Teretinniemi huhtikuussa

Auton lämpömittarissa oli viisitoista astetta kun lähdin kotipihasta ajamaan kohti Patvinsuon Kurkilahtea. Arvelin, että illan tullen ilma jäähtyisi. Jalkaan vetäisin pitkät kalsarit ja reppuun otin untuvaliivini.

Pakkasin takakontiin liukulumikengät, lumikengät ja sommalliset kävelysauvat. Jalkaan panin huopavuorilliset kumpparit. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että vaikka Joensuussa krookukset ja lumikellot kukkivat, niin Patvinsuolla voi olla vielä metri lunta.

Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.

Sää suosi retkeilijää sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Muutaman päivän kestänyt poikkeuksellisen lämmin sää oli sulattanut lumet suolakeuksilta. Pitkoksilla oli kuljettava varovaisesti sillä harhaan astuminen olisi voinut aiheuttaa kylmän kylvyn.

Kymmeniä vuosia sitten ihmettelin Teretille johtavien pitkospuiden vieressä makaavia keloristikoita. Jo silloin näytti, että niiden tekemisestä oli kulunut pitkä aika. Arvoitus ratkesi Oiva Potinkaran kirjan Suomun suurilta saloilta sivuilta.

Viime sotien aikana kehitettiin tavallisten polttomoottoreiden korvikkeeksi häkäpönttöjä. Niiden polttoaineena käytettiin puuhiiltä. Sitä taas saatiin helpoiten kuivasta kelosta. Patvinsuon alueella keloja riitti ja niitä kerättiin suolle keloristikoihin. Hankalimmista paikoista keloja ei ilmeisesti haettu koskaan ja niin ne jäivät paikoilleen lahoamaan. Nyt ei enää yhtään ristikkoa sattunut silmiini.

Metsäsaarekkeiden puusto on sen verran harvaa, että aurinko oli päässyt sulattamaan lumet myös metsistä. Lumeen tallautunut ura oli enää merkkinä menneestä talvesta.

Mitä lähemmäs Terettiä tulin, sitä vetisemmäksi reitti muuttui. Onneksi oli kumisaappaat jalassa, sillä vaelluskengillä ei kaikista paikoista olisi päässyt kunnialla yli. Pitkokset olivat paikoin saappaanvarren mitan verran veden alla. Kulku oli hidasta kun askeleita piti ottaa harkiten jalkoja liu’uttamalla.

Kävelysauva osoittautui tarpeelliseksi siinä vaiheessa kun pitkosten päällä oli lunta ja jäätä. Jää irtosi aina välillä saappaan alla ja olo oli kuin ensimmäistä kertaa luistimilla. Ilman sauvaa olisin ollut rähmälläni suossa.

Patvisuolla on aloitettu vanhojen pitkospuureittien kunnostaminen. Kävin viime marraskuussa katsastamassa Pirskanlammen uuden reitin. Uusia pitkosreitti ei enää kulje rajavartioston ampuma-alueen kautta.

Teretille johtavat pitkoksetkin ovat paikoitellen huonossa kunnossa. Paha paikka on juuri ennen lintutornia. Tähän on nyt tulossa parannus, sillä talven aikana on kuljetettu uusia lankkuja vanhojen korvaajiksi.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkäkin nakkeli. Eväänä oli perinteiseen tapaan karjalanpiirakoita ja pullaa. Teretin laavulla ei ollut ketään. Nuotioon jääneet palamattomat puut olivat kylmiä. Puulato oli täynnä puuta ja löysin helposti kuivaa tavaraa pilkottavaksi.

Pakastimesta mukaani nappaamat piirakat sulivat ja saivat lämmön lisäksi myös savuisan lisämaun. Istuskellessani ihmettelin miksi joku oli tehnyt nuotion muutaman metrin päähän varsinaisesta tulipaikasta. Ehkä laavun edus oli ollut märkä. En silti ymmärrä moista.

