Vuoden 2020 mielenmaisemani

Aina välillä iskee epävarmuus kaiken järkevyydestä. Miksi valokuvata, jos kukaan ei näe valokuviani eikä varsinkaan kommentoi niitä. Tämän blogin välityksellä toivon saavani kuvilleni ja tarinoilleni ainakin joitain katsojia ja jopa kommentteja kuvista. Kirjoitin nuo rivit ensimmäiseen blogikirjoitukseeni 15.4.2018. Toiveeni ovat toteutuneet, kuvilleni ja juttuilleni on löytynyt seuraajia.

Vuosi 2020 on ollut olosuhteitaan erikoinen. Talvea ei tullut kunnolla edes Pohjois-Karjalaan. Maaliskuusta lähtien olemme eläneet oloissa, joita ei olisi voinut tammikuussa edes kuvitella. Siksi on ihme, että olen saanut kuvata ja liikkua luonnossa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eläkkeellä olemisesta on se hyöty, että kontakteja on valmiiksi vähän ja jos vielä on taipumusta lievään erakkouteen niin korona pysyy loitolla.

Valitsin vuoden jokeiselta kuukaudelta yhden kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu, Kalmoniemi

9.1. klo. 9.32

Kalmoniemi ja Kuhasalo ovat aivan Joensuun keskustan kupeessa olevat luontoparatiisit. Upeat rannat ja vanhat metsät ovat muodostuneet itselleni ja joukolle muita valokuvaajia lähes päivittäiseksi kuvauskohteeksi.

Matka kotipihasta Kalmoniemeen kestää noin kymmenen minuuttia, joten vilkaisu taivaalle riittää laukaisemaan kuvausvietin. Auringonlaskut ja nousut ovat parasta aikaa rantojen kuvaamiseen. Tämän kuvan otin ennen auringonnousua kun pilvet jo värjäytyivät upeisiin väreihin. Lunta ei ollut juuri lainkaan ja rannassa oli leudosta säästä johtuen lätäköitä, joista Kuhasalon kuuset heijastuivat.

Helmikuu, Kuhasalo

17.2. klo 14.47

Istuin tietokoneen ääressä käsittelemässä kuvia kuten monina muinakin päivinä. Lyhyt päivä oli kääntymässä iltaa kohti. Taivas oli tummien pilvien peitossa, mutta siellä täällä näkyi aukkoja pilvipeitossa. Kohta auringon säteet puhkaisivat pilven ja piti tehdä nopea päätös kuvaamaan lähtemisestä.

Hyvä valo kestää usein vain puoli tuntia, joten tuli kiire ajaa Kuhasaloon. Järvi oli jäässä, mutta lunta ei vieläkään ollut satanut. Olen helmikuussa tavannut hiihdellä lähisaariin liukulumikengillä, mutta tuona päivänä se ei tullut mieleenikään.

Kuhasalon rannasta avautuu lähes saareton Pyhäselkä. Pienen odottelun jälkeen pilvet avautuivat ja aurinko sai aikaan valokuvaajan toivevalon.

Maaliskuu, Kalmoniemi

22.3. klo. 18.03

Päivä pietenee keväällä kuukaudessa merkittävästi. Helmikuun ja maaliskuun auringonlaskuilla on eroa lähes kolme tuntia. Olin nähnyt verkossa kuvia Kalmoniemen edustalla olevasta komeasta railosta. Kiirehdin auringonlaskuksi tuota näkymää ihmettelemään. Taivas värjäytyi punaisen, keltaisen ja violetin sävyihin. Jäällä ei nytkään ollut lunta ja se heijasti komeasti taivaan värejä.

Jäällä oli muitakin railon ja auringonlaskun ihailijoita. Itse en hyppinyt railon yli, mutta monet nuoret luottivat jään kestävyyteen.

Kuvat tammikuusta maaliskuuhun kertovat karusti menneen talven laadusta Joensuussa. Lunta oli todella vähän, ajoittain ei ollenkaan. Jäälläkään ei voinut hiihtää kunnolla koko tuona aikana. Tästä talvesta on hyvää vauhtia tulossa edellisen kaltainen. Ilmastonmuutos on täällä, vaikka kuka muuta väittäisi.

