Vuoden 2020 mielenmaisemani

Aina välillä iskee epävarmuus kaiken järkevyydestä. Miksi valokuvata, jos kukaan ei näe valokuviani eikä varsinkaan kommentoi niitä. Tämän blogin välityksellä toivon saavani kuvilleni ja tarinoilleni ainakin joitain katsojia ja jopa kommentteja kuvista. Kirjoitin nuo rivit ensimmäiseen blogikirjoitukseeni 15.4.2018. Toiveeni ovat toteutuneet, kuvilleni ja juttuilleni on löytynyt seuraajia.

Vuosi 2020 on ollut olosuhteitaan erikoinen. Talvea ei tullut kunnolla edes Pohjois-Karjalaan. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.

Valitsin vuoden jokeiselta kuukaudelta yhden kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu, Kalmoniemi

9.1. klo. 9.32

Kalmoniemi ja Kuhasalo ovat aivan Joensuun keskustan kupeessa olevat luontoparatiisit. Upeat rannat ja vanhat metsät ovat muodostuneet itselleni ja joukolle muita valokuvaajia lähes päivittäiseksi kuvauskohteeksi.

Matka kotipihasta Kalmoniemeen kestää noin kymmenen minuuttia, joten vilkaisu taivaalle riittää laukaisemaan kuvausvietin. Auringonlaskut ja nousut ovat parasta aikaa rantojen kuvaamiseen. Tämän kuvan otin ennen auringonnousua kun pilvet jo värjäytyivät upeisiin väreihin. Lunta ei ollut juuri lainkaan ja rannassa oli leudosta säästä johtuen lätäköitä, joista Kuhasalon kuuset heijastuivat.

Helmikuu, Kuhasalo

17.2. klo 14.47

Istuin tietokoneen ääressä käsittelemässä kuvia kuten monina muinakin päivinä. Lyhyt päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Taivas oli tummien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi aukkoja pilvipeitossa. Kohta auringon säteet puhkaisivat pilven ja piti tehdä nopea päätös kuvaamaan lähtemisestä.

Hyvä valo kestää usein vain puoli tuntia, joten tuli kiire ajaa Kuhasaloon. Järvi oli jäässä, mutta lunta ei vieläkään ollut satanut. Olen helmikuussa tavannut hiihdellä lähisaariin liukulumikengillä, mutta tuona päivänä se ei tullut mieleenikään.

Kuhasalon rannasta avautuu lähes saareton Pyhäselkä. Pienen odottelun jälkeen pilvet avautuivat ja aurinko sai aikaan valokuvaajan toivevalon.

Maaliskuu, Kalmoniemi

22.3. klo. 18.03

Päivä pietenee keväällä kuukaudessa merkittävästi. Helmikuun ja maaliskuun auringonlaskuilla on eroa lähes kolme tuntia. Olin nähnyt verkossa kuvia Kalmoniemen edustalla olevasta komeasta railosta. Kiirehdin auringonlaskuksi tuota näkymää ihmettelemään. Taivas värjäytyi punaisen, keltaisen ja violetin sävyihin. Jäällä ei nytkään ollut lunta ja se heijasti komeasti taivaan värejä.

Jäällä oli muitakin railon ja auringonlaskun ihailijoita. Itse en hyppinyt railon yli, mutta monet nuoret luottivat jään kestävyyteen.

Kuvat tammikuusta maaliskuuhun kertovat karusti menneen talven laadusta Joensuussa. Lunta oli todella vähän, ajoittain ei ollenkaan. Jäälläkään ei voinut hiihtää kunnolla koko tuona aikana. Tästä talvesta on hyvää vauhtia tulossa edellisen kaltainen. Ilmastonmuutos on täällä, vaikka kuka muuta väittäisi.

Huhtikuu, Vierevänniemi

27.4. klo. 19.06

Talvi hävisi kuukaudessa. Olin käynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten kesällä uimassa Vierevänniemessä. Siitä reissusta muistan laumoina päälle käyneet mäkäräiset, ei siis kovin mukava muisto. Sain nyt vinkin paikan komeista puista ja päätin uskaltautua uudelle retkelle. Huhtikuussa ole vielä mäkäräisiä ja toisekseen kestän niitä nykyisin paljon paremmin kuin silloin nuorena.

