Lulledalenin metsäpolku

Etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa Kilpisjärven tien varrelta ja sellainen löytyi Vandreguide -kirjasesta. Sen mukaan Lulledalenin metsäpolun varrella kasvaa kuuttatoista eri kämmekkälajia. Aikanaan kuvasin oikeastaan pelkästään näitä kasveja, joten oli selvää, että pysähtyisimme siellä. Kirjasen mukaan polku kulkee myös rauhoitetun metsän läpi.

Suurin osa joukostamme oli lähtenyt jo edellisenä päivänä kohti Suomea ja olimmekin nyt kahdestaan liikkeellä. Noin kymmenen kilometrin päässä Skibotnista kohti Kilpisjärveä on tiellä viitta vasemmalle Lulledaleniin ja sinne käännyimme. Pysäköintipaikalla oli suomalainen perhe aloittelemassa ruokailua lähtiesssämme polulle.

Alkumatka ei metsän osalta säväyttänyt, se muistutti tavallista suomalaista nuorta mäntymetsää. Sen sijaan yövilkkojen valtava määrä metsänpohjassa nostatti odotuksia.

Kuljimme alkumatkan nenä maassa, mutta siitä huolimatta emme löytäneet kuin viisi erilaista kämmekkälajia. Jos olisimme olleet liikkeellä kuukautta aiemmin, olisi lista ollut varmasti huomattavasti pidempi.

Eräässä polun notkossa löysimme melkoisen määrän tikankontteja, jotka olivat kukkineet ajat sitten. Tuo esiintymä kertoo maaperän kalkkista. Tämä varmistui polun varrella olevasta opastaulusta, jossa kerrottiin yhdeksi rauhoituksen syyksi juuri mäntymetsän pohjan kalkkipitoisuuden.

Reitin kiertosuunta on valittu onnistuneesti, sillä mitä pitemmälle kuljet, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuvat. Komeat vanhat aihkit vasten takana häämöttävää tunturin rinnettä saivat mielen kohoamaan.

Norjan hulppeat tunturimaisemat saivat minut miettimään mitä meillä Suomessa on tarjottavaksi niiden vastineeksi. Ensimmäisenä tuli mieleeni ne vanhat metsät, jotka vielä ovat säästyneet hakkuilta. Siinä meillä on aarre, jota tunturimaasta ei löydy. Toivottavasti yhä useammat ymmärtäisivät niiden arvon.

Komea oranssinpunainen männynkylki loisti jo kaukaa polulle. Harvoin näkee yhtä voimakkaita värejä kelon kyljessä. Vaikuttakohan pohjoinen sijainti ja kovat kasvuolosuhteet värin intensiteettiin.

Olin kuunnellut jo pitkän aikaa kaukaa kuuluvaa kohinaa. Tuuliko siellä puissa kohisee vai voisiko siellä olla koski. Vandreguide -kirjasen reittikuvauksessa ei kuitenkaan ole mainintaa mistään koskesta. Joet ja kosket ovat Norjassa ilmeisesti niin tavallisia, että niitä ei erikseen mainita.

Polku laskeutui kosken reunalle. Yläjuoksulla näkyi kerrassaan upea rotko, josta joki ryöppysi alas. Rannat olivat sen verran jyrkät, että en edes haaveillut joen varteen kaahimista ja rotkon kuvaamista.

En ole koskaan aiemmin laittanut kahta kuvaa samasta kohteesta kirjoitukseeni. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. En pelkästään sen vuoksi, että putous on todella upea.

Norjalaiset ovat tunnettua peikkokansaa. Tromssassa on peräti peikkomuseokin, jonne tosin emme ehtineet. Kun kotona katsoin tuota alla olevaa kuvaa, en enää ihmetellyt peikkojen suosiota. Näin itse tässä kuvassa ainakin kaksi peikkoa ihmettelemässä putouksen kuohuja.

Metsäpolun alkupuolella olin ollut vähän pettynyt sekä maisemiin että löytymättömiin kämmeköihin. Opastauluissa oli korostettu metsän monipuolisuutta, jota sitäkään ei ollut havaittavissa.

Reitin loppuosuus taas ylitti kaikki toiveeni. Komea putous, ryöppyävä joki ja taustalla tunturit. Korkeilla kallioilla kasvoivat vanhat hongat ja laaksoon laskeuduttaessa maisema muuttui lähes lehtomaiseksi koivikoksi. Lähdimme kohti Kilpisjärveä tyytyväisinä tähän vähän yli kolmen kilometrin mittaiseen luontoretkeen.

BLÅISVATNET

Retki Steindalsbreenille oli sen verran raskas ja pitkäkestoinen, että päätimme valita seuraavaksi kohteeksi kevyemmän. Suuntasimme heti aamulla kohti Blåisvatnetia tai Blåvatnetia kuten joissain lähteissä paikan nimi kirjoitetaan. Se sijaitsee samalla Lyngsalpenen alueella kuin Steindalsbreen. Vandreguide -kirjasen mukaan kävelymatkaa on noin 8,5 kilometriä ja nousua vain 189 metriä. Ajomatka lyheni merkittävästi, kun ylitimme Ullsfjordenin lautalla Svensbyhyn.

