Vietimme vapun mökillä Venturissa vaikka sääennusteen mukaan oli tulossa sadetta ja kylmää. Perjantai-ilta oli kuitenkin vielä aurinkoinen ja lämmintä lähes kymmenen astetta. Mökkimme on Pyhäselän Piimälahden rannalla. Järvi oli jäässä ja vain parin metrin kaistale oli vapaana.
Pihamaa kukki sinisenä sinivuokkoja. Niiden kuvaaminen on jokakeväinen riitti. Vaikka kuvia on kertynyt satoja ellei jopa tuhansia, niin aina innokkaasti käyn makaamaan niiden eteen. Yritän tietysti etsiä uusia näkemyksiä. Vastavaloon sain mielestäni jotain uutta aikaan.
Mökkitonttimme on pieni mutta kuvattavaa siellä riittää. Maisema muuttuu jatkuvasti valon ja vuodenajan mukaan. Jos asuisin ympäri vuoden mökillä, täyttyisi tietokoneeni muisti lukemattomilla samasta kohdasta otetuilla kuvilla. Voisi ajatella, että onko moisessa mitään järkeä. Tsekkiläinen valokuvaaja Josef Sudek kuvasi pääasiassa omaa pihaansa ja ikkunalle asettelemiaan kukkasia. Sudek on yksi valokuvataiteen suurista nimistä.
Rannan ruovikkoa valaisi lämmin iltavalo ja taustaan toi elävyyttä varjossa olevien puiden takana näkyvät valoisammat rungot. Innostuin ottamaan lähikuvan ruovikosta kaksoisvalotuksella. Ensimmäisen otoksen tarkensin ruokoihin ja toiseen muutin tarkennuksen niin että ruo’ot tulivat epätarkoiksi.
Kuulin mökkipihaan teerien pulputusta. Ääni tuntui tulevan jäältä. Hain kiikarit ja jäällä oli todellakin viisi teertä, kolme kukkoa ja kaksi kanaa. Huomasin lintuja tiiraillessani että jäälle oli nousemassa usvaa. Saunan lämmitys sai jäädä tuonnemmaksi. Lämmintä vaatetta niskaan ja kamera jalustalle tilanteen kehittymistä odottamaan.
Usva lipui selältä kohti Piimälahtea. Laskeva aurinko värjäsi usvan ja maiseman kauniisiin pastellisävyihin.
Ilta jatkui upeana. Johtuneeko keväästä ja vapun läheisyydestä että värit sekä taivaalla että järvessä olivat voimakkaat. Jää oli vielä tumman sinistä, vaikka selvästi jo puikkoontunutta. Taivas värjäsi vastaavasti veden lämpimän oranssiksi.
Ilta kylmeni ja huomasin jään ja avoimen veden rajapintaan muodostuvan lähes silmissä jääpiikkejä. Talviturkin saisi siis heitttää ainakin lähes nolla-asteiseen järveen.
Järvi oli aamulla ohuessa jääriitteessä rantoja myöten. Pilvet haijastuivat sulkamaisestä jäänpinnasta. Odottelimme ystäviämme varsinaisen vapun viettoon. Luvassa olisi varmasti myös runsaasti valokuvaamista mikäli vanhat merkit pitäisivät paikkansa.
Vappuaaton aatto oli tuulinen ja kylmä, mutta aurinko jaksoi vielä paistaa pilvien välistä. Aika kului taas sinivuokkoja kuvatessa.
En ole lintukuvaaja. Se vaatisi aivan toisenlaista kalustoa ja ennen kaikkea toisenlaista luonnetta. Siitä huolimatta läheltä kuuluva joutsenten törähtely sai mielenkiintomme heräämään. Hiivimme rantaan ja siellähän oli kaksi joutsenta selvästikin kosintapuuhissa. Onhan se komeaa katseltavaa. Kuvista tuli juuri sellaisia kuin odotinkin. Lintukuvaajat ovat kyllä asia erikseen.
Vappuaatto valkeni hyisen kylmänä ja sateisena. Aamupalalla istuessamme rannan sulaan laskeutui viisi uiveloa. Koiraat ovat ehkä komeimpia lintuja joita olen nähnyt. Oli mukava seurata lämpimästä mökistä niiden sukeltelua jään reunalla. Ilmeisesti syötävää löytyi. Innostuimme sen verran edellisen päivän joutsenista, että kävimme niitä vielä kyttäämässä sateen tauotessa hetkeksi.
Jätettyämme joutsenet omaan rauhaansa, siirryimme lähirannalle rupikonnajahtiin. Muutamia päiviä aiemmin sää oli vielä lämmin ja aurinkoinen ja lahukassa kävi mahdoton kuhina ja kurnutus. Kaislikon seassa näkyi nytkin liikettä, mutta sammakoita ei näkynyt, sen sijaan melkomoinen hauki oli syömässä kutua. Pääsimme hiipien lähietäisyydelle. Meidät havaittuaan se lähti kuin ammuttuna.
Vaikka konnia emme löytäneetkään, oli veden alla muuta kuvattavaa. Polarisaattori objektiivin edessä poisti liiat heijastukset ja paljasti vedenalaiset näkymät.
Vappupäivä oli aurinkoinen mutta yhä kylmä ja tuulinen. Lopettelimme vapun vieton samoissa merkeissä kuin aloitimmekin, kuvaamalla sinivuokkoja. Toki olimme aina välillä nauttineet herkullisistä aterioista ja keskustelleet syvällisesti maailman menosta. Vietimme monipuolisen ja raikkaan vapun.
Kuikkipuron putous on Kontiolahdella Herajärven kierroksen eteläisen osan eteläisimmässä kolkassa. Putoukselle pääsee melko helposti Eteläpäähän johtavan tien varrella olevalta parkkipaikalta.
Olen käynyt kuvaamassa Kuikkipurolla pariin kertaan. Pienestä virtauksesta huolimatta putous on varsin komea, vesi syöksyy lyhyellä matkalla alas jyrkkää kivikkoista rinnettä. Arvioin, että poikkeuksellisen lämpimistä päivistä johtuen nyt saattaisi olla oikea aika tehdä uusintavierailu putoukselle. Koski kuohuisi varmasti.
Pakkasin auton perälle sekä liukulumikengät että tavalliset lumikengät. Pieni toive oli, että en tarvitsisi kumpiakaan. Jospa muutkin olisivat olleet Herajärven kierroksella ihailemassa Kuikkipuron putousta. Teräshangista ei enää ollut toivetta vaikka yöllä oli ollut muutama aste pakkasta, lähes kymmenen asteen asteen päivälämpötila piti siitä huolen.
Aurinko paistoi kun pysäköin auton Herajärven kierroksen parkkipaikalle. Polku putoukselle oli juuri ja juuri näkyvissä. Muita kulkijoita ei ollut ollut pitkiin aikoihin. Kävin kokeilemassa polun kestävyyttä ja upposin saman tien saappaan varsia myöten hankeen. Nappasin lumikengät auton perältä ja lähdin kohti putousta. Sen kohina kuului kutsuvasti parkkipaikalle asti.
Eteneminen oli yllättävän raskasta, vaikka lumikengät eivät juuri uponneet soseutuneeseen lumeen. Olin nimittäin unohtanut, että polku kulkee harjumaastossa ylös alas jyrkkiä rinteitä. Onneksi valitsin jalkoihini lumikengät enkä liukuversioita.