Vierevänniemen puut kerrassaan lumosivat minut. Ne eivät voi olla vanhempia kuin 150 vuotta, sillä elokuun alkuun 1859 asti alue oli vielä Höytiäisen vesimassojen alla. Järvenlaskusta rajuksi purkautumiseksi äitynyt tapahtuma paljasti rannat noina elokuun päivinä.

Vierevänniemen vanhimmat puut ovat monihaaraisia enttejä. Näin upeita ja luonteikkaita puita en ole muualla nähnyt. En tiedä mikä tuon monihaaraisuuden aiheuttaa. Kuljeskelin metsässä etsien komeita kuvattavia. Päivä oli pilvipoutainen. Yhtäkkiä metsän pohjaa valaisi pieni valonsäde. Aikaa kuvaamiseen oli ainoastaan muutamia minuutteja. Valo värjäsi varjossa olevien puuvanhusten edessä olevan pienen kuusen kultaiseksi ja myös pieni osa mustikanvarvuista sai osansa.

Toukokuu, Porkkalanniemi

22.5. klo. 20.56

Tulin toukokuun alussa paapaksi ja pääsin tapaamaan suvun uutta jäsentä. Pienokaisen näkeminen oli sydäntä sykähdyttävä kokemus. Vierailun yhteydessä tarjoutui mahdollisuus käydä Porkkalanniemellä, josta olin kuullut jo lapsena retkitarinoita.

Olen nähnyt merenrantoja pohjoisempana Kristiinankaupungin tienoilla. Näissä rannoissa on paljon samaa, mutta myös jotain hyvin erilaista. Tammien ja muiden jalopuiden näkeminen saaristomaisemassa oli tälläiselle puuhullulle mieluista.

Päivä oli lähes pilvetön ja auringonlaskun aikaan taivas värjäytyi kullankeltaiseksi. Lehdet olivat puhjenneet osaan puista, mutta tammet olivat vielä lehdettömiä. Vastapuhjenneiden lehtien heleä vihreys yhdistettynä taivaan väriskaalaan muodosti ikimuistoisen jäljen joka täydensi isovanhemmaksi tulemisen riemua.

Kesäkuu, Patvinsuo

8.6. klo. 19.25

Seikkailin koko päivän Särkkäjoella kuvaamassa ränstyneitä tukinuittoon liittyviä rakenteita ja vanhoja metsiä. Olin varsin väsynyt kun ajoin kohti Joensuuta. Näin, että tulossa oli rankka sadekuuro. Onneksi olin jo autossa.

Tie erottaa Rauvunvaaran alla olevan suon varsinaisesta Patvinsuosta. Juuri kun tulin suon kohdalle alkoi vettä sataa kaatamalla. Aurinko paistoi matalalta valaisten suosta nousevan usvan ja putoavat sadepisarat.

Kävin sisäisen kamppailun laiskuuden ja luovuuden välillä. Onneksi luovuus voitti sillä näkymä oli uskomattoman kaunis. En ehtinyt vaihtaa jalkaan kumisaappaita enkä laittaa sadevaatteita vaan syöksyin suoraan upottavaan suohon ja kaatosateeseen. Kastuin läpimäräksi, mutta tiesin jo kuvatessani, että olin päässyt todistamaan jotain ainutkertaisen kaunista.

Heinäkuu, Porttijoki

20.7. klo. 2.21

Retki Timon kanssa on muodostunut jokakesäiseksi kuvauskohokohdaksi. Olemme käyneet useita kertoja Hiidenportin kansallispuiston maisemissa. Vietimme viime retkellä illan auringonlaskuun saakka Isosuolla. Nukuimme tai ainakin yritimme nukkua peräti puolitoista tuntia ennen kuin lähdimme Porttijoen varteen.

Auringon nousuun oli vielä aikaa. Usva nousi Porttijoesta ja tunnelma oli kuin Mestaritontun seikkailuissa. Suovillojen valkeat kukinnot näyttivät leijuvan ilmassa kuin usva.