Blåisvatnet on käymistämme kohteista ehdottomasti suosituin. Parkkipaikka on suuri ja sieltä löytyy myös hampurilaiskioski. Sen takaa lähtee hyväkuntoinen polku kohti jäätikköjärveä.

Alkumatkassa ylitetään muutama vuoripuro kiveltä kivelle hypellen ja levein puro siltaa pitkin. Oli mukava kulkea taas erilaisessa maastossa. Olimme käyneet tuntureilla ja merenrannalla, mutta polun alussa olevan mäntymetsän kaltaista emme vielä olleet nähneet. Osa männyistä on matalia, mutta paksurunkoisia, joten arvelen niillä olevan jo kunnioitettava määrä elinvuosia takanaan.

Reitti Blåisvatnetille on siinä mielessä erikoinen, että määränpää näkyy lähes ensi metreistä lähtien. Korkeiden vuorien välissä oleva Lenangsbreen jäätikkö paljastaa, missä sen sulavesistä muodostunut järvi on.

Mitä lähemmäs jäätikkö tulee sitä karummaksi maisema muuttuu. Lopulta puut käyvät vähiin ja nekin kitukasvuisiksi. Kivien välissä kasvaa siellä täällä vielä sammalta ja kirkkaanpunakukkaista kanervaa. Polku häviää lähes kokonaan, kun kivikko leviää koko laaksoon. Reitin voi päätellä pienen matkan välein näkyvistä punaiseksi maalatuista kivistä, vaikka varsinaista polkua ei olekaan.

Viimeinen ponnistus ennen Blåisvatnetin rantaa on valtavista lohkareista koostuva reunavalli. Polku häviää täällä lopullisesti ja jokaisen on etsittävä reittinsä. Punaisia kiviä on siellä täällä, mutta itse en niiden avulla löytänyt ”helppoa” reittiä.

Kun katsoo reunavallilta taaksepäin, tulosuuntaan, on näkymä kuin Tolkienin Sormusten herrasta. Vaikka matka ei ollut pitkä eikä nousuakaan kohtuuttomasti, oli reitti raskas kävellä. Kivikossa piti kulkea koko ajan varoen.

Lohkareikon väliin on jäänyt pieni varsinaisesta lammesta erillinen lampare. Sen vesi on lähes turkoosin väristä ja pohjalla olevien kivien päällä on jäätikön vuorten kallioista hiomaa silttiä. Aurinko oli kääntynyt sopivasti sen verran, että lampare oli valossa ja sen takana näkyvä karu tunturin rinne varjossa. Jostain lukemani tieto, että paras aika vierailla Blåvatnetilla on iltapäivä, piti siis paikkansa.

Järven rannassa oli retkeilijöitä ottamassa aurinkoa ja nauttimassa maisemasta. Rohkeimmat kävivät uimassa ja vesi oli kuulemma kylmää. Muutamalla seurueella oli myös teltta mukana. Ihmettelin mihin saisivat telttansa tuossa kivikossa pystyyn. Jälkeenpäin kuulin, että lammen vasemmalla puolella on leiriytymiseen soveltuva paikka.

Tulomatkan kloperikko kävi sen verran jalkapohjiin, että yritimme etsiä helpompaa reittiä takaisin. Läheltä jokea sellainen löytyi, tosin ainoastaan hiukan vähemmän kivinen. Harri Ahosen Pohjois-Norjan rannikkoreitit -kirjassa on maininta, että joen toisella puolella kulkee myös reitti. Jälkikasvu päätti ottaa riskin ja ylittää jäätikköjoen sen levennykseltä. Olin varma, että ylitys epäonnistuu surkeasti.

Hämmästykseni olikin suuri, kun porukka pääsi koirineen kastumatta joen yli. Reitti Aspevatnetin kautta oli kuulemma myös maisemiltaan vaihtelevampi kuin tuo kulkemamme Mordorin tasanko. Polkua ei siellä koko matkalta löydy, joten suunistustaidot olivat tarpeen.

Steindalsbreen jäätikkö

Kahden retkipäivän jälkeen vietimme sateisen lepopäivän Tromssassa. Se oli tarpeen sillä seuraavana päivänä menisimme Steindalsbreen jäätikölle. Kävelymatkaa tulisi yli kaksitoista kilometriä ja nousua 550 metriä.

Edellisen päivän sade jatkui vielä heikkona tihkuna kun lähdimme heti aamusta kohti Steindalsbreeniä. Ajomatkaa Tromssasta oli lähes kaksi tuntia. Parkkipaikalla oli muitakin matkaan lähtijöitä, mutta ei ruuhkaksi asti.

Löysin edellisenä päivänä Tromssan matkailutoimistosta Vandreguide -kirjasen. Siinä on erinomainen reittiä kuvaava korkeuskäyrä. Odotettavissa oli heti alussa luulot pois ottava jyrkkä nousu, lähes kolmesataa metriä puolentoista kilometrin matkalla. Hiki nousi pintaan vaikka sää oli viileä. Nousimme ilman ongelmia kohti Steindalshyttaa.

