Kevättä kohti Kuhasalossa

Olen aiemmin jutuissani todennut, ettei pilvetön taivas ole valokuvaajan suosikkisää. Liian suuret valaistuserot ovat haaste kameran kennolle. Kuvista tulee yleensä levottomia, tilkkutäkkimäisiä. Sää Joensuun kyljessä olevassa Kuhasalossa oli juuri tuollainen, haastavan kirkas.

Kävelin ikimetsää kiertävää polkua pitkin ja nautin leudosta kelistä. Vaikka ajatuksenani oli ollut vain reippailla, olivat valokuvaajan vaistoni hereillä. Varjoisassa metsässä loisti pieni kuusen taimi isojen puiden ympäröimänä. Miten sen pystyisi kuvaamaan niin, että kokemani tunne välittyisi myös kuvaa katsovalle vieraalle. Siinä olisi haaste tälle retkelle. Syntyi tämän tarinan artikkelikuva.

Näin syvemmällä metsässä komean kuusen, jonka tyveä aurinko valaisi. Hanki kesti hyvin, vaikka selässäni oli painava kamerareppu ja lumikengät auton takakontissa. Pääsin uppoamatta puun juurelle. Valossa kylpevän kaarnan lämminsävyinen pinta muodosti vastakohdan varjossa olevien oksien sinelle.

Joku oli kävellyt muutamia päiviä aiemmin polulta syvemmälle metsään. Seurasin jälkiä, uraa pitkin oli helppo kävellä. Vähän matkan päässä näin kirkkaana loistavan kuusen rungon. Oli pakko jättää turvallinen reitti ja luottaa hangen kestävyyteen.

Metsän sisällä on vaikea löytää sellaista kohdetta, joka erottuisi hyvin muusta ympäristöstä. Valossa kylpevä kuusen runko kuitenkin lähes pomppasi esiin muiden puiden joukosta. Kuvaan tuli samalla hyvä syvyysvaikutelma.

Kävin pari viikkoa sitten Kansallismuseossa katsomassa Akseli Gallen-Kallelan pitkästä urasta kertovan näyttelyn. Paljon tuttua mutta myös jotain uutta. Hänen maisemamaalauksensa ovat jättäneet voimakkaan jäljen suomalaisten käsitykseen metsistä. Maalauksissa metsät ovat sellaisia, joita ainakin itse toivon yhä näkeväni, vanhoja puita ja komeita keloja. Niitä ei kuitenkaan enää löydy kuin suojelualueilta ja kuin ihmeen kautta säilyneinä pieninä laikkuina kuten Kuhasalossa.

Vaikka noita entisajan mahtimetsiä ei enää ole, niin voi aina etsiä samaa tunnelmaa jota Gallen-Kallelakin omissa töissään kuvasi. Tunnelma syntyy valon ja varjon vaihtelusta sekä vihreiden oksien ja ruskeiden runkojen mosaiikista.

Palasin metsän siimeksestä takaisin isolle polulle. Vaikka sää oli mitä parhain, ei kulkijoita juurikaan näkynyt. Ohitseni kulki kuitenkin mies hauskan näköisen koiran kanssa. Luontokuvissani on harvoin ihmisiä, mutta tämä parivaljakko sopi mielestäni hyvin tuomaan eloa metsän rauhalliseen tunnelmaan.

Varjoisesta metsästä järven jäälle tuleminen on kuin astuisi aivan uuteen maailmaan. Ihmisten puuttuminen poluilta selvisi, sillä jäällä näkyi runsaasti pilkkijöitä ja muuten vain auringossa kulkijoita. Talven jälkeen hakeudutaan kohti valoa ja toivotaan, että kevät jo koittaisi. Ajattelin jo itsekin, että kevät kolkuttelee ovella. Tätä kirjottaessani ulkona sataa lunta ja Huutimatti lupaili viittätoista senttiä uutta lunta huomiselle ja ylihuomiselle. Se siitä pikaisesta keväästä.

Monesti olen kuvannut näitä rannan leppiä ja koivuja. Valo oli taas sopiva tähän. Edessä olevat ruo’ot loistivat kultaisina varjossa olevaa metsää vasten. Näkymä tuo mieleen Japanin temppeleitä ympäröivät puistot ja niistä tehdyt herkät maalaukset.

Hiihtäen Patvinsuon Hietajärvelle

Olin ajatellut käydä Patvinsuon kansallispuistossa olevalla Hietajärvellä ennen joulua. Monista eri syistä retki lykkääntyi yhä uudelleen. Ensin lunta oli liikaa ja vielä sellaista höttöä, että kulku olisi ollut todella raskasta. Sitten alkoivat pyhät ja taudit. Niiden jälkeen tuli vielä kuukauden kestänyt valoton aika.

Luvassa oli pitkästä aikaa aurinkoinen päivä, joten kello herättämään ja suunta kohti Suomua. Matkalla vähän epäilytti sillä taivas oli vielä Kontiolahdella täysin pilvessä. Uimaharjussa taivas aukeni kuin taikaiskusta ja Autiovaaran suoralla olikin jo painettava jarrua. Auringon ensi säteet valaisivat kauniisti suota ja sen takana olevaa metsää. Hämmästyksekseni hanki kantoi jalkamiestä tien vieressä ja kohtuullisesti jopa suollakin.

Suomulle päästyäni lähdin liukulumikenkäilemään kohti Kaunisniemen päässä olevaa saunaa. Metsän puolella suksi upposi vain nimeksi, joten hiihtäminen sujui kevyesti. Muistelin hiihdellessäni niitä lukemattomia retkiä joita oppilaiden kanssa olen noihin maisemiin tehdyt.

Sauna kylpi lämpimässä valossa. Oven päällä komeileva kyltti kehotti varomaan eikä syyttä. Ovi vaatii saunojalta nöyryyttä, niin matala se on. Varoituksista huolimatta olen itsekin löynyt pääni oven karmiin useita kertoja.