Huhtikuu, Vierevänniemi

27.4. klo. 19.06

Talvi hävisi kuukaudessa. Olin käynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten kesällä uimassa Vierevänniemessä. Siitä reissusta muistan laumoina päälle käyneet mäkäräiset, ei siis kovin mukava muisto. Sain nyt vinkin paikan komeista puista ja päätin uskaltautua uudelle retkelle. Huhtikuussa ole vielä mäkäräisiä ja toisekseen kestän niitä nykyisin paljon paremmin kuin silloin nuorena.

Vierevänniemen puut kerrassaan lumosivat minut. Ne eivät voi olla vanhempia kuin 150 vuotta, sillä elokuun alkuun 1859 asti alue oli vielä Höytiäisen vesimassojen alla. Järvenlaskusta rajuksi purkautumiseksi äitynyt tapahtuma paljasti rannat noina elokuun päivinä.

Vierevänniemen vanhimmat puut ovat monihaaraisia enttejä. Näin upeita ja luonteikkaita puita en ole muualla nähnyt. En tiedä mikä tuon monihaaraisuuden aiheuttaa. Kuljeskelin metsässä etsien komeita kuvattavia. Päivä oli pilvipoutainen. Yhtäkkiä metsän pohjaa valaisi pieni valonsäde. Aikaa kuvaamiseen oli ainoastaan muutamia minuutteja. Valo värjäsi varjossa olevien puuvanhusten edessä olevan pienen kuusen kultaiseksi ja myös pieni osa mustikanvarvuista sai osansa.

Toukokuu, Porkkalanniemi

22.5. klo. 20.56

Tulin toukokuun alussa paapaksi ja pääsin tapaamaan suvun uutta jäsentä. Pienokaisen näkeminen oli sydäntä sykähdyttävä kokemus. Vierailun yhteydessä tarjoutui mahdollisuus käydä Porkkalanniemellä, josta olin kuullut jo lapsena retkitarinoita.

Olen nähnyt merenrantoja pohjoisempana Kristiinankaupungin tienoilla. Näissä rannoissa on paljon samaa, mutta myös jotain hyvin erilaista. Tammien ja muiden jalopuiden näkeminen saaristomaisemassa oli tälläiselle puuhullulle mieluista.

Päivä oli lähes pilvetön ja auringonlaskun aikaan taivas värjäytyi kullankeltaiseksi. Lehdet olivat puhjenneet osaan puista, mutta tammet olivat vielä lehdettömiä. Vastapuhjenneiden lehtien heleä vihreys yhdistettynä taivaan väriskaalaan muodosti ikimuistoisen jäljen joka täydensi isovanhemmaksi tulemisen riemua.

Kesäkuu, Patvinsuo

8.6. klo. 19.25

Seikkailin koko päivän Särkkäjoella kuvaamassa ränstyneitä tukinuittoon liittyviä rakenteita ja vanhoja metsiä. Olin varsin väsynyt kun ajoin kohti Joensuuta. Näin, että tulossa oli rankka sadekuuro. Onneksi olin jo autossa.

Tie erottaa Rauvunvaaran alla olevan suon varsinaisesta Patvinsuosta. Juuri kun tulin suon kohdalle alkoi vettä sataa kaatamalla. Aurinko paistoi matalalta valaisten suosta nousevan usvan ja putoavat sadepisarat.

Kävin sisäisen kamppailun laiskuuden ja luovuuden välillä. Onneksi luovuus voitti sillä näkymä oli uskomattoman kaunis. En ehtinyt vaihtaa jalkaan kumisaappaita enkä laittaa sadevaatteita vaan syöksyin suoraan upottavaan suohon ja kaatosateeseen. Kastuin läpimäräksi, mutta tiesin jo kuvatessani, että olin päässyt todistamaan jotain ainutkertaisen kaunista.