Elokuu, Kalmoniemi

16.8. klo 20.04

Olen kuvannut tiettyjä kohteita kymmeniä kertoja, polku Kalmoniemen kärkeen on niistä ehkä tärkein. Olen miettinyt mistä tuo tarve kuvata samaa näkymää yhä uudestaan syntyy. Polku näyttää toki tutulta, mutta valo ja vuodenaika muokkaavat sen aina erilaiseksi, ohi pääsemättömäksi.

Kalmoniemessä polkua reunustavat komeat männyt. Ehkä tätäkin tärkeämpi syy on niemen suunta. Kalmoniemi työntyy Pyhäselkään idästä länteen. Sieltä voi ihailla kaikkina vuodenaikoina niin auringon nousut kuin laskutkin. Polulle pääsee valoa joka suunnasta. Mäntyjen rungot saavat kaarnapintaa korostavaa valoa ja polun päässä oleva järvi muodostaa katseelle luonnollisen kohdistuspisteen.

Syyskuu, Patvinsuo

11.9. klo. 6.43

Auringonnousu Patvinsuolla on vaikuttava tapahtuma jos olosuhteet ovat suosiolliset. Ajatuksenani oli ollut kuvata usvaverhon takaa punaisena nousevaa aurinkoa. Kuvan vaikuttavuutta tulisi korostamaan suon komea ruska.

Suolla ei ollut tietoakaan usvasta ja taivas oli paksun pilviverhon peitossa. Jatkoin silti kohti Terettiä. Hieman pettyneenä jouduin lopulta kääntymään takaisin. Olin jo lähes Kurkilahdessa, kun aurinko kurkkasi ohentuneen pilviverhon takaa.

Synkät pilvet, kelottuneet puut ja ruska saivat aikaan dramaattisen tunnelman. Onneksi en ollut kääntynyt heti ensipettymyksen jälkeen kohti kotia. Aurinko valaisi aina hetkittäin läntisen metsänreunan ja suon sen edessä. Sain nauttia koko päivän Patvinsuon kauneudesta.

Lokakuu, Torronsuo

4.10. klo. 12.36

Veimme pienen Toivo-pojan ensimmäiselle kansallispuistoretkelle. Torronsuo on sopivalla etäisyydellä Helsingistä ja muutenkin mielenkiintoinen kohde, joten suuntasimme sinne. Parkkipaikka oli pinkeänä autoja ja saimme suunnilleen ainoan vapaan paikan. Korona oli saanut pääkaupunkilaiset suuntaamaan retkensä Torremolinoksen sijasta Torronsuolle.

Reiteillä ei kuitenkaan ollut ruuhkaa vaan saimme kulkea omassa rauhassa. Oli mukava verrata suomaisemaa tuttuun Patvinsuohon. Täällä näkymät muistuttivat Afrikan savannia. Suon männyt olivat toinen toistaan upeampia muodoltaan. Keloja suolla ei juuri näkynyt, toisin kuin Patvilla. Kun vielä sää suosi retkeä niin Torronsuo jäi positiivisena mieleen.

Marraskuu, Kalmoniemi

26.11. klo. 14.02

Talvi alkoi Joensuussa tänä vuonna moneen kertaan. Aina välillä järven rannat jäätyivät sulaakseen taas muutaman päivän päästä. Ensiluntakin kuvasin ainakin kolmeen eri otteeseen. Jos haluaa kuvat puhtaan hangen Kalmoniemestä, on matkaan lähdettävä ennen auringonnousua.

Tällä kertaa en ollut liikkeellä aamulla vaan pikahälytyksellä ennen auringon laskua. Taivas lupaili komeaa värinäytelmää. Kalmoniemen maisemaa hallitsee sen edessä kelluva pieni Voiluoto. Sitä olen kuvannut lukemattomia kertoja samoin kuin jokainen joensuulainen luontokuvaaja. Nyt en halunnut ottaa Voiluotoa kuvaan vaan kuvasin yksinkertaisen kuvan jota hallitsee etualan kaislikko ja komea taivas.