Suunnistin Kaunisniemeltä jäätä pitkin oikoen Kuikkaniemeen. Sen komeaa vanhaa metsää täytyy aina käydä tervehtimässä. Jäällä oli vain niukasti lunta ja pinta kovaa hankea. Mukava siinä oli auringon paistaessa hiihdellä. Matkan varrelle osui useita pienehköjä uveavantoja. Piti tarkistaa verkosta tuon ilmestyksen syntytapa. Se kuulemma syntyy, kun lumi painaa jäätä alaspäin ja jää murtuu jolloin nousee pinnalle. Myös pilkkireikä voi synnyttää uveavannon.

Aamuaurinko valaisi Kuikkaniemen komeat hongat ja kaatuneet kelovanhukset. Jätin tällä kertaa kalamajalla käynnin väliin ja jatkoin kohti Aittoniemeä.

Hiihdin aluksi rantoja pitkin sopivia kuvauskohteita etsien. Ranta oli täysin varjossa, mutta aurinko pääsi paikoin pilkistämään kapean Kuikkaniemen puiden välistä. Valo oli vielä aamun lämmintä ja osuessaan puihin se muodosti hienon kontrastin varjossa olevan kylmänsinisen hangen kanssa.

Olen kulkenut niin monia kertoja noita rantoja pitkin, että tiesin valmiiksi mistä mukavia kuvauskohteita voisi löytyä. Sattuuko valo sopivasti, ratkaisee tuleeko kuvasta kelvollinen. Vastarannalla valo osui muutamiin mäntyihin niiden ympäristön ollessa vielä varjossa. Hain kuvakulman niin, että männyt jäivät kahden edessä olevan puun kehystämiksi.

Olin kuvaillut niin ahkerasti, että nälkä alkoi nakella. Ei kuitenkaan tehnyt mieli pysähtyä sillä käsiä paleli jo valmiiksi. Aittoniemen rannassa kyyhöttävän vanhan saunarakennuksen rappusille paistoi aurinko ja ajattelin siellä olevani myös suojassa viimalta. Eväät sain kyllä syötyä, mutta suurena nautintona hetkeä ei voinut pitää.

Hiihto kohti Hietajärveä sujui aluksi ilman hankaluuksia. Poikkesin kuvaamaan polunvarren komeita keloja. Jyhkeämmän runko on harvinaisen hieno. Väri vaihtelee lähes sinisestä keltaiseen ja vihreät sekä mustat naavat koristavat pintaa juuri oikeissa kohdissa.

Vaikka hanki kantoi hyvin, alkoi yksitoista kiloa painava kamerareppu tuntua hartioissa. Olisi pitänyt säätää kantolaite kotona lämpimässä sillä palelevin sormin ei tehnyt mieli hommaan ruveta.

Hietajärven nuotiopaikka oli paksun hangen peitossa. Puuladon oven avaaminen olisi tarvinnut lapion ja aikaa, joten luovuin nuotion sytyttämisestä. Kuvasin järven rantaa talvivalossa ja lähdin takaisin kohti Suomua.

Pysähdyin Aittoniemen kupeessa olevalle sillalle lepäämään. Sen ali Suomunjärveen virtaava puro oli paikoin avoin vaikka virtausta siinä ei juurikaan näkynyt. Mietin että olisikohan syynä jäättömyyteen lähdeveden purkautuminen kuvan ylärenassa näkyvässä sulakohdassa.

Pakkasta oli yksitoista astetta ja sillalle kävi pieni viima järveltä. Etsin repun pohjalta vanhaksi menneet kemialliset kädenlämmittimet. Ajattelin, että jospa niistä tulisi rukkasiin laitettuna edes hento plasebovaikutus.

Hiihtelin Kuikkaniemeen omia menojälkiäni pitkin. Sen verran pitkään olin reissullani viipynyt, että aamun lämmin valo oli muuttunut lämpimäksi iltavaloksi. Pysähdyin kuvaamaan samaa kelovanhusta jota olin kierrellyt jo menomatkalla.

Aurinko paistoi matalalta, kun lähestyin Kaunisniemeä. Olin päättänyt pitää kameran visusti repussa ja säästää palelevia sormiani. Näkymä oli kuitenkin niin upea, että vilu sai unohtua.

Eväät söin vasta lämpenevässä autossa. Siinä istuskellessa oli aikaa miettiä, mitä seuraavalla kerralla tekisin paremmin. Toimivat kädenlämmittimet on hankittava, jotta pakkasellakin tarkenee pysähtyä syömään eväitä. Ilman taukoja paarustaminen muuttuu painavaa reppua kantaen raskaaksi, lähes työksi. Lämmintä juotavaa, muutakin kuin kahvia, pitää ottaa mukaan. Lähes jäätymispisteessä oleva vesi tuntuu kurkussa viiltävän kylmältä.

Kotimatkalla hämmästelin sään nopeita vaihteluita. Suomulla taivas oli melkein pilvetön. Kivilahden tienhaaran kohdalla pilviverho ilmestyi kuin tyhjästä. Uimaharjuun laskeuduttaessa taivaanrantaan aukesi rako, jonka laskeva aurinko värjäsi upean punaiseksi. Koko loppumatkan sain ihailla hienoa valonäytelmää. Pysädyin Jakokosken kohdalla ja nappasin retken kruunuksi auringonlaskukuvan.

Mielenmaisemani vuonna 2022

Vuosi sitten kirjoitin: Eipä vuosi sitten voinut kuvitella, että nuo taivastelemani olosuhteet jatkuvat yhä tätä kirjoittaessani. On eletty vuosi kuin vuoristoradalla, nyt ollaan matkalla kohti vuotta 2022 ja neljättä tartuntahuippua. Harrastukseni on onneksi osaltaan vaikuttanut siihen, että olen pysynyt terveenä ja ilmeisesti myös melko täysijärkisenä.

Täysjärkisyydestäni en tiedä, mutta maailma tuntuu ainakin menneen yhä hullummaksi vuonna 2022. Korona on onneksi muuttunut vaarattomammaksi. Ukrainaan kohdistunut järjetön hyökkäys on sen sijaan osoittanut, että ihmiskunnan typeryys on ehtymätön luonnonvara.

Viimevuotiseen tapaan valitsin vuoden jokaiselta kuukaudelta kuvan, johon liittyy jotain mieleenpainunutta, joko näkymän, valaistuksen tai tuntemuksen takia.

Tammikuu

Heinävaara 11.1. klo. 14.45.

