Paluu paratiisiin

Keväällä kävin etsimässä paratiisia kamerakaverini Samin opastuksella. Se löytyi läheltä Puntarikoskea vain muutaman kymmenen kilometrin päästä Joensuun torilta. Paratiisi on syntynyt puron hiekkakankaaseen aikojen kuluessa uurtamaan syvään kanjoniin. Puron vesi on kirkasta, vaikka se virtaa osittain soistuneiden alueiden läpi. Rotkon rinteillä kasvaa ikimetsää, jonka mahtihaavat ja -kuuset estävät suoran valon pääsyn ainakin näin syksyllä puron varteen.

Paratiisiin on tunnetusti vaikea päästä, niin myös tänne. Ensin on ylitettävä märkä suo. Suon pohjalle on kaatunut lukematon määrä leppiä, joiden rungot ovat liukkaita ja petollisia. Niille tekisi mieli astua kun saapas uppoaa suon rautapitoiseen mutaan. Kumpparin hörppääminen on kuitenkin pienempi paha kuin suohon kaatuminen. Suon jälkeen on vielä taiteiltava rotkon jyrkillä rinteillä.

Lähdimme Samin kanssa liikkeelle heti aamusta. Päiväksi oli luvattu jopa myrskyä ja tuuli olikin melkoinen, kun lähestyimme paratiisia. Yöllä oli ollut pakkasta joten suon heinät ja saniaiset olivat vielä kuurassa.

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta rotkon pohjalle osui vain pieniä valon välkähdyksiä. Sininen taivas värjäsi puron pienen koskipaikan kameran kennon silmissä sinertäväksi.

Maisema voi muuttua pienessäkin ajassa merkittävästi. Ihmisen vähäisetkin jäljet ovat häviämässä paratiisista sillä molemmat puron yli aikanaan johtaneet sillat ovat romahtaneet täysin. Ensi talvi ja kevään tulvat tekenevät selvän lopuista rakenteista. Silloille johtaneet polut ovat jo hävinneet.

Itse paratiisikin on muuttunut kevään käyntimme jälkeen. Vaikka kesä oli mielestäni vähäsateinen, olivat rotkon reunat paikoin romahtaneet. Uskon noiden maanvyörymien johtuvan sadeveden virtauksista eikä kovista tuulista, sillä tuuli ei pääse juurikaan rotkon reunoille.

Romahdusten seurauksena on paljastunut hiekkaseinämiä ja muodostunut läpipääsemättömiä rytöjä. Joimme kahvit kovasti kallellaan olevan valtavan kuusen juurella. Se tulisi romahtamaan seuraavan vuoden aikana. Pohdimme että olisi melkoinen näky olla todistamassa moista rytinää. Kahvit pitäisi ainakin juoda kaukana kaatuvien puiden juurakoista.

Laskeuduin puron rantaan uusia kuvakulmia etsimään. Mitä ihmettä lähes mustien lehtien välissä pilkotti. Oli kuin joku olisi ripotellut ruskeita palloja lehtien lomaan. Ilmeisesti löytöni ovat sieniä ehkä jonkin sortin kuukusia. En ole moisia koskaan nähnyt.

Purossa oli nyt vähemmän vettä kuin keväällä. Vaikka metsän pohja näyttää paikoin lähes soiselta, on puron pohja kova, soran ja hiekan peittämä. Kuolleet koivun ja haavan lehdet peittivät kauttaaltaan rotkon pohjan. Lehtien väri muuttui lähes mustasta ruskean kautta kirkkaan punaiseen.

Aurinko ei päässyt paistamaan rotkon pohjalle vaikka oli jo keskipäivä. Jyrkän rinteen päällä sen sijaan oli valoläikkiä siellä täällä. Mietin viitsisinkö kiivetä ylös rinnettä katsomaan mitä sieltä löytyisi. Toisaalta juuri nuo pienet välähdykset tummassa ympäristössä saattavat tarjota parhaat valokuvauskohteet.

Kaahiminen kannatti, sillä aurinko valaisi hetkellisesti ikivanhan haavan kyljen jossa kasvoi merkillisen näköisiä sieniä. En edes yritä arvata, mitä ne ovat. Juuri tälläisiä yllätyksiä paratiisi tarjoaa.

Aika kuluu paratiisissa kuin siivillä eikä nälkäkään vaivaa vaikka eväänä oli vain kaksi pientä pullaa. Aurinko järjesti vielä kauniin näkymän kuusirinteeseen kun saavuimme maailman rajalle. Valot, varjot ja kuusten kuivat alaoksat muodostivat kauniin sadunomaisen mosaiikin.

Tuuli ei päässyt tunkeutumaan paratiisiin, mutta sen ulkopuolella suorastaan myrskysi. Luin jälkeenpäin lehdestä, että torilla oli kauppahallin rakennustyömaata suojaavat seinät kaatuneet tuulen voimasta.

