Iltaretkellä Petkeljärven Korkeasärkällä

Kevät on heleimmillään. Tarkoituksenani oli kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja Petkeljärven kansallispuiston erämaisissa maisemissa. Sää oli retkipäivänäni täysin pilvetön, joten lähdin matkaan vasta illan kähmässä.

Petraniemen parkkipaikalla tapasin laulavan lintukoiran sekä pari muuta koiraa. Olivat lähdössä emäntänsä kanssa Kuikan kierrokselle. Palokärjen päräytys toivotti meidät tervetulleeksi polulle.

Kokkolahden vedenpinta oli peilityyni, kun laskeuduin polulta rantaan. Ympäröivät harjut estivät suoran auringonpaisteen pääsyn, joten pystyin kuvaamaan vastapäisen metsän heijastuksia.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan Kuikan polun ja Korkeasärkän polun risteyksessä olevaa pientä suolampea. Tällä kertaa valo osui sopivasti rannan pieniin mäntyihin jättäen taustan metsän varjoon.

Noustessani suolta polulle tapasin kaksi naisihmistä. Hekin olivat lähdössä Kuikan kierrokselle. Eivät kysyneet, olinko kuvaamassa lintuja vaan mitä nähtävää lähiseudulta löytyy. Neuvoin heitä vierailemaan Möhkössä ja tutustumaan sen upeaan museoalueeseen. Vaikka itse museo olisi kiinni, niin nähtävää riittää ilman sisätiloihin pääsyäkin. Erityisesti luontopolku ja sen varrella oleva uimahuone ovat mielenkiintoisia kohteita. Tämä olikin illan viimeinen kohtaaminen ihmisten kanssa. Sain kulkea yöhön asti omassa seurassani.

Korkeasärkän polun alkupäässä on tikkojen loppuun kaluama kelo. Asialla ovat olleet ainakin palokärki ja koloista pilkistävistä kävyistä päätellen myös käpytikka. Alkumatkan palokärkeä lukuunottamatta en havainnut siivekkäitä lennossa.

Valkiajärvestä Kaitajärveen on ilmeisesti joskus kaivettu Korkeasärkän läpi pieni kanava lyhentämään soutumatkaa järvien välillä. Nykyinen silta estää kulkemisen ainakin soutuveneellä.

Myöhäisen iltapäivän aurinko ja loiva aallokko saivat aikaan kanavan pintaan hieman kubistisen, lähes hätkähdyttävän näyn.

Mitä pitemmälle Korkeasärkkää kuljin sitä paremmaksi illan valo muuttui. Päässäni soi laulu Karjalan kunnailla, eikä ihme, sillä Karjalan koivikot tuuhettuivat silmissä.

Paikkapaikoin mieleen nousi myös kodin kirjahyllystä löytyvä Kalevala vuodelta 1922 ja sen komea Akseli Gallen-Kallelan kuvitus.

Kävin pyörähtämässä Korkeasärkän päässä. Paluumatkalla polun vieressä olevat juoksuhaudat ovat kuin arpi maisemassa. On tuskallista ajatella, että turvalliseksi uskomassani Euroopassa on käynnissä raaka hyökkäyssota. Sellaista ei kaiken järjen mukaan pitänyt enää tapahtua.

Mietin myös sitä, että jatkosodan päättymisestä oli alle kymmenen vuotta kun synnyin. Sodasta ei kotonani puhuttu, mutta jotenkin varuillaan aikuiset kuitenkin olivat.

Olin kulkenut ja kuvannut niin innoissani, että eväät olivat vielä koskemattomina repussa. Nälkä olikin melkoinen kun pysähdyin evästauolle. Lähtiessäni mietin ovatko eväät laisinkaan tarpeen, kun en ollut aikeissa olla retkellä yöhön saakka. Jos jotain opin, niin sen että ilman eväitä on turha lähteä vähänkään pidemmälle kävelyretkelle.

Evästelyn aikana aurinko laski osittain metsän taa ja vain lahden takana olevat puut kylpivät valossa. Pieni valoläikkä tuli myös rinteeseen lähelle taukopaikkaani.