Heinävaaran ikivanha vaarakylä on parikymmentä kilometriä Joensuun torilta Ilomantsin suuntaan. Maisemat vaaran laelta ovat pohjoiskarjalaiset, vaaroja ja järviä silmänkantamattomiin.

Tammikuun päivät ovat lyhyitä, mutta aurinkoisen päivän sattuessa valo voi olla kerrassaan upeata. Tuolla retkellä kaikki osui kohdalleen. Kova pakkanen sai taivaan vaihtamaan väriä oranssinkeltaisesta aina violettiin. Vanha riihi ja sitä ympäröivät lumen ja kuuran kaunistamat puut tekivät maisemasta satumaisen kauniin.

Helmikuu

Kuhasalo 28.2. klo. 17.00

Käyn kävelemässä Kuhasalossa lähes viikottain. Minua vetää sinne Pyhäselän rannat ja vanha metsä. Parhaat ajat valokuvien ottamiseen ovat joko varhain aamulla tai illalla auringon laskiessa.

Kuhasalon ympäri kulkeva polku on kunnostettu ja uusia tulentekopaikkoja rakennettu polkujen varsille. Poikkean kuitenkin yleensä pääpoluilta salon sydämeen. Sen länsipäässä on vanhaa sekametsää ja itäpäässä aikoinaan istutettua kuusimetsää. Suosikkini on lännen luonnotilainen osuus. Joskus voi kuitenkin onnistaa myös varsin yksitoikkoisessa istutusmetsässä.

Laskeva aurinko pääsi tunkeutumaan tiheän metsän sisään. Se valaisi yhden ainoan kuusenrungon lämpimän ruskeaksi. Varjossa oleva hanki loisti sinisenä ja takana näkyvä avoimempi metsä näkyi vihreänä. Nämä värit muodostavat tasasivuisen triadin väriympyrälle.

Maaliskuu

Hiidenvaara 9.3. klo. 17.27

Kirjoitin pari vuotta sitten blogiini seuraavaa: Kuljen yleensä yksin ainoastaan kartta seuranani elämyksiä etsimässä. Uusia kohteita haravoin karttapaikkapalvelusta. Sieltä saattaa löytyä todellisia helmiä, mutta monesti kohde on pettymys. Metsä on kaadettu, aurattu ja puro täynnä tuulenkaatoja. Varmempi tapa löytää hyviä retkikohteita on tutkia Pohjois-Karjalan retkeily -sivustoa. Sieltä löysin myös kameraraseuratuttuni Samin jutun Hiidenvaaran perintömetsästä.

Perintömetsä on metsänomistajan ja WWF:n luottamuksellisella Perintömetsä-sopimuksella suojeltu metsä, joka halutaan säilyttää koskemattomana tuleville polville. Joensuun kaupunki perusti Keskijärven kylällä sijaitsevan noin 9 hehtaarin kokoisen Hiidenvaaran perintömetsän kaupungin 160-juhlavuonna 2008.

Viime talvi oli lumiolosuhteiltaan erikoinen. Lumet jäätyivät alkutalvella katoille ja aiheuttivat kevään lähestyessä ikäviä romahduksia. Toisaalta metsiin saatiin kohtuullisen hyvä hankikanto. Sen turvin läksin kiertämään Hiidenvaaran luontopolkua. Jäin odottamaan sopivaa valoa haljenneen kelon aukosta näkyvään kuuseen. Odottelun jälkeen sellainen myös tuli.

Huhtikuu

Kuhasalo 3.4. klo. 18.49

Läksin Kuhasaloon kuvaamaan auringonlaskua. Jäällä oli helppo kulkea ilman suksiakin, ja kävelin kohti Voiluotoa. Muutkin olivat tulleet ihailemaan värikästä taivasta kameroineen.

Satuin onneksi vilkaisemaan taakseni ja näin rannan koivut kauniina rintamana pimeää havumetsää vasten. Mieleeni tuli nuotiossa liuhuvat liekit ja jossain näkemäni Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijy.

Toukokuu

Venturi 20.5. klo. 17.16

Ensimmäiset sinivuokot pilkistävät esiin vielä nukkuvasta maasta heti tuokokuun ensimmäisinä päivinä. Valkovuokkoja saa odotella vielä pari viikkoa. Olen kuvannut kumpiakin joka kevät, mutta aina uudestaan löydän itseni niiden eteen polvistuneena.

Enoni toi ensimmäiset vuokot mökkitontilleen yli puoli vuosisataa sitten. Muistelen itsekin olleeni niitä silloin istuttamassa. Nyt koko niemi kukkii ensin sinisenä ja sitten valkoisena.

Kesäkuu

Riisitunturin kansallispuisto 11.6. klo 15.11

Olin kehunut vaimolleni vuolaasti Korouomaa ja sen upeita maisemia. Samaan reissuun voisi liittää muitakin mielenkiintoisia kohteita kuten Riisitunturin kansallispuiston. Blogiini kirjoitin tuolloin: Kun kerroin, että aion käydä Riisitunturilla, kysyi fb-ystäväni JV: Meinaatko käydä Liittolammin paratiisimaisemissa? Moinen viesti sai mielenkiintoni heräämään. Kyllähän tämä paratiisi on nähtävä. Karttaharjoitusten perusteella vierailu onnistuisi hyvin päiväseltään.

Retki Liittolammille oli melkoisten nousujen ja laskujen arvoinen. Matkan varrella oli kaikkea sitä, mitä tuolta Posion retkeltä odotin, vanhoja metsiä, upeita kallioita, huikaisevia tunturinäkymiä, kirkkaita pikkulampia ja vetisiä soita. Sää oli paras mahdollinen kulkemiseen, ei liian kuuma. Hyttysetkään eivät olleet vielä heränneet.

Heinäkuu

Stortfjorden 28.7. klo. 21.10

Kulunut vuosi oli itselleni merkkipaalu, tuli täyteen seitsemänkymmentä vuotta. Sen kunniaksi lähdettiin koko perheen voimin Tromssan seuduille retkeilemään. Maisemat olivat kerrassaan upeat. Olin odottanut jylhiä tuntureita, mutta niiden massiivinen koko oli kuitenkin yllätys.

