Pekka Pohjolan Visitation -levy viritti oikeaan tunnelmaan kun ajelin kohti Lahnasuota. Pohjola oli mestari sekä säveltäjänä että basistina. Levyillä oli koottuna aikansa parhaat muusikot ja jälki on sen mukaista, suomalaista mutta maailmanmusiikkia parhaimmillaan.
Startatessani kotoa satoi kaatamalla juuri sen ajan kun pakkasin autoa. Aamun Karjalaisessa varoiteltiin hirvikolareista. Pohjois-Karjalassa niitä on kuulemma sattunut erityisen paljon. Oli siis varottava hirviä.
Lahnalammen parkkipaikalla paistoi aurinko, mutta taivaalla oli myös tummia, sadetta enteileviä pilviä, paras mahdollinen valokuvaussää. Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan. Iltapäivän aurinko valaisi ruskan värit saaneen maiseman. Kiersin lammen ympäri ja nautin kauniista säästä. Edes erilaiset ötökätkään eivät haitanneet kulkua.
Olin havainnut kartalla Iso Maksimansaaren pohjoisreunalla olevan jyrkänteen. Otin suunnan polulta kohti tuota jyrkännettä, ei ollut kiire minnekkään. Aurinko meni pilveen heti kun lähdin metsään. Metsänpohjan kortteet loistivat kuin kirkkaan vihreät lyhdyt ruskaväreissä olevasta taustasta.
En ole aiemmin käynyt näillä seuduilla, joten vanhahkon metsän löytyminen oli iloinen yllätys. Matkaa jyrkänteelle riitti vielä vähintään toinen mokoma, mutta jäin kuvaamaan rinteellä kasvavia puita. Tai pitäisikö sanoa, yritin kuvata niitä. Kimppuuni hyökkäsi vähintäänkin sata hirvikärpästä kun pysähdyin. Perinteisesti ne pyrkivät paidan ja huosujen kauluksista sisään. Nyt niitä oli niin paljon, että myös korvakäytävät, sieraimet ja silmätkin kelpasivat.
Pieni pakokauhu iski, ja lähdin puolijuoksua eteenpäin. Kulkiessani nappasin korvista, nenästä ja kauluksen alta vähintään parikymmentä otusta. Karkumatkallani näin karhun penkoman valtavan muurahaispesän. Yritin ottaa siitä kuvan, mutta uusi hyökkäys pakotti taas liikkeelle.
En ole koskaan joutunut antamaan periksi hyönteisten takia, mutta nyt oli pakko jättää jyrkänne toiseen kertaan ja paeta avosuolle. Olisivat saaneet Karjalaisessa varoittaa myös hirvikärpäsistä!
Keskellä suota heitin vaatteet pois päältäni. Kummassakaan päässä pitkoksia ei näkynyt liikettä, joten näytös ei pilannut kenenkään retkeä. Iholta poistin parikymmentä hirvikärpästä ja vaatteista vielä moninkertaisen määrän.
Komea sateenkaari oli ainoa performanssini todistaja.
Nälämänjoen nuotiopaikka tuntui paratiisilta hirvikärpäskaaoksen jälkeen. Pilkoin kuivat puut ja nuotio syttyi lähes itsekseen. Eväät olin ostanut Uimaharjun Viipukasta. Kyllä maistui niin pitsapalat kuin munkkipossukin kahvin kyytipoikana. Etsin vieraskirjasta merkkejä Metsälammen Menninkäisen vierailuista. Ei löytynyt nytkään.
Auringonlaskuun oli aikaa vielä yli tunti. Jätin repun nuotiopaikalle ja lähdin kevyellä kuormalla Nälämänjoen sillalle. Karttapaikassa tuota vesireittiä kutsutaan Nälmänjoeksi. Puiston todellinen tietäjä Oiva Potinkara käyttää nimeä Nälämänjoki ja Oivaan minä luotan.
Vaikea on tuota veden kulkureittiä kutsua joeksi, vaikka Pohjanmaalla on nähnyt lähes yhtä vähävetisiä ilmestyksiä kuten Teuvanjoki.
Jokea kuvatessani taivaalle oli ilmestynyt komea pilvi. Vaikutti siltä, että saisin vielä jossain vaiheessa vetää sadeviitan päälleni. Tarkistin Ilmatieteenlaitoksen sivuilta sateiden reitit. Pieniä ilmeisen runsassateisia sadesilmuja purjehti molemmin puolin Patvinsuota.
Aurinko oli laskemassa ja lähdin kohti autoa. Pieni pelko vaivasi koko ajan. Olisiko Maksimansaaressa odottamassa uusi hirvikärpäsinvaasio. Onneksi lämpötila oli laskenut illan tullen alle kymmeneen asteeseen. Jospa ne eivät jaksaisi nousta siivilleen, huonoja lentäjiä kun ovat. Polulta en kyllä poikkeaisi metsään.
Jossain edessäpäin satoi, sillä pilvet roikkuivat. Valo oli ihmeellisen väristä. Olen monesti miettinyt raskaan kolmesataamillisen telen kantamista näille retkille. Se on painava ja aika harvoin käytän sitä. Nyt kaivoin sen repusta ja totesin, että millään muulla objektiivilläni ei alla olevia kuvia olisi syntynyt. Pysykööt siis tulevilla retkilläkin repussa.
Aurinko oli laskenut, mutta valoa riitti vielä antamaan lakan lehdille kirkkautta. Jos tuota väriloistoa yrittäisi loihtia kankaalle pitäisi maalarin olla todellinen taituri.
Päätin retken sinne mistä sen aloitinkin. Maksimanlampi oli peilityyni ja yön sininen.
Kotona menin ötökkäkontrollin, muutamia yhä löytyi, jälkeen kuumaan suihkuun. Siitä huolimatta vielä nukkumaan mennessä tuntui, että selässä ryömi haamukärpäsiä.
Lähes kaksikymmentä vuotta sitten olin yöretkellä Patvisuolla kollegani Petrin ja parinkymmenen opiskelijan kanssa. Yövyimme teltoissa Kaunisniemessä. Nuoriso jäi turinoimaan ja paistamaan makkaraa tulentekopaikalle. Lähdimme Petrin kanssa tutkimaan Kaunisniemen ympäristöä. Metsä on pääosin nuorta, mutta siellä täällä on komeita aihkipetäjiä. Yllätys oli melkoinen, kun yhden kyljestä näkyi selvä vuosiluku ja nimikirjaimet. Olimme löytäneet karsikkopetäjän.
Oiva Potinkaran kirjasta Suomun suurilta saloilta (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12, Vantaa 1997) löysin tietoa Suomun karsikkopetäjistä. Merkinnät ovat eräänlaisia kansanomaisia päivä- tai muistikirjoja. Usein puihin kaiverrettiin myös vainajan nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi. Uskomuksien mukaan vainaja yrittäessään palata kotiin kummittelemaan, tuosta merkinnästä huomasi olevansa kuollut ja kääntyi takaisin lepopaikalleen. Kun karsikkopuun tuli olla jo kaiverrushetkellä vanha ja honkiintunut, on tälläinen puu siis useimmiten 300 – 400 vuoden ikäinen.
Sen retken jälkeen en puuta ole nähnyt. En yleensä suunnittele kuvausretkiäni kovin tarkkaan etukäteen, mutta nyt päätin etsiä Suomun karsikkopuun. Lähdin rannasta haravoimaan nuotiopaikan ja saunan välistä metsikköä. Ihan helposti puu ei löytynyt, mutta etsiminen kannatti. Komean kelon kyljessä näkyi selvästi merkinnät HW 1894. Tunne oli uskomaton, lähes 130 vuotta sitten joku oli kaivertanut nimikirjaimet ja vuosiluvun petäjän kylkeen. Kyseinen henkilö on Potinkaran mukaan saattanut olla Henrik Wallius.