Joulukuu, Valkealampi

10.12. klo. 11.27

´Å0++p0m,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,o8uc , tämän tervehdyksen kirjoitti jouluvierailulla ollut Mieli -kissa.

Hyvä valo tekee valokuvan. Retkelläni Kolin kansallispuistossa olevalle Valkalammelle kaikki osui kohdalleen. Matala talvivalo tuli kapean lammen suuntaisesti ja valaisi lähellä rantaa olevan pienen saaren ja sillä kasvavat männyn ja koivun. Rantametsän vallista valoon kurkottava isompi koivukin sai valoa, mutta sen takana olevat männyt ja kuuset jävät latvoja lukuun ottamatta varjoon.

Olin onnekas sillä lampi oli jäätynyt heijastavaksi pinnaksi. Lumettomuus oli kuvan kannalta hyvä asia. Hämmästelin jo kuvaa ottaessani jään turkoosia väriä. Sain myöhemmin tietää että lammen vesi on kesällä harvinaisen vihertävää. Ehkä siitä johtuu jään erikoinen väri.

Tarinani artikkelikuvaksi valitsin muiston Kullaojan putouksesta Sallassa. Salla osoittautui todelliseksi maisemakuvaajan paratiisiksi. Putoukset, tunturit ja vanhat metsät löytyvät siellä inhimillisten etäisyyksien päästä toisistaan.

Aihkipetsin ikimetsissä

Viimeisen retkipäivän Sallassa vietimme Aihkipetsin maastossa. Kävellen matkaa sinne on Sallatunturin kupeelta 22 kilometriä. Karttatiedustelu kertoi, että Kuusamon tieltä kääntyy Kallungin kylän kohdalta metsäautotie Aihkipetsiin. Koska iltapäiväksi oli tiedossa kovaa sadetta, ajoimme autolla polun lähtöpisteeseen.

Auton jätimme kohtaan, jossa UKK-reitti ylittää tien. Siellä oli jo valmiiksi kaksi muutakin autoa, joten arvelimme kohtaavamme kulkijoita reitin varrella. Alkumatkasta suon pitkospuilla vastaan tulikin metsästäjä koirineen. Sanoi yöpyneensä Aihkipetsin päivätuvassa ja saaneensa ammuttua yhden riekon aamupalaksi.

Lähestyttäessä päivätupaa metsä muuttuu yhä upeammaksi. Kun vielä maastokin on komeasti kumpuilevaa niin mikä oli kulkiessa ja kuvatessa. Aurinko paistoi ohuen pilviverhon läpi, joten valot eivät olleet liian jyrkät.

Aihkipetsin nimeen liittyy mielenkiintoinen asia. Sallan matkailusta saamassani kartassa nimi on Aihkipetsi, kun taas karttapaikan maastokartassa se on Aikkipetsi. Kumpi lie oikea. Aihki on sanana tuttu, mutta olisiko tuo aikki sitten paikallista murretta.

Pienet lampareet olivat aamulla jääriitteessä ja metsänpohja osin kuurainen ja märkä yöllisen sateen jäljilä. Olimme käyttäneet säärystimiä kaikilla aiemmilla reissuillamme, mutta nyt ne jäivät autoon. Housun lahkeiden kastumisesta aiheutuneen harmistuksen korvasi varpujen lehdillä loistavat vesipisarat.

Aurinko päistoi vielä kun lähestyimme päivätupaa, mutta taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilvia. Sääennusteet pitivät harmittavan hyvin paikkansa.

Ei sillä että sade olisi estänyt kulkemista tai edes valokuvaamista. Vaihteleva sää tarjosi päinvastoin haasteita ja komeita valaistuksia. Kertaakaan emme joutuneet kuitenkaan todelliseen rankkasateeseen.

Aihkipetsin päivätupa on melko uusi ja myös hyvin varusteltu. Kaasukeittimellä valmistuisi kunnon ruokakin vaivattomasti. Tuvassa on kaksi laveria, joita voi hätätapauksessa käyttää yöpymiseen. Päivätupaa ei ole kuitenkaan tähän tarkoitettu.