Tein tapojeni mukaan tarkat ennakkosuunitelmat retkikohteista. Mukaan tuli monipuolisesti niin rannikkokohteita kuin tuntureitakin. Ehkä mieleenpainuvin kohde oli Steindalsbreen jäätikkö. Matka sinne ja takaisin oli vaativa, mutta ehdottomasti kaikkien hikipisaroiden arvoinen. Blogiin kirjoitin: Näkymä veti mielen matalaksi, vaikka maisema oli järisyttävän komea. Jäätikön reunaan johtavan polun varrelle oli pystytetty merkkejä, joiden osoittamiin paikkoihin jäätikkö oli ulottunut vuodesta 1993 lähtien. Vetäytymisvauhti näyttää vain kiihtyneen.

Koko päivän oli ollut yllä sateen uhka. Vettä tulikin heti kun pääsimme auton suojaan. Matkalla takaisin Tromssaan aurinko kuitenkin pilkahti ja valaisi Stortfjordenin takana olevat tunturit.

Elokuu

Joensuun kaupungin eteläpään puisto 29.8. klo. 16.55

Seikkailu Norjan maisemissa tuotti niin paljon kuvia ja niiden parissa askartelua, että elokuussa valokuvaaminen jäi poikkeuksellisen vähiin. Osansa soppaan toi myös auton vaihteistosta kuuluva ilkeä ääni, jonka korjaamista jouduin odottamaan kuukauden päivät.

Kaupungin eteläpäässä olevassa puistossa kasvaa valtavia puita, joiden uskon olevan hopeapajuja. Olen käynyt niitä ihailemassa monena vuotena. Tänä vuonna tutkin erityisesti niiden runkoja. Näen kuvissa usein kasvoja ja eläimiä. Tästäkin kuvasta sellaisen löydän. Löytäneekö kukaan muu.

Syyskuu

Kalliolampi 3.9. klo. 9.18

Olin viime vuosisadalla aktiivinen Joensuun kameraseuran jäsen. Jossain vaiheessa koti- ja työelämä vei huomion muihin asioihin. Eläkkeelle pääsyn myötä aikaa oli taas miettiä näitä sosiaalisia harrastuksia. Liityin uudestaan kameraseuraan ja pääsin mukaan kehittämään uutta toimintaa.

Kokoonnumme kerran kuussa lauantaina kävely- ja kuvausretkelle. Kohteet ovat olleet pääosin lähellä keskustaa. Tällä kertaa suuntasimme Kiihtelysvaaran Kalliolammelle. Rotkojärven rannan raatteenlehdissä näkyi jo syksyn läheisyys.

Lokakuu

Paratiisi 30.10. klo. 11.07

Kävimme keväällä kameraystäväni Samin kanssa etsimässä paratiisia Puntarikosken seutuvilta. Sellainen myös löytyi. Puron hiekkakankaaseen uurtaman syvän kanjonin pohjalla kasvaa rehevää ikimetsää.

Palasimme syksyllä paratiisiin kuvaamaan. Kevään jälkeen maisema oli paikoin muuttunut, sillä rotkon reunoilta oli kaatunut lisää puita puron yli. Liikkuminen oli paikoin haastavaa kun rytö piti kiertää rotkon jyrkkiä reunoja ylösalas siksakaten. Sää oli aurinkoinen ja tuulinen, mutta rotkon pohjalle asti ei tuuli eikä suora valokaan yltäneet. Sitä suurempi ilo oli havaita pieni väloläikkä juuri oikeassa kohdassa haavan kyljellä.

Marraskuu

Porttijoki 6.11. klo. 13.40

Vuosi sitten kirjoitin blogiin: Perinteet pitävät elämän kuosissa varsinkin tälläisenä poikkeusaikana. Syysretki kameraveli Timon kanssa Hiidenportin kansallispuiston seutuville on muodostunut juuri sellaiseksi ankkuriksi. Porttijoen rannat, Hiidenportti ja Multisärkkä on kierretty ja kuvattu kaikkina vuodenaikoina. Hyvää tapaa on turha muuttaa. Tänä syksynä meillä oli tavoitteena kuvata Hiidenportin ensilunta. Retkiämme siunannut hyvä tuuri jatkui sillä päivä ennen retken alkua maahan tosiaan satoi ensilumi.

Joulukuu

Kalmoniemi 16.12. klo. 14.35

Alkutalvi on muistuttanut entisaikojen talvia siinä suhteessa, että ensilumi jäi maahan. Viime vuosien loskajaksoa ei ollut vaan lämpömittari on näyttänyt tasaisesti pientä pakkasta. Toki ensilumi sataa monta viikkoa myöhemmin kuin vielä muutama kymmenen vuotta sitten.

Aurinkoa ei joulukuun aikana ole juuri näkynyt. Kalmoniemen aallonmurtaja on edukseen myös harmaassa joulukuun valossa.

Valo Soikkelin ikimetsässä

Loikoilin sohvalla lukemassa sanomalehtiä kun pitkän harmaan jakson jälkeen aurinko yllättäen pilkisti pilvien lomasta. Näytti siltä, että taivas olisi aukeamassa isommaltakin alalta. Oli mukava tuntea auringon lämpö. Olo oli kuin kissalla konsanaan. Toisaalta nyt voisi metsässä olla upea valo kuvata.

Soikkelin ikimetsää lähestyessäni näin hakkuuaukon vierestä kaatuneen lisää puita. Parkkeerasin auton tienpieleen ja läksin metsästämään valoa.

Ollaan jo niin lähellä joulua, että aurinko paistaa keskipäivälläkin matalalta. Kuljen yleensä polkua pitkin metsän uumeniin, mutta nyt auringon säteet eivät yltäneet polulle. Nousin loivaa mäenrinnettä kohti metsän reunaa ja siellä odotti sohvalla kuvittelemani näky.

Pieni siirtyminen metsän sisällä, katse toiseen suuntaan voi muuttaa kuvan tunnelmaa radikaalisti. Kohdissa johon ei valoa pääse kuin suoraan ylhäältä, on maisema marraskuussa kylmän sininen. Metsän pohjalla oleva ohut lumikerros korostaa viileyttä. Ainoastaan maahan pudonneet koivun ja haavan lehdet tuovat ripauksen lämpöä kuvaan.