Heinäkuu, Porttijoki

20.7. klo. 2.21

Retki Timon kanssa on muodostunut jokakesäiseksi kuvauskohokohdaksi. Olemme käyneet useita kertoja Hiidenportin kansallispuiston maisemissa. Vietimme viime retkellä illan auringonlaskuun saakka Isosuolla. Nukuimme tai ainakin yritimme nukkua peräti puolitoista tuntia ennen kuin lähdimme Porttijoen varteen.

Auringon nousuun oli vielä aikaa. Usva nousi Porttijoesta ja tunnelma oli kuin Mestaritontun seikkailuissa. Suovillojen valkeat kukinnot näyttivät leijuvan ilmassa kuin usva.

Elokuu, Kalmoniemi

16.8. klo 20.04

Olen kuvannut tiettyjä kohteita kymmeniä kertoja, polku Kalmoniemen kärkeen on niistä ehkä tärkein. Olen miettinyt mistä tuo tarve kuvata samaa näkymää yhä uudestaan syntyy. Polku näyttää toki tutulta, mutta valo ja vuodenaika muokkaavat sen aina erilaiseksi, ohi pääsemättömäksi.

Kalmoniemessä polkua reunustavat komeat männyt. Ehkä tätäkin tärkeämpi syy on niemen suunta. Kalmoniemi työntyy Pyhäselkään idästä länteen. Sieltä voi ihailla kaikkina vuodenaikoina niin auringon nousut kuin laskutkin. Polulle pääsee valoa joka suunnasta. Mäntyjen rungot saavat kaarnapintaa korostavaa valoa ja polun päässä oleva järvi muodostaa katseelle luonnollisen kohdistuspisteen.

Syyskuu, Patvinsuo

11.9. klo. 6.43

Auringonnousu Patvinsuolla on vaikuttava tapahtuma jos olosuhteet ovat suosiolliset. Ajatuksenani oli ollut kuvata usvaverhon takaa punaisena nousevaa aurinkoa. Kuvan vaikuttavuutta tulisi korostamaan suon komea ruska.

Suolla ei ollut tietoakaan usvasta ja taivas oli paksun pilviverhon peitossa. Jatkoin silti kohti Terettiä. Hieman pettyneenä jouduin lopulta kääntymään takaisin. Olin jo lähes Kurkilahdessa, kun aurinko kurkkasi ohentuneen pilviverhon takaa.

Synkät pilvet, kelottuneet puut ja ruska saivat aikaan dramaattisen tunnelman. Onneksi en ollut kääntynyt heti ensipettymyksen jälkeen kohti kotia. Aurinko valaisi aina hetkittäin läntisen metsänreunan ja suon sen edessä. Sain nauttia koko päivän Patvinsuon kauneudesta.

Lokakuu, Torronsuo

4.10. klo. 12.36

Veimme pienen Toivo-pojan ensimmäiselle kansallispuistoretkelle. Torronsuo on sopivalla etäisyydellä Helsingistä ja muutenkin mielenkiintoinen kohde, joten suuntasimme sinne. Parkkipaikka oli pinkeänä autoja ja saimme suunnilleen ainoan vapaan paikan. Korona oli saanut pääkaupunkilaiset suuntaamaan retkensä Torremolinoksen sijasta Torronsuolle.

Reiteillä ei kuitenkaan ollut ruuhkaa vaan saimme kulkea omassa rauhassa. Oli mukava verrata suomaisemaa tuttuun Patvinsuohon. Täällä näkymät muistuttivat Afrikan savannia. Suon männyt olivat toinen toistaan upeampia muodoltaan. Keloja suolla ei juuri näkynyt, toisin kuin Patvilla. Kun vielä sää suosi retkeä niin Torronsuo jäi positiivisena mieleen.

