Joko se ehti mennä, vai ehtisikö juosten kyytiin. Juoksuksi piti panna ja siltikin myöhästyin. Kiire johtui siitä, että auringon nousuun oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Jo Kolinportilla eväitä ostaessani hiipi epäilys myöhästymisestä mieleen. Taivas näytti tietenkin upealta.
Maisemahissiin kiiruhti lisäkseni nuori naisihminen. Naureskelimme nousun aikana Turun Kakolanmäen vikaherkälle funikulaarille. Kävi ilmi, että hänkin oli menossa ihailemaan auringon nousua. Lähdimme yhtäjalkaa kohti Ukko-Kolin huippua. Pysyin aluksi hyvin kannoilla, mutta jyrkällä oikopolulla jouduin antamaan periksi.
Viime metreillä ennen huipulle saapumista näin auringon ensisäteiden osuvan puiden latvoihin. Ajattelin että onhan noita auringonnousuja tullut nähtyä ja kuvattua. Nyt voisi rauhassa keskittyä valon kuvaamiseen.
Kuvailin näkymiä Ukko-Kolilta pitkään yksikseni. Olin jo lähdössä eteenpäin kun seurakseni tuli omaa ikäluokkaani oleva mies. Hän kertoi että tykky oli pudonnut lähes tyystin puista pari päivää aikaisemin, kun lämpötila oli noussut muutamia asteita yli nollan. Samaan aikaan puhalsi myös voimakas föhn-tuuli. En ollut tykyn puutteesta murheissani, melkeinpä päin vastoin. Kuuset näyttivät mielestäni nyt ilmeikkäämmiltä.
Sain jostain vinkin, että nastakengät olisivat parhaat valinnat näillä poluilla. Laskeutuminen Ukko-Kolilta vaati niilläkin varovaisuutta. Portaat olivat muuttuneet liukumäeksi.
Hanki oli täynnä erilaisia jälkiä. Monet olivat kulkeneet lumikengillä, mutta vähintään yhtä paljon näkyi kengänjälkiä. Tästä oli se hyvä puoli, että pääsi kulkemaan myös muualla kuin varsinaisilla poluilla. Haittana oli tietenkin se, että valokuvaan oli lähes mahdotonta löytää koskematonta hankea.
Lähdin seurailemaan lumikenkäilijöille viitoitettua reittiä. Se mutkitteli uusia polkuja kohti Paha-Kolia. Tulipahan nähtyä tuo tuttu paikka uudesta näkökulmasta.
Paha-Kolin huipulla pyrin lähinnä pysymään pystyssä. Ilma oli lämmin, mutta navakka tuuli piti huolen siitä että siirtyminen Kolinuuron suuntaan tuntui mukavalta ajatukselta.
Pieni-Koli ja Mäkrä olivat varjossa mutta etualan männyt paistattelivat kirkkaassa auringonvalossa. Näkymän kruunasi Mäkrän rinteiltä nouseva hento usva.
Kolilla on tiettyjä kohteita, joita kuvaan aina kun paikalle osun. Yksi mieluisimmista on Mäkränaho ja sen reunassa kasvavat koivut. Näin jo aholle laskeutuessani, että valo oli upea mutta haasteellinen.
Monet valokuvaajat etsivät luonnosta yksinkertaisuutta ja eivätkä kuvaa mielestään liian sekavia näkymiä. Luonto ei ainakaan Suomessa ole kuitenkaan selkeän järjestelmällinen vaan pikemminkin kaoottinen, kuten tuo Mäkränahon metsänreuna. Juuri tuo kaoottisuus miellyttää minua ja sen haluan tuoda myös kuviini.
Retki Patvinsuon Hietajärvelle opetti, että mukana pitää olla riittävästi juotavaa. Kahvin lisäksi repussa oli nyt myös teetä. Mukava oli juoda termoksesta lämmintä teetä jääkylmän veden sijasta.
Eväitä pysähdyin syömään Mäkränahon latoon. Se tarjosi hyvän suojan kylmää viimaa vastaan. Kyllä kelpasi nauttia eväistä kun oviaukosta näkyi lähes keväiseltä näyttävä köivikko.
Tapasin Mäkränahon reunalla eksyneen hiihtäjän. Hän oli lähtenyt kolmen kilometrin lenkille, mutta ladun merkinnät olivat hänen mielestään kehnot. En itsekään löytänyt kunnon opasteita, vaikka kuljin latu-uria pitkin. Latuja ei oltu myöskään ajettu hiljattain, sillä niin huonossa kunnossa ne näyttivät olevan.
Autolle tullessani tuntui, että evästelyn jälkeen voimat olivat palanneet. Niinpä lähdin kohti funikulaaria ajatuksenani käväistä vielä Akka-Kolilla. Eipä juuri naurattanut kun näin hissin ovessa lapun HUOLLOSSA. Ei olisi kannattanut nauraa turkulaisille.
Lähtisinkö kotiin? Kävelin kuitenkin tietä pitkin opastuskeskukselle ja sieltä kiipesin Akka-Kolille. Hikihän siinä tuli, mutta näkymät olivat vaivan arvoiset.
Sää näytti olevan muuttumassa, etelästä nousi pilvirintama. Aurinko kuitenkin paistoi aina välillä pienistä rakosista.