Aurinko oli jo laskemassa metsänreunan taakse. Näin että matalalta tuleva valo värjäsi hakkuuaukon reunan puut lämpimän sävyisiksi. Panin juoksuksi, sillä valaistus ei kestäisi kauaa. Näky oli epätodellinen, sillä takana oleva tiivis kuusikko näytti lähes yön siniseltä. Värikontrasti etu- ja taka-alan välillä oli upea.

Yhdessä puista on punainen nauha kierrettynä rungon ympäri. Siinä lukee Leimikon raja. Soikkelin metsä on suojeltu, mutta täälläkin on puita konkelossa aukon reunalla.

Metsässä oli niin vähän lunta, että kulkeminen oli joutuisaa. Liikuin polkujen ulkopuolella, joten en ollut tarkkaan selvillä missä olin. Törmäsin yllättäen tien varteen. Olin kulkenut koko suojelualueen läpi ja tullut maailman parhaalle lähteelle johtavalle polulle.

Pakkasesta huolimatta vesi virtasi lähteestä alla olevaan lammikkoon.

Paluumatkalle lähdin polkua pitkin. Muistan kuinka ensimmäisellä retkellä Soikkelin lähteelle etsin polkua turhaan. Nyt kun lunta oli vain nimeksi, polku löytyi helposti. Puuttuvista jalanäljistä päättelin, että muita kulkijoita ei metsässä ollut liikunut lumisateen jälkeen.

Ystäväni Jouni antoi vinkin Jukka Mikkosen kirjasta Metsäpolun filosofiaa. Heti ensimmäiseltä aukeamalta löytyi lainaus Paavo Haavikon kirjasta Yritys omakuvaksi. ”En koskaan väsy katsomaan puita. Katson niitä aina, uteliaana, ihastuneena. Juuri noin tunnen itsekin.

Polun varressa on kelo, jonka kylkeä olen ihaillut ja kuvannut ennenkin. Niin nytkin. Tällä kertaa näin puun kyljessä jotain sellaista, jota en ennemmin ollut nähnyt. Näkeekö muut saman, sitä en voi tietää.

Aurinko oli jo laskenut, kun tulin metsän reunaan. Taivaanranta punoitti vielä himmeästi eikä valaistusero metsän siimeksen ja hakkuuaukon välillä ollut kohtuuton. Vaikka puusto on lähellä tietä nuorta, tuli kuvaan hieno tunnelma.

Multisärkän marraskuu

Päivän valoisan ajan pituus on marraskuussa lyhyt. Palasimme kameraveli Timon kanssa Käärmesärkältä pilkkopimeässä Peurajärven mökille. Henki huurusi sisälläkin, joten aloitimme tarmokkaan lämmittämisen sekä takan että kamiinan avulla. Jälkimmäinen antoi nopeaa lämpöä mutta edellinen pysyi pinnaltaan kylmänä. Huoneen katossa lämpötila oli pian sellainen, että pipon saattoi ottaa pois päästä. Lattialla taas oli niin kylmä, että villasukissakin varpaita paleli.

Vaikka edellisillä syys- ja talvireissuilla olimme yöt viettäneet takan hohkaamassa kolmenkymmenen asteeen helteessä, emme nytkään välttyneet liikalämmitykseltä. Oli toisaalta mukava herätä, kun lämpömittari näytti yhä yli kahtakymmentä astetta.

Suunnittelimme illan aikana seuraavan päivän retkeä Multisärkälle. Aikaisin olisi lähdettävä liikkeelle. Ulkona oli lämpötila noussut yli nollan ja taivaalta tuli pientä vesitihkua. Mitenkähän ensilumi kestäisi moisen.

Aamulla ei lumesta ollut enää mökin pihassa tietoakaan. Multisärkän polun varressa oli siellä täällä lumilaikkuja. Lumen puutteen korvasi mahtavat hongat ja puissa valtoimenaan kasvava naava.

Joku oli kävellyt Multisärkän polulla ehkä vuorokautta aikaisemmin. Kumisaappaan jäljet olivat painuneet mutaiseen polkuun. Reitin pitkokset ovat paikoin huonossa kunnossa ja keikkuvilla lankuilla oli kuljettava varovasti.

Varsinaisen haasteen etenemiselle aiheutti Syväpuron yli johtava romahtanut silta. Lankut olivat vinksallaan ja sulaneesta lumesta liukkaat. Kaiteisiinkaan ei oikein uskaltanut nojata. Yli kuitenkin päästiin hitaasti mutta varmasti.

Jos silta ei olisi ollut romahtanut olisimme todennäköisesti laukanneet vauhdilla kohti Multisärkän nuotiopaikkaa. Timo tutki puron rantaa sillä välin kun taiteilin sillalla. Puron varsi osoittautui kerrassaan kauniiksi. Puro oli nimensä mukaisesti syvä ja kulki soistuneessa korpimetsässä kohti Iso-Tipasjärveä.

Jatkoin ojanvarresta suon reunaan. Tulin samalla pelottaneeksi mättäikössä piilotelleen metsäjäniksen liikkeelle. Itsekin säikähdin kun tuo loistavan valkoinen pallomainen olio ponkaisi juoksuun edestäni. Se laukkasi oranssinkeltaisena hehkuvalle suolle. Olisipa nyt ollut kamerassa pitkä putki vaan kun ei ollut. Jäniksen onneksi lähistöllä ei ollut saalistajia, helppo saalis se olisi ollut.

Mietimme miksi meidän kohdalle sattuu niin harvoin tällaisia tilanteita. Ilmeisesti eläinten havaitseminen vaatii jatkuvaa tarkkailua vähän samaan tapaan kuin silloin kun etsin kesällä kämmeköitä.

Toisin kuin Pitkä-Portilla oli Multisärkällä puuhuolto kunnossa. Vajasta löytyi kuivaa puuta ja suhteellisen terävä kirves. Nuotio syttyi ja makkarat paistuivat. Edellisenä päivänä ottamatta jäänyt selfiekin saatiin. Valotusaika oli hämässä säässä pitkä ja tarkka katselija voikin nähdä pientä epäterävyyttä nuotiolla istujissa.