Jatkoin matkaa karsikkopuulta kohti Lapinniemeä Suomun rantoja pitkin. Olin selvittänyt auringon laskuajan ja -suunnan etukäteen. Niiden mukaan valo tulisi Lapinsaaren rantametsään juuri oikeasta suunnasta auringon laskiessa.
Sihvonlammesta Suomuun laskevan puron varsi oli saamassa jo aavistuksen syksyn väreistä. Monesti olen tuotakin näkymää kuvannut, mutta aina se näyttää uudenlaiselta. Tuulettomassa säässä puron pinta oli täydellinen peili reunan metsälle.
Koukkasin puron jälkeen kohti Kuikkaniemeä. Sää oli kulkemiseen ja kuvaamisen juuri oikeanlainen, noin kaksikymmentä astetta ja puolipilvinen. Kuikkaniemen hiekkarannat tuovat mieleeni syystä tai toisesta viisikymmentäluvun. Aika tuntuu pysähtyneen ja jättäneen nuo rannat rauhaan metsänhoidollisilta toimenpiteiltä.
Jätin väliin käynnin Kuikkaniemen kalasaunalla ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan komealle hiekkarannalle. Vesi näytti olevan järvessä melko matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö oli kauniisti iltavalossa ja taustan metsä varjossa. Olen monesti miettinyt, miksi kannan useita objektiiveja repussa vaikka lopulta käytän korkeintaan kahta. Varsinkin raskaan kolmesataamillisen kantaminen on mietityttänyt. Nyt sille oli käyttöä.
Maisema näyttää kolmesataamillisen objektiivin läpi erilaiselta kuin laajakulman kautta. Tele ikäänkuin pakkaa maiseman tiivimmäksi ja samalla pienentää terävyysaluetta. Ajattelin kokeilla tätä vaikutusta pienen lammen rannan tuttuun petäjään jota olin aiemmin kuvannut lähietäisyydeltä laajakulmalla. Kiersin suolla rompien lammen toiselle puolelle, jolloin takana näkyvä Suomun ranta toi kuvaan kauniin hieman epätarkan valoläikän.
Zoomobjektiivilla kuvaaminen on helppoa sillä sommittelua pystyy muuttamaan polttovälirengasta kääntämällä. Kiinteäpolttovälinen pitkä tele on toista maata. Joudut kävelemään paikasta toiseen sopivaa kuvakulmaa etsiessäsi. Onneksi hiekkarantaa oli paljaana kymmeniä metrejä.
Järven ylle kaatunut mänty ja sen ttausta olivat sopivasti valossa samoin kuin rannan kaislat. Tuon kaiken samaan kuvaan saaminen vaati useita jalustan siirtoja.
Rannan valojen kuvaaminen vei mukanaan ja unohdin ajan kulun täysin. Huomasin auringon olevan jo laskemassa ja Lapinniemeen oli vielä melkoisesti matkaa. Siitä huolimatta innostuin kuvaamaan kelon kyljessä näkemiäni kissan kasvoja. Ihme juttu miten metsässä kulkiessani näen puissa milloin ihmiskasvoja, milloin eläimiä ja joskus jopa piruja.
Lapinniemen polulla näin, miten laskeva aurinko valaisi upeasti Lapinsaaren rannat. Juuri tuotahan olin alunperin tullut kuvaamaan. Minuutti ennen tulentekopaikalle ryntäämistäni aurinko meni pilveen. Nuotiolla istui isä ja poika joille purin tuntojani myöhästyessäni auringonlaskusta. He hymyilivät hämmentyneesti. Kävi ilmi, että he eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan purkauksestani, olivat saksalaisia.
Jätin kameran jalustalle suunnattuna varmuudeksi kohti laskevaa aurinkoa. Eväät maistuivat, vaikka vähän harmittikin. Aurinko ei hylännyt minua kokonaan, vaan pilkahti pieneksi hetkeksi juuri ennen katoamista metsänrannan taa.
Mietin evästelyä lopetellessani kotiin lähtöä. Toisaalta voisin käydä Lehtosaarten takana nauttimassa sinisestä hetkestä. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, onneksi. Taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä pilviä, joita aurinko värjäsi. Tulin tutulle kuvauspaikalle eri suunnasta kuin normaalisti ja kuvistakin tuli erilaisia.
Sininen hetki oli nimensä veroinen. Taivaalla näkyvä erikoinen pilvimuodostelma täydensi näkymän. Antoisan retken jälkeen oli mukava lähteä kavelemään kohti Kaunisniemeä. Sain liikkua poluilla yksin, vaikka niin Kaunisniemessä kuin Lapinniemessä oli useita telttakuntia. Taisivat olla jo vaeltamisen jäljiltä unten mailla.
Lämpötila laski nopeasti kävellessäni. Ajattelin, että suolla saattaisi hyvässä lykyllä olla usvaa. Tieltä näkyy Surkansuolle ja siellähän sitä usvaa oli.
Ennätyksellinen hellejakso loppui viimeinkin ja jaksoin suunnitella retkeä pois mökkipihasta. Tähdet ja avaruus -lehdessä oli juttu yöpilvien kuvaamisesta. Innostuin jutusta niin paljon, että päätin lähteä yöksi Patvinsuon Teretinniemeen.
Ilmatieteenlaitoksen sääennusteista katsoin, että ilman lämpötila ja kastepiste olivat lähes samat illasta alkaen. Odotettavissa olisi usvaa. Ensimmäiset usvapilvet näinkin jo Uurossa hakkuaukeilla ja pienillä suopläntäreillä.
Ilta oli pimenemässä yöksi, vaikka täyttä pimeyttä ei lähes pilvettömästä taivaasta johtuen tulisi. Rauvunvaaran suoralla iskin jarrut pohjaan, suolla leijui kaunis usvapilvi. Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.
Enpä muista että Kurkilahden parkkipaikalla olisi ollut koskaan moista ruuhkaa. Sain viimeisen paikan. Kumma kyllä en nähnyt ainuttakaan yöpyjää rannan tuntumassa. Olivatkohan kaikki lähteneet Suomun kierrokselle vai olisiko Teretillä teltta- ja riippumattosuma. Lakkoja poimimassa ihmiset sentään tuskin olivat sillä hämärässä poimiminen ei onnistu.
Heitin repun selkääni ja lähdin polulle. Oli nautinnollista kulkea sillä auton lämpömittari oli näyttänyt seitsemää astetta. Ei noussut hiki selkään, vaikka ripeästi kuljinkin ensimmäiselle suolakealle asti. Uskoin sieltä näkyvän yöpilviä. Ja niitä tosiaan näkyi, lähes koko taivaankansi oli loistavien pilvien kirjoma. Aivan taivaanrannassa oli pieni oranssi hehku muistona auringon laskusta.
Yö pimeni niin, että pitkoksilla kulkeminen oli melkoista tasapainoilua. Paikoin niitä oli korjattu, mutta muutamat lankut oli irti ja vielä lenkoja ku lentokonehen propellit kuten Pohjanmaalla sanotaan. En onneksi kaatunut kertaakaan.
Edessä oli vajaa kaksi tuntia kuvaamiseen kelpaamatonta aikaa. Päätin kävellä Teretin laavulle silläkin uhalla, että säikäyttäisin siellä mahdollisesti yöpyvät. Pelko oli turha, sielläkään ei ollut hengellä heiluvaa. Missähän kaikki maastoon lähteneet yöpyivät?