Laavun vieressä oli peltilevyn alla kasa uusia lautoja. Ilmeisesti suunnitelmissa on myös täällä korjaustoimia. Muutetaankohan laavun pärekatto lautakatoksi?

Suunnittelin ajoittavani paluumatkan niin, että olisin Olkkosensaaren polun risteyksessä hieman ennen aurigonlaskua. Aikaa oli vielä sen verran, että ehdin kiivetä näköalatorniin. Se kannatti, sillä vasta sieltä pystyi näkemään keväisen suon kauneuden kokonaisuudessaan. Vettä oli niin paljon, että suon ylittäminen olisi nyt mahdotonta vaikka kesällä se onnistuisi.

Suolta kuului kurkien ja joutsenten alkukantaisia ääniä. Niissä on jotain syvästi suomalaista.

Ehdin Olkkosenpolulle juuri sopivasti auringon laskiessa metsänreunan taa. Otin artikkelikuvan muutamia minuutteja sen jälkeen. Tunnelma oli suorastaan harras. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi.

Pakkasin kameran reppuun ja lähdin paluumatkalle. Taivaan valot pysäyttivät kuitenkin vielä useaan kertaan kuvaamaan. Muistikorttikin täyttyi, mutta onneksi kamerassa on kaksi muistikorttipaikkaa.

Ilma oli jäähtynyt, mutta arvelin lämpötilan olevan muutamia asteita plussan puolella. Olikin hämmästyttävää huomata, että pitkosten päällä oleva vesi sai pinnalleen ohuen jääriitteen. Mihin lämpö siirtyi vedestä? Keksin muutamia mahdollisia syitä mutta fyysikkonakaan en aivan varmaa vastausta uskalla sanoa.

Olin tyytyväinen siihen että varustauduin retkeen pitkillä kalsareilla. Kurkilahdessa auton lämpömittari näytti kahta plusastetta.

Kevättalvinen Patvinsuo

Jäin pois kyydistä Rauvunvaaran suoralla. Liukulumikengät jalkaan ja tien yli ihailemaan Autiovaaran rinnettä. Tapanani on pysähtyä aina Patvinsuolla käydessäni täällä. Suon reunan metsä on komea keloineen ja vanhoine petäjineen. Muistelin viime kesän huippuhetkiä, aurinko paistoi rankkasateen läpi ja suosta nousi usva. Tällä kertaa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Läksin hiihtämään kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Lainkuuliaisena kulkijana noudatin liikkumisrajoituksia, vaikka en niitä täysin ymmärräkkään. Polkujen ulkopuolinen liikkuminen on kielletty tietyillä karttaan merkityillä alueilla 1.3 – 10.7. Rajoitusten alkaminen jo 1.3. tuntuu aikaiselta. Suolla ei näkynyt eikä kuulunut lintuja, ainoa havainto oli teerien jäljet Nälämänpuron tulentekopaikan liepeillä.

Muita hiihtäjiä ei ainakaan muutamaan päivään ollut näillä tienoin liikkunut, ei myöskään eläimiä. Hanki kantoi liukulumikengillä liikkujaa kohtalaisen hyvin. Mukava oli hiihdellä, kun aurinko lämmitti eikä tuulikaan vaivannut. Hiihdin Nälämänpuron reunaa myötäillen. Suon metsäsaareke näkyi kuin patvien muodostaman kunniakujan päässä. Päätin heti, että kuvaan saman näkymän paluuhiihdolla auringon laskettua.

Nälämänpuron ylittävä silta löytyi helposti, kun hiihdin puron reunoja seuraillen.