Vesi oli pysynyt pilvissä pitkään, mutta kun laskeuduimme harjulta suolle kuvaamaan, alkoi sataa isoja piskoja. Sateen lähestyminen näkyi harmaana seinämänä. Onneksi sade ei kestänyt pitkään emmekä kastuneet läpimäriksi.

Täällä oli käynyt jäljistä päätellen karpalon kerääjiä. Karpaloita oli kuitenkin jäänyt meillekin maisteltaviksi.

Menomatkalla nuotiopaikalle näin, että Multilampea ymröivällä suolla oli vielä muutama pikkulampare jäässä. Poikkesimme paluumatkalla niitä kuvaamaan. Se ei ollut helppoa. Harjun rinteessä kasvoi niin runsaasti puita, että kuvaaminen sieltä ei onnistunut. Oli siis lähdettävä suolle. Saapas upposi syvälle. Koko ajan oli pieni pelko, että sammalpatja pettää. Luotin vanhaan neuvoon ja astuin aina saramättäille.

Sää oli koko päivän ollut harmaa ja tihkusadetta oli tullut useaan otteeseen sen ainoan kunnon sadekuuron lisäksi. Varmaan siitä johtuen läpimärät sammalet olivat erityisen voimakkaan värisiä. Harjun rinteen puiden jäkäläiset rungot loistivat tuota vihreää taustaa vasten.

Ilmatieteen laitos oli lupaillut sumua iltapäivään. Näytti vain siltä, että aurinko ehtisi laskea ennen sumua. Jäimme kuitenkin Multilammen rantaan odottamaan josko onni potkaisisi.

Usvaa alkoi ilmestyä, toisin kuin olimme kuvitelleeet. Sitä valui hyvin ohuina harsoina metsästä kohti suon keskustaa. Kuvaan niitä en saanut, mutta hämyisä tunnelma sentään tarttui kennolle.

Sanoin pitkoksilla kävellessämme leikilläni Timolle, että nyt olisi kyllä makrolle töitä. Ilta oli jo lähes pimeä ja suo tietenkin märkä. Olin yllättynyt, kun Timo heitti kamerarepun pitkoksille ja alkoi valmistautua makrokuvien ottoon. Seurasin ensin sivusta hieman huvittuneena. Toisaalta vesipisarat muodostivat kauniita kuvioita saraheinillä.

Ensimmäisen kuvan sain otettua sivistyneesti pitkoksilta, mutta toisen ottamisessa pitikin jo polvistua nöyrästi suohon.

Ensilumi Porttijoella

Sovimme kameraveli Timon kanssa Juhannuksen lenseissä tunnelmissa, että tänä vuonna vaihdetaan talvirenkaat ajoissa ja lähdetään ensilumen kuvauksille Hiidenportin kansallispuiston seutuville. Mökki Peurajärveltä varattiin kuitenkin vasta muutama viikko sitten.

Ensilumen satamisen ajankohtaa on vaikea arvata, mutta luotimme vaistoon ja hyvään tuuriin. Kun heräsin lähtöaamuna kukonlaulun aikaan, oli Joensuuhun satanut yön aikana lunta. Mitä lähemmäs Nurmesta tulin sitä huonommaksi keli muuttui ja odotukset lumisesta Porttijoesta nousivat.

Söimme rekkamiesaamiaiset Nurmeksen ABC:llä ja ostimme juuri avautuneesta kaupasta eväät kolmeksi päiväksi. Peurajärvellä meitä odotti aiemmilta reissuilta tuttu Luppo-kämppä. Lämpötila kämpän sisällä oli sama kuin ulkona eli hiukan pakkasen puolella. Muutama pesällinen takassa ja kamiinassa ja mittari näytti kolmea lämpöastetta.

Emme tulleet mökkiä lämmittämään vaan kuvaamaan, joten pakkasimme eväät reppuun ja lähdimme Käärmesärkälle. Syrjälammin rannassa lämpimät ja kylmät sävyt täydensivät toisiaan.

Kiipesin harjun yli Syrjälammilta Porttijoen rantaan. Täällä olen kuvannut monia kertoja jo aiemmin, mutta aina näkymä on yhtä upea. Kapean joen yli on kaatunut useita keloja.

Tyyni vedenpinta heijasti sekä kelot että rannan puut lähes peilin tavoin. Vaikka näky oli kaunis, seurasi siitä myös ongelmia sommittelun suhteen. Heijastukset sekoittuivat keskenään niin, että varsinaisten kohteiden esiin saaminen oli vaikeaa. Kuvia tulikin otettua monesta suunnasta ja eri polttoväleillä.

Metsä harjun päällä näytti ohuessa lumipeitteessä satumaisen kauniilta. Ilma oli vielä kylmä ja lumi pysyi puiden oksilla. Maa oli selvästi valkoinen, mutta metsänpohjan varvut loistivat vihreinä lumen alta.

Hämmästelimme Timon kanssa tuota erikoisen voimakasta vihreyttä. Puunrunkojen lämpimät värit ja varpujen vehreys korostuivat pilvisellä säällä.

Meillä on tapana liikkua äänettömästi metsässä paitsi jos laulamme reippaita retkilauluja kuten Lähde Lappeenrantaan humppa siellä soi. Rajalampea lähestyimme täydellisen hiljaisuuden vallitessa, sillä olimme nähneet aiemmilla reissuilla siellä sekä majavan että saukon.

Tällä kertaa emme nähneet kumpaakaan. Majavan pato oli paikoillaan, mutta pesä näytti asumattomalta. Talttahammas oli ilmeisesti muuttanut parempien sapuskoiden toivossa muualle.

Eläinten puuttuminen ei harmittanut sillä Rajalammen heijastukset ja muodot saivat meidät innostumaan. Kameran sulkimet räpsyivät tiiviiseen tahtiin.

Ennen Pieni-Portin lampea on muutamien pienten suoplänttien ketju. Ne ovat syntyneet, kun suppalammet ovat ajan mittaan saaneet rahkasammalpeiton pinnalleen. Paikkapaikoin vesipinta on yhä näkyvissä, eikä astuminen hyllyvälle suopinnalle tunnu turvalliselta.