Porttilouhen rotko

Yhdeksäntoista kilometriä Juuan keskustasta Nurmekseen on valtatien varressa viitta vasemmalle, Tervavaara. Muutama vuosi sitten tien varteen ilmestyi lisäopaste, Porttilouhi. Kun ensimmäisen kerran seikkailin noissa maisemissa kahdeksan vuotta sitten, ei minkäänlaisia opasteita ollut. Tietoa moisesta paikasta sain Tuomo Kesäläisen ja Aimo Kejosen kirjasta Suomen Rotkot. Siinä Porttilouhi mainitaan Suomen hienoimpiin kuuluvaksi rotkoksi.

Kahdeksassa vuodessa ehtii unohtaa monta asiaa, mutta rotkon kauneus ja lähtöpaikan autio talo vai liekö metsästysmaja, olivat jääneet mieleeni. Jätimme auton tuon mainitun talon pihaan. Kävin kokeilemassa kämpän ovea ja ihmetyksekseni se oli auki. Sisällä oli vieraskirja, muutama peti patjoineen ja runsaasti ruokailuvälineitä.

Polku rotkolle ei ollut jättänyt mitään muistikuvia. Maasto on tyypillistä tasaikäistä nuorta metsää. Rotko tulee vastaan yllättäen noin puolentoista kilometrin kävelyn jälkeen. Jyrkät seinämät putoavat pystysuoraan vain metrin päästä polulta.

Rotko on syntynyt kallioperän siirrokseen, jonka jääkauden mannerjään sulamisvedet ovat aikanaan puhdistaneet irtoaineksista. Sen reuna muostuu paikoin kuin pystysuorista pilareista, joiden päällä kasvaa jäkälää ja pystyssä sinnitteleviä mäntyjä.

Rotkon reunalla on nuotiopaikka, jonka vierestä laskeutuu polku rotkon pohjalle. Alasmeno on jyrkkä ja ainakin näin syksyn märällä kerillä varsin liukas. Könyäminen alas kannattaa, sillä paikan jylhyys ja toisaalta uskomaton vehreys paljastuu vasta siellä koko komeudessaan.

Kulkeminen rotkon pohjalla oli nyt helpompaa kuin kahdeksan vuotta sitten, sillä Porttipurossa virtasi vain vähän vettä. Paikoitellen se hävisi pitkäksi matkaksi kivenjärkäleiden alle. Ainoastaan veden lorina kertoi puron läsnäolosta.

Rotkon seinämässä on repeämä, johon on kiilautunut suuri laattamainen kivenjärkäle. Näin on muodostunut vaikuttava portti, jonka läpi kulkevan vaivaisen taudit tarinoiden mukaan häviävät. Kerrotaan, että suuret tietäjät kuten Ukko-Kinolainen, Vaara-Jaska Eronen ja Noita-Eskelinen ovat aikanaan käyttäneet porttia omissa menoissaan.

Mietin itsekin portin läpi ryömimista jos vaikka siten olisi auennut tie toiseen ulottuvuuteen ja samalla olisi vielä tauditkin jääneet menneisyyteen. Säästin kuitenkin tämän parannuskeinon tulevaisuuteen.

Rotkon pohjaa peittää paksu sammalkerros. Niiden alla on valtavia seinämästä irronneita kivenlohkareita. Niiden väleissä kasvaa melko järeita kuusia ja koivuja. Tunnelma on hämärän salaperäinen ja voin kuvitella, että pimeällä jopa pelottava. Ei ihme, että parantajat aikanaan valitsivat Porttilouhen menojensa tapahtumapaikaksi.

Nousimme ylös rotkosta nuotiopaikalle, jossa edellisten retkeilijöiden jättämät halot vielä surullisesti savusivat. Pitkän yrittämisenkään jälkeen puut eivät suostuneet syttymään kunnolla, sen verran märkiä kun olivat.

Yritin pilkkoa halkoja, mutta kirves oli terävyydeltään kivikirveen luokkaa ja vielä paksulla kettingillä puuhun telakoitu. Edes vuolemani kiehiset eivät auttaneet, joten söimme eväät savuavan nuotion ääressä.

Laskeuduin lopuksi rotkon pohjalle sen länsipäästä. Täältäkin näkymät olivat kerrassaan komeat.

Porttipuron pieni putous sai veden vaahtoamaan. Puro hävisi kivien alle näkymättömiin vaikka virtaus oli kohtuullinen. Rotkon hämärässä veden sini ja sammalen loistava vihreä muodostivat erikoisen yhdistelmän.

Löysin toisenkin portin rotkon reunoja kolutessani. Suuret lohkareet olivat tukkineet sen lähes kokonaan, mutta ketterä ja hoikka ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan.

Nuotiokin syttyi lopulta kuin itsestään kun tuli aika lähteä paluumatkalle. Istuimme vielä hetken nuotion loisteessa ja suunnittelimme seuraavaa retkeä Porttilouhen maisemiin. Kartan mukaan rotkot jatkuvat länteen ja niitä seuraileva UKK-polku johtaa Saarilammen tulentekopaikalle. Matkaa Porttilouhesta sinne on pari kilometriä. On mukava miettiä miltä maisemat matkan varrella näyttävät. Kartan perusteella ne ovat upeita, mutta voihan olla, että jäljellä on ainoastaan hakatut metsäaukeat.