Poikkesin reitiltä tutkimaan putouksen alapäätä. Lunta oli vielä paljon. Vesi virtasi osittain lumiholvin alla ja oli mietittävä tarkasti minne jalkansa asetti. Yritin tietysti päästä mahdollisimman lähelle komeimpia kuohuja. Vaikka auringon laskuun oli aikaa vielä tunteja, oli rotkossa melko pimeää. Taivaalta heijastuva hajavalo sopi hyvin virtaavan veden kuvaamiseen.
Kuikkipuro tulee suon keskellä olevilta kahdelta Kuikkilammelta. Vesi on humuspitoisuudesta johtuen silminnähtävän ruskeaa. On hämmästyttävää, että puron yllä olevat jäämuodostelmat ovat kuitenkin kristallinkirkkaita.
Pienten yksityiskohtien kuvaaminen vaati varovaisuutta, sillä kamerajalustan jalat upposivat jatkuvasti lumiholvin läpi puroon. Pelko koko systeemin, mukaan luettuna kuvaaja, kaatuminen vuolaana virtaavaan putoukseen oli pidettävä mielessä.
Puron reunalle kuikkiessani mietin, mistä nimi Kuikkipuro juontuu. Puron lähteillä on Kuikkilampi-niminen talo. Voisiko kuikki kuitenkin tarkoittaa kuikkaa. Nuo korvessa sijaitsevat lammet voisivat olla kuikalle sopivia pesimäpaikkoja. Lintu olisi antanut nimen sekä talolle että purolle, tiedä häntä.
Virtaavan veden kuvaamisessa on eri koulukuntia. Pysäyttääkö veden liikkeen lyhyellä valotusajalla vai antaako virtauksen muuttua kuvassa sumumaiseksi. Molemmilla ratkaisuilla on kannattajansa. Itse yritän valita lopputuloksen tilanteen mukaan. Pienistä yksityiskohdista muodostuvaan kuvaan lähes yksityiskohdaton virtaus tuntuu sopivan. Isompiin kokonaisuuksiin sopii vastaavasti virtauksen yksityiskohdat.
Aika kului nopeasti ja ilta alkoi pimetä. Laskeva aurinko valaisi vielä Takavaaran rinteitä. Puron ylittävältä uudehkolta sillalta saa käsityksen putouksesta. Sen pituus on neljäkymmentä metriä ja pudotus peräti kymmenen metriä tällä matkalla. Korkein porras on kolme metriä.
Vaikka päivälämpötilat ovat olleet muutaman viikon ajan poikkeuksellisen korkeat, on metsissä vielä hämmästyttävän paljon lunta. Tämä johtunee siitä että vettä ei ole satanut moneen viikkoon. Lumi on vähentynyt ainoastaan haihtumalla.
Polunvarren metsä ei ole erityisen vanhaa, mutta sammaloituneet siirtolohkereet antavat sille kuitenkin luonnetta. Lintujen ääniä ei kuulunut juuri ollenkaan.
Paluumatkalla sain liukastella alas jäisen jyrkkiä harjurinteitä. En ottanut lumikenkiä pois jaloista, sillä niiden takaisin laittaminen rinteen alla olisi ollut paksun hangen takia hankalaa. Puista tukea ottaen pääsin alas kaatumatta. Pysähdyin vielä hetkeksi Eteläpään isolle laavulle nauttimaan illan tulosta ja putouksen kohinasta.
Maisemat Romppalan ja Ahvenisen väliseltä tieltä ovat jylhät. En muistanutkaan miten komeana Kolin vaarajonon jatkeet näkyvät tielle. Laskeva aurinko värjäsi ohuet pilvilautat punaisen kaikkiin sävyihin. Mietin, pitäisikö pysähtyä kuvaamaan, mutta päädyin jatkamaan kotia kohti.
Lähdimme kameraveli Timon kanssa aamuneljältä Kuopiosta kohti Tiilikkajärven kansallispuistoa. Herätys oli ollut puolta tuntia aiemmin. Eväät tehtiin jääkaappiin illalla ja kahvi oli valmiiksi ladattuna odottamassa napin painallusta. Valmispuurokin ehdittiin puolessa tunnissa nauttia. Oikein pitää ihmetellä moista tehokkuutta.
Kaupungissa väki oli purkautunut ravintoloista ja jonotti takseja pienessä kahden asteen pakkasessa ja vähän suuremmassa tuiskeessa. Tuumimme että tuota elämää ei kyllä enää jaksaisi.
Tiet olivat alkumatkasta pääosin sulia, mutta paikoin päivällä penkoista tielle valunut vesi oli jäätynyt peilipinnaksi. Mitä lähemmäs Tiilikkaa tulimme, sitä lumisemmiksi myös tiet muuttuivat. Loppumatka Sammakkotammelle olikin sitten täysin talvista hyväkuntoista tietä. Perillä hämmästelimme parkkipaikalla olevien autojen määrää, puistossa oli siis retkeilijöitä yöpymässä.
Syy aikaiseen lähtöömme mollotti taivaalla. Seurasimme koko ajomatkan täysikuun laskeutumista kohti taivaanrantaa. Välillä näytti jo siltä, että hyvästä yrityksestä huolimatta emme ehtisi ajoissa perille. Liukulumikengät jalkaan ja vauhdilla kohti suota. Onneksi metsän reunassa oli kuun mentävä aukko.
Kuun laskusta taivaanrannan taa ei ollut puoltakaan tuntia auringon nousuun. Hiihdimme suolle kymmenen asteen pakkasessa. Yllätyksekseni liukulumikenkä upposi ohuen jäätyneen kerroksen läpi kymmenisen senttiä. Vaikka päivät olivat olleet selvästi plussan puolella ja yöt pakkasella, ei teräshankea ollut syntynyt.
Pilvetön taivas ei luonut hyviä olosuhteita nousevan auringon kuvaamiseen, mutta matalalta tuleva valo värjäsi puiden latvat kauniin lämpimiksi.
Aikomuksenamme oli hiihtää Venäjänhiekalle. Perinteiseen tapaan eteneminen oli valokuvaamisesta johtuen hidasta. Aurinko lämmitti mukavasti selkää, mutta myös lumen pintaa. Keli muuttuisi nihkeäksi kunhan lämpötila vielä nousisi. Päätimmekin tehdä vain kierroksen suolla ja palata joen vartta pitkin Sammakkotammelle.
Olin ladun varressa kuvaamassa enkä huomannut lähestyviä hiihtäjiä. Tulin yllätetyksi ja jotain sanoakseni totesin ”onhan täällä muitakin hulluja liikkeellä”, viittaten möläytykselläni varhaiseen kellonaikaan.
Näin kaukana suolla mielenkiintoisen näköisiä kelonkäkkäröitä. Puut näyttivät selät vastakkain kiihkeästi tanssivalta parilta. Olisikohan musiikkina lattarikamaa!
Suon pinta oli paikoin täynnä outoja jälkiä. Oliko liikkeellä ollut ahma. Toisaalta jäljet olivat liian pieniä ahman jäljiksi ja tuskin niitä sentään noin paljon olisi ollut liikkeellä. Tuuli oli pyöristellyt jälkiä, mutta suojaisessa paikassa näimme jälkien vieressä siiven jättämiä kuvioita hangessa. Siis kyseessä oli todennäköisesti riekko. Päätelmää vahvisti sekin, että jälkien jättäjät kulkivat vaivaiskoivulta toiselle.
Sää oli liian kirkas ja kontrastinen maisemien kuvaamiseen, joten päätin keskittyä minimalististen kohteiden kuvaamiseen, kuten on tapana sanoa. Pienten puiden varjot kirkkaalla hangella näyttivät mielenkiintoisilta.
