Hiihtäen Patvinsuon Hietajärvelle

Olin ajatellut käydä Patvinsuon kansallispuistossa olevalla Hietajärvellä ennen joulua. Monista eri syistä retki lykkääntyi yhä uudelleen. Ensin lunta oli liikaa ja vielä sellaista höttöä, että kulku olisi ollut todella raskasta. Sitten alkoivat pyhät ja taudit. Niiden jälkeen tuli vielä kuukauden kestänyt valoton aika.

Luvassa oli pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joten kello herättämään ja suunta kohti Suomua. Matkalla vähän epäilytti sillä taivas oli vielä Kontiolahdella täysin pilvessä. Uimaharjussa taivas aukeni kuin taikaiskusta ja Autiovaaran suoralla olikin jo painettava jarrua. Auringon ensi säteet valaisivat kauniisti suota ja sen takana olevaa metsää. Hämmästyksekseni hanki kantoi jalkamiestä tien vieressä ja kohtuullisesti jopa suollakin.

Suomulle päästyäni lähdin liukulumikenkäilemään kohti Kaunisniemen päässä olevaa saunaa. Metsän puolella suksi upposi vain nimeksi, joten hiihtäminen sujui kevyesti. Muistelin hiihdellessäni niitä lukemattomia retkiä joita oppilaiden kanssa olen noihin maisemiin tehdyt.

Sauna kylpi lämpimässä valossa. Oven päällä komeileva kyltti kehotti varomaan eikä syyttä. Ovi vaatii saunojalta nöyryyttä, niin matala se on. Varoituksista huolimatta olen itsekin löynyt pääni oven karmiin useita kertoja.

Suunnistin Kaunisniemeltä jäätä pitkin oikoen Kuikkaniemeen. Sen komeaa vanhaa metsää täytyy aina käydä tervehtimässä. Jäällä oli vain niukasti lunta ja pinta kovaa hankea. Mukava siinä oli auringon paistaessa hiihdellä. Matkan varrelle osui useita pienehköjä uveavantoja. Piti tarkistaa verkosta tuon ilmestyksen syntytapa. Se kuulemma syntyy, kun lumi painaa jäätä alaspäin ja jää murtuu jolloin nousee pinnalle. Myös pilkkireikä voi synnyttää uveavannon.

Aamuaurinko valaisi Kuikkaniemen komeat hongat ja kaatuneet kelovanhukset. Jätin tällä kertaa kalamajalla käynnin väliin ja jatkoin kohti Aittoniemeä.

Hiihdin aluksi rantoja pitkin sopivia kuvauskohteita etsien. Ranta oli täysin varjossa, mutta aurinko pääsi paikoin pilkistämään kapean Kuikkaniemen puiden välistä. Valo oli vielä aamun lämmintä ja osuessaan puihin se muodosti hienon kontrastin varjossa olevan kylmänsinisen hangen kanssa.

Olen kulkenut niin monia kertoja noita rantoja pitkin, että tiesin valmiiksi mistä mukavia kuvauskohteita voisi löytyä. Sattuuko valo sopivasti, ratkaisee tuleeko kuvasta kelvollinen. Vastarannalla valo osui muutamiin mäntyihin niiden ympäristön ollessa vielä varjossa. Hain kuvakulman niin, että männyt jäivät kahden edessä olevan puun kehystämiksi.

Olin kuvaillut niin ahkerasti, että nälkä alkoi nakella. Ei kuitenkaan tehnyt mieli pysähtyä sillä käsiä paleli jo valmiiksi. Aittoniemen rannassa kyyhöttävän vanhan saunarakennuksen rappusille paistoi aurinko ja ajattelin siellä olevani myös suojassa viimalta. Eväät sain kyllä syötyä, mutta suurena nautintona hetkeä ei voinut pitää.

Hiihto kohti Hietajärveä sujui aluksi ilman hankaluuksia. Poikkesin kuvaamaan polunvarren komeita keloja. Jyhkeämmän runko on harvinaisen hieno. Väri vaihtelee lähes sinisestä keltaiseen ja vihreät sekä mustat naavat koristavat pintaa juuri oikeissa kohdissa.

Vaikka hanki kantoi hyvin, alkoi yksitoista kiloa painava kamerareppu tuntua hartioissa. Olisi pitänyt säätää kantolaite kotona lämpimässä sillä palelevin sormin ei tehnyt mieli hommaan ruveta.

Hietajärven nuotiopaikka oli paksun hangen peitossa. Puuladon oven avaaminen olisi tarvinnut lapion ja aikaa, joten luovuin nuotion sytyttämisestä. Kuvasin järven rantaa talvivalossa ja lähdin takaisin kohti Suomua.

Pysähdyin Aittoniemen kupeessa olevalle sillalle lepäämään. Sen ali Suomunjärveen virtaava puro oli paikoin avoin vaikka virtausta siinä ei juurikaan näkynyt. Mietin että olisikohan syynä jäättömyyteen lähdeveden purkautuminen kuvan ylärenassa näkyvässä sulakohdassa.

Pakkasta oli yksitoista astetta ja sillalle kävi pieni viima järveltä. Etsin repun pohjalta vanhaksi menneet kemialliset kädenlämmittimet. Ajattelin, että jospa niistä tulisi rukkasiin laitettuna edes hento plasebovaikutus.

Hiihtelin Kuikkaniemeen omia menojälkiäni pitkin. Sen verran pitkään olin reissullani viipynyt, että aamun lämmin valo oli muuttunut lämpimäksi iltavaloksi. Pysähdyin kuvaamaan samaa kelovanhusta jota olin kierrellyt jo menomatkalla.

Aurinko paistoi matalalta, kun lähestyin Kaunisniemeä. Olin päättänyt pitää kameran visusti repussa ja säästää palelevia sormiani. Näkymä oli kuitenkin niin upea, että vilu sai unohtua.

Eväät söin vasta lämpenevässä autossa. Siinä istuskellessa oli aikaa miettiä, mitä seuraavalla kerralla tekisin paremmin. Toimivat kädenlämmittimet on hankittava, jotta pakkasellakin tarkenee pysähtyä syömään eväitä. Ilman taukoja paarustaminen muuttuu painavaa reppua kantaen raskaaksi, lähes työksi. Lämmintä juotavaa, muutakin kuin kahvia, pitää ottaa mukaan. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi tuntuu kurkussa viiltävän kylmältä.

Kotimatkalla hämmästelin sään nopeita vaihteluita. Suomulla taivas oli melkein pilvetön. Kivilahden tienhaaran kohdalla pilviverho ilmestyi kuin tyhjästä. Uimaharjuun laskeuduttaessa taivaanrantaan aukesi rako, jonka laskeva aurinko värjäsi upean punaiseksi. Koko loppumatkan sain ihailla hienoa valonäytelmää. Pysädyin Jakokosken kohdalla ja nappasin retken kruunuksi auringonlaskukuvan.

Illan hämyssä Lahnasuolla

Palattuani autolle Paha Oinasvaaralta innostuin lähtemään vielä Lahnasuolle ilman suurempia tavoitteita valokuvaamisesta. Kunhan istuisin hetken nuotion ääressä ja nauttisin loput evääni.