Toista oli noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme päättäneet lähteä hiihtämään Patville. Sää muuttui yön aikana ja lunta tuli taivaan täydeltä. Olin jo silloin jääräpäinen enkä luopunut suunnitelmistani. Hiihdimme sakeassa pyryssä kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Vedin vilttiin käärittyä kuopustamme pulkassa. Ajattelin, että Lahnasuolta tulevat pitkokset näkyisivät kumpareena lumen alta, vaan eivät näkyneet. Yritin tihrustaa tuttua aukkoa josta sillalle puikahdetaan, mutta pyry oli niin sakea, että näkemättä jäi. Silloin ei kännyköitä eikä karttaohjelmia ollut vielä olemassa, joten ei auttanut kuin hiihtää ja toivoa parasta. Lopulta törmäsimme suosaaren reunaan jonka vaimoni tunnisti Hulkkoseksi. Onneksi paluumatkalla pyry helpotti ja Nälämänpuron siltakin löytyi. Selvisimme lopulta tyttäreni pikkukodiksi kutsumalle nuotiopaikalle.

Muinaisten intiaanien tapaan tarkistin ensiksi nuotion pohjan. Se oli yhä lämmin, joku oli pitänyt tulta aamusella. Hän oli myös ehkä yöpynyt, sillä telttapaikka oli lähes lumeton ja tuoreet suksen jäljet lähtivät kohti Olkkosta. Nuotio syttyi ja vegemakkarat paistuivat hiilloksella. Viipukan sämpylän välissä niistä sai hyvät hotdogit.

Oli mukava kaivaa repusta untuvatakki selkää lämmittämään. Nuotio savutti ja vaatteet saivat kunnon retkituoksun. Kun päivää myöhemmin aukaisin auton oven sieltä tulvahti yhä voimakas savun tuoksu.

Emme pitäneet kiirettä, sillä valo paranisi auringon laskiessa lähelle horisonttia. Tuntia ennen auringonlaskua oli valo jo uskomattoman kaunista. Sen saaminen kuvaan vaan on todella haastavaa.

Kun lähdimme paluumatkalle varjot olivat pitkät ja hanki kylmän sininen. Kaukana näkyvä Rauvunvaaran rinne oli vielä auringossa ja lämpimän vihreänkellertävä. Uskooko kukaan valokuvaani katsoessaan, että se vastaa todellisuutta ilman taiteellisia vapauksia.

Ajoitus oli täydellinen sillä tulin metsäsaarekkeen kohdalle juuri auringon laskiessa metsänreunan taakse. Olin katsonut valmiiksi kartasta, mihin suuntaan aurinko laskisi. Oranssin keltaiset säteet muodostivat siniselle hangelle kauniin viuhkan. Kuvaamiseen sopivan kohdan etsiminen on tarkkaa puuhaa. Kameran siirtäminen vaikkapa vain kymmenellä sentillä saattaa ratkaista kuvan onnistumisen.

Päivä oli ollut melko lämmin sillä pakkasta oli lähtiessä ollut seitsemän astetta. Nyt auringon laskiessa laski myös lämpötila selvästi. Sen huomasi, kun räpläsi jalustaa ja etenkin kameraa paljain sormin.

Hiihtelin omia jälkiäni pitkin ja pysähdyin tulomatkalla löytämälleni kuvauspaikalle. Asettelin jalustan samaan paikkaan kuin päivällä. Etsimestä näkyi tarkalleen sama maisema kuin aiemminkin, mutta miten erilainen se oli tunnelmaltaan. Etualan kelot saivat punaa taivaalta tulevasta heikosta valosta ja samaa väriä näkyi myös hennosti hangen pinnalla.

Taivaanranta oli värjäytynyt violetiksi niin kuin pakkasella on tapana. Mikäs oli siinä ollessa, vaikka vilu alkoi vähän tuntua hiihdossa hikeentyneessä selässä.

Retkelle lähteminen vaatii viitseliäisyyttä, varsinkin talvella. Hyvän retken jälkeen tuntuu että kyllä kannatti. Joskus sää ei suosi, mutta usein kuitenkin, niin kuin nyt. Näitä maisemia yön väreissä ei näe, jos ei ole valmis kestämään pientä vilua ja käsien kramppaamista jalustan kantamisen seurauksena.