Ohitseni hiihti pariskunta ja hetken touhujani seurattuaan tuli tuo tuttu kysymys: Lintujako kuvaat? Mahtoivat ihmetellä kun sanoin kuvaavani puiden varjoja. He myös varmistivat edellä mainittujen jälkien jättäjät. Tiilikalla on heidän mukaansa tänä vuonna runsaasti riekkoja.
Tiilikkajoki oli vielä lähes täysin jään peitossa. Ainoastaan muutamassa virtapaikassa näkyi juoksevaa vettä. Muutenkin maisema oli talvinen, lunta tuntui olevan ainakin metri.
Puiden varjot ja jään kuviot muodostivat mielenkiintoisen taustan vapaana virtaavalle vedelle.
Eväät söimme Sammakkotammen nuotiopaikalla. Hyvistä puista huolimatta vaatteet saivat taas tutun ”makkaran hajun”. Pohdimme vieläkö jaksaisimme lähteä katsastamaan noin puolen kilometrin päässä olevan Sammakkokosken tilaa. Kun kerta oli lähdetty matkaan niin mikä ettei.
Koski oli lähes umpijäässä, joten kuvia virtaavasta vedestä ei syntynyt. Retki ei kuitenkaan ollut turha, sillä näimme pienen auki olevan lampareen äärellä saukon kalastelemassa. Kuvata en yrittänyt, sillä kohde oli liian kaukana.
Paluumatka oli rankka. Lumen lämpötila ylitti kriittisen rajan jonka jälkeen liukulumikenkien pohjiin alkoi kertyä paakkuja. Enpä muista yhtä raskasta puolen kilometrin taivalta. Pahimmillaan tunsin käveleväni korkepohjaisilla lyijykengillä. Sen verran surkeaa eteneminen oli, että toisen suksen side meni väännöstä johtuen rikki. Mieltä piristivät kuitenkin Tiilikkajoessa kisailevat koskikarat.
Olen aiemmin jutuissani todennut, ettei pilvetön taivas ole valokuvaajan suosikkisää. Liian suuret valaistuserot ovat haaste kameran kennolle. Kuvista tulee yleensä levottomia, tilkkutäkkimäisiä. Sää Joensuun kyljessä olevassa Kuhasalossa oli juuri tuollainen, haastavan kirkas.
Kävelin ikimetsää kiertävää polkua pitkin ja nautin leudosta kelistä. Vaikka ajatuksenani oli ollut vain reippailla, olivat valokuvaajan vaistoni hereillä. Varjoisassa metsässä loisti pieni kuusen taimi isojen puiden ympäröimänä. Miten sen pystyisi kuvaamaan niin, että kokemani tunne välittyisi myös kuvaa katsovalle vieraalle. Siinä olisi haaste tälle retkelle. Syntyi tämän tarinan artikkelikuva.
Näin syvemmällä metsässä komean kuusen, jonka tyveä aurinko valaisi. Hanki kesti hyvin, vaikka selässäni oli painava kamerareppu ja lumikengät auton takakontissa. Pääsin uppoamatta puun juurelle. Valossa kylpevän kaarnan lämminsävyinen pinta muodosti vastakohdan varjossa olevien oksien sinelle.
Joku oli kävellyt muutamia päiviä aiemmin polulta syvemmälle metsään. Seurasin jälkiä, uraa pitkin oli helppo kävellä. Vähän matkan päässä näin kirkkaana loistavan kuusen rungon. Oli pakko jättää turvallinen reitti ja luottaa hangen kestävyyteen.
Metsän sisällä on vaikea löytää sellaista kohdetta, joka erottuisi hyvin muusta ympäristöstä. Valossa kylpevä kuusen runko kuitenkin lähes pomppasi esiin muiden puiden joukosta. Kuvaan tuli samalla hyvä syvyysvaikutelma.
Kävin pari viikkoa sitten Kansallismuseossa katsomassa Akseli Gallen-Kallelan pitkästä urasta kertovan näyttelyn. Paljon tuttua mutta myös jotain uutta. Hänen maisemamaalauksensa ovat jättäneet voimakkaan jäljen suomalaisten käsitykseen metsistä. Maalauksissa metsät ovat sellaisia, joita ainakin itse toivon yhä näkeväni, vanhoja puita ja komeita keloja. Niitä ei kuitenkaan enää löydy kuin suojelualueilta ja kuin ihmeen kautta säilyneinä pieninä laikkuina kuten Kuhasalossa.
Vaikka noita entisajan mahtimetsiä ei enää ole, niin voi aina etsiä samaa tunnelmaa jota Gallen-Kallelakin omissa töissään kuvasi. Tunnelma syntyy valon ja varjon vaihtelusta sekä vihreiden oksien ja ruskeiden runkojen mosaiikista.
Palasin metsän siimeksestä takaisin isolle polulle. Vaikka sää oli mitä parhain, ei kulkijoita juurikaan näkynyt. Ohitseni kulki kuitenkin mies hauskan näköisen koiran kanssa. Luontokuvissani on harvoin ihmisiä, mutta tämä parivaljakko sopi mielestäni hyvin tuomaan eloa metsän rauhalliseen tunnelmaan.
Varjoisesta metsästä järven jäälle tuleminen on kuin astuisi aivan uuteen maailmaan. Ihmisten puuttuminen poluilta selvisi, sillä jäällä näkyi runsaasti pilkkijöitä ja muuten vain auringossa kulkijoita. Talven jälkeen hakeudutaan kohti valoa ja toivotaan, että kevät jo koittaisi. Ajattelin jo itsekin, että kevät kolkuttelee ovella. Tätä kirjottaessani ulkona sataa lunta ja Huutimatti lupaili viittätoista senttiä uutta lunta huomiselle ja ylihuomiselle. Se siitä pikaisesta keväästä.
Monesti olen kuvannut näitä rannan leppiä ja koivuja. Valo oli taas sopiva tähän. Edessä olevat ruo’ot loistivat kultaisina varjossa olevaa metsää vasten. Näkymä tuo mieleen Japanin temppeleitä ympäröivät puistot ja niistä tehdyt herkät maalaukset.
Mukanani oli kunnon kartta, kun ajoin vuosia sitten ensimmäistä kertaa Vekarukselle. Sitä tarvittiin, sillä joku hyväkäs oli käännellyt tienviitat mielivaltaisiin suuntiin. Jotkin asiat näyttävät pysyvän, sillä nytkin osa viitoista näytti ties minne. Olisikohan pientä syväjokimeininkiä.
Tie oli perille asti hyvässä kunnossa. Muistan, kuinka joskus oli ajettava kieli keskellä suuta pitkin syviä uria. Muutaman kerran olen joutunut parkkipaikalla lapiohommiinkin.
Lähtiessäni polulle kuulin kosken kuohun vaikka jossain lähellä prääsättiin moottorikelkalla. Joki oli Vekaruskosken niskalla umpijäässä, mutta itse koski kuohui komeana. Otin sillalta selfien ja jatkoin matkaa kodalle.
Ihmettelin puuvajan ovea sulkevia värikkäitä nauhoja. Syy selvisi, puut ovat tuoreita. Märkiä puita on turha yrittää sytyttää, joten nauhat olivat hyvää palvelua. En poikennut kodalle vaan jatkoin kohti joen vartta.
Kapea polku löytyi helposti, vaikka kodalta lähti useita uria. Kukaan ei ollut liikkunut reitillä viimeisen lumisateen jälkeen. Panin lumikengät jalkaan ja lähdin kohti Kalliokoskea.