Lahnasuon parkkipaikalla oli kaksi autoa tullessani. Pitkospuilla ennen Iso Maksimansaarta tuli vastaani pariskunta. Kysyin olivatko jättäneet nuotiota Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalle. Nuotioita olivat kuulemma tehneet useitakin, mutta eivät sinne.

Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan ihailemaan komeaa ruskaa. Taivas oli melko tarkkaan pilvien peitossa, joten valoa oli yllättävän vähän. Muistelin kuinka noin vuosi sitten jouduin samoilla paikoilla pakenemaan satojen hirvikärpästen hyökkäystä. Jouduin poistamaan iholtani avosuolla kymmeniä hirvityksiä. Nyt niitä ei onnekseni tuntunut olevat lennossa.

Pitkospuut Iso Maksimansaaresta Pieneen Surkanvaaraan sykähdyttävät. Ajan kuluminen nousi niitä kävellessäni mieleen. Nämä ovat jo ainakin toiset pitkokset vai ehkä jopa kolmannet joita pitkin olen suon ylittänyt ja niidenkin aika on paikoin pian lopuillaan. Reilu neljäkymmentä vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa täällä ihailemassa kukkivia suovilloja.

Nälämänjoen sillalla voi usein jo haistaa, onko Pienen Surkanvaaran nuotiopaikalla väkeä tulen ääressä. Ei haissut makkaralta tällä kertaa.

Nuotionpohja oli kylmä, ja olikin aloitettava puiden pilkkomisella. Puuliiteri oli täynnä kuivaa puuta. Pilkoin puut ohuiksi ja vuolin kunnon kiehiset, joten nuotio syttyi lähes itsestään, yhdellä tulitikulla tietenkin. Nautiskelin hetken mukavasti lämmittävän nuotion ääressä ja popsin loput evääni. Toki myös yhden selfienkin otin.

Kaikki näyttää illan pimentyessä erilaiselta. Pihlajan rääpäle sai ehkä pienen lisän väreihinsä lähellä palavasta nuotiosta. Oli täysin tyyntä, joten pääsin kokeilemaan erilaisia aukkoja. Omasta mielestäni tämä lähes täydellä aukolla otettu versio on paras. Kohde nousee esiin mukavasti tuosta epäterävästä taustasta. Dia-aikana tälläisen kuvan ottaminen olisi jäänyt väliin.

Nuotiossa puut olivat palamassa loppuun ja oli aika lähteä kotimatkalle. Taivas näytti olevan paksun pilviverhon peitossa, ainoastaan aivan taivaanrannassa näkyi kirkas vana. Pakkasin kameran reppuun ja lähdin pitkoksille.

Jo ennen Nälämänjoen siltaa pysähdyin ja laitoin kameran takaisin jalustalle. Ei tuo näkymä vielä mikään erityisen komea ollut, mutta jotain sentään.

En ole koskaan nähnyt mitään tälläistä. Taivas suorastaan räjähti liekkeihin. Kaksi minuuttia yllä olevan kuvan jälkeen maisema oli alla olevan kuvan kaltainen. Oli toimittava nopeasti sillä valaistus muuttui jatkuvasti. Valotuksen kanssa piti olla erityisen tarkka sillä kontrasti oli taivaan ja suon välillä valtava. Onneksi kamerani kestää hyvin jopa tälläisiä tilanteita.

Tuo taivaan ilotulitus kesti tarkalleen kymmenen minuuttia. Räiske loppui lähes yhtä lyhyessä ajassa kuin oli alkanutkin. Otin lopuksi vielä kuvan hiipuvasta taivaasta. Loppumatkan sain kävellä pilkkopimeässä. Pitkokset näkyivät kuitenkin vähän vaaleampina tummaa suota vasten.

Ilta Patvinsuon Lakkapolulla

Lakkapolun parkkipaikka oli tyhjä kaartaessani sinne. Tämä oli odotettavissa sillä kello lähenteli jo iltakahdeksaa. Saisin ihailla illan taittumista kesäyöksi yksinäni.

Olen kiertänyt Lakkapolun lukemattomia kertoja ja löytänyt sieltä monia mielenkiintoisia kohteita. Surkansuolla kasvaa esimerkiksi kämmeköitä joiden arvelin olevan nyt parhaassa kukinnassa. Ennen maisemiin hurahtamista kuvasin pääasiassa kämmeköitä ja myös tutkin niitä. Olin erityisesti kiinnostunut liuskakämmeköistä ja niiden risteymistä.

Tutulla paikalla kukkikin komeita punakammeköitä ja myös muutamia sen ja maariankämmekän risteymiä. Kasvupaikka on harvinaisen karu punakämmekälle ja lisäksi ne poikkeavat monilta ominaisuuksiltaan tavallisista lajin edustajista. Voisiko kyseessä olla joku itäinen variaatio?

Tällä kertaa kasvien kuvaaminen sujui ilman kommelluksia. Viimeksi onnistuin tuulen avustuksella kaatamaan jalustan ja kameran sillä seurauksella, että makro-objektiivini hajosi päreiksi.

Lakkapolun reittiä on muutettu jonkin verran ja samalla loppuun trampattuja pitkoksia on korvattu uusilla. On mielenkiintoista nähdä, miten puutappeja korvaavat järeät naulat pitävät lankut paikoillaan. Pimeässä ilman lamppua kulkiessani olen monesti kompastellut pintaan nousseisiin puutappeihin. Voisi kuvitella, että lankusta törröttävien naulojen havaitseminen olisi vieläkin vaikeampaa.

Suon itäreunaan päästessäni aurinko paistoi jo melko matalalta. Sarat loistivat vastavalossa kauniisti. Tein pienen lenkin suolla ja tarkistin samalla polun nimikkomarjan satonäkymät. Marjaa on tulossa runsaasti, mutta lakkaämpärin etsimisellä ei kuitenkaan ole vielä tulenpalava kiire.

Suolla on aina pieniä lentäviä seuralaisia ja niin oli nytkin. Sääskiä oli normaali määrä, mutta mäkäriä tuntui olevan tavallista enemmän. Perinteiseen tapaan ne tunkivat silmiin ja korviin. Sain pureman oikean silmäni alaluomeen. Nuorena moisesta olisi seurannut silmän umpeen muurautuminen, mutta nyt muistoksi jäi ainoastaan pieni punainen puremajälki. Jotain hyötyä on tästä iän karttumisestakin.

Laskeuduin lintulavan kohdalta suolle. Se tuntui sen verran kuivalta, että uskaltauduin menemään vaelluskengillä pienen suolammen rantaan. Artikkelikuvassa pilvet peilautuvat lammen pintaan ja hyvällä mielikuvituksella voi aavistaa Surkanlammen pienen harjun takana.

Kiersin suon kohti sen takana olevaa ikimetsää. Kuljin metsässä niin innoissani että olin menettää auringonlaskun. Aurinko laskisi pian harjun puiden taakse vaikka varsinaiseen h-hetkeen oli aikaa vielä lähes tunti. Ehdin onneksi kuvata suota lämpimässä sivuvalossa ja etualalle löytyi maahan sortuneen ikihongan juurakko.

Sää oli suosinut koko retken ajan. Sadetta ei tullut ja taivaalle nousseet pilvet mahdollistivat auringonlaskun jälkeisen värinäytelmän. Lompsin varovasti avosuolle tuota näkyä kuvaamaan ja havaitsin vasta nyt myös Kuun ilmestyneen pilvien takaa.