Suon reunalla kasvaa komeaa metsää, joka näytti ohuen lumiharson alta tavallistakin ilmeikkäämmältä. Vaikka puumuurista puuttuivat valon aikaansaamat kirkkaat kohdat, oli maisema värikäs, punertavien puunrunkojen ja havujen vihreän eri sävyjen muodostama rauhoittava mosaiikki.

Vanhan sanonnan mukaan, joku ei näe metsää puilta. Olen monesti pohtinut tuon merkitystä ihan konkreettisessa mielessä, en niinkään filosofisessa. Kun kuljen metsässä, etsin usein jotain esiin pistävää. Se on usein komea puunrunko tai kelo. Joskus se taas voi olla puuryhmä tai kuten tuolla kuvan ottohetkellä, värien leikki puiden lomassa.

Vaikka aurinko ei luonut metsän sisään varjoja, syntyi kontrasti puiden rungoille avoimen suon heijastamasta valosta. Toisaalta valaistuserot olivat niin maltilliset, että suon keltainen pinta vaihtui metsän vihreään lähes saumattomasti.

Lähdimme Porttijoen varteen puolen päivän maissa. Eteneminen oli perin hidasta sillä kuvattavaa löytyi lähes joka askeleella. Valo oli käynyt jo vähiin kun lähestyimme Pitkä-Porttia. Porttijoen heijastukset, taka-alan metsän sini ja rannan heinien oranssi näyttivät lähes epätodellisilta.

Etualan kelojen sijoittaminen kuvaan vaati useiden eri versioiden ottamista ja lopullinen rajaus tuli valittua yhteistyössä kotijoukon kanssa.

Joskus luonnon pienet yksityiskohdat saavat minut pysähtymään. Lammen pintaan muodostuneet kuviot ja rannan heinät täydensivät toisiaan. Mietin kuvatessani, miten nuo kuviot mahtavat syntyä. Ehkä tuuli ja lämpötilan vaihtelut vaikuttavat syntyyn, mutta silti kuvioiden symmetrisyys hämmästyttää vanhaa fyysikkoa.

Tavoitteenamme oli ehtiä Pitkä-Portin nuotiopaikalle ennen pimeän tuloa. Tiukille se otti, mutta ehdimme kuitenkin. Perillä odotti melkoinen yllätys. Nuotiopaikan puukatos oli purettu ja ne vähät puut mitä löysimme, olivat läpeensä lahoja tai ainakin sateen perusteellisesti kastelemia.

Löysin tervalta tuoksuvan vanhasta pitkoksesta sahatun pöllin. Timo pilkkoi sen pieniksi tikuiksi ja minä vuolin kiehisiä. Kaiken piti olla kunnossa pientä tunnelmanuotiota ja selfietä varten. Ei tullut kuvaa, sillä ainoastaan kiehiset syttyivät eivätkä puut suostuneet ottamaan tulta kovasta yrityksestä huolimatta. Toivottavasti ennen talvea tilanne korjaantuu, sillä kunnon puut voivat kovalla pakkasella olla pelastus kylmissään olevalle vaeltajalle.

Paluumatkan Käärmesärkälle kuljimme otsalamppujen valossa. Ilman niitä olisikin ollut hankalaa, sillä liukkaat kivet ja juuret vaativat nytkin huolellisuutta.

Paluu paratiisiin

Keväällä kävin etsimässä paratiisia kamerakaverini Samin opastuksella. Se löytyi läheltä Puntarikoskea vain muutaman kymmenen kilometrin päästä Joensuun torilta. Paratiisi on syntynyt puron hiekkakankaaseen aikojen kuluessa uurtamaan syvään kanjoniin. Puron vesi on kirkasta, vaikka se virtaa osittain soistuneiden alueiden läpi. Rotkon rinteillä kasvaa ikimetsää, jonka mahtihaavat ja -kuuset estävät suoran valon pääsyn ainakin näin syksyllä puron varteen.

Paratiisiin on tunnetusti vaikea päästä, niin myös tänne. Ensin on ylitettävä märkä suo. Suon pohjalle on kaatunut lukematon määrä leppiä, joiden rungot ovat liukkaita ja petollisia. Niille tekisi mieli astua kun saapas uppoaa suon rautapitoiseen mutaan. Kumpparin hörppääminen on kuitenkin pienempi paha kuin suohon kaatuminen. Suon jälkeen on vielä taiteiltava rotkon jyrkillä rinteillä.

Lähdimme Samin kanssa liikkeelle heti aamusta. Päiväksi oli luvattu jopa myrskyä ja tuuli olikin melkoinen, kun lähestyimme paratiisia. Yöllä oli ollut pakkasta joten suon heinät ja saniaiset olivat vielä kuurassa.

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta rotkon pohjalle osui vain pieniä valon välkähdyksiä. Sininen taivas värjäsi puron pienen koskipaikan kameran kennon silmissä sinertäväksi.

Maisema voi muuttua pienessäkin ajassa merkittävästi. Ihmisen vähäisetkin jäljet ovat häviämässä paratiisista sillä molemmat puron yli aikanaan johtaneet sillat ovat romahtaneet täysin. Ensi talvi ja kevään tulvat tekenevät selvän lopuista rakenteista. Silloille johtaneet polut ovat jo hävinneet.

Itse paratiisikin on muuttunut kevään käyntimme jälkeen. Vaikka kesä oli mielestäni vähäsateinen, olivat rotkon reunat paikoin romahtaneet. Uskon noiden maanvyörymien johtuvan sadeveden virtauksista eikä kovista tuulista, sillä tuuli ei pääse juurikaan rotkon reunoille.

Romahdusten seurauksena on paljastunut hiekkaseinämiä ja muodostunut läpipääsemättömiä rytöjä. Joimme kahvit kovasti kallellaan olevan valtavan kuusen juurella. Se tulisi romahtamaan seuraavan vuoden aikana. Pohdimme että olisi melkoinen näky olla todistamassa moista rytinää. Kahvit pitäisi ainakin juoda kaukana kaatuvien puiden juurakoista.

Laskeuduin puron rantaan uusia kuvakulmia etsimään. Mitä ihmettä lähes mustien lehtien välissä pilkotti. Oli kuin joku olisi ripotellut ruskeita palloja lehtien lomaan. Ilmeisesti löytöni ovat sieniä ehkä jonkin sortin kuukusia. En ole moisia koskaan nähnyt.