Korkeasärkkä on nimensä veroinen. Järviä toisistaan erottavan harjun laki on paikoin varmaan yli kymmenen metriä veden pintaa korkeammalla. Sen reunat ovat todella jyrkät. Sen huomaa joka kerta kun kiipeää raskaan kameralaukun kanssa ylös polulle rannasta. Kulkemista vastustaa paikoin myös komea louhikko.

Tavoite kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja täyttyi moneen kertaan. Pysähdyin kuvaamaan niitä viimeisen kerran pimeyden jo uhatessa. Taustaksi sain tyynen Kokkolahden vedenpinnan.

Retken päätti mystinen näkymä Kokkolahdelle. Keloontuneet puut lahden vastarannalla loistivat pimenevässä yössä.

Paistjärven Pirunkirkko

Paikka on epäilemättä käymisen arvoinen jos sen osoite on Pirunkirkko 60 Heinola ja läheltä löytyy Kyrpsuntti, Viinavuori ja Kahvisaari.

Ajomatka kohti Pirunkirkkoa tarjosi nähtäväksemme komeita kalliojyrkänteitä ja vehmaita metsiä. Auton jätimme Niinilammen parkkipaikalle. Sen vieressä olevalle tulistelupaikalle pysähtyisimme evästelyyn paluumatkalla.

Retkemme vanhin osallistuja lähestyy seitsemääkymmentä ja nuorin on saanut ensimmäisen vuotensa täyteen. Kuljimme aluksi metsätietä pitkin. Osa joukostamme haravoi sammaleisia rinteitä suppilovahveroiden toivossa. Itse pysähdyin ihailemaan auringon kauniisti valaisemaa koivikkoa.

Vierumäeltä lähtiessämme satoi pienen pientä tihkua. Ilmeisesti myös täällä oli satanut, sillä metsän värit olivat syksyisen voimakkaat. Ruskasta näkyi merkkejä pitkin polun vartta. Jylhät kalliorinteet ja kivikot kiinnostivat osaa retkeläisistämme.

Mitä lähemmäksi kohdetta tulimme sitä komeammaksi metsä muuttui. Vanhojen kuusten seassa kasvoi varsinaisia jättiläishaapoja. Olin innoissani, sääkin muuttui parempaan suuntaan valokuvaamisen kannalta.

Paksun oksapeitteen läpi pääsi siilautumaan valoa väriä muuttaneisiin sananjalkoihin. Tunnelmasta tuli sadunomainen, ei pelottava mutta arvoituksellinen.

Olivatkohan odotukseni liian korkealla. Olen kulkenut ympäri Suomea erilaisissa rotkoissa Korouoman kaltaisista jättiläisistä aina pienempiin paikallisiin rotkoihin. Kun tuo kalliojyrkänne rävähti esiin metsän peitosta totesin heti epäilyni turhaksi.

Artikkelikuvasta saa käsityksen seinämän mittasuhteista. Kallioon nojaavan miehen pituus on lähes kaksi metriä ja hän näyttää suorastaan häviävän kuvaan.

En ihmettele yhtään, mistä paikan nimi on tullut. Kuvaa katsellessani näen siinä alaspäin katsovan hahmon, jota en voi hyvällä tahdollakaan sanoa kiltiksi jättiläiseksi.

Paikkaa on eittämättä käytetty erilaisiin menoihin. Edellä kuvaamieni kasvojen alla on valtava laakea kivipaasi, joka on kuin luotu palvomiseen tai erilaisiin riitteihin. Kotona kuvia katsellessani huomasin paaden päällä oksista tehdyn pentagrammin. Varmaankin leikkiä, mutta kuitenkin ajatuksia herättävää.

Ihailtuani tarpeeksi komeaa kalliopahtaa lähdin tutkimaan sen ympäristöä. Metsä oli kirveenkoskematonta ja sitä hallitsivat valtavan suuret taivaaseen kurkottavat haavat. En ole muinaisuuden asiantuntija, mutta tämä paikka toi mieleeni entisajan pyhät lehdot.