Suon ylitin mättäitä pitkin hyppimällä. Sen olen vuosien kuluessa oppinut että märällä suollakin voi kulkea melko huoletta, kunhan astuu selkeitten saramattäiden päälle eikä pysähdy turhia miettimään. Hyvin rasvatut vaelluskengät pysyivät kuivina vaikka välillä suovesi nousi huolestuttavan korkealle.

Oli mukava istahtaa komean kelon vierelle nauttimaan eväistä ja kahvista. Minulta on joskus kysytty, että asunko Patvinsuolla ja että enkö jo kyllästy näihin maisemiin. Taitaa olla juuri päinvastoin, mitä enemmän siellä retkeilen sitä upeammalta sen suot ja ikimetsät tuntuvat.

Palasin lintulavan alla olevan lammen rannalle samoja askelmerkkejä noudattaen. Lammen pinta oli peilityyni ja heijasti auringon värjäämät pilvet. Lammen pinnasta nousi ajoittain usvahattaroita, mutta en saanut niitä kuvaan sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Usvaa olisi melko todennäköisesti tulossa, mutta vasta auringon noustessa olosuhteet olisivat kuvaamiselle optimaaliset. Neljän tunnin odottaminen tuntui turhan pitkältä, joten lähdin kohti autoa.

Yöt ovat jo hieman pimentyneet vaikka juhannuksesta ei ole vielä montaa viikkoa. Otsalamppua ei vielä tarvinnut sentään kaivaa esiin repusta. Suolla oli täysin hiljaista sillä retkeäni tarkkaavaisesti seurannut lirokin oli vaiennut ja mennyt yölepopuulle.

Kotiin ajellessani usvaa nousi niin märästä asfaltista kuin tienvarren hakkuuaukoiltakin. Jospa seuraavalla kerralla lähdenkin liikkeelle vasta muutamaa tuntia ennen auringonnousua.

Suomunjärven jäällä

Matkalla Suomulle tuli Kitsin tiellä vastaamme tukkirekan lisäksi myös iso tyhjä tilausajobussi. Pohdimme mistähän sekin oli tulossa. Opastuskeskuksen parkkipaikakka oli tyhjä eikä tuoreita jälkiäkään näkynyt lumessa. Saisimme hiihdellä ilmeisesti omassa rauhassamme.

Sää oli uskomaton, lähes kymmenen astetta lämmintä ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ajatuksenani oli alunperin ollut hiihtää jäätä pitkin Lapinsaareen ja sieltä Hietajärvelle. Poikkeaminen jäältä Kaunisniemen rantaan sai mieleni muuttumaan. Jäällä lunta oli noin kymmenen senttiä ja hiihtäminen helppoa. Rannassa puolimetrinen hanki oli soseutunut ja hiihtäminen lähes mahdotonta, Hietajärvi jäisi tuleville hangille.

Ihailin Kaunisniemen rantamäntyjä ja mietin, miksi ne tuovat aina mieleeni 1950-luvun. Ehkä ne herättävät muistot oman lapsuuteni kesien maisemista Vetämäjärvellä.

Kierrän Kuikkaniemessä yleensä tietyt kuvaukselliset paikat mutta tällä kertaa tyydyin hiihtämään yli niemen kapeimmalta kohdalta. Toki kuvasin rannan keloja ja metsän valoja ja varjoja. Aurinkolasit haittasivat kuvaamista joten tungin ne taskuuni.

Jatkoin hiihtämistä Kuikkaniemen rantaa pitkin. Lähes etelästä rantametsän läpi paistava aurinko sai aikaan kauniin valon ja varjon mosaiikin järven lumikannelle.

Hiihtelin rantaa pitkin Kuikkaniemen päässä sijaitsevalle kalasaunalle. Hanki petti pahasti täälläkin, mutta tuon vanhan rakennuksen näkeminen kuuluu tapoihini. Maja on kaukana kaikesta, mutta silti joku on nähnyt vaivaa ja tuonut oveen kauniit kalan muotoiset saranat.

Oiva Potinkaran mukaan kalasaunan ovat pystyttäneet Hangasvaaran kylän Härköset 1800-luvulla. Rakennus toimi aiemmin Hangasvaaran pihatupana ja hirret uitettiin rakennuspaikalle Kontiovaaran kylältä saakka. Saunalta käsin kalastivat useat lähiseudun asukkaat. Kesäiltoina muodostui nuotanvedosta eräänlainen kansanjuhla, johon saapui kyläläisiä perheineen. Saunalla on aina välillä asustanut savottalaisiakin. (Suomun suurilta saloilta. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12) Voi vain aavistella mitä kaikkea nuo vanhat seinät ovat saaneet todistaa.

Olin kuulevinani ihmisääniä hiihtäessäni Kuikkanimestä kohti Lapinniemen tulentekopaikkaa. Pysähdyin Lapinsaaren kapeikkoon odottamaan kamerani kanssa. Vastakkaiselta rannalta jäälle laskeutui pitkä raito ahkioita vetäviä hiihtäjiä. Lippukin näytti heiluvat joukon kärjessä. Ajattelin alikersantti Rokan sanoja lainaten: mitäs ny itte luulet, ketähän sieltä mahtaa tulla.

Porukan lähestyessä tunnistin Suomen lipun ja pian selvisi että kyseessä oli Kiljavan opiston eräopaskurssilaiset. Samalla selvisi se vastaantulleen bussin arvoitus.

Tulentekopaikalla oli mukava seurata kurssilaisten toimia. Telttoja nousi paksuun hankeen tallattuihin kuoppiin kiitettävään tahtiin. Iltanuotio-ohjelmaa suunniteltiin ja puita pilkottiin. Juteltiin niitä ja näitä. Kysyivät onko paikka tuttu, sanoin käyneeni vuosikymmenten aikana mieluummin sata kuin muutama kymmen kertaa.

Aika nuotiolla sujui niin joutuisaan, että aurinko oli ehtimässä jo taivaanrantaan. Tuli niin kiireinen lähtö kuvaamaan Lehtosaaren rannan iltavalossa kylpeviä puita, että toisen liukulumikengän side jäi huonosti. Suksi irtosi jalasta kriittisellä hetkellä kun oli kuvaamassa. Jalustalla oleva kamera oli ensisijainen suojelun kohde, joten kupsahdin polvilleni jäälle. Onneksi lumi pehmensi iskua. Polvi kuitenkin vähän kipeytyi mutta kamera säilyi ehjänä.

Suuntasimme Lehtosaaresta Louhelansaaren ohi kohti Aittoniemeä ja sen rannassa olevan saunaa. Aurinko oli sulattanut lumet saunan portailta. Pienestä viimasta huolimatta oli mukava juoda lähtökahvit ja pullat kauniissa maisemassa.

Auringon viimeiset säteet valaisivat Louhelansaaren rantametsän.

Kahvia juodessani tulin kokeilleeksi rintataskuani, ei tuntunut aurinkolaseja. Kävin läpi kaikki taskut laihoin tuloksin. Olin pudottanut aurinkolasini jonnekin pitkän hiihtolenkin varrelle. Vähänkös harmitti.