Akka-Kolilta laskeutuessani tuli eteen taas valinta, kotiin vai eteenpäin. Jalat veivät Ukko-Kolille vaikka pää sanoi muuta. Valinta oli kuitenkin hyvä, sillä pohjoisen taivas oli vielä kauniin sinivalkoinen. Näköalapaikalle johtavien portaiden liukumäki näytti johtavan suoraan taivaaseen.
Viimeisen kuvan otin lähes samoilta jalansijoilta kuin ensimmäisen. Retken kruunuksi kävin luontokeskus Ukossa taiteilija Mariana Nordgrenin näyttelyssä. Hän esittelee akvarelleissaan Pohjois-Karjalan linnustoa. Kerrassaan upea näyttely.
Funikulaarikin oli saatu kuntoon, joten laskeuduin komeasti alas vaaralta. Nyt jo naurattikin!
Jokuja vuosia sitten kuvasin Ukko-Kolin tykkylumimaisemia täysikuun valossa. Kulkeminen kirkkaassa mutta oudossa valossa hiljaa huojuvien kuusten alla jätti pysyvän muistijäljen. Kameroiden kennot ovat kehittyneet huimasti, joten kohinattomien yökuvien saaminen ei olisi enää mikään ongelma.
Kuu oli lähes täysi ja odotettavissa oli ainakin jollain todennäköisyydellä aukkoja pilvipeitteeseen. Olen luonteeltani optimisti, joten suuntasin kohti Kolia. Ensimmäiset aukot taivaalle ilmestyivät Ahmovaaraa lähestyessäni. Saattaisin nähdä kaupanpäälle myös auringonlaskun.
Sain auton melkein funikulaarin viereen sillä syystä tai toisesta liikkeellä oli vain muutamia retkueita. Pistin FFP2 -naamarin kasvoilleni ja kiirehdin hissille, olin ainoa matkustaja. Opastuskeskus näytti olevan remontissa eikä hotellin suunnallakaan ollut liikettä. Vilkaisin maisemaa Pielisen suuntaan, harmaalta näytti. Sen sijaan Herajärven suunnassa aurinko paistoi pilvien välistä. Akka-Kolilta olisi siis parhaat näkymät. Matkalla pysähdyin kuvaamaan artikkelikuvan.
Sain olla yksin Akka-Kolilla ihailemassa maisemaa. Aurinko valaisi etualan hangen ja muutamat männyt, taustan kuusikko oli sensijaan varjossa. Suojasää oli puhdistanut täysin kauimmaiset kuuset lumesta.
Ihminen on tapojensa orja. Hiukan liiotellen voi todeta että Ukko-Kolilla katsotaan aina kohti Pielistä ja Akka-Kolilla juuri vastakkaiseen suuntaan. Ehkä johtuen valon suunnasta huomasin kauniita näkymiä olevan myös muihin suuntiin.
Seurasin mielenkiinnolla pilvisyyden kehittymistä. Taivas selkeni välillä hetkeksi, mutta suunta näytti kuitenkin olevan kohti täysin peitteistä taivasta. Kova tuuli sai pilvet kiitämään.
Jätin Akka-Kolin ja lähdin kohti Ukkoa. Matkalla kohtasin pariskunnan, joka kertoi edellisenä yönä nähneensä elämänsä revontulet. Niiden lisäksi olivat kävelleet kuun valaisemassa metsässä yöllä puolentoista tunnin ajan. Kännykällä otetut kuvat olivat onnistuneet hienosti, jonka sain varmemmaksi vakuudeksi todistaa. Itse sanoin nukkuneeni sikeästi koko taivaallisen näytelmän ohi. Yhdessä toivoimme, että tuleva yö toisi täysikuun näkyviin.
Ukko-Kolin huipulla oli vilskettä. Turun kuvataideakatemian opiskelijat olivat kuvaamassa locus classicuksella. Itseäni ilahdutti yksi Asahi Pentax Spotmatic ja Zenza Bronica. Nostin hattua urheille opiskelijoille. Ensimmäinen peilikamerani oli Spotmaticia seurannut Asahi Pentax KM joka on yhä täysin kuvauskunnossa.
Otin muutaman otoksen siihen perinteiseen suuntaan mutta tähän päädyin laittamaan kuvan Kolin ehkä tunnetuimmasta männystä. Vai onkohan Mäkrän mänty vielä tunnetumpi.
Kaivoin takin taskusta eväspähkinäpussia ja kuinka ollakaan sieltä tipahti maahan musta FFP2 -maski. Tuulenpuuska lennätti sen alas rinnettä. Olisi törkeää jättää musta naamari kansallismaisemaan, joten ei muuta kuin hankeen.
Kehuskelin edellisessä tarinassani Heinävaaralta, miten housujen lumilukot ovat helpottaneet hangessa liikkumista. Polveen asti ulottuvassa hangessa kulkeminen onnistuu tasamaalla varsin hyvin, mutta nyt lunta oli koko jalan syvyydeltä ja vielä rinteessä. Ei ollut helppoa, hiki nousi pintaan. Otin muistoksi kuvan komeasta kivipaadesta. Surkea kuusi kuvasi omaa oloani, mutta naamarin sain pois maisemaa pilaamasta.
Polulla sattui kulkemaan ulkomaalaisia retkeilijöitä. Hieman ihmettelivät touhujani ja taisivat vähän naureksiakin.
En noussut Paha-Kolille, sillä rinne näytti liukkaalta ja tuuli olisi saattanut heittää näin kevyen hepun alas. Jatkoin sen sijaan tuttua reittiä Kolinuuron reunaa pitkin. Kävi selväksi, että kuutamokuvia ei tänä iltana kuvattaisi. Pilviä kertyi taivaalle entistä enemmän.