Tunnelma tuossa metsässä oli juhlallinen. Ehkä nimi Pirunkirkko onkin myöhempää perua, jolla ihmisiä neuvottiin olemaan poissa vanhoilta pyhiltä paikoilta.

Palasin takaisin jykänteelle tutkimaan tarkemmin sen pintaa. Kulkijat olivat jättäneet siihen lukemattomia viestejä. Suurin osa näytti hiilellä piirretyltä. Nämäkin jäljet säilyvät kalliossa pitkään, sillä sade ei pääse niitä huuhtelemaan.

Kirjoituksia enemmän minua kiinnostivat kaliopinnan sammalet. Ne loistivat neonvihreinä lähes punaista kiveä vasten.

Jäin muista jälkeen poislähtiessä. Reitti Pirunkirkolle on hyvin merkattu, joten en ollut huolissani heidän tai itseni eksymisestä. Kävelin rauhallisesti ja nautin metsän rauhasta ja kauniista ilmasta. Polku nousi rappusia pitkin kalliolle ja seuraavaksi tulin pitkospuiden alkuun.

Mitä nyt, en muistanut kulkeneeni tulomatkalla kumpiakaan pitkin. Pysähdyin kuulostelemaan. Ei kuulunut puhetta eikä mitään muutakaan. Olinko joutunut metsänpeittoon? En sentään, sillä pian jostain edestäpäin kuului Toivon iloista hihkuntaa. Myös muut olivat ajautuneet jossain kohdin huomaamattaan vanhalle reitille.

Niinilammen rannalla oli nuotio mukavasti valmiina. Eväät maistuivat jännittävän retken jälkeen.

Vierevänniemen entit

J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on yksi parhaista lukemistani kirjoista. Olen lukenut sen lukemattomia kertoja. Peter Jacksonin ohjaamat elokuvat pyrimme perhepiirissä katsomaan yhdeltä istumalta joulun aikaan. Tarinassa esiintyy puunkaltaisia enttejä joista David Dayn kirjassa Tolkien tarujen taustaa kerrotaan:

”Sumuvuorten eteläpäässä Anduinin laaksossa sijaitsevaa suurta ikivanhaa metsää sanottiin Enttimetsäksi, koska siellä elivät nuo enteiksi kutsutut ikivanhat mahtavat oliot, Puiden Paimenet ja metsänvartijat. Sormusten Sodan aikana tätä metsää sanottiin yleensä Fangornin metsäksi Fangornin eli Puuparran mukaan, joka oli Keski-Maan vanhin elossa oleva entti ja metsän ruhtinas.”

Kun ensimmäisen kerran astuin Vierevänniemen metsään ja näin metsän reunassa kasvavan ilmestyksen ymmärsin että enttejä voi olla muuallakin kuin taruissa.

Vierevänniemi ei ole mikä tahansa paikka, sillä sen historiaan liittyy ärjyvä koski ja tuhotulva. Höytiäisen laskua oli suunniteltu useita kertoja, liian vaarallisena siitä oli luovuttu. Vuonna 1853 saatiin kuitenkin lupa järven laskemiseen. Kanavan kaivaminen aloitettiin Pyhäselästä kohti Höytiäistä. Työtä nopeutettiin laskemalla kaivuu-uomaan vettä kaivannon varrella olevista lammista. Kun niiden vesi loppui, kaivettiin oja Höytiäisen Paskopohjanlahteen. Veden virtausta säännöstelemään rakennettiin kaksi patoa.

Kanava näytti syntyvän virtaavan veden avulla joutuisasti ja ilman ongelmia. Vesi vei mukanaan Jaamankankaan hienoa ainesta ja ainoastaan isot kivet jouduttiin poistamaan miesvoimin. Kaikki ei sujunut kuitenkaan piirrustusten mukaan sillä 3.8.1859 vesi mursi tiensä patojen läpi. Sen seurauksena syntyi Imatran koskeen verrattu purkaus. Höytiäisen pinta laski muutamassa päivässä 7,5 metriä. Joensuun kaupungissa Pyhäselän vesi nousi normaalitasosta noin 2 metriä. Vielä Lappeenrannassakin veden nousu oli puoli metriä.