Marraskuu, Kalmoniemi

26.11. klo. 14.02

Talvi alkoi Joensuussa tänä vuonna moneen kertaan. Aina välillä järven rannat jäätyivät sulaakseen taas muutaman päivän päästä. Ensiluntakin kuvasin ainakin kolmeen eri otteeseen. Jos haluaa kuvat puhtaan hangen Kalmoniemestä, on matkaan lähdettävä ennen auringonnousua.

Tällä kertaa en ollut liikkeellä aamulla vaan pikahälytyksellä ennen auringon laskua. Taivas lupaili komeaa värinäytelmää. Kalmoniemen maisemaa hallitsee sen edessä kelluva pieni Voiluoto. Sitä olen kuvannut lukemattomia kertoja samoin kuin jokainen joensuulainen luontokuvaaja. Nyt en halunnut ottaa Voiluotoa kuvaan vaan kuvasin yksinkertaisen kuvan jota hallitsee etualan kaislikko ja komea taivas.

Joulukuu, Valkealampi

10.12. klo. 11.27

´Å0++p0m,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,o8uc , tämän tervehdyksen kirjoitti jouluvierailulla ollut Mieli -kissa.

Hyvä valo tekee valokuvan. Retkelläni Kolin kansallispuistossa olevalle Valkalammelle kaikki osui kohdalleen. Matala talvivalo tuli kapean lammen suuntaisesti ja valaisi lähellä rantaa olevan pienen saaren ja sillä kasvavat männyn ja koivun. Rantametsän vallista valoon kurkottava isompi koivukin sai valoa, mutta sen takana olevat männyt ja kuuset jävät latvoja lukuun ottamatta varjoon.

Olin onnekas sillä lampi oli jäätynyt heijastavaksi pinnaksi. Lumettomuus oli kuvan kannalta hyvä asia. Hämmästelin jo kuvaa ottaessani jään turkoosia väriä. Sain myöhemmin tietää että lammen vesi on kesällä harvinaisen vihertävää. Ehkä siitä johtuu jään erikoinen väri.

Tarinani artikkelikuvaksi valitsin muiston Kullaojan putouksesta Sallassa. Salla osoittautui todelliseksi maisemakuvaajan paratiisiksi. Putoukset, tunturit ja vanhat metsät löytyvät siellä inhimillisten etäisyyksien päästä toisistaan.

Torronsuon pitkoksilla

Olen ihaillut Torronsuolta otettuja usvakuvia. Olin heti valmis, kun tyttäreni ehdotti retkeä Torronsuolle. Ruska oli vielä kauneimmillaan Etelä-Suomessa. Edellisen päivän Hesari mainitsi suon yhtenä parhaista paikoista eteläisen Suomen ruskan ihailemiseen.

Ajomatkaa Helsingistä tuli noin sata kilometriä. Satoi kun lähdimme mutta poutaantui Torronsuolle päästyämme. Kiljamon parkkipaikalla havaitsimme, että muutkin olivat lukeneet Hesarin kehut. Saimme ehkä viimeisen lähes luvallisen paikan autolle.

Kiipesin Kiljamon näkötorniin ihailemaan Torronsuota. Näkymä oli upea. Suota näytti riittävän maailman ääreen asti. Artikkelikuvasta näkyy, miten suo jatkuu kaukaiseen usvahorisonttiin.

Laskeuduin tornista ja läksin kulkemaan uusia pitkoksia suolle. Männyt toivat mieleen bonsaipuut, niin yksilöllisiä ja kauniita ne ovat. Niiden ikää on vaikea arvioida, mutta eivät ne kovin nuoria ole.

Taivas oli paksussa pilvessä, joten valoa kuvaamiseen oli niukasti. Kova ja puuskittainen tuuli piti puut jatkuvassa liikkeessä. Kameran jalustan saaminen tukevalle pohjalle oli mahdotonta, sillä Torronsuolla on Suomen paksuin turvekerros. Tuulen ja heiluvan jalustan yhteisvaikutuksena sain tavallista enemmän heilahtaneita kuvia.