Päätin kotoa lähtiessäni jättää lumikengät varastoon. Useimmat polut oli tallattu helposti kuljettaviksi, mutta askel sivuun upotti ja syvälle. Ja sinne sivullehan sitä oli päästävä kuvaamaan. Myös Kolinuurolta Mäkränaholle vievä polku oli vain muutamien lumikenkäilijöiden tallaama.
Metsä polun varrella näytti satumetsältä. Valo väheni nopeasti ja näin viimeisen välähdyksen laskevasta auringosta tykkypuiden pienestä aukosta.
Oli löydettävä muuta kuvattavaa kun kuu ja aurinko kieltäytyivät näyttäytymästä. Lumeen oli jäänyt merkillinen aukko josta pilkisti keltaisen jäkälän peittämä kivenlohkare. Lumen peittämät oksat muodostivat mielikuvitustani ruokkivan eläinfiguurin.
Alkuperäiset suunnitelmani kuutamometsän kuvaamisesta eivät onnistuneet, mutta en ollut kuitenkaan pettynyt retkeeni. Näin komeita maisemia ja löysin monia kauniita yksityiskohtia, joiden ohi olisin muissa olosuhteissa ehkä kävellyt huomaamatta.
Uuron rinteessä kasvava kuusi paljasti kuuran peittämän sisimpänsä. Mieleeni tuli ensimmäiseksi ihmisen kylkiluut. Vastarinteen kuuset taas toivat kuvaan ryijymäisen tunnelman.
Aamu oli kaunis. Kotiin jääminen ei tullut mieleenkään, oli päästävä ulos raikkaaseen syysilmaan. Vaihtoehtoina oli joko puolukan kerääminen lähimetsästä tai retki Kolille. Pakastimet ovat pullollaan marjoja, joten suuntasimme eväinemme Kolille. Sanoin pakkaavani kameran mukaan mutta ottavani retken tällä kertaa lähinnä mielenvirkistyksenä. Eritoten kun olen ajatellut että näkymät Kolin huipulta ovat osaltani loppuunkuvatut.
Ruska on kauneimmillaan ja matkan varrella teki mieli pysähtyä sitä kuvaamaan. Varsinkin Savijärven sillalta näky oli upea. Kovetin mieleni ja painoin kaasua, sillä olinhan päättänyt ottaa retken virkistyksen kannalta. Parkkipaikat vaaran rinteellä olivat lähes täynnä, mutta onneksemme joku oli jo lähdässä pois ja tila autolle löytyi.
Olin pukeutunut lämpimiin merinovilla-alusvaatteisiin, sillä auton ikkunat olivat olleet jäässä Joensuusta lähtiessämme. Funikulaari jökötti tyhjänä ja lapussa luki ”huolto käynnissä”. Siispä portaita ylös. Emme pitäneet kiirettä, mutta lämminhän kiivetessä tuli. Vilkaisin hissin yläasemalta Pieliselle, järvi on sumupilven peitossa! Virkistymisajatus unohtui ja valokuvausinto täytti aivoni. Juoksin Järnefeltin näköalapaikalle, puut peittivät näkymän. Kiireesti Ukko-Kolin portaille ja ylös. Jo kastui selkä, mutta näkymä järvelle sai unohtamaan hengästyksen ja silmille valuvan hien.
Seurasin pilvinäytelmää ensin Ukko-Kolilta ja sitten Paha-Kolilta. Sumupilvet vaelsivat kohti pohjoista. Matoset ja Iso Hölö olivat välillä näkymättömissä ja pian ne taas sukelsivat esiin sumun keskeltä. Aurinko paistoi yläpilvien ja alla olevien sumupilvien välistä. Tunnelma oli uskomaton.
Puolen tunnin aikana sumu hälveni lähes täysin. Jos olisin pysähtynyt Savijärvelle olisi koko ihanuus jäänyt näkemättä.
Jatkoimme Paha-Kolilta Mäkränaholle. Matkalla pysähdyin kuvaamaan tuttua näkymää Pikku-Kolille yli Kolinuuron. Aurinko oli mennyt pilvien taa, ja kuvista tuli latteita. Juttelin kotvan nuoren pariskunnan kanssa, olivat etsimässä Kolinuuroa ja Kolin kaikupaikkaa. Kerroin uuron olevan suoraan edessämme ja kaikupaikan sen toisella puolella.
Mäkränahon ruska oli parhaimmillaan. Ladon vieressä kasvava valtava pihlaja loisti punaisena koivujen keltaista seinää vasten.
Jatkoimme Mäkränaholta Purolanaholle. Ikolanahon suunta näyttää olevat kulkijoiden suosiossa, sillä Purolanaholla kulkijoita oli vähän. Kiinnitin huomiotani useisiin rinkkojen kanssa vaeltaviin naisiin jotka kulkivat yksin. Olivat ilmeisesti Herajärven kierroksella.
Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja sai latteat värit muuttumaan lähes neonväreiksi. Ahojen monet eri lehtipuulajit ja tuleentuneet heinät tarjosivat komean värikirjon.
Tapa kantaa koko kamera-arsenaali repussa mukana retkille osoittautui kerrankin oikeaksi. Haavat olivat pudottaneet osan värikkäistä lehdistään. Niiden kuvaamiseen makro-objektiivi on paras vaihtoehto. Luonto oli tehnyt valmiiksi lukemattomia asetelmia, joista sain valita mieleisen.