Houkutus laittaa pieni nuotio laavun eteen oli suuri sillä maa oli laavun ympärillä sateen jälkeen märkä. Toimin kuitenkin vastuullisesti sillä metsäpalovaroitus oli voimassa. Makailin tunnin pölkky pääni alla ja harmittelin autoon jättämääni makuupussia. Evästely nosti mielialaani ja lähdin kohti Teretin tornia. Kello oli varttia vaille kaksi ja tulossa oli alkusoitto upeaan aamun sarastukseen.
Valo lisääntyi niin että puolen tunnin kuluttua lähi puista ja suosta alkoi näkyä yksityiskohtia ja väritkin palasivat maisemaan. Taivaalle oli ilmestynyt kauniita pilviä, joita tunnin kuluttua horisonttiin ilmestyvä aurinko jo kultasi. Pitäisi useammin jaksaa lähteä yöhön.
Nautiskelin Rauvunvaaran suolla usvaa kuvatessani, miten Teretin tornista näkisin usvahattaroiden tanssivan kaukana näkyvien lampien yllä. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa piti nytkin paikkansa. Usvaa ei ollut edes nimeksi. Tarkastin kastepisteen ja sehän ei ollut enää sama kuin lämpötila. Tuulikin oli virinnyt joten usvan sai unohtaa. Taivaan väreissä oli riemuitsemista senkin edestä. Ja jäihän syy palata myöhemmin yöksi usvaa metsästämään.
Laskeuduin tornista, kun auringon nousuun oli noin tunti aikaa. Olin selvittänyt nousun suunnan ja parhaiten se näkyisi noin puolentoista kilometrin päässä olevalta Olkkosen polulta. Taivaan värit vaihtelivat ilmansuunnan mukaan. Pohjoisessa oli kirkkaat oranssin ja keltaisen värit vallalla. Vielä pimeällä etelätaivaalla oli hentoja punaisia pilviä. Taivaanrantaan oli nousemassa paksumpia kesäpilviä.
Olin varannut puolentoista kilometrin matkaan aikaan mielestäni riittävästi. Reitin varrella näin kuitenkin niin uskomattomia ilmiöitä että riitävä osoittautui taas suhteelliseksi käsitteeksi. Jo pelkkä muuttuvan taivaan kuvaaminen vaati jatkuvaa tarkkailua ja myös pysähtelyä.
Kun laskin katseen korkeuksista maanpinnalle näin kasteen. Suokukkia kasvavien mättäiden toiselle reunalle oli jäänyt kastepisaroita syystä jota en fyysikkona ihan heti pysty selvittämään.
Ehdin Olkkosen polulle ennen auringon nousua. Aiemmin taivaanrannassa pilkottaneet kesäpilvet olivat tulleet kunnolla näkyviin. Pian nouseva aurinko värjäsi ne sellaisiin punaisen sävyihin että en ole aiemmin moista ilotulitusta nähnyt.
Aurinko nousi ja valaisi suon pintaa lähes nollakulmasta. Suokukkamättäiden toinen puoli oli lämpimän valon valaisema ja toinen puoli vielä täysin varjossa. Juuri tästä syystä pidin kiirettä tähän tiettyyn polun kohtaan.
Joka on lukenut aikaisempia juttujani Patvinsuosta tunnistaa kuvan kelot. Olen kuvannut niitä lukemattomat kerrat, mutta aina ne ovat erilaiset ja tunnelma niiden ympärillä ainutlaatuinen.
Otollinen aika valokuvata maisemia auringon nousun jälkeen kestää vain muutamia minuutteja. Valo muuttuu nopeasti kovaksi ja kuvista tulee jyrkkiä. Jäljellä oli tunnin kävely Kurkilahteen. En pannut kameraa vielä repuun vaan suuntasin objektiivin värikkäinä loistaviin vaiveroihin. Yli lentävä kurki toitotti tervehdyksensä maassa konttaavalle kuvaajalle.
Ympyrä sulkeutui somasti Rauvunvaaran suoralla sillä väsymyksestä huolimatta loikkasin kevyesti suo-ojan yli usvaa kuvaamaan. Ihmettelin miten usva oli siellä säilynyt vaikka suurella suolla sitä ei ollut. Kun vielä näin usvan häviävän tavaroita kootessani, arvelin Patvinsuon haltijan olleen suopea valokuvaajalle.
Jäin pois kyydistä Rauvunvaaran suoralla. Liukulumikengät jalkaan ja tien yli ihailemaan Autiovaaran rinnettä. Tapanani on pysähtyä aina Patvinsuolla käydessäni täällä. Suon reunan metsä on komea keloineen ja vanhoine petäjineen. Muistelin viime kesän huippuhetkiä, aurinko paistoi rankkasateen läpi ja suosta nousi usva. Tällä kertaa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.
Läksin hiihtämään kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Lainkuuliaisena kulkijana noudatin liikkumisrajoituksia, vaikka en niitä täysin ymmärräkkään. Polkujen ulkopuolinen liikkuminen on kielletty tietyillä karttaan merkityillä alueilla 1.3 – 10.7. Rajoitusten alkaminen jo 1.3. tuntuu aikaiselta. Suolla ei näkynyt eikä kuulunut lintuja, ainoa havainto oli teerien jäljet Nälämänpuron tulentekopaikan liepeillä.
Muita hiihtäjiä ei ainakaan muutamaan päivään ollut näillä tienoin liikkunut, ei myöskään eläimiä. Hanki kantoi liukulumikengillä liikkujaa kohtalaisen hyvin. Mukava oli hiihdellä, kun aurinko lämmitti eikä tuulikaan vaivannut. Hiihdin Nälämänpuron reunaa myötäillen. Suon metsäsaareke näkyi kuin patvien muodostaman kunniakujan päässä. Päätin heti, että kuvaan saman näkymän paluuhiihdolla auringon laskettua.
Nälämänpuron ylittävä silta löytyi helposti, kun hiihdin puron reunoja seuraillen.
Toista oli noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme päättäneet lähteä hiihtämään Patville. Sää muuttui yön aikana ja lunta tuli taivaan täydeltä. Olin jo silloin jääräpäinen enkä luopunut suunnitelmistani. Hiihdimme sakeassa pyryssä kohti Nälämänpuron tulentekopaikkaa. Vedin vilttiin käärittyä kuopustamme pulkassa. Ajattelin, että Lahnasuolta tulevat pitkokset näkyisivät kumpareena lumen alta, vaan eivät näkyneet. Yritin tihrustaa tuttua aukkoa josta sillalle puikahdetaan, mutta pyry oli niin sakea, että näkemättä jäi. Silloin ei kännyköitä eikä karttaohjelmia ollut vielä olemassa, joten ei auttanut kuin hiihtää ja toivoa parasta. Lopulta törmäsimme suosaaren reunaan jonka vaimoni tunnisti Hulkkoseksi. Onneksi paluumatkalla pyry helpotti ja Nälämänpuron siltakin löytyi. Selvisimme lopulta tyttäreni pikkukodiksi kutsumalle nuotiopaikalle.
Muinaisten intiaanien tapaan tarkistin ensiksi nuotion pohjan. Se oli yhä lämmin, joku oli pitänyt tulta aamusella. Hän oli myös ehkä yöpynyt, sillä telttapaikka oli lähes lumeton ja tuoreet suksen jäljet lähtivät kohti Olkkosta. Nuotio syttyi ja vegemakkarat paistuivat hiilloksella. Viipukan sämpylän välissä niistä sai hyvät hotdogit.
Oli mukava kaivaa repusta untuvatakki selkää lämmittämään. Nuotio savutti ja vaatteet saivat kunnon retkituoksun. Kun päivää myöhemmin aukaisin auton oven sieltä tulvahti yhä voimakas savun tuoksu.