Sen verran säästäväinen olen, että päätin hiihtää Kaunisniemeen tulojälkiäni pitkin. Mietin mahdolliset paikat, kuvasin Kuikkaniemen rannassa ja itse niemessä. Rannasta niitä ei löytynyt, mutta niemessä komean kelon juurella ne olivat keskellä latua.

Kaunisniemeä lähestyessämme oli jo lähes pimeää. Näimme yksinäisen hiihtäjän vetävän ahkiotaan kohti Lapinniemeä.

Patvinsuon metrisillä lumihangilla

Vuoden alku on mennyt takkatulen ääressä kirjoja lukiessa. Lunta on satanut päivittäin, pääosin pakkaslunta mutta välillä myös räntää. Kotipihassakin lunta on lähes metri ja Ilomantsissa ylikin. Mietin Patvinsuolle lähtiessäni miten liukulumikengät kantaisivat raskas kamerareppu selässään hiihtävää.

Kurkilahden parkkipaikalla oli kaksi autoa ja niiden ympärillä hääri kaksi miestä. Hämmästys oli molemmipuolinen kun tunnistimme toisemme. Olemme saman kameraseuran jäseniä. Sain kuulla, että Teretille johti huippu latu-ura heidän tekemänään ja nuotionpohjakin saattaisi olla lämmin. Olivat olleet aamuseitsemästä lähtien liikkeellä.

Oli mukava tarinoida retkillä sattuneista eksymisistä ja muista hauskoista muistoista. Katsastettiin myös liukulumikengät ja pohdittiin niiden hyviä ja huonoja puolia verrattuna metsäsuksiin.

Latupohjaa oli hyvä hiihdellä. Pakkasta oli vain viisi astetta ja tuuli olematon. Toiveissani oli ollut puolipilvinen kuvauspäivä, mutta taivas ei suostunut pilkistämään paksun pilviverhon takaa. Isoja maisemia ei siten kannattaisi kuvata, mutta pieniä kohteita sitäkin paremmin. Jäkälän peittämä mäntyvainaa näytti kuolleelta japanilaiselta bonsaipuulta.

Sain hiihdellä yksin Teretille. Muita jälkiä kuin ystävieni tekemä latu ei näkynyt, joten ainakaan hetkeen ei täällä ole ollut kulkijoita. Hiljaisuus oli täydellinen, ei kuulunut linnunlaulua puhumattakaan autojen tai lentokoneiden äänistä.

Äänten lisäksi puuttuivat lähes täydellisesti myös värit. Männynneulasesten vihreä ja rungon ruskea erottuivat hiukan valkoharmaasta maisemasta.

Teretin puulato on täynnä ensiluokkaista polttopuuta. Ladolle mennessäni upposin kerran vyötäröä myöten hankeen. Takaisin tullessa raskaan puukuorman kanssa upposin lähes joka askeleella. Nuotio syttyi helposti kiitos kuivien puiden ja Karin tekemien tervaslastujen.

Tervaksesta syntyvän savun voimakas tuoksu kuuluu nuotion äärelle. Se tarttuu erinomaisesti myös vaatteisiin. Kotieteinen haisi aamulla, tyttäreni kolmenkymmenen vuoden takaisia sanoja lainatakseni, makkaralta vaikka en makkaraa edes paistanut. Sanonta syntyi lapsuuden retkillä joilla makkaran paistaminen liittyi aina nuotion ääressä istumiseen ja savun hajuun.

Suo ja vanhat metsät ovat omia mielenmaisemiani. Molemmissa luonto on niin koskematonta kuin tässä maassa on mahdollista. Suomesta on vaikea löytää koskemattomia alueita, sillä lähes kaikki metsät ovat jossain vaiheessa tulleet hakaituksi.

Olen aina ihaillut suolla kasvavia koivuja. Niitä kuvatessa aika suorastaan lensi ja illan pimeys yllätti, jälleen kerran.

Pakkasin tavarat reppuun ja lähdin hiihtämään lähes pimeässä kohti Kurkilahtea. En kaivanut repusta otsalamppua, sillä tulolatua pitkin oli helppo hiihtää. Taivaalta heijastui aina ajoittain pieniä valonhäivähdyksiä joita lampun valossa ei olisi voinut havaita.

Olin päättänyt hiihtää perille ilman pysähdyksiä. Kamera pysyisi repussa sillä pimeässä paljain käsin näpertely ei innostanut. Vilkaisu taakse ja taas mieli muuttui. Pilviin oli avautunut aukko, joka muutti yönsinisen maiseman jännittäväksi. Valotusaika oli kolmekymmentä sekuntia jona aikana pilvet liikkuivat jonkin verran kaiken muun pysyessä tuulettomassa säässä paikoillaan.

Ennen Uimaharjua vastaan tuli ainoastaan tyhjiä tukkirekkoja, jotka olivat hakemassa syötävää sellutehtaan kitaan.

Syksyinen retki Olkkoseen ja Surkanvaaraan

Lapsena syksyt olivat kirkkaan kuulaita ja täynnä voimakkaita tuoksuja. Sitten ne muuttuivat harmaiksi ja loskaisiksi. Nyt eläkkeellä ollessani tuntuu siltä, että värit ovat palanneet syksyyn. Aamut ovat usvaisia ja päivät kirpeän kirkkaita.

Aikomuksenamme oli kiertää lenkki Olkkosensaaresta Pienelle Surkanvaaralle ja sieltä Suomulle. Lähdimme seurailemaan Surkanpuron vartta kohti Olkkosta. Majavat olivat ahertaneet puronvarrella ja nostaneet veden polun varren jontkaan.

Ruska oli vielä voimissaan. Varsinkin juolukan punainen väri hehkui. Hämmästelin keloon kiipeävää yksilöä, joka oli tuottanut komeat marjat.

Sää oli autereinen, vaikka taivas oli täysin pilvetön ja aurinko jo selvästi horisontin yläpuolella. Suon takana olevat Hulkkosen rannat olivat pehmeän usvan peittämät, kuten artikkelikuvasta näkyy.

Suolla kasvavien järviruokojen lehdet loistivat kirkkaan keltaisina okraa suotaustaa vasten. Ne toivat mieleeni Gallen-Kallelan suunnitteleman ryijyn, sama liekkimäinen rytmi molemmissa.

Nälämänpuron tulentekopaikalla puuvaja oli täynnä kuivaa puuta. Valitsin niistä parhaat, eli pari kierteistä kelopölkkyä. Mukavasti halkesivat terävällä kirveellä. Tuuli navakasti, joten tein ohuita lähes lastumaisia pilkkeitä. Siitä huolimatta jouduin käyttämään useita tulitikkuja ja pieniä vippaskonsteja, ennenkuin nuotio syttyi.

Jätin nuotion hiillostumaan makkaranpaistoa varten ja kävin kuvaamassa Nälämänpuron sillalla. Koivunlehdet olivat muodostaneet värikkään lautan vanhan sillan tukiparrun taa.

Mainitsin joskus aiemmin että olen kuin vanha koira, kierrän aina samoja reittejä. Lapsuudenkodissani vartioi karjalankarhukoira Musti. Siihen aikaan koirat olivat maaseudulla pääosin vapaana. Musti seurasi minua kauppaan. Näin sen vilahtavan aina samoilla tutuilla paikoilla ja kulkevan samoja polkuja.