Kävimme myös tarkistamassa suppilovahveropaikkamme, emme jääneet nytkään ilman saalista.
Olin palaamassa Tarhapuron polulta kohti Purolanahoa. Ajattelin jatkaa suoraan takaisin Mäkränaholle, mutta näin auringon valaisemat heinät. Ne loistivat kultaisina taustan varjossa olevaa metsää vasten. Kapusin lähemmäs ja heinien takaa tuli näkyviin aho kivineen. Joskus kuva voi syntyä pienistäkin aineksista.
Paluumatkan kruunasi Mäkränahon jättihaapa. Koosta voisi päätellä että sillä on ikää hyvän joukon toista joukkoa. Mitähän kaikkea se on saanut todistaa tuona aikana.
Jäidentuloretkelläni Kolin Valkealammille pääsin ihailemaan kansallismaisemaa uudesta suunnasta kohti kaukana siintävää vaarajonoa. Päätin silloin että kunhan kunnon jäät tulevat niin lähden hiihtämään Laitosaareen. Kunnon pakkasista huolimatta jään päällä paksun lumikerroksen alla oli kuitenkin pitkään vettä.
Kävin taas testaamassa jäällä liikkumista Pyhäselällä ja näytti siltä, että nyt on sopiva hetki lähteä Pieliselle. Vaikka säällä ei retkeilyn kannalta olekaan ratkaisevaa merkitystä niin valokuvaamisen kannalta puolipilvinen sää on paras. Kävin edellisiltana läpi kaikki mahdolliset sääennusteiden tarjoajat. Norjan YR:ä lukuunottamatta kaikki lupasivat huippusäätä. Kahvit termokseen, lembasta reppuun ja auton nokka kohti Kolia.
Kontiolahden kirkonkylän kohdalla taivas oli täysin pilvetön. Romppalan risteyksen lähestyessä taivaanrannassa näkyi muutamia hentoja pilviä. Pysähdyin Koliportille ostamaan karjalanpiirakoita evääksi. Taivas näytti hyvältä, pilvilauttoja seilasi sinisellä taivaalla. Lähdin Kolin rantatietä kohti Kaunislahtea. Auton jätin parkkiin Mustalammen tienhaaraan ja lähdin liukulumikenkäilemään kohti Pelkosenrantaa. Taivas oli vetänyt pilveen. Mieleen nousi vanha Bond-biisi Ei aina käy niin kuin haaveillaan.
Ihailin hetken Pelkosenrannan vanhaa mökkiä ja lähdin sitten hiihtämään Kallioniemen viertä kohti Laitosaarta. Sen takana näkyi kolmen vaaran sinertävät kummut. Katsoin karttaa ja uskon niiden olevan Sutkanvaara, Käränkävaara ja Rintasenvaara.
Mantereen ja Laitosaaren välissä on pieni saari. Sen siluetista saattoi havaita ainakin muutamia komeita mäntyjä. Käänsin sukseni kohti niitä. Aurinko näkyi sekunnin ajan pilven läpi, mutta kameraa en ehtinyt kaivaa esille selässä raahaamastani repusta.
Mielialani nousi hetkessä, kun pääsin tutustumaan tarkemmin pikkusaaren puihin. Nämä Pielisen tuulissa kasvaneet vanhukset ylittivät kaikki odotukseni. Saattavat ylittää komeudellaan jopa Sallan Aihkipetsin komistukset. Miten voikin puu saada noin upeita muotoja ja ilmeikkään kaarnan. Saaren komea louhikko täydensi vaikutelman.
Vaikka sään haltija ei aurinkoa lupauksista huolimatta tarjonnut niin pilvien läpi siilautuva valo oli juuri sopivaa näiden puiden kuvaamiseen.
Aamulla oli ollut pakkasta lähes kolmekymmentä astetta. Laitosaareen hiihtäessäni sitä oli enää vajaa kymmenen. Tuuli oli melko voimakas ja kävi selän takaa, joten hiihto sujui varsin joutuisasti. Ajatuksenani oli ollut hiihtää lahden tyvessä olevalle nuotipaikalle ja sytyttää pienet kynsitulet. Muutin kuitenkin suunnitelmia sillä etelätuuli osuisi taukopaikalle.
Näin jo kaukaa, että Laitosaaren päässä oli rakennuksia. En ollut niitä kartasta huomannut. Kiersin niemen taakse tuulensuojaan. Vanhempi mökki muistutti kovasti Pelkosenniemen mökkiä. Rappujen yläpuolelle oli aikoja sitten naulattu hirvensarvet toivottamaan tulijat tervetulleiksi. Vaikka mökki ei ole enää menneiden aikojen loistossa, on siinä jotain erityistä. Rakentamisessa on nähty vaivaa.
Ja millainen näkymä mökin portailta on! Kelpasi siinä kahvit juoda ja lembasta nauttia.
Aurinko oli laskemassa, eikä suurta värien ilotulitusta olisi odotettavissa. Läksin hiihtämään hissukseen vastatuuleen kohti Pärnälahtea. Kuvailin Kallioniemen rannan puita ja kiviä. Aina välillä vilkaisin Kolin vaarojen suuntaan josko sittenkin aurinko valaisisi edes hetken rinteitä. Ei valaissut.