Vaikka sää oli lämmin ja keväinen, oli joki vielä talven vallassa. Ainoastaan siellä täällä lähellä koskipaikkoja näkyi vapaana virtaavaa vettä.
Lumikengät osoittautuivat oikeaksi valinnaksi, sillä polun vieressä hanki ei kantanut. Lunta oli varmasti yli puoli metriä, joten ilman lumikenkiä kuvaaminen polun ulkopuolella olisi jäänyt väliin. Parhaat kuvauspaikat olivat joen varressa, johon valo tuli juuri oikeasta suunnasta eli pitkin joenvartta.
Sää oli paras mahdollinen retkeilyyn. Lämpötila lähellä nollaa ja taivas täysin pilvetön. Valokuvaamisen kannalta tilanne oli päinvastoin. Valaistusero maan ja taivaan välillä oli liian suuri jopa huippukennolle. Tilannetta vaikeutti myös puiden täydellinen lumettomuus. Kovassa valossa kuuset näyttivät lähes mustilta. Joen jäällä näkyvät valokuviot toivat onneksi eloa maisemaan.
Olin tullut kodalta hitaasti. Päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Se näkyi valon sinisyytenä. Kameran kenno reagoi silmää voimakkaammin muuttuneeseen valon väriin. Sain kotona tehdä pitkän päivän ennen kuin kuvat alkoivat vastata muistikuviani todellisesta tilanteesta.
Kalliokosken pieni köngäs oli auki virran keskeltä.
Vekarusjoki virtaa sen verran peitteisessä maastossa, ettei aurinko pääse enää iltapäivällä valaisemaan sitä. Pieniä valonpilkahduksia kuitenkin pääsi vielä jäälle asti. Kun kohdalle sattui avovesikohta värjäytyi vesi kullankeltaiseksi. Kylmän sininen jää ja lämmisävyinen vesi muodostivat kauniin kontrastin.
Olen muistaakseni aiemminkin kehunut, että Myllykosken laavun paikkaa kauniimpaa ei löydy Suomesta. Ainoastaan Liittolammen laavu Posiolla pystyy kilpailemaan sen kanssa. Mukava siellä oli evästellä ja nauttia samalla upeasta maisemasta. Erityisesti pitää kehua laavun siisteyttä. Aivan kuin joku olisi hiljattain siivonnut sen ylimääräisestä roinasta.
Myllykoski oli vielä niin paksun jääpeitteen alla, että uskaltauduin lumikengillä kuvaamaan läheltä vesirajaa. Joku muukin oli liikkunut jään reunalla muutamia päiviä aiemmin.
Pidin pitkän kuvaus- ja ruokatauon laavulla. Sinä aikana aurinkokin ehti jo laskea. Edessä oli Vekarusjoen ylittäminen riippusiltaa pitkin. En ottanut lumikenkiä pois jaloista vaan kaahin rappuset vaivalloisesti sillalle. Kenkäni ovat sen verran suuret, että lumikenkien kiinnittäminen niihin maastossa olisi todennäköisesti ollut vielä vaivalloisempaa.
Sillan alla virtaavaa vettä katsoessani muistui mieleeni Pekka Pohjolan kappale Virtojen kiharat. Sen innoittamana kaivoin kameran esiin repusta ja ikuistin nuo kiharat vaikka silta heilui pienenkin liikkeeni johdosta.
Olin seikkaillut koko päivän joen varressa. Tullessani vettä ei näkynyt juuri missään jään päällä. Päivä oli ollut niin lämmin, että nyt sitä oli Kalliokosken alapuolella runsaasti. Näin nopeasti voi maisema muuttua kun kevät lähestyy.
Joko se ehti mennä, vai ehtisikö juosten kyytiin. Juoksuksi piti panna ja siltikin myöhästyin. Kiire johtui siitä, että auringon nousuun oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Jo Kolinportilla eväitä ostaessani hiipi epäilys myöhästymisestä mieleen. Taivas näytti tietenkin upealta.
Maisemahissiin kiiruhti lisäkseni nuori naisihminen. Naureskelimme nousun aikana Turun Kakolanmäen vikaherkälle funikulaarille. Kävi ilmi, että hänkin oli menossa ihailemaan auringon nousua. Lähdimme yhtäjalkaa kohti Ukko-Kolin huippua. Pysyin aluksi hyvin kannoilla, mutta jyrkällä oikopolulla jouduin antamaan periksi.
Viime metreillä ennen huipulle saapumista näin auringon ensisäteiden osuvan puiden latvoihin. Ajattelin että onhan noita auringonnousuja tullut nähtyä ja kuvattua. Nyt voisi rauhassa keskittyä valon kuvaamiseen.
Kuvailin näkymiä Ukko-Kolilta pitkään yksikseni. Olin jo lähdössä eteenpäin kun seurakseni tuli omaa ikäluokkaani oleva mies. Hän kertoi että tykky oli pudonnut lähes tyystin puista pari päivää aikaisemin, kun lämpötila oli noussut muutamia asteita yli nollan. Samaan aikaan puhalsi myös voimakas föhn-tuuli. En ollut tykyn puutteesta murheissani, melkeinpä päin vastoin. Kuuset näyttivät mielestäni nyt ilmeikkäämmiltä.
Sain jostain vinkin, että nastakengät olisivat parhaat valinnat näillä poluilla. Laskeutuminen Ukko-Kolilta vaati niilläkin varovaisuutta. Portaat olivat muuttuneet liukumäeksi.
Hanki oli täynnä erilaisia jälkiä. Monet olivat kulkeneet lumikengillä, mutta vähintään yhtä paljon näkyi kengänjälkiä. Tästä oli se hyvä puoli, että pääsi kulkemaan myös muualla kuin varsinaisilla poluilla. Haittana oli tietenkin se, että valokuvaan oli lähes mahdotonta löytää koskematonta hankea.
Lähdin seurailemaan lumikenkäilijöille viitoitettua reittiä. Se mutkitteli uusia polkuja kohti Paha-Kolia. Tulipahan nähtyä tuo tuttu paikka uudesta näkökulmasta.
Paha-Kolin huipulla pyrin lähinnä pysymään pystyssä. Ilma oli lämmin, mutta navakka tuuli piti huolen siitä että siirtyminen Kolinuuron suuntaan tuntui mukavalta ajatukselta.
Pieni-Koli ja Mäkrä olivat varjossa mutta etualan männyt paistattelivat kirkkaassa auringonvalossa. Näkymän kruunasi Mäkrän rinteiltä nouseva hento usva.
Kolilla on tiettyjä kohteita, joita kuvaan aina kun paikalle osun. Yksi mieluisimmista on Mäkränaho ja sen reunassa kasvavat koivut. Näin jo aholle laskeutuessani, että valo oli upea mutta haasteellinen.
Monet valokuvaajat etsivät luonnosta yksinkertaisuutta ja eivätkä kuvaa mielestään liian sekavia näkymiä. Luonto ei ainakaan Suomessa ole kuitenkaan selkeän järjestelmällinen vaan pikemminkin kaoottinen, kuten tuo Mäkränahon metsänreuna. Juuri tuo kaoottisuus miellyttää minua ja sen haluan tuoda myös kuviini.
Retki Patvinsuon Hietajärvelle opetti, että mukana pitää olla riittävästi juotavaa. Kahvin lisäksi repussa oli nyt myös teetä. Mukava oli juoda termoksesta lämmintä teetä jääkylmän veden sijasta.
Eväitä pysähdyin syömään Mäkränahon latoon. Se tarjosi hyvän suojan kylmää viimaa vastaan. Kyllä kelpasi nauttia eväistä kun oviaukosta näkyi lähes keväiseltä näyttävä köivikko.