Mustimaisesti huomasin taas olevani Maksimansaareen johtavien pitkosten päässä. Suon ja metsän värit olivat vahvan syksyiset.

Makkara maistui Viipukan mainion sämpylän kera. Oli aika miettiä paluuta. Suomun kautta polku puikkelehtisi metsässä sekä kalliolla ja loppupätkä pitäisi kävellä tylsästi tietä pitkin. Palaaminen tuloreittiä pitkin tuntui mukavammalta.

Olin jo menomatkalla vilkuillut pitkospuille näkyvää Korpilampea. Alueella ei ole myöskään mitään liikkumisrajoituksia, joten kävin ensimmäistä kertaa lammen rannalla. Suo oli onneksi melko kuivaa, joten poikkeamisesta ei tullut edes kovin raskasta. Lammen koko yllätti, keskellä suota suuri vapaa vesialue!

Poluilla ei ollut ruuhkaa, johtui varmasti siitä että olimme liikkeellä maanantaipäivänä. Muutamia kevyin repuin kulkevia retkeilijöitä kuitenkin kulki ohitsemme. Saattoivat ihmetellä omituisia kuvauskohteitani. Monet kysyvät kohteliaasti olenko saanut hyviä kuvia linnuista. Kun kerron kuvaavani kaatuneita keloja ja puuhun kiipeäviä juolukoita, on tuloksena yleensä hämillinen hymy.

Nälämänpuron varressa huomasimme selvän korsun pohjan. Kuopan seinässä näkyi vielä yksi seinäparru. Oven paikkakin näkyi. Siitä oli päässyt suoraan alla virtaavan puron varteen. Olikohan rakennelma tukkilaisten aikanaan rakentama vai peräti sota-aikana desanttien tekemä piilopaikka. Niitä pirulaisia liikkui jatkosodan loppuvaiheissa Suomun maisemissa, myös siviilit joutuivat uhreiksi.

Nälämänpuron vieraskirjasta näimme että eräs meille sinänsä tuntematon mutta tuosta kirjasta vuosien ajalta tutuksi käynyt, Metsälammen Menninkäinen, oli poistunut lopullisesti näistä rakkaista maisemistaan. Tuntui sopivalta päättää retki Suomun karsikkopuun juurelle.

Iltaretki Lahnasuolle

Pekka Pohjolan Visitation -levy viritti oikeaan tunnelmaan kun ajelin kohti Lahnasuota. Pohjola oli mestari sekä säveltäjänä että basistina. Levyillä oli koottuna aikansa parhaat muusikot ja jälki on sen mukaista, suomalaista mutta maailmanmusiikkia parhaimmillaan.

Startatessani kotoa satoi kaatamalla juuri sen ajan kun pakkasin autoa. Aamun Karjalaisessa varoiteltiin hirvikolareista. Pohjois-Karjalassa niitä on kuulemma sattunut erityisen paljon. Oli siis varottava hirviä.

Lahnalammen parkkipaikalla paistoi aurinko, mutta taivaalla oli myös tummia, sadetta enteileviä pilviä, paras mahdollinen valokuvaussää. Poikkesin pitkoksilta Maksimanlammen rantaan. Iltapäivän aurinko valaisi ruskan värit saaneen maiseman. Kiersin lammen ympäri ja nautin kauniista säästä. Edes erilaiset ötökätkään eivät haitanneet kulkua.

Olin havainnut kartalla Iso Maksimansaaren pohjoisreunalla olevan jyrkänteen. Otin suunnan polulta kohti tuota jyrkännettä, ei ollut kiire minnekkään. Aurinko meni pilveen heti kun lähdin metsään. Metsänpohjan kortteet loistivat kuin kirkkaan vihreät lyhdyt ruskaväreissä olevasta taustasta.

En ole aiemmin käynyt näillä seuduilla, joten vanhahkon metsän löytyminen oli iloinen yllätys. Matkaa jyrkänteelle riitti vielä vähintään toinen mokoma, mutta jäin kuvaamaan rinteellä kasvavia puita. Tai pitäisikö sanoa, yritin kuvata niitä. Kimppuuni hyökkäsi vähintäänkin sata hirvikärpästä kun pysähdyin. Perinteisesti ne pyrkivät paidan ja huosujen kauluksista sisään. Nyt niitä oli niin paljon, että myös korvakäytävät, sieraimet ja silmätkin kelpasivat.

Pieni pakokauhu iski, ja lähdin puolijuoksua eteenpäin. Kulkiessani nappasin korvista, nenästä ja kauluksen alta vähintään parikymmentä otusta. Karkumatkallani näin karhun penkoman valtavan muurahaispesän. Yritin ottaa siitä kuvan, mutta uusi hyökkäys pakotti taas liikkeelle.

En ole koskaan joutunut antamaan periksi hyönteisten takia, mutta nyt oli pakko jättää jyrkänne toiseen kertaan ja paeta avosuolle. Olisivat saaneet Karjalaisessa varoittaa myös hirvikärpäsistä!

Keskellä suota heitin vaatteet pois päältäni. Kummassakaan päässä pitkoksia ei näkynyt liikettä, joten näytös ei pilannut kenenkään retkeä. Iholta poistin parikymmentä hirvikärpästä ja vaatteista vielä moninkertaisen määrän.

Komea sateenkaari oli ainoa performanssini todistaja.

Nälämänjoen nuotiopaikka tuntui paratiisilta hirvikärpäskaaoksen jälkeen. Pilkoin kuivat puut ja nuotio syttyi lähes itsekseen. Eväät olin ostanut Uimaharjun Viipukasta. Kyllä maistui niin pitsapalat kuin munkkipossukin kahvin kyytipoikana. Etsin vieraskirjasta merkkejä Metsälammen Menninkäisen vierailuista. Ei löytynyt nytkään.

Auringonlaskuun oli aikaa vielä yli tunti. Jätin repun nuotiopaikalle ja lähdin kevyellä kuormalla Nälämänjoen sillalle. Karttapaikassa tuota vesireittiä kutsutaan Nälmänjoeksi. Puiston todellinen tietäjä Oiva Potinkara käyttää nimeä Nälämänjoki ja Oivaan minä luotan.

Vaikea on tuota veden kulkureittiä kutsua joeksi, vaikka Pohjanmaalla on nähnyt lähes yhtä vähävetisiä ilmestyksiä kuten Teuvanjoki.

Jokea kuvatessani taivaalle oli ilmestynyt komea pilvi. Vaikutti siltä, että saisin vielä jossain vaiheessa vetää sadeviitan päälleni. Tarkistin Ilmatieteenlaitoksen sivuilta sateiden reitit. Pieniä ilmeisen runsassateisia sadesilmuja purjehti molemmin puolin Patvinsuota.

Aurinko oli laskemassa ja lähdin kohti autoa. Pieni pelko vaivasi koko ajan. Olisiko Maksimansaaressa odottamassa uusi hirvikärpäsinvaasio. Onneksi lämpötila oli laskenut illan tullen alle kymmeneen asteeseen. Jospa ne eivät jaksaisi nousta siivilleen, huonoja lentäjiä kun ovat. Polulta en kyllä poikkeaisi metsään.

