Steindalsbreen jäätikkö

Kahden retkipäivän jälkeen vietimme sateisen lepopäivän Tromssassa. Se oli tarpeen sillä seuraavana päivänä menisimme Steindalsbreen jäätikölle. Kävelymatkaa tulisi yli kaksitoista kilometriä ja nousua 550 metriä.

Edellisen päivän sade jatkui vielä heikkona tihkuna kun lähdimme heti aamusta kohti Steindalsbreeniä. Ajomatkaa Tromssasta oli lähes kaksi tuntia. Parkkipaikalla oli muitakin matkaan lähtijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti.

Löysin edellisenä päivänä Tromssan matkailutoimistosta Vandreguide -kirjasen. Siinä on erinomainen reittiä kuvaava korkeuskäyrä. Odotettavissa oli heti alussa luulot pois ottava jyrkkä nousu, lähes kolmesataa metriä puolentoista kilometrin matkalla. Hiki nousi pintaan vaikka sää oli viileä. Nousimme ilman ongelmia kohti Steindalshyttaa.

Näkymät polulta olivat huikaisevan kauniit. Vieressä kohisi koko nousun ajan jäätiköltä koskina ryöppyävä joki. Joen vesi on jäätikön kalliosta irrottaman hienon kiviaineksen vuoksi väriltään turkoosiin vivahtavan sinistä.

Hytta on norjalaisten käyttämä termi vuokrattavissa olevalle kämpälle. Sen lisäksi taukopaikalla oli mukava tulentekopaikka ja tuotteita täynnä oleva huussi. Suomalaisista tulentekopaikoista poiketen nuotioihin käytettävää puuta ei ole tai sitten puut ovat tuoreita rankoja. Totesimme, että nuotion sytyttämistä on turha edes yrittää. Joku oli kuitenkin yrittänyt ja saanut ainoastaan märät puut nokeentumaan.

Muiden pitäessä taukoa kiipesin hytan takana kuohuvalle putoukselle. Näky oli mahtava. Jyrkistä rannoista ja tieheästä koivikosta johtuen en saanut siitä mieleistäni kuvaa. Sen sijaan putoukselta tulevan puron rannan ilmeikkäät koivut olivat yhteistyöhaluisia.

Alunperin oli tarkoitus, että osa seurueestamme jäisi hytalle ja loput jatkaisivat aina jäätikön reunalle saakka. Taukopaikalla nautittu välipala antoi kuitenkin sellaisen buustin, että päätimme jatkaa koko porukalla eteenpäin.

Tällä retkellä kokoonpanostamme puuttui kaksivuotias sekä mumma ja kissa. Yhteiskuvan otimme hytalta lähtiessämme, nelikuinen kulki vuorotellen kummankin vanhempansa kyydissä. Koira kapusi sinnikkäästi omin voimin.

Lähdin taukopaikalta viimeisenä ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemia. Tunsin ensin nenässäni märän villan hajun. Seuraavaksi kuulin kaukaista kellon kilinää. Pysähdyin ottamaan valokuvaa ja lähes säikähdin, kun selkäni takaa kuului möreä MÖÖ. Paksu lammas karitsansa kera esitti vastalauseensa, koska olin sulkenut heiltä polun.

Olin nähnyt polulla lampaan papanoita ja miettinyt millä nuo raukat tulevat toimeen näin karussa maastossa. Arvoitus ratkesi kun tarkasteli moreeniharjulta avautuvaa maisemaa. Edessä aukeni vihreä laakso jolla on pituutta ja leveyttä yli kilometri. Laakson takana näkyi usvan peittämä jäätikkö.

Ennen jäätikön reunalle pääsyä oli ylitettävä tuon paratiisimaisen laakson takana oleva reunavalli. Muut jättivät kantamuksensa ”alaleiriin”, mutta itse kannoin yli kymmenkiloisen kamerarepun mukanani. En ottanut riskiä siitä, että kovan työn jälkeen juuri tarpeellinen objektiivi olisi kiviröykkiöiden takana. Eikä kahdeksankiloista nelikuistakaan alaleiriin jätetty.

Oli ollut koko kiipeämisen ajan veitsen terällä sataako vai ei. Olimme selvinneet kastumatta jäätikön äärelle. Johtuikohan paksu usva jäätikön sulamisesta, aina välillä aurinko pääsi kuitenkin pieneksi hetkeksi pilkahtamaan usvaverhon läpi. Maisema oli tuossa valossa dramaattisen näköinen.

Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Jäätikön alla olevassa lammessa kelluva kirkkaan sininen jäälohkare kertoo karua kieltään ilmaston lämpenemisestä.

Karusta reunavallista löytyi ensimmäiset merkit elämän leviämisestä juuri jäästä vapautuneelle kivikolle. Löysin ensin ylikukkineita lapinvuokkoja ja pienen etsinnän jälkeen myös vielä kukassa olevia. Tunturikohokin vaaleansinipunaiset terälehdet loistivat kirkkaina laikkuina harmaassa kivikossa.

Tulin viimeisenä alaleirille, kuten yleensäkin. Trangialla lämmitetty ruoka oli odottamassa. Keittovälineiden kantaminen ylös oli hyvä idea, sillä nousu oli käyttänyt energiavarastot lähes tyhjiin.

Leiriltä oli hulppeat näkymät jäätikköjoen muodostamalle deltalle. Harvasta ravintolasta moisia maisemia löytyy.

Paluumatkalla olin varma, että saisimme kunnon rankkasateen niskaamme. Pilvet roikkuivat matalalla peittäen jäätikköä reunustavat Nállangaisi (1595 m) ja Imagáisi (1416 m) -tunturit. Vaikka oli vielä yöttömän yön aika, kävi valo yhä vähäisemmäksi. Samalla vihreä laakso muuttui salaperäisen näköiseksi.

Ensimmäiset vesipisarat tippuivat auton katolle, kun lähdimme takaisin kohti Tromssaa jonne saavuimme lähellä puoltayötä.

Kuin kruunuksi onnistuneelle retkelle aurinko suostui valaisemaan Stortfjordenin takana olevat tunturit.