Tapasin Mäkränahon reunalla eksyneen hiihtäjän. Hän oli lähtenyt kolmen kilometrin lenkille, mutta ladun merkinnät olivat hänen mielestään kehnot. En itsekään löytänyt kunnon opasteita, vaikka kuljin latu-uria pitkin. Latuja ei oltu myöskään ajettu hiljattain, sillä niin huonossa kunnossa ne näyttivät olevan.
Autolle tullessani tuntui, että evästelyn jälkeen voimat olivat palanneet. Niinpä lähdin kohti funikulaaria ajatuksenani käväistä vielä Akka-Kolilla. Eipä juuri naurattanut kun näin hissin ovessa lapun HUOLLOSSA. Ei olisi kannattanut nauraa turkulaisille.
Lähtisinkö kotiin? Kävelin kuitenkin tietä pitkin opastuskeskukselle ja sieltä kiipesin Akka-Kolille. Hikihän siinä tuli, mutta näkymät olivat vaivan arvoiset.
Sää näytti olevan muuttumassa, etelästä nousi pilvirintama. Aurinko kuitenkin paistoi aina välillä pienistä rakosista.
Akka-Kolilta laskeutuessani tuli eteen taas valinta, kotiin vai eteenpäin. Jalat veivät Ukko-Kolille vaikka pää sanoi muuta. Valinta oli kuitenkin hyvä, sillä pohjoisen taivas oli vielä kauniin sinivalkoinen. Näköalapaikalle johtavien portaiden liukumäki näytti johtavan suoraan taivaaseen.
Viimeisen kuvan otin lähes samoilta jalansijoilta kuin ensimmäisen. Retken kruunuksi kävin luontokeskus Ukossa taiteilija Mariana Nordgrenin näyttelyssä. Hän esittelee akvarelleissaan Pohjois-Karjalan linnustoa. Kerrassaan upea näyttely.
Funikulaarikin oli saatu kuntoon, joten laskeuduin komeasti alas vaaralta. Nyt jo naurattikin!
Olin ajatellut käydä Patvinsuon kansallispuistossa olevalla Hietajärvellä ennen joulua. Monista eri syistä retki lykkääntyi yhä uudelleen. Ensin lunta oli liikaa ja vielä sellaista höttöä, että kulku olisi ollut todella raskasta. Sitten alkoivat pyhät ja taudit. Niiden jälkeen tuli vielä kuukauden kestänyt valoton aika.
Luvassa oli pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joten kello herättämään ja suunta kohti Suomua. Matkalla vähän epäilytti sillä taivas oli vielä Kontiolahdella täysin pilvessä. Uimaharjussa taivas aukeni kuin taikaiskusta ja Autiovaaran suoralla olikin jo painettava jarrua. Auringon ensi säteet valaisivat kauniisti suota ja sen takana olevaa metsää. Hämmästyksekseni hanki kantoi jalkamiestä tien vieressä ja kohtuullisesti jopa suollakin.
Suomulle päästyäni lähdin liukulumikenkäilemään kohti Kaunisniemen päässä olevaa saunaa. Metsän puolella suksi upposi vain nimeksi, joten hiihtäminen sujui kevyesti. Muistelin hiihdellessäni niitä lukemattomia retkiä joita oppilaiden kanssa olen noihin maisemiin tehdyt.
Sauna kylpi lämpimässä valossa. Oven päällä komeileva kyltti kehotti varomaan eikä syyttä. Ovi vaatii saunojalta nöyryyttä, niin matala se on. Varoituksista huolimatta olen itsekin löynyt pääni oven karmiin useita kertoja.
Suunnistin Kaunisniemeltä jäätä pitkin oikoen Kuikkaniemeen. Sen komeaa vanhaa metsää täytyy aina käydä tervehtimässä. Jäällä oli vain niukasti lunta ja pinta kovaa hankea. Mukava siinä oli auringon paistaessa hiihdellä. Matkan varrelle osui useita pienehköjä uveavantoja. Piti tarkistaa verkosta tuon ilmestyksen syntytapa. Se kuulemma syntyy, kun lumi painaa jäätä alaspäin ja jää murtuu jolloin nousee pinnalle. Myös pilkkireikä voi synnyttää uveavannon.
Aamuaurinko valaisi Kuikkaniemen komeat hongat ja kaatuneet kelovanhukset. Jätin tällä kertaa kalamajalla käynnin väliin ja jatkoin kohti Aittoniemeä.
Hiihdin aluksi rantoja pitkin sopivia kuvauskohteita etsien. Ranta oli täysin varjossa, mutta aurinko pääsi paikoin pilkistämään kapean Kuikkaniemen puiden välistä. Valo oli vielä aamun lämmintä ja osuessaan puihin se muodosti hienon kontrastin varjossa olevan kylmänsinisen hangen kanssa.
Olen kulkenut niin monia kertoja noita rantoja pitkin, että tiesin valmiiksi mistä mukavia kuvauskohteita voisi löytyä. Sattuuko valo sopivasti, ratkaisee tuleeko kuvasta kelvollinen. Vastarannalla valo osui muutamiin mäntyihin niiden ympäristön ollessa vielä varjossa. Hain kuvakulman niin, että männyt jäivät kahden edessä olevan puun kehystämiksi.
Olin kuvaillut niin ahkerasti, että nälkä alkoi nakella. Ei kuitenkaan tehnyt mieli pysähtyä sillä käsiä paleli jo valmiiksi. Aittoniemen rannassa kyyhöttävän vanhan saunarakennuksen rappusille paistoi aurinko ja ajattelin siellä olevani myös suojassa viimalta. Eväät sain kyllä syötyä, mutta suurena nautintona hetkeä ei voinut pitää.
Hiihto kohti Hietajärveä sujui aluksi ilman hankaluuksia. Poikkesin kuvaamaan polunvarren komeita keloja. Jyhkeämmän runko on harvinaisen hieno. Väri vaihtelee lähes sinisestä keltaiseen ja vihreät sekä mustat naavat koristavat pintaa juuri oikeissa kohdissa.
Vaikka hanki kantoi hyvin, alkoi yksitoista kiloa painava kamerareppu tuntua hartioissa. Olisi pitänyt säätää kantolaite kotona lämpimässä sillä palelevin sormin ei tehnyt mieli hommaan ruveta.
Hietajärven nuotiopaikka oli paksun hangen peitossa. Puuladon oven avaaminen olisi tarvinnut lapion ja aikaa, joten luovuin nuotion sytyttämisestä. Kuvasin järven rantaa talvivalossa ja lähdin takaisin kohti Suomua.
Pysähdyin Aittoniemen kupeessa olevalle sillalle lepäämään. Sen ali Suomunjärveen virtaava puro oli paikoin avoin vaikka virtausta siinä ei juurikaan näkynyt. Mietin että olisikohan syynä jäättömyyteen lähdeveden purkautuminen kuvan ylärenassa näkyvässä sulakohdassa.
Pakkasta oli yksitoista astetta ja sillalle kävi pieni viima järveltä. Etsin repun pohjalta vanhaksi menneet kemialliset kädenlämmittimet. Ajattelin, että jospa niistä tulisi rukkasiin laitettuna edes hento plasebovaikutus.
Hiihtelin Kuikkaniemeen omia menojälkiäni pitkin. Sen verran pitkään olin reissullani viipynyt, että aamun lämmin valo oli muuttunut lämpimäksi iltavaloksi. Pysähdyin kuvaamaan samaa kelovanhusta jota olin kierrellyt jo menomatkalla.