Emme pitäneet kiirettä, sillä valo paranisi auringon laskiessa lähelle horisonttia. Tuntia ennen auringonlaskua oli valo jo uskomattoman kaunista. Sen saaminen kuvaan vaan on todella haastavaa.
Kun lähdimme paluumatkalle varjot olivat pitkät ja hanki kylmän sininen. Kaukana näkyvä Rauvunvaaran rinne oli vielä auringossa ja lämpimän vihreänkellertävä. Uskooko kukaan valokuvaani katsoessaan, että se vastaa todellisuutta ilman taiteellisia vapauksia.
Ajoitus oli täydellinen sillä tulin metsäsaarekkeen kohdalle juuri auringon laskiessa metsänreunan taakse. Olin katsonut valmiiksi kartasta, mihin suuntaan aurinko laskisi. Oranssin keltaiset säteet muodostivat siniselle hangelle kauniin viuhkan. Kuvaamiseen sopivan kohdan etsiminen on tarkkaa puuhaa. Kameran siirtäminen vaikkapa vain kymmenellä sentillä saattaa ratkaista kuvan onnistumisen.
Päivä oli ollut melko lämmin sillä pakkasta oli lähtiessä ollut seitsemän astetta. Nyt auringon laskiessa laski myös lämpötila selvästi. Sen huomasi, kun räpläsi jalustaa ja etenkin kameraa paljain sormin.
Hiihtelin omia jälkiäni pitkin ja pysähdyin tulomatkalla löytämälleni kuvauspaikalle. Asettelin jalustan samaan paikkaan kuin päivällä. Etsimestä näkyi tarkalleen sama maisema kuin aiemminkin, mutta miten erilainen se oli tunnelmaltaan. Etualan kelot saivat punaa taivaalta tulevasta heikosta valosta ja samaa väriä näkyi myös hennosti hangen pinnalla.
Taivaanranta oli värjäytynyt violetiksi niin kuin pakkasella on tapana. Mikäs oli siinä ollessa, vaikka vilu alkoi vähän tuntua hiihdossa hikeentyneessä selässä.
Retkelle lähteminen vaatii viitseliäisyyttä, varsinkin talvella. Hyvän retken jälkeen tuntuu että kyllä kannatti. Joskus sää ei suosi, mutta usein kuitenkin, niin kuin nyt. Näitä maisemia yön väreissä ei näe, jos ei ole valmis kestämään pientä vilua ja käsien kramppaamista jalustan kantamisen seurauksena.
Aina välillä iskee epävarmuus kaiken järkevyydestä. Miksi valokuvata, jos kukaan ei näe valokuviani eikä varsinkaan kommentoi niitä. Tämän blogin välityksellä toivon saavani kuvilleni ja tarinoilleni ainakin joitain katsojia ja jopa kommentteja kuvista. Kirjoitin nuo rivit ensimmäiseen blogikirjoitukseeni 15.4.2018. Toiveeni ovat toteutuneet, kuvilleni ja juttuilleni on löytynyt seuraajia.
Vuosi 2020 on ollut olosuhteitaan erikoinen. Talvea ei tullut kunnolla edes Pohjois-Karjalaan. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.
Valitsin vuoden jokeiselta kuukaudelta yhden kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.
Tammikuu, Kalmoniemi
9.1. klo. 9.32
Kalmoniemi ja Kuhasalo ovat aivan Joensuun keskustan kupeessa olevat luontoparatiisit. Upeat rannat ja vanhat metsät ovat muodostuneet itselleni ja joukolle muita valokuvaajia lähes päivittäiseksi kuvauskohteeksi.
Matka kotipihasta Kalmoniemeen kestää noin kymmenen minuuttia, joten vilkaisu taivaalle riittää laukaisemaan kuvausvietin. Auringonlaskut ja nousut ovat parasta aikaa rantojen kuvaamiseen. Tämän kuvan otin ennen auringonnousua kun pilvet jo värjäytyivät upeisiin väreihin. Lunta ei ollut juuri lainkaan ja rannassa oli leudosta säästä johtuen lätäköitä, joista Kuhasalon kuuset heijastuivat.
Helmikuu, Kuhasalo
17.2. klo 14.47
Istuin tietokoneen ääressä käsittelemässä kuvia kuten monina muinakin päivinä. Lyhyt päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Taivas oli tummien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi aukkoja pilvipeitossa. Kohta auringon säteet puhkaisivat pilven ja piti tehdä nopea päätös kuvaamaan lähtemisestä.
Hyvä valo kestää usein vain puoli tuntia, joten tuli kiire ajaa Kuhasaloon. Järvi oli jäässä, mutta lunta ei vieläkään ollut satanut. Olen helmikuussa tavannut hiihdellä lähisaariin liukulumikengillä, mutta tuona päivänä se ei tullut mieleenikään.
Kuhasalon rannasta avautuu lähes saareton Pyhäselkä. Pienen odottelun jälkeen pilvet avautuivat ja aurinko sai aikaan valokuvaajan toivevalon.
Maaliskuu, Kalmoniemi
22.3. klo. 18.03
Päivä pietenee keväällä kuukaudessa merkittävästi. Helmikuun ja maaliskuun auringonlaskuilla on eroa lähes kolme tuntia. Olin nähnyt verkossa kuvia Kalmoniemen edustalla olevasta komeasta railosta. Kiirehdin auringonlaskuksi tuota näkymää ihmettelemään. Taivas värjäytyi punaisen, keltaisen ja violetin sävyihin. Jäällä ei nytkään ollut lunta ja se heijasti komeasti taivaan värejä.
Jäällä oli muitakin railon ja auringonlaskun ihailijoita. Itse en hyppinyt railon yli, mutta monet nuoret luottivat jään kestävyyteen.
Kuvat tammikuusta maaliskuuhun kertovat karusti menneen talven laadusta Joensuussa. Lunta oli todella vähän, ajoittain ei ollenkaan. Jäälläkään ei voinut hiihtää kunnolla koko tuona aikana. Tästä talvesta on hyvää vauhtia tulossa edellisen kaltainen. Ilmastonmuutos on täällä, vaikka kuka muuta väittäisi.
Huhtikuu, Vierevänniemi
27.4. klo. 19.06
Talvi hävisi kuukaudessa. Olin käynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten kesällä uimassa Vierevänniemessä. Siitä reissusta muistan laumoina päälle käyneet mäkäräiset, ei siis kovin mukava muisto. Sain nyt vinkin paikan komeista puista ja päätin uskaltautua uudelle retkelle. Huhtikuussa ole vielä mäkäräisiä ja toisekseen kestän niitä nykyisin paljon paremmin kuin silloin nuorena.
Vierevänniemen puut kerrassaan lumosivat minut. Ne eivät voi olla vanhempia kuin 150 vuotta, sillä elokuun alkuun 1859 asti alue oli vielä Höytiäisen vesimassojen alla. Järvenlaskusta rajuksi purkautumiseksi äitynyt tapahtuma paljasti rannat noina elokuun päivinä.
Vierevänniemen vanhimmat puut ovat monihaaraisia enttejä. Näin upeita ja luonteikkaita puita en ole muualla nähnyt. En tiedä mikä tuon monihaaraisuuden aiheuttaa. Kuljeskelin metsässä etsien komeita kuvattavia. Päivä oli pilvipoutainen. Yhtäkkiä metsän pohjaa valaisi pieni valonsäde. Aikaa kuvaamiseen oli ainoastaan muutamia minuutteja. Valo värjäsi varjossa olevien puuvanhusten edessä olevan pienen kuusen kultaiseksi ja myös pieni osa mustikanvarvuista sai osansa.
