakaan muutamaan päivään ollut näillä tienoin liikkunut, ei myöskään eläimiä. Hanki kantoi liukulumikengillä liikkujaa kohtalaisen hyvin. Mukava oli hiihdellä, kun aurinko lämmitti eikä tuulikaan vaivannut. Hiihdin Nälämänpuron reunaa myötäillen. Suon metsäsaareke näkyi kuin patvien muodostaman kunniakujan päässä. Päätin heti, että kuvaan saman näkymän paluuhiihdolla auringon laskettua.
Nälämänpuron ylittävä silta löytyi helposti, kun hiihdin puron reunoja seuraillen.
Toista oli noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme päättäneet lähteä hiihtämään Patville. Sää muuttui yön aikana ja lunta tuli taivaan täydeltä. Olin jo silloin jääräpäinen enkä luopunut suunnitelmistani. Hiihdimme sakeassa pyryssä kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Vedin vilttiin käärittyä kuopustamme pulkassa. Ajattelin, että Lahnasuolta tulevat pitkokset näkyisivät kumpareena lumen alta, vaan eivät näkyneet. Yritin tihrustaa tuttua aukkoa josta sillalle puikahdetaan, mutta pyry oli niin sakea, että näkemättä jäi. Silloin ei kännyköitä eikä karttaohjelmia ollut vielä olemassa, joten ei auttanut kuin hiihtää ja toivoa parasta. Lopulta törmäsimme suosaaren reunaan jonka vaimoni tunnisti Hulkkoseksi. Onneksi paluumatkalla pyry helpotti ja Nälämänpuron siltakin löytyi. Selvisimme lopulta tyttäreni pikkukodiksi kutsumalle nuotiopaikalle.
Muinaisten intiaanien tapaan tarkistin ensiksi nuotion pohjan. Se oli yhä lämmin, joku oli pitänyt tulta aamusella. Hän oli myös ehkä yöpynyt, sillä telttapaikka oli lähes lumeton ja tuoreet suksen jäljet lähtivät kohti Olkkosta. Nuotio syttyi ja vegemakkarat paistuivat hiilloksella. Viipukan sämpylän välissä niistä sai hyvät hotdogit.
Oli mukava kaivaa repusta untuvatakki selkää lämmittämään. Nuotio savutti ja vaatteet saivat kunnon retkituoksun. Kun päivää myöhemmin aukaisin auton oven sieltä tulvahti yhä voimakas savun tuoksu.
Emme pitäneet kiirettä, sillä valo paranisi auringon laskiessa lähelle horisonttia. Tuntia ennen auringonlaskua oli valo jo uskomattoman kaunista. Sen saaminen kuvaan vaan on todella haastavaa.
Kun lähdimme paluumatkalle varjot olivat pitkät ja hanki kylmän sininen. Kaukana näkyvä Rauvunvaaran rinne oli vielä auringossa ja lämpimän vihreänkellertävä. Uskooko kukaan valokuvaani katsoessaan, että se vastaa todellisuutta ilman taiteellisia vapauksia.
Ajoitus oli täydellinen sillä tulin metsäsaarekkeen kohdalle juuri auringon laskiessa metsänreunan taakse. Olin katsonut valmiiksi kartasta, mihin suuntaan aurinko laskisi. Oranssin keltaiset säteet muodostivat siniselle hangelle kauniin viuhkan. Kuvaamiseen sopivan kohdan etsiminen on tarkkaa puuhaa. Kameran siirtäminen vaikkapa vain kymmenellä sentillä saattaa ratkaista kuvan onnistumisen.
Päivä oli ollut melko lämmin sillä pakkasta oli lähtiessä ollut seitsemän astetta. Nyt auringon laskiessa laski myös lämpötila selvästi. Sen huomasi, kun räpläsi jalustaa ja etenkin kameraa paljain sormin.
Hiihtelin omia jälkiäni pitkin ja pysähdyin tulomatkalla löytämälleni kuvauspaikalle. Asettelin jalustan samaan paikkaan kuin päivällä. Etsimestä näkyi tarkalleen sama maisema kuin aiemminkin, mutta miten erilainen se oli tunnelmaltaan. Etualan kelot saivat punaa taivaalta tulevasta heikosta valosta ja samaa väriä näkyi myös hennosti hangen pinnalla.
Taivaanranta oli värjäytynyt violetiksi niin kuin pakkasella on tapana. Mikäs oli siinä ollessa, vaikka vilu alkoi vähän tuntua hiihdossa hikeentyneessä selässä.
Retkelle lähteminen vaatii viitseliäisyyttä, varsinkin talvella. Hyvän retken jälkeen tuntuu että kyllä kannatti. Joskus sää ei suosi, mutta usein kuitenkin, niin kuin nyt. Näitä maisemia yön väreissä ei näe, jos ei ole valmis kestämään pientä vilua ja käsien kramppaamista jalustan kantamisen seurauksena.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 