Taivas värjäytyi hetkeksi pastellisävyihin auringon laskettua vaarojen taa. Vaikka reppu painoi hartioita oli mieli kuitenkin kevyt. Löysin ne komeat männyt ja sen arvoituksellisen mökin Laitosaaresta.
Valoa oli vielä sen verran, että valitsin reitin kotiin niin, että voisin katsastaa Herajoen sillalta näkyvän komean kosken. Tiellä oli juuri sen verran tilaa, että sain parkkeerattua auton niin että se ei tukkisi tietä. Pystytin jalustan keskelle kapeaa siltaa ja aloin kuvata. Kuului auton ääntä. Kolme autoa ajoi ohitseni kävelyvauhtia. Viimeinen pysähtyi kohdalleni. Ajattelin saavani kuulla kunniani tien sulkemisesta, mutta kuski kysyikin Ootko Saaren Heikki?
Tämän tapahtuman seurauksena pääsin vierailemaan entisen oppilaani kotiin. Kahvin ja herkullisen fetapiirakan lisäksi sain paljon tietoa alueen historiasta. Laitosaaren mökki ja Pelkosenniemen mökki ovat saman perikunnan omistuksessa tai ovat ainakin olleet. On siinä osattu mökit laittaa Suomen komeimpien maisemien äärelle.
Kahvittelun ohessa sain kuulla, että Herajoen koskessa on koskikaroja. Kotona kuvia käsitellessäni havaitsin, että yksi sellainen oli päässyt myös yllä olevaan kuvaan. Sen löytämiseen tarvitaan tosin kolmesataakertainen suurennus. Hyvä reissu päättyi siis lintukuvaamiseen.
Aina välillä iskee epävarmuus kaiken järkevyydestä. Miksi valokuvata, jos kukaan ei näe valokuviani eikä varsinkaan kommentoi niitä. Tämän blogin välityksellä toivon saavani kuvilleni ja tarinoilleni ainakin joitain katsojia ja jopa kommentteja kuvista. Kirjoitin nuo rivit ensimmäiseen blogikirjoitukseeni 15.4.2018. Toiveeni ovat toteutuneet, kuvilleni ja juttuilleni on löytynyt seuraajia.
Vuosi 2020 on ollut olosuhteitaan erikoinen. Talvea ei tullut kunnolla edes Pohjois-Karjalaan. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.
Valitsin vuoden jokeiselta kuukaudelta yhden kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu, Kalmoniemi
9.1. klo. 9.32
Kalmoniemi ja Kuhasalo ovat aivan Joensuun keskustan kupeessa olevat luontoparatiisit. Upeat rannat ja vanhat metsät ovat muodostuneet itselleni ja joukolle muita valokuvaajia lähes päivittäiseksi kuvauskohteeksi.
Matka kotipihasta Kalmoniemeen kestää noin kymmenen minuuttia, joten vilkaisu taivaalle riittää laukaisemaan kuvausvietin. Auringonlaskut ja nousut ovat parasta aikaa rantojen kuvaamiseen. Tämän kuvan otin ennen auringonnousua kun pilvet jo värjäytyivät upeisiin väreihin. Lunta ei ollut juuri lainkaan ja rannassa oli leudosta säästä johtuen lätäköitä, joista Kuhasalon kuuset heijastuivat.
Helmikuu, Kuhasalo
17.2. klo 14.47
Istuin tietokoneen ääressä käsittelemässä kuvia kuten monina muinakin päivinä. Lyhyt päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Taivas oli tummien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi aukkoja pilvipeitossa. Kohta auringon säteet puhkaisivat pilven ja piti tehdä nopea päätös kuvaamaan lähtemisestä.
Hyvä valo kestää usein vain puoli tuntia, joten tuli kiire ajaa Kuhasaloon. Järvi oli jäässä, mutta lunta ei vieläkään ollut satanut. Olen helmikuussa tavannut hiihdellä lähisaariin liukulumikengillä, mutta tuona päivänä se ei tullut mieleenikään.
Kuhasalon rannasta avautuu lähes saareton Pyhäselkä. Pienen odottelun jälkeen pilvet avautuivat ja aurinko sai aikaan valokuvaajan toivevalon.
Maaliskuu, Kalmoniemi
22.3. klo. 18.03
Päivä pietenee keväällä kuukaudessa merkittävästi. Helmikuun ja maaliskuun auringonlaskuilla on eroa lähes kolme tuntia. Olin nähnyt verkossa kuvia Kalmoniemen edustalla olevasta komeasta railosta. Kiirehdin auringonlaskuksi tuota näkymää ihmettelemään. Taivas värjäytyi punaisen, keltaisen ja violetin sävyihin. Jäällä ei nytkään ollut lunta ja se heijasti komeasti taivaan värejä.
Jäällä oli muitakin railon ja auringonlaskun ihailijoita. Itse en hyppinyt railon yli, mutta monet nuoret luottivat jään kestävyyteen.
Kuvat tammikuusta maaliskuuhun kertovat karusti menneen talven laadusta Joensuussa. Lunta oli todella vähän, ajoittain ei ollenkaan. Jäälläkään ei voinut hiihtää kunnolla koko tuona aikana. Tästä talvesta on hyvää vauhtia tulossa edellisen kaltainen. Ilmastonmuutos on täällä, vaikka kuka muuta väittäisi.