Toukokuu, Porkkalanniemi
22.5. klo. 20.56
Tulin toukokuun alussa paapaksi ja pääsin tapaamaan suvun uutta jäsentä. Pienokaisen näkeminen oli sydäntä sykähdyttävä kokemus. Vierailun yhteydessä tarjoutui mahdollisuus käydä Porkkalanniemellä, josta olin kuullut jo lapsena retkitarinoita.
Olen nähnyt merenrantoja pohjoisempana Kristiinankaupungin tienoilla. Näissä rannoissa on paljon samaa, mutta myös jotain hyvin erilaista. Tammien ja muiden jalopuiden näkeminen saaristomaisemassa oli tälläiselle puuhullulle mieluista.
Päivä oli lähes pilvetön ja auringonlaskun aikaan taivas värjäytyi kullankeltaiseksi. Lehdet olivat puhjenneet osaan puista, mutta tammet olivat vielä lehdettömiä. Vastapuhjenneiden lehtien heleä vihreys yhdistettynä taivaan väriskaalaan muodosti ikimuistoisen jäljen joka täydensi isovanhemmaksi tulemisen riemua.
Kesäkuu, Patvinsuo
8.6. klo. 19.25
Seikkailin koko päivän Särkkäjoella kuvaamassa ränstyneitä tukinuittoon liittyviä rakenteita ja vanhoja metsiä. Olin varsin väsynyt kun ajoin kohti Joensuuta. Näin, että tulossa oli rankka sadekuuro. Onneksi olin jo autossa.
Tie erottaa Rauvunvaaran alla olevan suon varsinaisesta Patvinsuosta. Juuri kun tulin suon kohdalle alkoi vettä sataa kaatamalla. Aurinko paistoi matalalta valaisten suosta nousevan usvan ja putoavat sadepisarat.
Kävin sisäisen kamppailun laiskuuden ja luovuuden välillä. Onneksi luovuus voitti sillä näkymä oli uskomattoman kaunis. En ehtinyt vaihtaa jalkaan kumisaappaita enkä laittaa sadevaatteita vaan syöksyin suoraan upottavaan suohon ja kaatosateeseen. Kastuin läpimäräksi, mutta tiesin jo kuvatessani, että olin päässyt todistamaan jotain ainutkertaisen kaunista.
Heinäkuu, Porttijoki
20.7. klo. 2.21
Retki Timon kanssa on muodostunut jokakesäiseksi kuvauskohokohdaksi. Olemme käyneet useita kertoja Hiidenportin kansallispuiston maisemissa. Vietimme viime retkellä illan auringonlaskuun saakka Isosuolla. Nukuimme tai ainakin yritimme nukkua peräti puolitoista tuntia ennen kuin lähdimme Porttijoen varteen.
Auringon nousuun oli vielä aikaa. Usva nousi Porttijoesta ja tunnelma oli kuin Mestaritontun seikkailuissa. Suovillojen valkeat kukinnot näyttivät leijuvan ilmassa kuin usva.
Elokuu, Kalmoniemi
16.8. klo 20.04
Olen kuvannut tiettyjä kohteita kymmeniä kertoja, polku Kalmoniemen kärkeen on niistä ehkä tärkein. Olen miettinyt mistä tuo tarve kuvata samaa näkymää yhä uudestaan syntyy. Polku näyttää toki tutulta, mutta valo ja vuodenaika muokkaavat sen aina erilaiseksi, ohi pääsemättömäksi.
Kalmoniemessä polkua reunustavat komeat männyt. Ehkä tätäkin tärkeämpi syy on niemen suunta. Kalmoniemi työntyy Pyhäselkään idästä länteen. Sieltä voi ihailla kaikkina vuodenaikoina niin auringon nousut kuin laskutkin. Polulle pääsee valoa joka suunnasta. Mäntyjen rungot saavat kaarnapintaa korostavaa valoa ja polun päässä oleva järvi muodostaa katseelle luonnollisen kohdistuspisteen.
Syyskuu, Patvinsuo
11.9. klo. 6.43
Auringonnousu Patvinsuolla on vaikuttava tapahtuma jos olosuhteet ovat suosiolliset. Ajatuksenani oli ollut kuvata usvaverhon takaa punaisena nousevaa aurinkoa. Kuvan vaikuttavuutta tulisi korostamaan suon komea ruska.
Suolla ei ollut tietoakaan usvasta ja taivas oli paksun pilviverhon peitossa. Jatkoin silti kohti Terettiä. Hieman pettyneenä jouduin lopulta kääntymään takaisin. Olin jo lähes Kurkilahdessa, kun aurinko kurkkasi ohentuneen pilviverhon takaa.
Synkät pilvet, kelottuneet puut ja ruska saivat aikaan dramaattisen tunnelman. Onneksi en ollut kääntynyt heti ensipettymyksen jälkeen kohti kotia. Aurinko valaisi aina hetkittäin läntisen metsänreunan ja suon sen edessä. Sain nauttia koko päivän Patvinsuon kauneudesta.
Lokakuu, Torronsuo
4.10. klo. 12.36
Veimme pienen Toivo-pojan ensimmäiselle kansallispuistoretkelle. Torronsuo on sopivalla etäisyydellä Helsingistä ja muutenkin mielenkiintoinen kohde, joten suuntasimme sinne. Parkkipaikka oli pinkeänä autoja ja saimme suunnilleen ainoan vapaan paikan. Korona oli saanut pääkaupunkilaiset suuntaamaan retkensä Torremolinoksen sijasta Torronsuolle.
Reiteillä ei kuitenkaan ollut ruuhkaa vaan saimme kulkea omassa rauhassa. Oli mukava verrata suomaisemaa tuttuun Patvinsuohon. Täällä näkymät muistuttivat Afrikan savannia. Suon männyt olivat toinen toistaan upeampia muodoltaan. Keloja suolla ei juuri näkynyt, toisin kuin Patvilla. Kun vielä sää suosi retkeä niin Torronsuo jäi positiivisena mieleen.
Marraskuu, Kalmoniemi
26.11. klo. 14.02
Talvi alkoi Joensuussa tänä vuonna moneen kertaan. Aina välillä järven rannat jäätyivät sulaakseen taas muutaman päivän päästä. Ensiluntakin kuvasin ainakin kolmeen eri otteeseen. Jos haluaa kuvat puhtaan hangen Kalmoniemestä, on matkaan lähdettävä ennen auringonnousua.
Tällä kertaa en ollut liikkeellä aamulla vaan pikahälytyksellä ennen auringon laskua. Taivas lupaili komeaa värinäytelmää. Kalmoniemen maisemaa hallitsee sen edessä kelluva pieni Voiluoto. Sitä olen kuvannut lukemattomia kertoja samoin kuin jokainen joensuulainen luontokuvaaja. Nyt en halunnut ottaa Voiluotoa kuvaan vaan kuvasin yksinkertaisen kuvan jota hallitsee etualan kaislikko ja komea taivas.
Joulukuu, Valkealampi
10.12. klo. 11.27
´Å0++p0m,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,o8uc , tämän tervehdyksen kirjoitti jouluvierailulla ollut Mieli -kissa.
Hyvä valo tekee valokuvan. Retkelläni Kolin kansallispuistossa olevalle Valkalammelle kaikki osui kohdalleen. Matala talvivalo tuli kapean lammen suuntaisesti ja valaisi lähellä rantaa olevan pienen saaren ja sillä kasvavat männyn ja koivun. Rantametsän vallista valoon kurkottava isompi koivukin sai valoa, mutta sen takana olevat männyt ja kuuset jävät latvoja lukuun ottamatta varjoon.