Uudet pitkospuut loppuivat kohdassa, jossa Kiljamoa kiertävä lyhyt lenkki erkanee Niittylänsaariin johtavalta polulta. Polkujen risteyksessä varoitetaan vanhojen pitkospuiden huonosta kunnosta. Pääosin niitä pitkin on kuitenkin helppo kulkea. Polulla on onneksi vain muutamia vaikeasti ylitettäviä märkiä kohtia.

Suo on niin suuri, että siihen piti totutella ensin pieniä yksityiskohtia kuvaamalla, ja niitä riitti. Vaikka kuvassa onkin pieni lampare, niin olin yllättynyt suon kuivuudesta. Jalka toki painui turpeeseen, mutta vettä ei juurikaan noussut vaelluskenkiä kastelemaan. Tätä tarinaa kirjoittaessani katselin Torronsuota Google mapsista. Suon reunoilta löytyy myös avovetisiä allikoita joita pitkoksilta ei pysty näkemään.

Seurueemme nuorimmainen, vajaa viisikuukautinen Toivo, kulki äitinsä rintarepussa. Pysähdyimme välillä pieneen metsäsaarekkeeseen vaipanvaihtoon ja evästelemään.

Kävelin saarekkeen reunalle ihailemaan maisemaa. Aurinko pääsi vilkaisemaan hetkeksi meitä pilvien lomasta. Kamera oli hetkessä taas jalustalla ja kuvasin suota aivan uudessa valossa.

Vaikka Kiljamon parkkipaikka oli viimeistä tilaa myöten täynnä, ei pitkoksilla kuitenkaan ollut tungosta. Muutamia retkeilijöitä tuli vastaan tai ohitti meidät.

Valokuvaajana olen kiinnostunut erilaisista puista. Torronsuon männyt ja niiden kasvuympäristö toivat mieleen Afrikan savannin. En ole tosin koskaan käynyt Afrikassa mutta monia luontodokumentteja sieltä on tullut katseltua.

Otimme tavoitteeksi kävellä Härksaaren vanhalle avolouhokselle, josta on aikoinaan louhittu maasälpää ja kvartsia. Valkoista kvartsia näkyikin siellä täällä irtokivinä polun varrella.

Niittylänsaarilta työntyy pitkälle suohon lähinnä koivua kasvava kaistale. Koivua ei muualla juurikaan vastaan tullut, joten kävin tutkimassa aluetta lähenpää. Näytti siltä, että kiinteältä maalta valui vettä suolle tuota koivujuottia pitkin. Olisikohan turvekerros lähellä Niittylänsaaria vähän ohuempi.

Niittylänsaarten metsä on varmaan hakattu aukoksi jossain vaiheessa ennen kansallispuiston perustamista. Metsä oli lähes tasaikäistä kuusta, eikä yhtään vanhaa puuta tai keloa näkynyt ainakaan louhokselle johtavan polun varrella.

Louhos ei koolla koreile, mutta sen reunalla oleva opastaulu on informatiivinen ainakin niille, jotka ymmärtävät jotain geologiasta. Paikalla olisi hyvä olla myös suon reiteistä kertova taulu, sillä kaikki ohikulkevat retkeilijät sellaista etsiskelivät. Onneksi itselläni oli verkosta tulostettu kartta mukana.

Eväät syötyämme lähdimme paluumatkalle samaa reittiä jota olimme tulleetkin.

Retken ajoitus osui nappiin sillä tummat pilvet enteilivät sateen alkamista. Emme kuitenkaan joutuneet juoksemaan viimeisiä metrejä suojaan, vaan meillä jäi aikaa ihailla valon nopeata muuttumista suolla. Sade alkoi vasta, kun suljimme auton ovet Kiljamossa.

Torronsuo on lähes luonnontilaisena säilynyt keidas- eli kohosuo. Pitkospuut kulkevat suon paksuturpeista keskustaa pitkin, joka on selvästi korkeammalla kuin suon ohutturpeisemmat ja märät laidat. Suon keskellä kasvit saavat ravinteita ainoastaan sadevedestä, joten suo on erittäin karu ja vain näihin olosuhteisiin erikoistuneet lajit menestyvät.