Tupa sijaitsee kauniin nimettömän pikkulammen rannalla. Lammen vastakkaisella puolella on komea rakkakivikko. Ennen pilveen piiloutumista aurinko valaisi rannan. Varjoon jäänyt rakka näytti lähes siniseltä.

Halusin nähdä erityisesti vanhoja kilpikaarnaisia mäntyjä, joten lähdimme tuvalta kohti Petäikkö-Ruuhivaaraa. Toinen vaihtoehto olisi ollut lähteä kohti Kuusikko-Ruuhivaara. Suunnan valinta perustui puhtaasti nimiin sillä tarkempaa kuvausta reiteistä en löytänyt mistään.

Polku oli selvästi heikompi kuin se mitä olimme tulleet päivätuvalle. Koko 22 kilometrin lenkki olisi vaativa päiväsuorituksena kenelle tahansa.

Tunsin taas kerran oloni etuoikeutetuksi kun sain nähdä moista kauneutta ja kulkea rauhassa tässä vanhassa metsässä. Muita kulkijoita ei edellä mainitun metsästäjän lisäksi vastaamme tullut. Muutama laukaus kuului kaukaa, mutta edes koiraa ei näkynyt.

Polun varteen osui muutamia pieniä lampia. Ruska niiden rannoilla oli omanlaisensa. Värit olivat selvästi haaleampia kuin tunturissa. Aurinko meni lopullisesti pilvien peittoon ja oli vain ajan kysymys koska sade alkaisi.

Jatkoimme kohti Petäikkö-Ruuhivaaraa vaikka polku muuttui yhä huonommaksi. Paikoin sitä oli jopa vaikea erottaa varvikon seasta. Pitkostetut osuudet olivat uponneet suohon lähes näkymättömiin.

Viimeinen suon ylitys ennen Petäikkö-Ruuhivaaraa oli niin märkä, että jalassa olisi pitänyt olla pitkävartiset kumisaappaat vaelluskenkien sijaan. Ylitin suon hyvin vahattujen kenkien kastumisen uhallakin. Artikkelikuva kertoo, miten komeaa metsä suon takana oli.

Eväät söimme maastossa ikihonkien juurella. Sade alkoi sopivasti, kun viimeinen leipäpala oli syöty. Kävely autolle sujui huomattavasti nopeammin kuin tullessa. Parhaat paikat oli jo ihasteltu ja kuvattu.

Aihkipetsi osoittautui juuri niin komeaksi paikaksi kuin sen nimi antaa ymmärtää. Niin valtavia aihkeja kuin siellä kasvaa ei varmaan ole enää monessakaan paikassa Suomessa.

Sallan vesiputouksilla

Salmijoenkurun vesiputous

Olimme ajatelleet kävellä Salmijoenkuruun Sallatunturin kupeessa olevalta mökiltämme. Kävelymatkaa kertyisi rapiat kahdeksantoista kilometriä. Aamulla satoi rankasti. Olin varmuudeksi katsonut kartasta, miten kurun lähelle pääsee autolla. Valitsimme helpomman, kävelyä tuli näin ainoastaan neljä kilometriä.

Ajoimme Sallan keskustaan ja käännyimme sieltä kohti Kemijärveä. Paikanselän jälkeen kääntyy metsäautotie, jota pitkin pääsee noin puolentoista kilometrin päähän Salmijoenkurusta.

Polku kulkee aluksi talousmetsässä, mutta pian päästään komeaan ikimetsään. Lähestyessämme määränpäätä alkoi kaukaa kuulua iloisia lasten ääniä. Sallan alakoulun kolmasluokkalaiset olivat tutustumassa kotiseutunsa nähtävyyteen. Lapset eivät näyttäneet olevan sateesta moksiskaan. Tämä oli muuten ainoa kerta, kun kohtasimme retkillämme yli kymmenen ihmistä.

Kuvasin Salmijokea sen ylittävältä sillalta. Lapset seurasivat kiinnostuneina touhujani, mutta eivät uskaltaneet tulla kyselemään aikeistani. Olin varmasti hieman pelottava näky, sillä suuren kamerarepun yli vedetty sadeviitta sai minut näyttämään Notre Damen kellonsoittajalta.