Olin onnekas sillä lampi oli jäätynyt heijastavaksi pinnaksi. Lumettomuus oli kuvan kannalta hyvä asia. Hämmästelin jo kuvaa ottaessani jään turkoosia väriä. Sain myöhemmin tietää että lammen vesi on kesällä harvinaisen vihertävää. Ehkä siitä johtuu jään erikoinen väri.
Tarinani artikkelikuvaksi valitsin muiston Kullaojan putouksesta Sallassa. Salla osoittautui todelliseksi maisemakuvaajan paratiisiksi. Putoukset, tunturit ja vanhat metsät löytyvät siellä inhimillisten etäisyyksien päästä toisistaan.
Olen haaveillut koko lumettoman syksyn että pääsisin oikeaan metsään kuvaamaan pimenevää iltaa. Juuri satanut lumi saisi olla valon antaja ja maiseman muotoilija. Nyt sellainen hetki tuli. Vaikka Joensuu on lumeton, on Patvinsuolla lunta lähes kaksikymmentä senttiä. Autossa on ollut pitkään nastarenkaat juuri tämän tilanteen varalta.
Pohjois-Karjalassakaan ei ole liikaa valinnan varaa oikeiden metsien suhteen. Patvinsuon Autiovaarasta löytyy vanhojen metsien aateliin kuuluva pieni suojeltu alue, joten suuntasin sinne. Olen kuvannut Autiovaarassa kaikkina vuodenaikoina ties kuinka monta kertaa, mutta kuvattava ei sieltä lopu. Kun jossain paikassa kulkee riittävän usein, paikasta tulee kuin vanha ystävä. Monia hauskoja tapahtumia palautuu mieleen kun kohtaa tuttuja puuvanhuksia.
Polulla ei näkynyt lumessa ainoatakaan jälkeä. Saisin kulkea taas yksin ja nauttia koskemattomasta luonnosta. Aikaa pimeän tuloon oli kaksi tuntia, joten se riittäisi kohtuullisesti noin kolmen kilometrin lenkkiin. Ajan arvioinnissa auttaa jos tietää valmiiksi mitä reitin varrella on odottamassa.
Syksyllä kaatuneen kuusen komea juurakko muodosti mielenkiintoisen väriyhdistelmän lähes mustavalkoisen metsän kanssa. Juuri nyt metsässä ei ole värejä, varsinkaan jos aurinko on paksun pilven kätkemänä. Valon puute loi niin todellisuuteen kuin siitä ottamaani vajavaiseen valokuvaan voimakkaaan tunnelman.
Metsä muuttuu puujättiläisten valtakunnaksi kun polku lähtee nousemaan kohti Autiovaaraa. Näiden vanhojen puiden alla tuntee itsensä pieneksi. Harvoissa metsissä on haapoja, joiden latvat tuntuvat ulottuvan taivaisiin. Ovatko nämä niitä puita jotka kannattelevat taivaankantta?
Olen yrittänyt kuvata haapojen mahtavuutta monet kerrat siinä kuitenkaan onnistumatta. Taivas on ollut yleensä liian kirkas. Nyt se oli tasaisen harmaa eikä sävyjen saamisessa puun runkoon ollut ongelmia. Haavat ovat niin valtavia, että ainoa mahdollisuus saada ne mahtumaan kuvaan on polvistua niiden juurelle ja kuvata suoraan ylös kohti latvaa.
Polku puikahtaa sankasta metsästä yllättäen pienelle aukiolle. Sen keskellä oleva opastaulu kertoo, että paikalla on pitkästi yli sata vuotta sitten asunut metsänvartija. Puistonhoitaja Oiva Potinkaran oivallisesta kirjasta Suomun suurilta saloilta (metsähallitus 1997) löytyy tieto, että paikalla on asunut Olli Siponen. Hänet valittiin Suomunjärven rannalla sijaitsevan Kaunisniemen eli Suomun metsänvartijaksi. Autiovaaran talo jäi tyhjäksi, kun Siponen muutti Suomun tilalle. Tuosta tapahtumasta Autiovaara sai ilmeisesti nimensä.
Elämä täällä vaaralla kaukana kaikesta ei ole ollut helppoa. Uudessa paikassa oli kalaisa järvi, joka varmasti helpotti metsänvartijan perheen ruokahuoltoa. Viljelysmaatkin olivat ehkä hieman paremmat. Tuntuu uskomattomalta, että metsän keskellä piilotteleva aukio on pysynyt lähes puuttomana. Ehkä puita poistetaan ajoittain kansallispuiston hoitotoimenpiteenä.
Kuten alussa mainitsin, tuovat tietyt puuvanhukset mukavia muistoja mieleen menneisyydestä. Eräs polunvarren jättiläishaapa on juuri tälläinen. Olen pysähtynyt monet kerrat entisen työtoverini Petrin ja kymmenpäisen opiskelijajoukon kanssa ihmettelemään haavan rungolla kasvavaa komeaa raidankeuhkojäkälää.
Petri kertoili mielenkiintoisia asioita tästä Suomessa suojelun kannalta silmälläpidettäväksi luokitellusta jäkälästä. Toivon, että opiskelijoillekin jäi mieleen näistä retkistä luonnon ihmeellisyys ja samalla myös sen uhanalaisuus.
Mikään ei ole ikuista, ei edes mahtihaapa. Se on menettänyt vartensa tuon noin 40 vuoden aikana, jona olen käynyt puuta ja raidankeuhkojäkälää ihailemassa. Enää on jäljellä kanto, mutta elämä jatkuu kaatuneessa rungossa ja uusia puuntaimia on noussut sen juurelle.
Aarniometsä saa mielikuvituksen liikkeelle. Vanhoissa rungoissa voi nähdä menninkäisiä, erilaisia eläimiä ja tietysti myös piruja. Näitä hahmoja huomaa varsinkin silloin kun valoa on vähän.
Polun vieressä katseeni kiinnittyi ensin vanhaan koivuun ja sen erikoiseen pintaan. Sitten vilkaisin oikealle ja näin kuusiperheen. Äiti johdattaa toisiaan kädestä pitäviä kuusilapsiaan vanhan koivun suojaan.
Pirskanlammen retkelläni en nähnyt ainuttakaan eläimen jättämää jälkeä. Toista oli Autiovaarassa. Heti reitille lähtiessäni näin tuoreet ahman jäljet. Olen aikaisemmin niitä nähnyt Suomun rannassa. Ahmalla on Autiovaarassa varmasti paljon syötävää, sillä näin runsaasti myös jäniksen ja oravan jälkiä, puhumattakaan pienten jyrsijöiden jättämistä jäljistä. Hirvikin oli äskettäin loikannut polun yli lähellä pikitietä. Havainto antoi muistutuksen että pimeässä kotiin ajaessa on oltava tarkkana mahdollisten tien ylittäjien takia.
Varsinaisen järkytyksen koin lähdettyäni metsänvartijan aukiolta. Kuljin omissa mietteissäni kun eteeni hyppäsi täysin yllättäen susi. Sen kieli roikkui pitkällä suusta, mutta silmissä oli varsin ystävällinen katse. Tunsin hetken olevani sadun punahilkka. Vähän toivuttuani havaitsin pannan ”suden” kaulassa. Kyseessä oli todella suuri koira, jonka väritys toi mieleen oikean suden. Metsästäjää en nähnyt enkä kuullut ennen enkä jälkeen koiraan törmäämistäni. Koiran oli täytynyt kulkea varsin pitkä matka, sillä en nähnyt ihmisen jalanjälkiä enkä myöskään pysäköityä autoa tien varrella.
Kutsun Autiovaaran metsää oikeaksi metsäksi sen takia, että metsä on paljon muutakin kuin siellä kasvavat puut. Joka ei koskaan ole käynyt vanhassa metsässä voi pitää myös talousmetsää oikeana metsänä. Näitä kahta erottaa kuitenkin moni asia, tärkeimpänä niistä luonnon monimuotoisuus.