Huhtikuu, Vierevänniemi
27.4. klo. 19.06
Talvi hävisi kuukaudessa. Olin käynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten kesällä uimassa Vierevänniemessä. Siitä reissusta muistan laumoina päälle käyneet mäkäräiset, ei siis kovin mukava muisto. Sain nyt vinkin paikan komeista puista ja päätin uskaltautua uudelle retkelle. Huhtikuussa ole vielä mäkäräisiä ja toisekseen kestän niitä nykyisin paljon paremmin kuin silloin nuorena.
Vierevänniemen puut kerrassaan lumosivat minut. Ne eivät voi olla vanhempia kuin 150 vuotta, sillä elokuun alkuun 1859 asti alue oli vielä Höytiäisen vesimassojen alla. Järvenlaskusta rajuksi purkautumiseksi äitynyt tapahtuma paljasti rannat noina elokuun päivinä.
Vierevänniemen vanhimmat puut ovat monihaaraisia enttejä. Näin upeita ja luonteikkaita puita en ole muualla nähnyt. En tiedä mikä tuon monihaaraisuuden aiheuttaa. Kuljeskelin metsässä etsien komeita kuvattavia. Päivä oli pilvipoutainen. Yhtäkkiä metsän pohjaa valaisi pieni valonsäde. Aikaa kuvaamiseen oli ainoastaan muutamia minuutteja. Valo värjäsi varjossa olevien puuvanhusten edessä olevan pienen kuusen kultaiseksi ja myös pieni osa mustikanvarvuista sai osansa.
Toukokuu, Porkkalanniemi
22.5. klo. 20.56
Tulin toukokuun alussa paapaksi ja pääsin tapaamaan suvun uutta jäsentä. Pienokaisen näkeminen oli sydäntä sykähdyttävä kokemus. Vierailun yhteydessä tarjoutui mahdollisuus käydä Porkkalanniemellä, josta olin kuullut jo lapsena retkitarinoita.
Olen nähnyt merenrantoja pohjoisempana Kristiinankaupungin tienoilla. Näissä rannoissa on paljon samaa, mutta myös jotain hyvin erilaista. Tammien ja muiden jalopuiden näkeminen saaristomaisemassa oli tälläiselle puuhullulle mieluista.
Päivä oli lähes pilvetön ja auringonlaskun aikaan taivas värjäytyi kullankeltaiseksi. Lehdet olivat puhjenneet osaan puista, mutta tammet olivat vielä lehdettömiä. Vastapuhjenneiden lehtien heleä vihreys yhdistettynä taivaan väriskaalaan muodosti ikimuistoisen jäljen joka täydensi isovanhemmaksi tulemisen riemua.
Kesäkuu, Patvinsuo
8.6. klo. 19.25
Seikkailin koko päivän Särkkäjoella kuvaamassa ränstyneitä tukinuittoon liittyviä rakenteita ja vanhoja metsiä. Olin varsin väsynyt kun ajoin kohti Joensuuta. Näin, että tulossa oli rankka sadekuuro. Onneksi olin jo autossa.
Tie erottaa Rauvunvaaran alla olevan suon varsinaisesta Patvinsuosta. Juuri kun tulin suon kohdalle alkoi vettä sataa kaatamalla. Aurinko paistoi matalalta valaisten suosta nousevan usvan ja putoavat sadepisarat.
Kävin sisäisen kamppailun laiskuuden ja luovuuden välillä. Onneksi luovuus voitti sillä näkymä oli uskomattoman kaunis. En ehtinyt vaihtaa jalkaan kumisaappaita enkä laittaa sadevaatteita vaan syöksyin suoraan upottavaan suohon ja kaatosateeseen. Kastuin läpimäräksi, mutta tiesin jo kuvatessani, että olin päässyt todistamaan jotain ainutkertaisen kaunista.
Heinäkuu, Porttijoki
20.7. klo. 2.21
Retki Timon kanssa on muodostunut jokakesäiseksi kuvauskohokohdaksi. Olemme käyneet useita kertoja Hiidenportin kansallispuiston maisemissa. Vietimme viime retkellä illan auringonlaskuun saakka Isosuolla. Nukuimme tai ainakin yritimme nukkua peräti puolitoista tuntia ennen kuin lähdimme Porttijoen varteen.
Auringon nousuun oli vielä aikaa. Usva nousi Porttijoesta ja tunnelma oli kuin Mestaritontun seikkailuissa. Suovillojen valkeat kukinnot näyttivät leijuvan ilmassa kuin usva.
Elokuu, Kalmoniemi
16.8. klo 20.04
Olen kuvannut tiettyjä kohteita kymmeniä kertoja, polku Kalmoniemen kärkeen on niistä ehkä tärkein. Olen miettinyt mistä tuo tarve kuvata samaa näkymää yhä uudestaan syntyy. Polku näyttää toki tutulta, mutta valo ja vuodenaika muokkaavat sen aina erilaiseksi, ohi pääsemättömäksi.
Kalmoniemessä polkua reunustavat komeat männyt. Ehkä tätäkin tärkeämpi syy on niemen suunta. Kalmoniemi työntyy Pyhäselkään idästä länteen. Sieltä voi ihailla kaikkina vuodenaikoina niin auringon nousut kuin laskutkin. Polulle pääsee valoa joka suunnasta. Mäntyjen rungot saavat kaarnapintaa korostavaa valoa ja polun päässä oleva järvi muodostaa katseelle luonnollisen kohdistuspisteen.