Aurinko paistoi matalalta, kun lähestyin Kaunisniemeä. Olin päättänyt pitää kameran visusti repussa ja säästää palelevia sormiani. Näkymä oli kuitenkin niin upea, että vilu sai unohtua.
Eväät söin vasta lämpenevässä autossa. Siinä istuskellessa oli aikaa miettiä, mitä seuraavalla kerralla tekisin paremmin. Toimivat kädenlämmittimet on hankittava, jotta pakkasellakin tarkenee pysähtyä syömään eväitä. Ilman taukoja paarustaminen muuttuu painavaa reppua kantaen raskaaksi, lähes työksi. Lämmintä juotavaa, muutakin kuin kahvia, pitää ottaa mukaan. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi tuntuu kurkussa viiltävän kylmältä.
Kotimatkalla hämmästelin sään nopeita vaihteluita. Suomulla taivas oli melkein pilvetön. Kivilahden tienhaaran kohdalla pilviverho ilmestyi kuin tyhjästä. Uimaharjuun laskeuduttaessa taivaanrantaan aukesi rako, jonka laskeva aurinko värjäsi upean punaiseksi. Koko loppumatkan sain ihailla hienoa valonäytelmää. Pysädyin Jakokosken kohdalla ja nappasin retken kruunuksi auringonlaskukuvan.
Tammikuu on ollut harmaa ja sateinen. Sade on tullut lumena, räntänä ja silkkana vetenä. Lunta tuli joulukuussa sentään niin paljon, että pitkä plusasteilla ollut jaksokaan ei riittänyt hankia sulattamaan. Valokuvaushalut se kuitenkin sulatti melkein tyystin.
Koko aamun satoi räntää ja oman pihan puut peittyivät paksuun lumiharsoon. Näytti varsin kauniilta. Ajattelin että ei se ota eikä anna jos käväisen Kalmoniemessä. Ehkä sielläkin metsä olisi lumen kuorruttama ja tulisihan ainakin ulkoiltua.
Kuhasalon parkkipaikalla näkymä antoi varmistuksen, että tulossa ei olisi turha reissu. Trommin paksussa hangessa kuvaamaan metsänreunaa. Se paras paikka kuvan ottamiseen oli keskellä takiaispensaikkoa. En muistanutkaan miten herkästi takiaiset tarttuvat.
Muutamat ystäväni kutsuvat minua rytökuvaajaksi. Otan sen kunnianimenä. Villinä ja rönsyilevänä kasvava metsä on mielestäni kauniimpi kuin kurinalainen metsä jossa puut kasvavat suorissa riveissä. Kalmoniemeen johtavan polun ja Pyhäselän rannan välinen alue täyttää kaikki rydön kriteerit. Siellä kasvaa sekä valtavia petäjiä että eri lehtipuita, puhumattakaan erilaisista pensaista.
Näennäisestä kaaoksestakin voi löytää järjestystä. Puhtaan valkea lumi tuo esiin hienot geometriset muodot, joita olen aiemmin lukuisia kertoja yrittänyt kuvata siinä onnistumatta. Kuinkahan monta kolmiota kuvasta voi löytää.
Valokuvaamiseen liittyy paljon erilaisia uskomuksia ja sääntöjä. Sanotaan esimerkiksi, että parhaat kuvat syntyvät tutussa maisemassa. Olen itsekin huomannut, että uudessa kohteessa vie aikansa ennen kuin siitä saa otteen. Silloinkin tulokset ovat usein lievästi pettymyksiä. Kuvia ei ole tullut sommiteltua riittävästi ja kotona huomaa, että kameraa olisi pitänyt siirtää muutamia senttejä. Pienellä siirrolla jotain häiritsevää olisi jäänyt ruudun ulkopuolelle.
Tutussa rannassa oli aikaa miettiä mitä kuvaan haluan. Voiluodon tietysti, mutta vain pienenä yksityiskohtana. Puiden sijoitteluun kuva-alalle käytin runsaasti aikaa. Erityisesti kahden ohuen lepän haaraan halusin niemen kärjessä näkyvän männyn hahmon.
Kalmoniemen kärjessä kasvaa komeita petäjiä. Käyn tervehtimässä niitä aina kun siellä kuvaan. Järven selältä tuli valoa petäjien kylkiin vaikka sää oli harmaa. Valo korosti runkojen komeaa kaarnapintaa. Maa oli lähes paljas puiden alta. Kovalla tuulella on ollut osansa niemen vähälumisuuteen.
Puiden ympäristö on yleensä täynnä jalanjälkiä. Aamun räntäsateesta johtuen olin pitkään ainoa kulkija Kalmoniemessä. Sain kuvata petäjien runkoja ja erityisesti niiden komeita juuria ilman häiritseviä tekijöitä. Jalanjälki väärässä paikassa voi pilata kuvan sillä katsojan mielenkiinto kohdistuu helposti juuri sivuseikkoihin, eli kukahan tuossakin on tassutellut.
Maa oli ohuen lumikerroksen alla pettävän liukas. Mietin aallonmurtajan päässä pitkään kannattaako lähteä kameran kanssa seikkailemaan liukkaille kiville. Päätin mielessäni olla menemättä, mutta huomasin jalkojeni vievän minua aallonmurtajalle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun järki ja toiminta ovat ristiriidassa. Sormien kylmääminen on tyypillinen esimerkki tästä. Järki sanoo että on lähdettävä pois, mutta upea maisema saa unohtamaan lähes kivuksi muuttuneen palelun.
Aallonmurtajan takana näkyvä Voiluoto on ehkä Joensuun kuvatuin kohde. Sen säännöllinen muoto on kaunis. Heikosta usvasta johtuen saari erottui taustasta tavallista paremmin. Etualan kivet ja pölkyt tuovat kuvaan syvyyttä.
Maisema aallonmurtajalta joka suuntaan on huikaiseva. Pienet yksityiskohdat jäävät sitä ihaillessa helposti huomaamatta. Vanha puupinta saa mielikuvituksen laukkaamaan. Aika on kuluttanut puun täyteen värikkäitä kuvioita ja paikoin pölleissä näkyy myös ihmisen tekemiä jälkiä.
Harmaalla säällä ei synny hyviä valokuvia on toinen uskomus. Tasainen valo voi olla kuitenkin paras mahdollinen kun edessä on sopiva kohde. Taivaalta tuli pientä sumunkaltaista tihkua joka peitti puun takana olevat yksityiskohdat. Taivas ja hanki olivat lähes saman sävyiset mutta kuitenkin riittävän erilaiset.
Aallonmurtajalla kasvavat koivut ovat kaikki tuulen mielenkiintoiseksi muotoilemia. Oikean kuvakulman saamiseksi piti kahlata aivan lumivallin reunalle. Sen alapuolelta kuvaa ei enää olisi voinut ottaa niin että takana oleva pieni haara olisi näkynyt haluamallani tavalla.
Kävin retken lopuksi Kuhasalon erämaaluostarin muistomerkillä. Luostari perustettiin 1530-luvulla ja se tuhoutui lopullisesti vuonna 1611 kun lännestä tulleet savolaiset polttivat sen. Vielä 1700-luvulla aluetta käytettiin ortodoksien hautausmaana. Siitä periytyy myös eteläisen niemen nimi, Kalmoniemi.
Otin muistomerkillä ensin perinteisen kokonaan terävän kuvan, mutta se ei sopinut mielestäni paikan tunnelmaan. Kokeilin kahden kuvan päällekkäisvalotusta, joista toinen on terävä ja toinen epäterävä. Lopputulos kuvaa hyvin sekä retkeä että historian hämärää tietoa luostarin vaiheista.