Puulajit ja niiden eri ikäiset yksilöt ovat tärkeitä, mutta yhtä tärkeitä ovat kaikki muutkin eliöt. Lahopuut ovat varsinaisia elämää kuhisevia keitaita metsässä. Talousmetsässä eri puulajeilla on erilainen arvo. Jotkut lajit kuten haavat, raidat ja ja tietenkin lahopuut, ovat arvottomia ja toiset vastaavasti arvokkaita. Vanhassa metsässä kasvavat ne puut, jotka siellä ovat ajan kuluessa paikkansa hakeneet. Niitä ei ole tarvinnut erikseen istuttaa eikä hoitaa.
Ymmärrän hyvin, että talousmetsät ovat välttämättömiä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että vähät jäljellä olevat vanhat metsät halutaan muuttaa puupelloiksi. Jopa Suomen valtio syyllistyy uhanalaisten lajien suojapaikkojen hakkaamiseen (https://yle.fi/uutiset/3-11632010).
Laskeuduin Autiovaaralta tiheässä metsässä kulkevaa polkua. Siellä oli lähes pimeää mutta alempana oleva korpijuotti hohti valkoista valoa. Vuosia sitten kova myrsky kaatoi kuuset tuolta alueelta ja nyt sinne lankesi taivaalta viimeiset valonsäteet. Näky oli pysäyttävä, edessä olevat rungot muodostivat kehyksen takanaan näkyvälle valaistulle maisemalle.
Luin taannottain lehdestä että Patvinsuon kansallispuistossa oli tehty uusia pitkospuita Pirskanlammen polulle. En ole retkeillyt noilla seuduilla, joten nyt oli hyvä syy korjata tämä puute.
Lahnasuon lähtöpaikalla oli vielä pimeää kun saavuin sinne. En ollut tällä kertaa ainut kulkija, sillä parkkipaikalla oli hentoisen lumikerroksen peitossa oleva auto. Pirskanlammen polun pään löytäminen pimeässä ei ole aivan yksinkertaista. Puinen opaste ohjaa vain viitteellisesti oikeaan suuntaan. Onneksi hangessa näkyi kahdet edellisiltaiset jäljet, joita seuraamalla pääsin polulle. Sen kapeudesta saattoi päätellä, että Pirskanlampi ei kuulu kansallispuiston suosituimpiin kohteisiin.
Kotoa lähtiessäni arvoin kenkävalintaani. Joensuussa lunta on muutaman millin verran, mutta kokemuksesta tiedän, että Patvinsuo on toinen juttu. Valitsin maastokengät. Jo ensi kilometrin aikana huomasin, että kumisaappaat olisivat sittenkin olleet parempi valinta. Vettä oli tulvinut suolta polulle ja jouduin kiertämään pahimpia paikkoja metsän kautta. Onneksi oli sentään säärystimet sillä lunta oli noin 20 senttiä.
Vanha reitti Pirskanlammelle kulkee osittain Rajavartiolaitoksen maiden puolella. Uusi reitti on linjattu niin, että enää ei tarvitse etsiä Rajavartiolaitoksen tiedotteita ammunnoista. Arvelin reitin kulkevan ihan rajalinjaa pitkin. Varmaa tietoa minulla ei ollut, sillä karttaoihin uutta reittiä ei ole vielä merkitty.
Seurasin jälkiä lumessa ja ne näyttivät lähtevän määrätietoisesti pois vanhalta polulta. Lähtisinkö edellä kulkeneiden perään, vai kulkisinko karttaan merkittyä vanhaa polkua pitkin. Arvelin edellä kulkevilla olleen jotain salaista tietoa, kun uskalsivat lähteä lähes näkymätöntä polkua pitkin kulkemaan. Havaitsin muutamissa puissa sinisiä kreppinauhoja, joten ilmeisesti suunta oli oikea. Nauhat kuitenkin loppuivat pian ja jäljistä päätellen myös edelläni kulkeneet olivat pysähtyneet asiaa pohtimaan.
Jäljet jatkuivat kuitenkin kohti Pirskanlampea, joten jatkoin peesaamista. Aamu oli jo valkenemassa. Jäljet johdattivat takaisin vanhalle polulle. Edellä kulkeneet jatkoivat sitä pitkin, vaikka suolle näytti lähtevän pitkoksille johtava haara. Olisiko siinä uuden polun pää? Olen tullut iän karttuessa varovaiseksi, ja siksi jatkoin jälkiä seuraillen.
Haistoin savun hajun jo hyvissä ajoin ennen Pirskanlammen nuotiopaikkaa. Nuotiolla istui kaksi nuorta miestä aamupalaa särpimässä. Näytti olevan suolammen veteen keitettyä kaurapuuroa. Olivat yöpyneet teltassa ja yö oli kuulemma ollut melko lauha.
Kysyin olivatko vanhoja Patvinsuon kävijöitä ja mistä olivat saaneet tiedon polun uudesta linjauksesta. Ekaa kertaa olivat matkassa, ja polun olivat valinneet niiden sinisten kreppinauhojen avulla. No joka tapauksessa olimme kaikki päässeet onnellisesti perille. Uusille pitkoksille he eivät pimeässä olleet huomanneet lähteä.
Kaksikko oli jatkamassa kohti Teretinniemeä. Ainoana ongemana tuntui olevan Nälämänjoen ylittäminen, sillä lautta on nostettu 4.11. talviteloille. En osannut neuvoa ylityspaikkaa, mutta ehkä jonkin matkaa ylävirtaan lauttapaikalta ylitys voisi onnistua. Vesi on Patvinsuon seudulla harvinaisen korkealla kaikissa näkemissäni virtapaikoissa. Toivottavasti pojat pääsivät kunnialla joen yli.
Söin eväät nuotion lämmössä ja lähdin paluumatkalle. Olin tulomatkalla pettynyt Pirskanlammen vanhaan polkuun. Alkumatka Lahnalammelta kulkee talousmetsässä ja välillä Rajavartiolaitoksen puolella maisema on aukoksi hakattua raiskiota. Toki tullessani oli vielä lähes pimeää, joten ehkä paluumatka muuttaisi käsityksiäni.
Polun uusi linjaus kulkee pitkän matkan suon puolella pitkoksilla. Maisemat ovat siellä selvästi paremmat kuin vanhalla polulla. Voi vain kuvitella, miltä suo näyttää keväällä lumien sulaessa. Uusia pitkoksia oli helppo kulkea vaikka ne olivat koskemattoman lumipeitteen alla.
Päivä oli harmaa vai sanoisinko pimeä. Maisemat eivät näyttäneet parhaita puoliaan tässä valossa. Sen sijaan kelot, hangesta pilkistävät puun taimet, heinät ja vaiverot olivat varsin kauniita. Kuvista tuli lähes graafisia.
Hämmästelin suon hiljaisuutta. Kuljin täydellisessä hiljaisuudessa kunnes kuului teeren pulputusta. Pysähdyin etsimään lintua, mutta vaikka ääni kuului melko läheltä, en kuitenkaan nähnyt sitä. Heti kun läksin eteen päin, lähti lintukin lentoon.
Mietin kävellessäni aamun pettymyksen tunnetta. Olin odottanut vanhoja metsiä, avaraa suonäkymää ja kaunista suolampea. Pitkoksilta avautuva suolakeus pelasti tilanteet ja kun suon takana näkyi vielä komea Hulkkosen suosaari, olin näiltä osin tyytyväinen.
Vanhaa metsää ei reitin varrella ole, mutta myös suopursua ja vaiveroa kasvava nuori metsä voi olla kaunis.