Jossain edessäpäin satoi, sillä pilvet roikkuivat. Valo oli ihmeellisen väristä. Olen monesti miettinyt raskaan kolmesataamillisen telen kantamista näille retkille. Se on painava ja aika harvoin käytän sitä. Nyt kaivoin sen repusta ja totesin, että millään muulla objektiivilläni ei alla olevia kuvia olisi syntynyt. Pysykööt siis tulevilla retkilläkin repussa.

Aurinko oli laskenut, mutta valoa riitti vielä antamaan lakan lehdille kirkkautta. Jos tuota väriloistoa yrittäisi loihtia kankaalle pitäisi maalarin olla todellinen taituri.

Olin oikeassa, Maksimansaaren hirvikärpäset olivat menneet nukkumaan. Uskalsin pysähtyä hetkeksi ihailemaan hijaista metsää.

Päätin retken sinne mistä sen aloitinkin. Maksimanlampi oli peilityyni ja yön sininen.

Kotona menin ötökkäkontrollin, muutamia yhä löytyi, jälkeen kuumaan suihkuun. Siitä huolimatta vielä nukkumaan mennessä tuntui, että selässä ryömi haamukärpäsiä.

Suomunjärvellä illan valoista yön sineen

Lähes kaksikymmentä vuotta sitten olin yöretkellä Patvisuolla kollegani Petrin ja parinkymmenen opiskelijan kanssa. Yövyimme teltoissa Kaunisniemessä. Nuoriso jäi turinoimaan ja paistamaan makkaraa tulentekopaikalle. Lähdimme Petrin kanssa tutkimaan Kaunisniemen ympäristöä. Metsä on pääosin nuorta, mutta siellä täällä on komeita aihkipetäjiä. Yllätys oli melkoinen, kun yhden kyljestä näkyi selvä vuosiluku ja nimikirjaimet. Olimme löytäneet karsikkopetäjän.

Oiva Potinkaran kirjasta Suomun suurilta saloilta (Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 12, Vantaa 1997) löysin tietoa Suomun karsikkopetäjistä. Merkinnät ovat eräänlaisia kansanomaisia päivä- tai muistikirjoja. Usein puihin kaiverrettiin myös vainajan nimikirjaimet ja syntymä- tai kuolinvuosi. Uskomuksien mukaan vainaja yrittäessään palata kotiin kummittelemaan, tuosta merkinnästä huomasi olevansa kuollut ja kääntyi takaisin lepopaikalleen. Kun karsikkopuun tuli olla jo kaiverrushetkellä vanha ja honkiintunut, on tälläinen puu siis useimmiten 300 – 400 vuoden ikäinen.

Sen retken jälkeen en puuta ole nähnyt. En yleensä suunnittele kuvausretkiäni kovin tarkkaan etukäteen, mutta nyt päätin etsiä Suomun karsikkopuun. Lähdin rannasta haravoimaan nuotiopaikan ja saunan välistä metsikköä. Ihan helposti puu ei löytynyt, mutta etsiminen kannatti. Komean kelon kyljessä näkyi selvästi merkinnät HW 1894. Tunne oli uskomaton, lähes 130 vuotta sitten joku oli kaivertanut nimikirjaimet ja vuosiluvun petäjän kylkeen. Kyseinen henkilö on Potinkaran mukaan saattanut olla Henrik Wallius.

Jatkoin matkaa karsikkopuulta kohti Lapinniemeä Suomun rantoja pitkin. Olin selvittänyt auringon laskuajan ja -suunnan etukäteen. Niiden mukaan valo tulisi Lapinsaaren rantametsään juuri oikeasta suunnasta auringon laskiessa.

Sihvonlammesta Suomuun laskevan puron varsi oli saamassa jo aavistuksen syksyn väreistä. Monesti olen tuotakin näkymää kuvannut, mutta aina se näyttää uudenlaiselta. Tuulettomassa säässä puron pinta oli täydellinen peili reunan metsälle.

Koukkasin puron jälkeen kohti Kuikkaniemeä. Sää oli kulkemiseen ja kuvaamisen juuri oikeanlainen, noin kaksikymmentä astetta ja puolipilvinen. Kuikkaniemen hiekkarannat tuovat mieleeni syystä tai toisesta viisikymmentäluvun. Aika tuntuu pysähtyneen ja jättäneen nuo rannat rauhaan metsänhoidollisilta toimenpiteiltä.

Jätin väliin käynnin Kuikkaniemen kalasaunalla ja oikaisin kannaksen yli pohjoisrannan komealle hiekkarannalle. Vesi näytti olevan järvessä melko matalalla. Järveen ulottuva kaislavyö oli kauniisti iltavalossa ja taustan metsä varjossa. Olen monesti miettinyt, miksi kannan useita objektiiveja repussa vaikka lopulta käytän korkeintaan kahta. Varsinkin raskaan kolmesataamillisen kantaminen on mietityttänyt. Nyt sille oli käyttöä.

Maisema näyttää kolmesataamillisen objektiivin läpi erilaiselta kuin laajakulman kautta. Tele ikäänkuin pakkaa maiseman tiivimmäksi ja samalla pienentää terävyysaluetta. Ajattelin kokeilla tätä vaikutusta pienen lammen rannan tuttuun petäjään jota olin aiemmin kuvannut lähietäisyydeltä laajakulmalla. Kiersin suolla rompien lammen toiselle puolelle, jolloin takana näkyvä Suomun ranta toi kuvaan kauniin hieman epätarkan valoläikän.

Zoomobjektiivilla kuvaaminen on helppoa sillä sommittelua pystyy muuttamaan polttovälirengasta kääntämällä. Kiinteäpolttovälinen pitkä tele on toista maata. Joudut kävelemään paikasta toiseen sopivaa kuvakulmaa etsiessäsi. Onneksi hiekkarantaa oli paljaana kymmeniä metrejä.

Järven ylle kaatunut mänty ja sen ttausta olivat sopivasti valossa samoin kuin rannan kaislat. Tuon kaiken samaan kuvaan saaminen vaati useita jalustan siirtoja.

Rannan valojen kuvaaminen vei mukanaan ja unohdin ajan kulun täysin. Huomasin auringon olevan jo laskemassa ja Lapinniemeen oli vielä melkoisesti matkaa. Siitä huolimatta innostuin kuvaamaan kelon kyljessä näkemiäni kissan kasvoja. Ihme juttu miten metsässä kulkiessani näen puissa milloin ihmiskasvoja, milloin eläimiä ja joskus jopa piruja.

Lapinniemen polulla näin, miten laskeva aurinko valaisi upeasti Lapinsaaren rannat. Juuri tuotahan olin alunperin tullut kuvaamaan. Minuutti ennen tulentekopaikalle ryntäämistäni aurinko meni pilveen. Nuotiolla istui isä ja poika joille purin tuntojani myöhästyessäni auringonlaskusta. He hymyilivät hämmentyneesti. Kävi ilmi, että he eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan purkauksestani, olivat saksalaisia.

Jätin kameran jalustalle suunnattuna varmuudeksi kohti laskevaa aurinkoa. Eväät maistuivat, vaikka vähän harmittikin. Aurinko ei hylännyt minua kokonaan, vaan pilkahti pieneksi hetkeksi juuri ennen katoamista metsänrannan taa.