Kiersin jyrkänteen reunaa myötäilevää polkua pitkin putouksen länsipuolelle. Laskeuduin varovasti joen rantaan kuvaamaan putousta sen alapuolelta. Ruska koristeli putouksen partaat maanläheisillä väreillä.

Oli valokuvaamisen kannalta onni että satoi. Aurinkoisella säällä koskessa vaahtoavaa vettä on mahdotonta kuvata niin ettei kuvassa palaisi puhki eli näyttäisi täysin sävyttömältä.

Vaikka joen virtaama ei ollut päätä huimaava niin komealta se silti näytti. Uomassa olevat kivet jakoivat vedet kulkemaan eri reittejä. Voi vain kuvitella, miltä putous näyttää kevättulvien aikana.

Palasin takaisin joen toisella puolella olevalle laavulla. Koululaiset opettajineen olivat lähteneet ja olimme taas ainoat kulkijat paikalla. Söimme eväät nuotion lämmössä.

Kiipesin lähellä laavua olevalle joen eteläpuoleiselle harjulle. Näkymä putouksen alapuoliselle joelle oli utuisen kaunis. Kynttiläkuuset verhoutuivat sadeusvaan ja niiden välistä lehtipuut loisivat ruskan eri väreissä. Täältä näki hyvin, että joki virtaa komeassa kurussa.

Pahanojankurun puro

On heti aluksi mainittava, ettei Pahanojankurun pohjalla virtaavaa puroa voi hyvällä mielikuvituksellakaan kutsua putoukseksi. Kohde on kuitenkin ympäristöltään niin kaunis, että kerron siitä muutamien kuvien avulla.

Pahanojankuru on Hetehaltian lumous -nimisen reitin puolessa välissä. Reitin pituus on noin 18 kilometriä jos poikkeat Pahanojankuruun. Ehkä tämä selittää sen, että reitillä ei tullut vastaan ennen Kylmäheteen kotaa kuin kaksi kulkijaa ja yksi koira.

Lähdimme kiertämään reittiä myötäpäivään. Näytti siltä, että käyttäjiä ei tällä osuudella ole kovin runsaasti. Polku kulkee aluksi suojelualueen reunalla ja sen huomaa, vasemmalla on käsiteltyä talousmetsää ja oikealla kaunista luonnonmetsää. Suon yli johtavat pitkospuut olivat malliltaan erilaiset, kuin mihin olen tottunut esimerkiksi Patvinsuolla.

Pahanojankurua reunustaa komeat aihkipetäjät. Niiden välistä voi kurkata valtavaan Aatsinginginhautaan. Sen pituus on noin 20 kilometriä. Rotkon pohjalla olevan Sotkajärven pinta on yli 250 metriä alempana kuin rotkon reunan korkeimman vaaran laki.

Pahanojankurun tulentekopaikalta laskeutuu hyväkuntoiset portaat kurun pohjalla virtaavan puron varteen. Ilmeisesti Sallassa ei ole satanut kovinkaan paljon, sillä purossa oli vettä vain vähän. Paikka on kuitenkin todella kaunis, lähes lehtomainen. Puroon oli kaatunut hopeanharmaa kelo. Sammalten neonvihreä täydensi ruskan keltaista ja punaista väriloistoa.

Puron varrella on hyvät edellytykset putouksen syntymiselle. Maasto laskee jyrkästi ja vesi virtaa paikoi jyrkkien portaiden yli, ainoastaan vesi puuttuu. Keväällä lumien sulaessa yläpuolisilta soilta ja kurun reunoilta tässä paikassa on varmasti komea putous.

Aatsinginhauta näytti upealta kaukaakin katsottessa. Kävimme seuraavana päivänä yrittämässä sen tutkimista etälästä tulevaa metsäautotietä pitkin. Yritys kuitenkin epäonnistui, sillä edessä oli rytö, jonka läpi oli turha yrittää. Sen takaa ei myöskään näkynyt mitään. Eteenpäin olisi voinut yrittää moottorikelkkauraa myöten, mutta se kulki erittäin upottavaa suota pitkin. Jäipähän tutkittavaa tulevaisuuteen.