Lähellä Lahnalampea metsä on tasaikäistä männikköä. Millaiselta se mahtaa näyttää sadan vuoden kuluttua. Ensimmäiset kuuset olivat jo kasvamassa metsän pohjalla.
Vaikka talousmetsä on yksitoikkoista, voi sieltäkin löytää pieniä mielenkiintoisia kohteita. Rajavartiolaitoksen maalla olevan aukon reunalla oli pieni kuivunut männynkäppyrä, jonka oksanhaarassa kasvoi komea jäkälätupsu.
Tupsun valokuvaaminen oli hankalaa, sillä en halunnut, että takana näkyvä aukko ja sillä nököttävät hirvitornit olisivat näkyneet tarkkoina kuvassa. Toisaalta itse kohde piti saada mahdollisimman teräväksi.
Vasta paluumatkalla näin, miten märissä maisemissa olin aamulla kulkenut. Vettä oli polun varsilla runsaasti. Pahimmissa kohdissa olisi ollut kumisaappaillakin kulkeminen vaikeaa jos polulta olisi astunut sivuun.
Pimeässä en ollut huomannut myöskään, että pitkä pätkä polkua oli sorastettu. Soran alta pilkotti paikoin suojakangas. Kunhan polku lopullisesti valmistuu, voi Pirskanlammen houkuttelevuuskin kasvaa. Ympyräreitti Pirskanlammen kautta Teretille ja sieltä takaisin Lahnasuon parkkipaikalle on sopivan mittainen yhden tai kahden vaelluspäivän retkelle.
Lämmin lokakuu vaihtui lämpimäksi marraskuun aluksi. Ensilumi oli satanut ja samantien hävinnyt. Oli luvassa mukava puolipilvinen retki- ja kuvaussää. Tuuli saattaisi olla melko kova, mutta kunnon pukeutumisella senkin kestää.
Suomun parkkipaikalla ei ollut tungosta. Tapasimme ainoastaan roskakatosta rakentavan miehen. Hän kertoi kesän olleen Patvinsuolla todella vilkkaan. Autoja oli ollut parkkipaikat täynnä. Opastuskeskuksen taakse oli ehkä osin tästä syystä raivattu ja rakennettu melkoinen kenttä matkailuautoille.
Lähdimme kulkemaan järvenrantaa kohti Kuikkaniemeä. Sää oli juuri sellainen mitä pitikin. Taivas oli lähes täysin pilvessä, mutta aurinko pilkahti aina välillä esiin. Piti olla koko ajan valmiina jos aikoi saada kuvaan myös syksyn kirkkautta. Kuikkaniemen rannassa oli pienen hetken juuri tälläistä valoa.
Kuvailin rannan maisemia. Tuuli kävi järveltä kylmästi ja laiskuus oli hiipimässä tajuntaan. Mietin kannattaisiko jättää Kuikkaniemen päässä oleva ikivanha kalamaja käymättä sillä olinhan käynyt siellä kymmeniä kertoja. Toisaalta siellä voisi olla hetken suojassa viimalta.
Majalle kävellessäni muistelin lähes neljä vuosikymmentä sitten tekemääni kuvausreissua yhtäväni Heikin ja hänen esikoisensa Saaran kanssa. Rantaan oli ajautunut muutama kuollut muikku. Saara huusi isälleen ”kato isi kalapuikkoja”.
Majan tunnelma on ainutlaatuinen. Voi kuvitella mitä kaikkea sen mustuneet seinät ovat saaneet todistaa. On ihme että se on säästynyt palamatta, sillä niin yksinkertainen majan lämmityssysteemi on.
Jatkoimme Kuikkaniemestä Kohti Lapinniemen tulentekopaikkaa. Aikomuksemme oli pysähtyä sinne nuotiolle, paistaa makkaraa jota poikkeuksellisesti oli mukana ja nauttia muistakin eväistä.
Joskus käy tuuri valokuvauksen suhteen. Aurinko tuli näkyviin juuri kun olin ylittämässä kosteikkoa ylittävää siltaa. Se valaisi syksyn värittämät heinät, mutta jätti takana olevan metsänreunan varjoon. Ehdin ottaa kameran repusta, laittaa sen jalustalle ja ottaa kaksi kuvaa, joista toinen oli jopa terävä. Valoa kesti ehkä vain minuutin.
Lukija saattaa ihmetellä, miksi kamera oli kiinnitettävä jalustalle. Olisihan senkin ajan voinut käyttää kuvaamiseen. Olen niin tottunut jalustan kanssa pelaamiseen, että en osaa kuvata ilman sitä. Jalusta pakottaa ainakin kohtuullisen sommitelman hakemiseen.
Ennen polun haarautumista Lapinniemeen on oikeastaan ensimmäiset maaston muodot. Hietavaarasta ulottuu Suomunjärveen harju. Vaikka metsä on pääosin nuorta, on näillä tienoilla myös komeita vanhoja petäjiä ja harmaita keloja. Paikoin puiden tyvessä näkyy palokoroja.
Tuuli kävi etelästä Lapinlahdelta niin kovasti, että päätimme jättää käynnin Lapinniemessä väliin ja jatkaa Arkkusalmen kautta Isolle Hietajärvelle. Sen nuotiopaikka on suojassa etelätuulelta Hietavaaran selän takana.
Vaikka nälkä vähan nakkeli, niin päätin pistäytyä tutuilla kuvauspaikoilla niemen pohjoispuolella. Jo kaukaa näin, että edessä oli Mika Waltarin kirjasta ja Matti Kassilan ohjaamasta elokuvasta tutun rouva Alma Skrofin sateenvarjon kahva. Onneksi rouva itse ei ollut paikalla.
Taivaalle avautuivat tuimasti katsovat silmät juuri sopivasti kun pääsin rantaan. Pilvet liikkuivat nopeasti ja vielä oikeaan suuntaan. Otin useita kuvia, joista mielestäni paras on tämä, jossa silmät tuijottavat lähes vedessä kasvavaa komeaa mäntyä.
Kameran kenno joutui koville, sillä valaistuserot olivat huimat. Silmien kohdalla ei ole juurikaan sävyjä, mutta mielestäni juuri se tuo tähän kuvaan lähes kalevalatunnelman.
Polku Arkkusalmesta Hietajärvelle kulkee harjumaita pitkin. Metsä on täälläkin pääosin aika nuorta. Onkohan siellä joskus vuosisata sitten ollut isot hakkuutyömaat, vai onko metsäpalo tehnyt metsän nuorennusta.
Hietajärven nuotiopaikalla loimotti tullessani nuotio. Hirvibalkan maistui ja myös päivän korvapuusti kera kahvin. Kävin tervehtimässä vanhaa tuttua järvestä pilkottavaa keloa. Kuinkahan monta kuvaa siitäkin on vuosien varrella tullut otetttua. Vaan kahta samanlaista ei varmasti löydy. Ilta oli jo pimenemässä, joten tällä kertaa kuvasta tuli lähes mustavalkoinen.
Polku Hietajärveltä kohti Suomunjärveä oli märkä kuten usein muutenkin. Palan matkaa polku-urassa virtasi pieni puro. Hietavaaran alla metsä on selvästi vanhempaa kuin muualla. Tunnelma on erilainen kuin harjun päällä kulkevalla polulla. Siellä täällä on maahan sortuneita kelovanhuksia.
Hietavaaran rinne on komean louhikon peittämä. Aion myöhemmin palata tutkimaan rinnettä tarkemmin. Tutkimista vaikeuttaa alueen YYS-luokitus, jonka mukaan poluilta saa poiketa ainoastaan heinäkuun kahdella ensimmäisellä viikolla.
Maisemakuvia Pohjois-Karjalasta ja vähän muualtakin 