Syyskuu, Patvinsuo
11.9. klo. 6.43
Auringonnousu Patvinsuolla on vaikuttava tapahtuma jos olosuhteet ovat suosiolliset. Ajatuksenani oli ollut kuvata usvaverhon takaa punaisena nousevaa aurinkoa. Kuvan vaikuttavuutta tulisi korostamaan suon komea ruska.
Suolla ei ollut tietoakaan usvasta ja taivas oli paksun pilviverhon peitossa. Jatkoin silti kohti Terettiä. Hieman pettyneenä jouduin lopulta kääntymään takaisin. Olin jo lähes Kurkilahdessa, kun aurinko kurkkasi ohentuneen pilviverhon takaa.
Synkät pilvet, kelottuneet puut ja ruska saivat aikaan dramaattisen tunnelman. Onneksi en ollut kääntynyt heti ensipettymyksen jälkeen kohti kotia. Aurinko valaisi aina hetkittäin läntisen metsänreunan ja suon sen edessä. Sain nauttia koko päivän Patvinsuon kauneudesta.
Lokakuu, Torronsuo
4.10. klo. 12.36
Veimme pienen Toivo-pojan ensimmäiselle kansallispuistoretkelle. Torronsuo on sopivalla etäisyydellä Helsingistä ja muutenkin mielenkiintoinen kohde, joten suuntasimme sinne. Parkkipaikka oli pinkeänä autoja ja saimme suunnilleen ainoan vapaan paikan. Korona oli saanut pääkaupunkilaiset suuntaamaan retkensä Torremolinoksen sijasta Torronsuolle.
Reiteillä ei kuitenkaan ollut ruuhkaa vaan saimme kulkea omassa rauhassa. Oli mukava verrata suomaisemaa tuttuun Patvinsuohon. Täällä näkymät muistuttivat Afrikan savannia. Suon männyt olivat toinen toistaan upeampia muodoltaan. Keloja suolla ei juuri näkynyt, toisin kuin Patvilla. Kun vielä sää suosi retkeä niin Torronsuo jäi positiivisena mieleen.
Marraskuu, Kalmoniemi
26.11. klo. 14.02
Talvi alkoi Joensuussa tänä vuonna moneen kertaan. Aina välillä järven rannat jäätyivät sulaakseen taas muutaman päivän päästä. Ensiluntakin kuvasin ainakin kolmeen eri otteeseen. Jos haluaa kuvat puhtaan hangen Kalmoniemestä, on matkaan lähdettävä ennen auringonnousua.
Tällä kertaa en ollut liikkeellä aamulla vaan pikahälytyksellä ennen auringon laskua. Taivas lupaili komeaa värinäytelmää. Kalmoniemen maisemaa hallitsee sen edessä kelluva pieni Voiluoto. Sitä olen kuvannut lukemattomia kertoja samoin kuin jokainen joensuulainen luontokuvaaja. Nyt en halunnut ottaa Voiluotoa kuvaan vaan kuvasin yksinkertaisen kuvan jota hallitsee etualan kaislikko ja komea taivas.
Joulukuu, Valkealampi
10.12. klo. 11.27
´Å0++p0m,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,o8uc , tämän tervehdyksen kirjoitti jouluvierailulla ollut Mieli -kissa.
Hyvä valo tekee valokuvan. Retkelläni Kolin kansallispuistossa olevalle Valkalammelle kaikki osui kohdalleen. Matala talvivalo tuli kapean lammen suuntaisesti ja valaisi lähellä rantaa olevan pienen saaren ja sillä kasvavat männyn ja koivun. Rantametsän vallista valoon kurkottava isompi koivukin sai valoa, mutta sen takana olevat männyt ja kuuset jävät latvoja lukuun ottamatta varjoon.
Olin onnekas sillä lampi oli jäätynyt heijastavaksi pinnaksi. Lumettomuus oli kuvan kannalta hyvä asia. Hämmästelin jo kuvaa ottaessani jään turkoosia väriä. Sain myöhemmin tietää että lammen vesi on kesällä harvinaisen vihertävää. Ehkä siitä johtuu jään erikoinen väri.
Tarinani artikkelikuvaksi valitsin muiston Kullaojan putouksesta Sallassa. Salla osoittautui todelliseksi maisemakuvaajan paratiisiksi. Putoukset, tunturit ja vanhat metsät löytyvät siellä inhimillisten etäisyyksien päästä toisistaan.
Kävin vuosia sitten Kolin kansallispuistoon kuuluvalla Valkealammella. Muistot retkestä ja maisemista olivat niin hyvät että lähdin suurin odotuksin muistojani verestämään. Odotettavissa oli lähes pilvetön päivä, joten valoa riittäisi enemmän kuin yleensä harmaana loppuvuonna.
Valkealammen alue on erillään Kolin vaara-alueesta, lähellä Herajokea Pielisen rannassa. Valkealampea erottaa Pielisestä vain kapea harju. Olisin voinut ajaa perille Kolin kylän kautta rantatietä pitkin, mutta liukkaat tiet saivat minut valitsemaan Ahveniselta tulevan reitin. Hyvä niin, sillä tie Herajoelta eteenpäin oli hiekoittamaton ja todella liukas. Jätin auton Mustalammen tienhaaraan vaikka tiellä oleva puomi oli auki. Auringon nousuun oli aikaa, joten sain kävellä rauhassa ilman niskan hiestymistä.