Näkymät polulta olivat huikaisevan kauniit. Vieressä kohisi koko nousun ajan jäätiköltä koskina ryöppyävä joki. Joen vesi on jäätikön kalliosta irrottaman hienon kiviaineksen vuoksi väriltään turkoosiin vivahtavan sinistä.

Hytta on norjalaisten käyttämä termi vuokrattavissa olevalle kämpälle. Sen lisäksi taukopaikalla oli mukava tulentekopaikka ja tuotteita täynnä oleva huussi. Suomalaisista tulentekopaikoista poiketen nuotioihin käytettävää puuta ei ole tai sitten puut ovat tuoreita rankoja. Totesimme, että nuotion sytyttämistä on turha edes yrittää. Joku oli kuitenkin yrittänyt ja saanut ainoastaan märät puut nokeentumaan.

Muiden pitäessä taukoa kiipesin hytan takana kuohuvalle putoukselle. Näky oli mahtava. Jyrkistä rannoista ja tieheästä koivikosta johtuen en saanut siitä mieleistäni kuvaa. Sen sijaan putoukselta tulevan puron rannan ilmeikkäät koivut olivat yhteistyöhaluisia.

Alunperin oli tarkoitus, että osa seurueestamme jäisi hytalle ja loput jatkaisivat aina jäätikön reunalle saakka. Taukopaikalla nautittu välipala antoi kuitenkin sellaisen buustin, että päätimme jatkaa koko porukalla eteenpäin.

Tällä retkellä kokoonpanostamme puuttui kaksivuotias sekä mumma ja kissa. Yhteiskuvan otimme hytalta lähtiessämme, nelikuinen kulki vuorotellen kummankin vanhempansa kyydissä. Koira kapusi sinnikkäästi omin voimin.

Lähdin taukopaikalta viimeisenä ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemia. Tunsin ensin nenässäni märän villan hajun. Seuraavaksi kuulin kaukaista kellon kilinää. Pysähdyin ottamaan valokuvaa ja lähes säikähdin, kun selkäni takaa kuului möreä MÖÖ. Paksu lammas karitsansa kera esitti vastalauseensa, koska olin sulkenut heiltä polun.

Olin nähnyt polulla lampaan papanoita ja miettinyt millä nuo raukat tulevat toimeen näin karussa maastossa. Arvoitus ratkesi kun tarkasteli moreeniharjulta avautuvaa maisemaa. Edessä aukeni vihreä laakso jolla on pituutta ja leveyttä yli kilometri. Laakson takana näkyi usvan peittämä jäätikkö.

Ennen jäätikön reunalle pääsyä oli ylitettävä tuon paratiisimaisen laakson takana oleva reunavalli. Muut jättivät kantamuksensa ”alaleiriin”, mutta itse kannoin yli kymmenkiloisen kamerarepun mukanani. En ottanut riskiä siitä, että kovan työn jälkeen juuri tarpeellinen objektiivi olisi kiviröykkiöiden takana. Eikä kahdeksankiloista nelikuistakaan alaleiriin jätetty.

Oli ollut koko kiipeämisen ajan veitsen terällä sataako vai ei. Olimme selvinneet kastumatta jäätikön äärelle. Johtuikohan paksu usva jäätikön sulamisesta, aina välillä aurinko pääsi kuitenkin pieneksi hetkeksi pilkahtamaan usvaverhon läpi. Maisema oli tuossa valossa dramaattisen näköinen.

Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Jäätikön alla olevassa lammessa kelluva kirkkaan sininen jäälohkare kertoo karua kieltään ilmaston lämpenemisestä.

Karusta reunavallista löytyi ensimmäiset merkit elämän leviämisestä juuri jäästä vapautuneelle kivikolle. Löysin ensin ylikukkineita lapinvuokkoja ja pienen etsinnän jälkeen myös vielä kukassa olevia. Tunturikohokin vaaleansinipunaiset terälehdet loistivat kirkkaina laikkuina harmaassa kivikossa.

Tulin viimeisenä alaleirille, kuten yleensäkin. Trangialla lämmitetty ruoka oli odottamassa. Keittovälineiden kantaminen ylös oli hyvä idea, sillä nousu oli käyttänyt energiavarastot lähes tyhjiin.

Leiriltä oli hulppeat näkymät jäätikköjoen muodostamalle deltalle. Harvasta ravintolasta moisia maisemia löytyy.

Paluumatkalla olin varma, että saisimme kunnon rankkasateen niskaamme. Pilvet roikkuivat matalalla peittäen jäätikköä reunustavat Nállangaisi (1595 m) ja Imagáisi (1416 m) -tunturit. Vaikka oli vielä yöttömän yön aika, kävi valo yhä vähäisemmäksi. Samalla vihreä laakso muuttui salaperäisen näköiseksi.

Ensimmäiset vesipisarat tippuivat auton katolle, kun lähdimme takaisin kohti Tromssaa jonne saavuimme lähellä puoltayötä.

Kuin kruunuksi onnistuneelle retkelle aurinko suostui valaisemaan Stortfjordenin takana olevat tunturit.