Mietin evästelyä lopetellessani kotiin lähtöä. Toisaalta voisin käydä Lehtosaarten takana nauttimassa sinisestä hetkestä. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, onneksi. Taivaalle ilmestyi kuin tyhjästä pilviä, joita aurinko värjäsi. Tulin tutulle kuvauspaikalle eri suunnasta kuin normaalisti ja kuvistakin tuli erilaisia.

Sininen hetki oli nimensä veroinen. Taivaalla näkyvä erikoinen pilvimuodostelma täydensi näkymän. Antoisan retken jälkeen oli mukava lähteä kavelemään kohti Kaunisniemeä. Sain liikkua poluilla yksin, vaikka niin Kaunisniemessä kuin Lapinniemessä oli useita telttakuntia. Taisivat olla jo vaeltamisen jäljiltä unten mailla.

Lämpötila laski nopeasti kävellessäni. Ajattelin, että suolla saattaisi hyvässä lykyllä olla usvaa. Tieltä näkyy Surkansuolle ja siellähän sitä usvaa oli.

Yöpilviä ja auringonnousu Teretinniemellä

Ennätyksellinen hellejakso loppui viimeinkin ja jaksoin suunnitella retkeä pois mökkipihasta. Tähdet ja avaruus -lehdessä oli juttu yöpilvien kuvaamisesta. Innostuin jutusta niin paljon, että päätin lähteä yöksi Patvinsuon Teretinniemeen.

Ilmatieteenlaitoksen sääennusteista katsoin, että ilman lämpötila ja kastepiste olivat lähes samat illasta alkaen. Odotettavissa olisi usvaa. Ensimmäiset usvapilvet näinkin jo Uurossa hakkuaukeilla ja pienillä suopläntäreillä.

Ilta oli pimenemässä yöksi, vaikka täyttä pimeyttä ei lähes pilvettömästä taivaasta johtuen tulisi. Rauvunvaaran suoralla iskin jarrut pohjaan, suolla leijui kaunis usvapilvi. Katse ylös taivaisiin, siellähän on komeat valaisevat yöpilvet. Loikin tieltä suolle kuvaamaan. Valoa oli todella vähän ja valotusajat venähtivät kolmeenkymmeneen sekuntiin. Tunnelma oli satumainen, täysi hiljaisuus, loistava taivas ja vielä usva tämän lisäksi. Kello oli varttia vaille puolen yön.

Enpä muista että Kurkilahden parkkipaikalla olisi ollut koskaan moista ruuhkaa. Sain viimeisen paikan. Kumma kyllä en nähnyt ainuttakaan yöpyjää rannan tuntumassa. Olivatkohan kaikki lähteneet Suomun kierrokselle vai olisiko Teretillä teltta- ja riippumattosuma. Lakkoja poimimassa ihmiset sentään tuskin olivat sillä hämärässä poimiminen ei onnistu.

Heitin repun selkääni ja lähdin polulle. Oli nautinnollista kulkea sillä auton lämpömittari oli näyttänyt seitsemää astetta. Ei noussut hiki selkään, vaikka ripeästi kuljinkin ensimmäiselle suolakealle asti. Uskoin sieltä näkyvän yöpilviä. Ja niitä tosiaan näkyi, lähes koko taivaankansi oli loistavien pilvien kirjoma. Aivan taivaanrannassa oli pieni oranssi hehku muistona auringon laskusta.

Yö pimeni niin, että pitkoksilla kulkeminen oli melkoista tasapainoilua. Paikoin niitä oli korjattu, mutta muutamat lankut oli irti ja vielä lenkoja ku lentokonehen propellit kuten Pohjanmaalla sanotaan. En onneksi kaatunut kertaakaan.

Edessä oli vajaa kaksi tuntia kuvaamiseen kelpaamatonta aikaa. Päätin kävellä Teretin laavulle silläkin uhalla, että säikäyttäisin siellä mahdollisesti yöpyvät. Pelko oli turha, sielläkään ei ollut hengellä heiluvaa. Missähän kaikki maastoon lähteneet yöpyivät?

Houkutus laittaa pieni nuotio laavun eteen oli suuri sillä maa oli laavun ympärillä sateen jälkeen märkä. Toimin kuitenkin vastuullisesti sillä metsäpalovaroitus oli voimassa. Makailin tunnin pölkky pääni alla ja harmittelin autoon jättämääni makuupussia. Evästely nosti mielialaani ja lähdin kohti Teretin tornia. Kello oli varttia vaille kaksi ja tulossa oli alkusoitto upeaan aamun sarastukseen.

Valo lisääntyi niin että puolen tunnin kuluttua lähi puista ja suosta alkoi näkyä yksityiskohtia ja väritkin palasivat maisemaan. Taivaalle oli ilmestynyt kauniita pilviä, joita tunnin kuluttua horisonttiin ilmestyvä aurinko jo kultasi. Pitäisi useammin jaksaa lähteä yöhön.

Nautiskelin Rauvunvaaran suolla usvaa kuvatessani, miten Teretin tornista näkisin usvahattaroiden tanssivan kaukana näkyvien lampien yllä. Ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa piti nytkin paikkansa. Usvaa ei ollut edes nimeksi. Tarkastin kastepisteen ja sehän ei ollut enää sama kuin lämpötila. Tuulikin oli virinnyt joten usvan sai unohtaa. Taivaan väreissä oli riemuitsemista senkin edestä. Ja jäihän syy palata myöhemmin yöksi usvaa metsästämään.

Laskeuduin tornista, kun auringon nousuun oli noin tunti aikaa. Olin selvittänyt nousun suunnan ja parhaiten se näkyisi noin puolentoista kilometrin päässä olevalta Olkkosen polulta. Taivaan värit vaihtelivat ilmansuunnan mukaan. Pohjoisessa oli kirkkaat oranssin ja keltaisen värit vallalla. Vielä pimeällä etelätaivaalla oli hentoja punaisia pilviä. Taivaanrantaan oli nousemassa paksumpia kesäpilviä.

Olin varannut puolentoista kilometrin matkaan aikaan mielestäni riittävästi. Reitin varrella näin kuitenkin niin uskomattomia ilmiöitä että riitävä osoittautui taas suhteelliseksi käsitteeksi. Jo pelkkä muuttuvan taivaan kuvaaminen vaati jatkuvaa tarkkailua ja myös pysähtelyä.

Kun laskin katseen korkeuksista maanpinnalle näin kasteen. Suokukkia kasvavien mättäiden toiselle reunalle oli jäänyt kastepisaroita syystä jota en fyysikkona ihan heti pysty selvittämään.

Ehdin Olkkosen polulle ennen auringon nousua. Aiemmin taivaanrannassa pilkottaneet kesäpilvet olivat tulleet kunnolla näkyviin. Pian nouseva aurinko värjäsi ne sellaisiin punaisen sävyihin että en ole aiemmin moista ilotulitusta nähnyt.

Aurinko nousi ja valaisi suon pintaa lähes nollakulmasta. Suokukkamättäiden toinen puoli oli lämpimän valon valaisema ja toinen puoli vielä täysin varjossa. Juuri tästä syystä pidin kiirettä tähän tiettyyn polun kohtaan.

Joka on lukenut aikaisempia juttujani Patvinsuosta tunnistaa kuvan kelot. Olen kuvannut niitä lukemattomat kerrat, mutta aina ne ovat erilaiset ja tunnelma niiden ympärillä ainutlaatuinen.