Kullaojan putous

Ei se mikään Niagara ole, mutta kaunis se on. Näin totesi putokselta palaava mies, kun hänet polun lähtöpaikalla kohtasimme. Muita kulkijoita ei hänen kolmen seuralaisensa lisäksi täällä vastaan tullut.

Yhdistimme Kullaojan käynnin Karhutunturin ihailun yhteyteen. Matka Sallatunturilta Kullaojalle on lähes sata kilometriä, joten kahden kohteen yhdistäminen oli järkevää. Matkan varrella on Naruskan kylä, jolla on kunnia olla Suomen kylmin kylä.

Naruskasta Kullaojalle on vielä matkaa noin kolmekymmentä kilometriä. Tie seurailee aluksi kaunista Naruskajokea. Lähellä määränpäätä on aukkohakkuita, mutta onneksi putoukselle johtavan polun ympärille on jätetty edes pieni hakkaamaton alue. Suurempi se kyllä saisi olla.

Putous tulee vastaan metsän kätköstä yllättäen. Näky on suorastaan lumoava. Vettä ryöppyää yli miehen korkuisen lähes pystysuoran seinän yli. Olen jostain lukenut, että pudotuskorkeus on kolme metriä.

Putousta vastapäätä on penkki, josta on mukava ihailla näkymää ja nauttia eväitä. Sade alkoi sopivasti, kun saavuimme putoksen äärelle. Värit loistivat taas kirkkaina. Sade oli muuttui lopulta rännäksi.

Vaikka saimme ihailla putousta yksin, näkyi maastossa selvästi kulumisen jälkiä. Voisi olla järkevää laittaa pahimpiin paikkoihin pitkoksia tai muita rakenteita. Puron varsi on yllättävän märkä, lähes soinen. Kun polku muuttuu märäksi mössöksi, hakevat ihmiset sivulta kuivempaa kulkureittiä, jolloin sekin muuttuu turvevelliksi.

Puro laskee putouksen jälkeen pieneen lampeen. En ihmettele, että Kullaojan putous on valittu Suomen kymmenen kauneimman putouksen joukkoon.

Paluumatkalla Sallatunturille ajattelimme juoda kahvit Tuntsan pubissa. Harmiksemme se oli tilapäisesti kiinni omistajan vaihdoksesta johtuen. Tarkistin tätä kirjoittessani tilanteen netistä ja nyt pubi näyttää taas palvelevan asiakkaitaan, kaukana kaikesta.

Sallan Ruuhitunturi

Aamupäivän satoi mutta se ei estänyt meitä lähtemästä Salmijoenkurulle. Siitä ja muista vesiputousretkistä myöhemmin. Laitoimme mökillä vaatteet kuivauskaappiin ja söimme herkullista sienilasagnea. Sade loppui ja olimme valmiita lähtemään kohti Ruuhitunturia.

Päivä oli sen verran pitkällä, että ajoimme autolla Hangasjärven laavun lähelle ja lähdimme siitä Ruuhitunturin reitille. Emme kiertäisi koko lenkkiä, vaan palaisimme samaa tietä takaisin.

Ylitimme aluksi pitkospuita pitkin Hangasjärven päässä olevan suon. Arvuuttelimme suolla olevan aidan ja sinisten muovisauvojen tarkoitusta. Aidalle emme selitystä keksineet, mutta sauvat oletimme talvireittien merkeiksi.

Aurinko pilkisti pilvien lomasta, kun tulimme Hangasharjulle nousevalle polulle. Pieni Sallatunturi näkyi komeasti polun päässä.

Mitä ylemmäs noustiin Hangasharjua sitä komeammaksi ruska muuttui. Maaruskan värit olivat uskomattoman kauniit. Olen nähnyt ruskan värejä monilla retkilläni niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Tiedän myös, että värit saattavat poiketa vuodesta toiseen. Siitä huolimatta ruska täällä tuntui erityiseltä. Värit olivat enemmänkin hillityt kuin hillittömät. Se kaikkein punaisin väri uupui, sillä näillä korkeuksilla riekonmarjaa on vähemmän.