Vuosi sitten kirjoitin: Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.
Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.
Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu
Heinävaara 11.1. klo. 14.45.
Heinävaaran ikivanha vaarakylä on parikymmentä kilometriä Joensuun torilta Ilomantsin suuntaan. Maisemat vaaran laelta ovat pohjoiskarjalaiset, vaaroja ja järviä silmänkantamattomiin.
Tammikuun päivät ovat lyhyitä, mutta aurinkoisen päivän sattuessa valo voi olla kerrassaan upeata. Tuolla retkellä kaikki osui kohdalleen. Kova pakkanen sai taivaan vaihtamaan väriä oranssinkeltaisesta aina violettiin. Vanha riihi ja sitä ympäröivät lumen ja kuuran kaunistamat puut tekivät maisemasta satumaisen kauniin.
Helmikuu
Kuhasalo 28.2. klo. 17.00
Käyn kävelemässä Kuhasalossa lähes viikottain. Minua vetää sinne Pyhäselän rannat ja vanha metsä. Parhaat ajat valokuvien ottamiseen ovat joko varhain aamulla tai illalla auringon laskiessa.
Kuhasalon ympäri kulkeva polku on kunnostettu ja uusia tulentekopaikkoja rakennettu polkujen varsille. Poikkean kuitenkin yleensä pääpoluilta salon sydämeen. Sen länsipäässä on vanhaa sekametsää ja itäpäässä aikoinaan istutettua kuusimetsää. Suosikkini on lännen luonnotilainen osuus. Joskus voi kuitenkin onnistaa myös varsin yksitoikkoisessa istutusmetsässä.
Laskeva aurinko pääsi tunkeutumaan tiheän metsän sisään. Se valaisi yhden ainoan kuusenrungon lämpimän ruskeaksi. Varjossa oleva hanki loisti sinisenä ja takana näkyvä avoimempi metsä näkyi vihreänä. Nämä värit muodostavat tasasivuisen triadin väriympyrälle.
Maaliskuu
Hiidenvaara9.3. klo. 17.27
Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini seuraavaa: Kuljen yleensä yksin ainoastaan kartta seuranani elämyksiä etsimässä. Uusia kohteita haravoin karttapaikkapalvelusta. Sieltä saattaa löytyä todellisia helmiä, mutta monesti kohde on pettymys. Metsä on kaadettu, aurattu ja puro täynnä tuulenkaatoja. Varmempi tapa löytää hyviä retkikohteita on tutkia Pohjois-Karjalan retkeily -sivustoa. Sieltä löysin myös kameraraseuratuttuni Samin jutun Hiidenvaaran perintömetsästä.
Perintömetsä on metsänomistajan ja WWF:n luottamuksellisella Perintömetsä-sopimuksella suojeltu metsä, joka halutaan säilyttää koskemattomana tuleville polville. Joensuun kaupunki perusti Keskijärven kylällä sijaitsevan noin 9 hehtaarin kokoisen Hiidenvaaran perintömetsän kaupungin 160-juhlavuonna 2008.
Viime talvi oli lumiolosuhteiltaan erikoinen. Lumet jäätyivät alkutalvella katoille ja aiheuttivat kevään lähestyessä ikäviä romahduksia. Toisaalta metsiin saatiin kohtuullisen hyvä hankikanto. Sen turvin läksin kiertämään Hiidenvaaran luontopolkua. Jäin odottamaan sopivaa valoa haljenneen kelon aukosta näkyvään kuuseen. Odottelun jälkeen sellainen myös tuli.
Huhtikuu
Kuhasalo 3.4. klo. 18.49
Läksin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Jäällä oli helppo kulkea ilman suksiakin, ja kävelin kohti Voiluotoa. Muutkin olivat tulleet ihailemaan värikästä taivasta kameroineen.
Satuin onneksi vilkaisemaan taakseni ja näin rannan koivut kauniina rintamana pimeää havumetsää vasten. Mieleeni tuli nuotiossa liuhuvat liekit ja jossain näkemäni Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy.
Toukokuu
Venturi 20.5. klo. 17.16
Ensimmäiset sinivuokot pilkistävät esiin vielä nukkuvasta maasta heti tuokokuun ensimmäisinä päivinä. Valkovuokkoja saa odotella vielä pari viikkoa. Olen kuvannut kumpiakin joka kevät, mutta aina uudestaan löydän itseni niiden eteen polvistuneena.
Enoni toi ensimmäiset vuokot mökkitontilleen yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen itsekin olleeni niitä silloin istuttamassa. Nyt koko niemi kukkii ensin sinisenä ja sitten valkoisena.
Kesäkuu
Riisitunturin kansallispuisto 11.6. klo 15.11
Olin kehunut vaimolleni vuolaasti Korouomaa ja sen upeita maisemia. Samaan reissuun voisi liittää muitakin mielenkiintoisia kohteita kuten Riisitunturin kansallispuiston. Blogiini kirjoitin tuolloin: Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.
Retki Liittolammille oli melkoisten nousujen ja laskujen arvoinen. Matkan varrella oli kaikkea sitä, mitä tuolta Posion retkeltä odotin, vanhoja metsiä, upeita kallioita, huikaisevia tunturinäkymiä, kirkkaita pikkulampia ja vetisiä soita. Sää oli paras mahdollinen kulkemiseen, ei liian kuuma. Hyttysetkään eivät olleet vielä heränneet.
Heinäkuu
Stortfjorden28.7. klo. 21.10
Kulunut vuosi oli itselleni merkkipaalu, tuli täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Sen kunniaksi lähdettiin koko perheen voimin Tromssan seuduille retkeilemään. Maisemat olivat kerrassaan upeat. Olin odottanut jylhiä tuntureita, mutta niiden massiivinen koko oli kuitenkin yllätys.
Tein tapojeni mukaan tarkat ennakkosuunitelmat retkikohteista. Mukaan tuli monipuolisesti niin rannikkokohteita kuin tuntureitakin. Ehkä mieleenpainuvin kohde oli Steindalsbreen jäätikkö. Matka sinne ja takaisin oli vaativa, mutta ehdottomasti kaikkien hikipisaroiden arvoinen. Blogiin kirjoitin: Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.
Koko päivän oli ollut yllä sateen uhka. Vettä tulikin heti kun pääsimme auton suojaan. Matkalla takaisin Tromssaan aurinko kuitenkin pilkahti ja valaisi Stortfjordenin takana olevat tunturit.
Elokuu
Joensuun kaupungin eteläpään puisto 29.8. klo. 16.55
Seikkailu Norjan maisemissa tuotti niin paljon kuvia ja niiden parissa askartelua, että elokuussa valokuvaaminen jäi poikkeuksellisen vähiin. Osansa soppaan toi myös auton vaihteistosta kuuluva ilkeä ääni, jonka korjaamista jouduin odottamaan kuukauden päivät.
Kaupungin eteläpäässä olevassa puistossa kasvaa valtavia puita, joiden uskon olevan hopeapajuja. Olen käynyt niitä ihailemassa monena vuotena. Tänä vuonna tutkin erityisesti niiden runkoja. Näen kuvissa usein kasvoja ja eläimiä. Tästäkin kuvasta sellaisen löydän. Löytäneekö kukaan muu.
Syyskuu
Kalliolampi 3.9. klo. 9.18
Olin viime vuosisadalla aktiivinen Joensuun kameraseuran jäsen. Jossain vaiheessa koti- ja työelämä vei huomion muihin asioihin. Eläkkeelle pääsyn myötä aikaa oli taas miettiä näitä sosiaalisia harrastuksia. Liityin uudestaan kameraseuraan ja pääsin mukaan kehittämään uutta toimintaa.