Laskeuduin harjupolulta Pielisen hiekkarannalle. Tämän paikan muistin entuudestaan. Näkymä vastasi muiskuviani. Pieni luoto oli sopivasti nousevan auringon suunnassa. Pielisen selkä lainehti vielä täysin vapaana, mutta lahdessa kellui toinen toisessaan kiinni olevia jäälauttoja. Aikaa riitti hyvän kuvauspaikan etsimiseen. Sellainen löytyi ja asettelin jalustan paikalleen ja kävelysauvan nojalleen jyhkeän männyn juurelle. Aurinko nousi upeana tulisena pallona metsän takaa.
Täälläkin on metsää hakattu ennen kansallispuiston perustamista, mutta rantaan on jätetty muutamia kunnon mäntyjä. Männikkö loisti punaisena matalalta paistavan auringon valossa. Parhaat hetket kuvaamiseen menisivät auringon noustua kunnolla metsänrajan yläpuolelle. Puhelimen TPE-ohjelma näytti, että aurinko paistaisi pian Valkealammen suuntaisesti. Läksin kiireesti harjun yli Valkealammen rantaan.
Lampi on sen verran syvässä kuopassa, että aurinko ei vielä valaissut rannan puita. Jää oli peilikirkas ja turkoosin värinen. Kuvaamispaikan löytäminen tuotti vaikeuksia johtuen rannan varsin tiheästä pensaikosta. Oksien katkominen ei tullut kansallispuistossa kyseeseen, joten ei auttanut kuin juosta pitkin rantaa sopivaa aukkoa etsien. Se löytyi sopivasti ennen ensimmäisten valoläikkien ilmaantumista vastarannalle.
Vastarannan pieni saari kiinnitti huomiotani. Kuvasin siitä erilaisia rajauksia mutta en ollut tyytyväinen tuloksiin. Saari ikäänkuin upposi taustalla olevaan metsään. Laskeskelin, että hyvällä tuurilla aurinko valaisisi ensin saaren ja vasta sitten taustalla olevan metsän. Pieliseltä puhaltava tuuli ei päässyt tuivertamaan harjun yli, joten pystyin odottelemaan sopivan valon ilmestymistä.
Tunnin odottelun jälkeen alkoi tapahtua. Ensin valo osui pienen saaren takana olevaan koivuun ja se suorastaan pomppasi esiin taustasta. Vielä hetki odottelua ja myös saaren mänty ja koivu valaistuivat. Valokuvaaminen on parasta juuri tälläisinä hetkinä, jolloin odotukset täyttyvät ja jopa ylittyvät. Innoissani kuvasin ruudun toisensa jälkeen.
Kuvaaminen kesti vartin. Vaihdoin paikkaa useaan kertaan ja tiesin, että valo ei kestäisi enää pitkään. Kun se sitten loppui, huomasin kävelysauvani hävinneen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin kävi. Edellisen sauvan unohdin vuosia sitten Hepokönkäälle. Huomasin unohdukseni vasta kotimatkalla enkä kääntynyt takaisin.
Tällä kertaa päätin etsiä hukkaamani vaikka aikaa siihan kuluisi. Katsoin ottamistani kuvista paikat, joissa olin pysähtynyt pidemmäksi aikaa. Maassa ei ollut juuri lunta, joten kuvauspaikkojen etsiminen kesti aikansa. Kävelin ensin Valkealammin rannat ja kiipesin lopulta harjun yli Pielisen rantaan. Siellä sauva nojasi yhä jyhkeään mäntyyn, jota vasten sen ensimmäisellä kuvauspaikallani olin laittanut.
Päivä oli edennyt yli puoleen suuren innostuksen vallassa. Kun sauva löytyi ehdin rauhoittua ja huomasin nälän tunteen. Istuuduin rannan läheisyydessä olevan nuotiopaikan penkille. Kolin kansallispuistoa esittelevään karttaan paikkaa ei ole merkitty, joten en ryhtynyt nuotion virittelyyn. Munavoilla ryyditetyt karjalanpiirakat maistuivat, vaikka Pieliseltä tuuli kylmästi.
Talvinen päivä on lyhyt. Kun palasin ruokahetken jälkeen Valkealammen rantaan oli aurinko jo laskemassa. Lähdin kulkemaan kohti Kaunislahtea. Vilkaisu taaksepäin näytti tutun pienen saaren aivan uudessa valaistuksessa. Otin näystä muutaman kuvan, vaikka en ollut varma niiden onnistumisesta. Valaistuserot jäälle osuvan valokiilan ja takana olevan metsän välillä näyttivät kovin suurilta kunnon kuvan saamiseksi.
Valkealampi oli kauttaaltaan kirkkaan jään peitossa, mutta mieleeni ei tullut lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Riitti että sain ihailla rannan puiden ja pensaiden heijastuksia turkoosilla jäällä. Tämän kaltaista valoa ja maisemaa ei usein tule kokeneeksi vaikka paljon liikkuu luonnossa.
Olin liikkunut katse tiukasti maisemissa. Vilkaisu jalkoihin näytti, että myös pienet kohteet olivat kauniita. Kymmenen asteen pakkanen ja avoin Pielinen olivat yhteistuumin kuorruttaneet kasvit jääkiteillä.
Uskon löytäneeni Suomen kauneimman mökkirannan. Näkymä Kaunislahden pohjukasta on mykistävä. Kolin vaarat näkyvät täältä kerroksina jollaisina niitä ei mualta näe. Auringon laskettua vaaran siniset rinteet muodostivat komean kontrastin taivaan oranssinkeltaisen kanssa.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 