Metsän pohja oli vapaa etelämpänä niin yleisestä pihlajasta ja pajusta. Tuntui kuin olisi kävellyt hyvin hoidetussa japanilaisessa puutarhassa.

Polku nousi jyrkemmin ja sen itäpuolella näkyi melko komea tunturi. Kuvittelin määränpään jo lähestyvän. Yritin tarkistaa tarkkaa sijaintiamme puhelimen karttaselaimesta, mutta kartta ei suostunut tulemaan näyttöön. Syynä oli kentän puuttuminen. Paperikartta pelasti tilanteen. Emme olleet vielä lähelläkään määränpäätä, näkemäni tunturi oli Hangasharjun nimetön laki.

Tulimme upealle rinnesuolle. Suot ovat vanhojen metsien ohella mielikuvauskohteitani. Valo oli melko kovaa, mutta ajoittain ohut pilvi pehmensi näkymää. Arvelimme että jos paluumatkalla osumme auringon laskuaikana näille kohdin polkua, niin näkymät olisivat valaistukseltaan hienot.

Nousimme Ruuhitunturin varaustuvalle, joka on talvisin myös kahvila. Sen kuistilta on upeat näkymät Lehtoaavalle. Sallan matkailun sivuilla kehutaan kämpän pihassa olevaa riippumattoa. Loikoilu jäi väliin, sillä matto oli vielä märkä aamun sateen jäljiltä.

Majalla yhytimme toisen reitillä näkemistämme retkeilijöistä. Ensimmäinen oli ohittanut meidät reippaasti hölkäten Hangasharjun nousussa.

Majalta oli vielä vajaan kilometrin nousu Ruuhitunturin laelle. Nousu oli vaivan arvoinen, sillä näkymät korvasivat paidan kastumisen hiestä. Idässä näkyi komeiden pilvien alla valtakunnanrajan takaiset Sallatunturi ja Rohmoiva.

Tunturin laella on näkötorni. Aurinko paistoi jo matalalta, kun kiipesimme sille. Maisema on tornista joka suuntaan erämainen. Hakkuuaukkojakaan en havainnut, mutta se saattoi johtua ruskasta ja upeasta valaistuksesta.

Tunnelma oli levollinen, saattoi unohtaa maailman murheet. Ruska loisti tornin alla ja vastavalo maalasi kuuset ja koivut irti taustalla näkyvästä Lehtotunturin rinteestä.

Laskeutuminen tunturin laelta sujui suotuisissa merkeissä. Huomasin, että paluu tuloreittiä pitkin oli oikea ratkaisu. Maisemat näyttivät uusilta, kuten usein käy kulkusuuntaa vaihdettaessa. Jos olisimme jatkaneet ympyräreittiä Poropuistoon, olisi aurinko jäänyt Ruuhitunturin taa. Nyt kuljimme laskevan auringon punaamassa maisemassa pimeän tuloon asti.

Juuri ennen varaustupaa polun varrella oli kaksi komeaa aihkipetäjää. Valo osui sopivasti etummaisen puun juurelle ja jälkimmäisen runkoon.

Saavuimme tulomatkalla ihailemalle rinnesuolle juuri oikeaan aikaan. Aurinko oli painumassa horisonttiin, mutta minulle jäi riittävästi aikaa sopivan kuvakulman etsimiseen.

Diafilmiaikaan ottamani kuvan kaltaista tilannetta olisi ollut turha edes yrittää ikuistaa. Filmin jyrkkyys olisi pilannut suon herkät sävyt. Nytkin kameran kenno joutui lujille, mutta selvisi kiitettävästi. Sain kätkettyä auringon puunrungon taa, joten kuvaan ei tullut myöskään pahoja heijastumia.

Ilta ehti pimentyä, kun laskeuduimme Hangasharjulta kohti Hangasjärveä. Yläpilvet saivat hiukan punaa laskevan auringon viime säteistä. Valoa oli loppumatkallakin sen verran että ei tarvinnut kaivaa otsalamppua esiin.