Kokoonnumme kerran kuussa lauantaina kävely- ja kuvausretkelle. Kohteet ovat olleet pääosin lähellä keskustaa. Tällä kertaa suuntasimme Kiihtelysvaaran Kalliolammelle. Rotkojärven rannan raatteenlehdissä näkyi jo syksyn läheisyys.
Lokakuu
Paratiisi 30.10. klo. 11.07
Kävimme keväällä kameraystäväni Samin kanssa etsimässä paratiisia Puntarikosken seutuvilta. Sellainen myös löytyi. Puron hiekkakankaaseen uurtaman syvän kanjonin pohjalla kasvaa rehevää ikimetsää.
Palasimme syksyllä paratiisiin kuvaamaan. Kevään jälkeen maisema oli paikoin muuttunut, sillä rotkon reunoilta oli kaatunut lisää puita puron yli. Liikkuminen oli paikoin haastavaa kun rytö piti kiertää rotkon jyrkkiä reunoja ylösalas siksakaten. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta rotkon pohjalle asti ei tuuli eikä suora valokaan yltäneet. Sitä suurempi ilo oli havaita pieni väloläikkä juuri oikeassa kohdassa haavan kyljellä.
Marraskuu
Porttijoki 6.11. klo. 13.40
Vuosi sitten kirjoitin blogiin: Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Hyvää tapaa on turha muuttaa. Tänä syksynä meillä oli tavoitteena kuvata Hiidenportin ensilunta. Retkiämme siunannut hyvä tuuri jatkui sillä päivä ennen retken alkua maahan tosiaan satoi ensilumi.
Joulukuu
Kalmoniemi 16.12. klo. 14.35
Alkutalvi on muistuttanut entisaikojen talvia siinä suhteessa, että ensilumi jäi maahan. Viime vuosien loskajaksoa ei ollut vaan lämpömittari on näyttänyt tasaisesti pientä pakkasta. Toki ensilumi sataa monta viikkoa myöhemmin kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten.
Aurinkoa ei joulukuun aikana ole juuri näkynyt. Kalmoniemen aallonmurtaja on edukseen myös harmaassa joulukuun valossa.
Aamuyhdeksältä kokoontui vakiojoukko Joensuun kameraseuralaisia Honkaniemen uimarannan parkkipaikalle. Kävelyn kohteeksi oli valittu Honkaniemi, sillä siellä on sekä kaunis järvenranta että rauhoitettu tervaleppäkorpi.
Ennen auringonnousua valo oli vähäistä ja sinistä. Matolahden takana oleva Vainoniemen metsä oli graafisen sininen ja muodosti värikontrastin edessä olevan keltaisen ruovikon kanssa. Yöllä oli satanut kymmenisen senttiä uutta lunta.
Juuri ilmestyneessä Suomen luonto -lehdessä on Jorma Luhdan upea artikkeli Suohon kätketty aarre. Eräässä kuvatekstissä Luhta toteaa Ensilumen jälkeisenä aamuna mättäiden muodot näkee paremmin kuin kesällä.
Pyhäselän vesi on tänä syksynä ollut erittäin alhaalla joten rannan kivet ovat paljastuneet veden alta. Koskematon lumihanki peitti nyt kivikon. Näkymä toi mieleeni tuon artikkelin ja myös omat muistoni Patvinsuolta.
Kävimme perheen kanssa usein uimassa Honkaniemessä nelisenkymmentä vuotta sitten. Olikohan siellä silloin edes pukukoppia, muistaakseni ei. Väkeä kuitenkin oli kuin Rivieeralla konsanaan. Joskus oli suorastaan vaikea löytää paikka loikoilua varten.
Uimarannalla on juuri nyt käynnissä perusteellinen kasvojen kohotus. Moderneja pukukoppeja on ilmestynyt rantaan ja taaemmas metsikön suojaan kolme puuceetä, joista yksi on liikuntarajoitteisille. Onneksi yhtään graffitia ei ole vielä ilmestynyt seiniin. Hienoa, että kaupunki kunnostaa ulkoilupaikkoja!
Honkaniemi on nimensä ansainnut, sillä ihan rannan tuntumassa kasvaa komeita petäjiä. Silloin nejäkymmentä vuotta sitten maisema rannalta poikkesi merkittävästi nykyisestä. Siilaisenlahden takana ei ollut kuin muutamia kesämökkejä. Nyt ranta on täynnä toinen toistaan suurempia omakotitaloja.
Jatkoimme järvenrantaa pitkin kohti Siilaisenpuroa. Pyhäselän aallot kuluttavat hiljalleen rantaa ja sen seurauksena kaatuu puita järveen. Rantatörmältä sain kuvattua järveen sortuneen männyn lähes ylhäältäpäin joilloin taustaksi tuli jäljistä puhdas hanki.
Kävimme aikanaan lasten kanssa hiihtoretkillä Honkaniemen edustan Selkäsaasessa ja Haapasaaressa. Niihin oli sopivan lyhyt hiihtomatka ja kuitenkin kulkijoita oli paljon vähemmän kuin Kuhasalossa.
Kävin pari vuotta sitten pitkästä aikaa hiihtelemässä samoilla seuduilla. Selkäsaaressa oleva mökki oli entisellään eli joku siellä varmaan kesiään viettää, upea paikka.
Kevättalvella aurinko laskee sopivasti saarten väliin. Hankikeleillä kannattaa suunnistaa Selkäsaareen jos haluaa nähdä auringon laskevan komeaan ruovikkoon.
Siilaisenlahden pohjukan ruovikko on kasvitieteellisesti mielenkiintoinen paikka, siellä kasvaa juurtokaislaa. Se on melko harvinainen ja vieläpä valittu Joensuun nimikkokasviksi.
Täytyy olla kasvien ystävä, että kasvin erottaa ruovikon muiden ruokojen seasta. Muutamia vuosia sitten ruovikkoon vedettiin kaapeli ja näin syntyneelle vapaalle kaistaleelle ilmestyi runsaasti juurtokaislaa. Silloin kävin itsekin sitä ihmettelemässä.
Siilaisenpuron yhtenä alku-uomana on Jaamankankaan Paskolähteestä alkunsa saava Paskolähteen puro. Se virtaa Kyyrönsuon turvetuotantoalueen läpi ja jatkuu Siilaisenpurona Siilaisenlahteen. Kontiolahden kunta on saanut Kunta-Helmi -avustusta Paskolähteen puron ennallistamiseen luonnontilaisen kaltaiseksi lähdepuroksi.
Siilaisenpuro on uurtanut lähellä Pyhäselkää kulkunsa kangasmaastoon. Se näkyy puron voimakkaana meanderointina. Komeat mutkat seuraavat toisiaan ja puron reunat ovat äkkijyrkät.
Siilaisenpuron yli on rakennettu uusi uhkea silta. Ladut on siirretty kulkemaan sen kautta ja vanha silta on purettu. Kävimme katsomassa vanhaa ylityspaikkaa. Jotkut hurjat olivat ylittäneet puron jäätä pitkin, vaikka muutaman kymmenen metrin päässä oli vielä virtauksesta johtuen sulaa vettä.
Uskaltauduin laskeutumaan puron rantaan. Siihen houkutteli jännittävä joulupiparin koristelua muistuttava lumikuvio ruskean jään pinnalla.
Kuvaaminen ja jutustelu oli niin intensiivistä, että kahvit ehdimme juoda vasta autoille palattuamme.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 