Höytiäisen pinta laski lopulta 9,5 metriä, sillä vuonna 1860 aloitettiin uudet kaivuutyöt Puntarikoskella. Järvenlaskun seurauksena Kontiolahden kirkonkylän kohdalle syntyi Vierevänniemenä tunnettu hiekkainen alue. Ensimmäiset puut eli juuri nuo entit ovat siis noin 150 vuotiaita.

Vierevänniemen Fangornissa on oma tunnelmansa. Aurinkoisena kesäpäivänä siellä on leppoisa kulkea. Mahtavat puut seuraavat kulkua hyväntahtoisesti hyristen. Tunnen puut hyvin, mutta silti tuntuu että ne vaihtavat paikkaa. Olen yrittänyt ottaa kuvia samoista yksilöistä suunnilleen samoilta jalansijoilta, mutta aina tulos näyttää erilaiselta.

Illalla tunnelma metsässä on toisenlainen. Talvella lumen peittämät puut päästävät aivan erilaisia ääniä. Tuuli saa ne varoittamaan kulkijaa. Älä tule liian lähelle tai saat paksun oksan päähäsi.

Joku viisas on sanonut, että samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa. Sama pätee myös vanhaan metsään. Oksia katkeilee ja joskus konainen puuvanhuskin saa väistyä jättääkseen tilaa juurellaan kasvaneille taimille. Yhtä näkyviä muutoksia syntyy valon muuttuessa. Nimensä mukaisesti Vierevänniemi on järven rannalla. Valo pääsee tunkeutumaan myös aamulla ja illalla syvälle metsään.

Yritän päästä paikalle silloin kun valo on parhaimmillaan. Laskevan auringon valaisemat puut näyttävät kovalla pakkasellakin lämpimän punertavilta, varjossa olevat kylmän sinisiltä. Valokuva on komean kolmiulotteinen jos onnistuu saamaan samaan ruutuun lämpimässä valossa kylpevän entin ja sen takana varjossa olevan metsän.

Vierevänniemikään ei ole säästynyt isoilta muutoksilta. Uimaranta siellä on ollut varmaan järvenlaskusta lähtien. Uutena tulokkaana metsään on raivattu frisbeegolfrata. Sen sijoittamista jonnekin muualle olisi kannattanut edes harkita, sillä Höytiäisen rantoja ja niiden ainutlaatuisia metsiä ja kivikoita on viime vuosina kaavoitettu kiihtyvällä tahdilla tonteiksi. Vapaa ranta Eenokinlahdesta Vierevänniemeen on vain muisto.

Onneksi frisbeen heittelyyn kuuluvat esteeet. Kuulin ystävältäni, että kapeiden linjojen tieltä on kuitenkin kaadettu myös vanhoja puita. Toivotaan että Fangorn saa tulevaisuudessa olla rauhassa, ettei enttien tarvitse lähteä marssille kohti Kontiolahden kunnantaloa.

Olen valokuvannut Vierevänniemellä kesähelteellä, paukkupakkasilla, aamuvarhaisella ja yön jo laskeuduttua. Yhtä en kuitenkaan ole onnistunut tavoittamaan. Mielessäni voin kuvitella, miltä entit näyttävät sakeassa sumussa. Sumut eivät suurien järvien rannoilla ole syksyllä harvinaisia, mutta jotenkin omalle kohdalleni niitä ei ole sattunut.

Viime syyskuussa luulin onnen vihdoinkin kääntyneen. Joensuussa oli aamulla niin sankka sumu, että se haittasi autolla ajoa. Lehmon kohdalla sumua oli vielä mukavasti ja aurinkokin näkyi vain himmeästi sumuverhon takaa. Olosuhteet näyttivät upeilta eli juuri sellaisilta joissa metsä näyttäisi satumaiselta. Kontiolahden kirkolla sumua oli vielä välttävästi, mutta Vierevänniemessä ei lainkaan. Pitänee ajatella positiivisesti, Puuparta varmisti että tulen jatkossakin tervehtimään hänen väkeään.