Otollinen aika valokuvata maisemia auringon nousun jälkeen kestää vain muutamia minuutteja. Valo muuttuu nopeasti kovaksi ja kuvista tulee jyrkkiä. Jäljellä oli tunnin kävely Kurkilahteen. En pannut kameraa vielä repuun vaan suuntasin objektiivin värikkäinä loistaviin vaiveroihin. Yli lentävä kurki toitotti tervehdyksensä maassa konttaavalle kuvaajalle.

Ympyrä sulkeutui somasti Rauvunvaaran suoralla sillä väsymyksestä huolimatta loikkasin kevyesti suo-ojan yli usvaa kuvaamaan. Ihmettelin miten usva oli siellä säilynyt vaikka suurella suolla sitä ei ollut. Kun vielä näin usvan häviävän tavaroita kootessani, arvelin Patvinsuon haltijan olleen suopea valokuvaajalle.

Teretinniemi huhtikuussa

Auton lämpömittarissa oli viisitoista astetta kun lähdin kotipihasta ajamaan kohti Patvinsuon Kurkilahtea. Arvelin, että illan tullen ilma jäähtyisi. Jalkaan vetäisin pitkät kalsarit ja reppuun otin untuvaliivini.

Pakkasin takakontiin liukulumikengät, lumikengät ja sommalliset kävelysauvat. Jalkaan panin huopavuorilliset kumpparit. Vanhasta kokemuksesta tiedän, että vaikka Joensuussa krookukset ja lumikellot kukkivat, niin Patvinsuolla voi olla vielä metri lunta.

Kurkilahdessa oli hiljaista, vain matkailuauto nökötti yksinään parkkipaikan reunassa. Polku näytti alkupäästään vielä melko lumiselta, mutta lumikenkiä ei tarvinnut edes harkita. Yhden sauvan otin kuitenkin tuekseni. Mukava oli käpsytellä polulla kun tuttu, lähes poikki palanut kelo toivotti taas tervetulleeksi.

Sää suosi retkeilijää sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Muutaman päivän kestänyt poikkeuksellisen lämmin sää oli sulattanut lumet suolakeuksilta. Pitkoksilla oli kuljettava varovaisesti sillä harhaan astuminen olisi voinut aiheuttaa kylmän kylvyn.

Kymmeniä vuosia sitten ihmettelin Teretille johtavien pitkospuiden vieressä makaavia keloristikoita. Jo silloin näytti, että niiden tekemisestä oli kulunut pitkä aika. Arvoitus ratkesi Oiva Potinkaran kirjan Suomun suurilta saloilta sivuilta.

Viime sotien aikana kehitettiin tavallisten polttomoottoreiden korvikkeeksi häkäpönttöjä. Niiden polttoaineena käytettiin puuhiiltä. Sitä taas saatiin helpoiten kuivasta kelosta. Patvinsuon alueella keloja riitti ja niitä kerättiin suolle keloristikoihin. Hankalimmista paikoista keloja ei ilmeisesti haettu koskaan ja niin ne jäivät paikoilleen lahoamaan. Nyt ei enää yhtään ristikkoa sattunut silmiini.

Metsäsaarekkeiden puusto on sen verran harvaa, että aurinko oli päässyt sulattamaan lumet myös metsistä. Lumeen tallautunut ura oli enää merkkinä menneestä talvesta.

Mitä lähemmäs Terettiä tulin, sitä vetisemmäksi reitti muuttui. Onneksi oli kumisaappaat jalassa, sillä vaelluskengillä ei kaikista paikoista olisi päässyt kunnialla yli. Pitkokset olivat paikoin saappaanvarren mitan verran veden alla. Kulku oli hidasta kun askeleita piti ottaa harkiten jalkoja liu’uttamalla.

Kävelysauva osoittautui tarpeelliseksi siinä vaiheessa kun pitkosten päällä oli lunta ja jäätä. Jää irtosi aina välillä saappaan alla ja olo oli kuin ensimmäistä kertaa luistimilla. Ilman sauvaa olisin ollut rähmälläni suossa.

Patvisuolla on aloitettu vanhojen pitkospuureittien kunnostaminen. Kävin viime marraskuussa katsastamassa Pirskanlammen uuden reitin. Uusia pitkosreitti ei enää kulje rajavartioston ampuma-alueen kautta.

Teretille johtavat pitkoksetkin ovat paikoitellen huonossa kunnossa. Paha paikka on juuri ennen lintutornia. Tähän on nyt tulossa parannus, sillä talven aikana on kuljetettu uusia lankkuja vanhojen korvaajiksi.

Päivä oli jo pitkällä ja nälkäkin nakkeli. Eväänä oli perinteiseen tapaan karjalanpiirakoita ja pullaa. Teretin laavulla ei ollut ketään. Nuotioon jääneet palamattomat puut olivat kylmiä. Puulato oli täynnä puuta ja löysin helposti kuivaa tavaraa pilkottavaksi.

Pakastimesta mukaani nappaamat piirakat sulivat ja saivat lämmön lisäksi myös savuisan lisämaun. Istuskellessani ihmettelin miksi joku oli tehnyt nuotion muutaman metrin päähän varsinaisesta tulipaikasta. Ehkä laavun edus oli ollut märkä. En silti ymmärrä moista.

Laavun vieressä oli peltilevyn alla kasa uusia lautoja. Ilmeisesti suunnitelmissa on myös täällä korjaustoimia. Muutetaankohan laavun pärekatto lautakatoksi?

Suunnittelin ajoittavani paluumatkan niin, että olisin Olkkosensaaren polun risteyksessä hieman ennen aurigonlaskua. Aikaa oli vielä sen verran, että ehdin kiivetä näköalatorniin. Se kannatti, sillä vasta sieltä pystyi näkemään keväisen suon kauneuden kokonaisuudessaan. Vettä oli niin paljon, että suon ylittäminen olisi nyt mahdotonta vaikka kesällä se onnistuisi.

Suolta kuului kurkien ja joutsenten alkukantaisia ääniä. Niissä on jotain syvästi suomalaista.

Ehdin Olkkosenpolulle juuri sopivasti auringon laskiessa metsänreunan taa. Otin artikkelikuvan muutamia minuutteja sen jälkeen. Tunnelma oli suorastaan harras. Jostain kaukaa kuului teerien pulputusta ja muutama hanhikin teki itsensä tiettäväksi.

Pakkasin kameran reppuun ja lähdin paluumatkalle. Taivaan valot pysäyttivät kuitenkin vielä useaan kertaan kuvaamaan. Muistikorttikin täyttyi, mutta onneksi kamerassa on kaksi muistikorttipaikkaa.

Ilma oli jäähtynyt, mutta arvelin lämpötilan olevan muutamia asteita plussan puolella. Olikin hämmästyttävää huomata, että pitkosten päällä oleva vesi sai pinnalleen ohuen jääriitteen. Mihin lämpö siirtyi vedestä? Keksin muutamia mahdollisia syitä mutta fyysikkonakaan en aivan varmaa vastausta uskalla sanoa.

Olin tyytyväinen siihen että varustauduin retkeen pitkillä kalsareilla. Kurkilahdessa auton lämpömittari näytti kahta plusastetta.