Purossa oli nyt vähemmän vettä kuin keväällä. Vaikka metsän pohja näyttää paikoin lähes soiselta, on puron pohja kova, soran ja hiekan peittämä. Kuolleet koivun ja haavan lehdet peittivät kauttaaltaan rotkon pohjan. Lehtien väri muuttui lähes mustasta ruskean kautta kirkkaan punaiseen.

Aurinko ei päässyt paistamaan rotkon pohjalle vaikka oli jo keskipäivä. Jyrkän rinteen päällä sen sijaan oli valoläikkiä siellä täällä. Mietin viitsisinkö kiivetä ylös rinnettä katsomaan mitä sieltä löytyisi. Toisaalta juuri nuo pienet välähdykset tummassa ympäristössä saattavat tarjota parhaat valokuvauskohteet.

Kaahiminen kannatti, sillä aurinko valaisi hetkellisesti ikivanhan haavan kyljen jossa kasvoi merkillisen näköisiä sieniä. En edes yritä arvata, mitä ne ovat. Juuri tälläisiä yllätyksiä paratiisi tarjoaa.

Aika kuluu paratiisissa kuin siivillä eikä nälkäkään vaivaa vaikka eväänä oli vain kaksi pientä pullaa. Aurinko järjesti vielä kauniin näkymän kuusirinteeseen kun saavuimme maailman rajalle. Valot, varjot ja kuusten kuivat alaoksat muodostivat kauniin sadunomaisen mosaiikin.

Tuuli ei päässyt tunkeutumaan paratiisiin, mutta sen ulkopuolella suorastaan myrskysi. Luin jälkeenpäin lehdestä, että torilla oli kauppahallin rakennustyömaata suojaavat seinät kaatuneet tuulen voimasta.

Paha Oinasvaaran rotko

Paha Oinasvaara sijaitsee Patvinsuon kansallispuiston kupeessa lähellä Hiienvaaran ampuma-aluetta. Aikomuksenani on ollut jo pitkään käydä Paha Oinasvaaralla ja sen rotkossa. Olen tutkinut paikkaa kartasta ja miettinyt, mitä kautta sinne olisi helpoin päästä. Siirryin aikomuksesta toteuttamiseen, kun sain kameraseuran lauantaikävelyllä Karilta hyvät ohjeet siitä miten rotko löytyy.

Aamun sade muuttui iltapäivällä puolipilviseksi, juuri sopivaksi valokuvausretkelle. Ostin kunnon eväät Uimaharjun Viipukasta ja jatkoin Uimaharjun tietä kohti Paha Oinasvaaraa. Auton jätin Saahkarinvaaran tieltä kääntyvän metsäautotien varteen. Polku perille löytyi hyvien ohjeiden avulla helposti.

Alkumatkasta polku kulki tiheässä pusikossa ja aloin jo epäillä vastaisiko paikka odotuksiani. Onneksi rytöä oli vain parisataa metriä. Maasto muuttui kauniiksi kengasmetsäksi. Vielä muutama kymmenen metriä ennen määränpäätä Paha Oinasvaara kätki salaisuutensa.

Korsu putkahtaa esiin kuin tyhjästä, sillä se on rakennettu suoraan kalliorepeämän eli rotkon päähän. Samalla paikalla on ollut ennen nykyistä korsua jonkin sortin piilopirtti, jota ilmeisesti myös neuvostodesantit olivat käyttäneet jatkosodan aikana terrorisoidessaan lähikyliä.

Nykyisen korsun ovat rakentaneet Onttolan rajajääkärikomppanian varusmiehet vuonna 2004. Korsun sisällä on kamiina, joten siellä voisi majoittua myös keväällä ja syksyllä. Talvella tilanne voi olla toinen, sen verran harvoilta seinät osin näyttivät. Makuutila ei pieneltä porukalta lopu, sillä kerroslaverit ovat leveät.

Rotkolla ei ole nimeä, mutta liittyisiköhän etuliite paha Oinasvaaran edessä tähän. Voisin kuvitella, että pimeässä kulkiessa tuo yhtäkkinen kymmenen metrin pudotus kuiluun on voinut koitua jonkun kohtaloksi. Kun rotkoa lähestyy sivulta on sen huomaaminen vaikeaa sillä mikään muuten tasaisessa ja helppokulkuisessa kangasmaastossa ei varoita pudotuksesta.

Tunnelma rotkon sisällä on satumainen. Sen leveys on kapeimmillaan vain noin puoli metriä ja leveimmilläänkin vain muutamia metrejä. Kallioseinät nousevat molemmin puolin pystysuoraan tai jopa sisäänpäin kaareutuen noin kymmenen metrin korkeuteen.

Rotkon pohja on kirkkaan vihreän sammalen peitossa. On myös ihmeellistä, miten kookkaita puita siellä mahtuu kasvamaan. Rotkon seinät ovat kuin päällekkäin ladotuista valtavista kivistä kootut. Kivien saumoissa kasvaa saniaisia, jotka olivat nyt saaneet syksyn kultaisen värin.

Paha Oinasvaaran laella ei kasva vanhoja puita, mutta ruskan kirjomana ja erilaisten kalliopaljastumien täplittämänä metsä on varsin kaunista. Paikoin on myös maahan sortuneita keloja, joten jossain vaiheessa täältäkin järeitä puita on kaadettu. Nykyisin alue on suojeltu, joten metsä saanee kasvaa rauhassa aikuiseksi.

Evästelyn jälkeen olin niin voimissani, että jatkoin retkeä metsäautotien toisella puolella olevalle vaaralle. Siellä huomiotani kiinnittivät komeat jäkälien peittämät siirtolohkareet. Kiipesin vaaran laelle ja jatkoin kohti etelää. Aurinko pilkisti välillä kirjomaan jo muutenkin värikästä metsänpohjaa.

Vaaran laella oli helppo kulkea sillä Pohjois-Karjalassa tyypillinen pihlajapöheikkö puuttui tyystin. Mitä pidemmälle kuljin, sitä komeammaksi maisema muuttui. Täällä oli komeita keloja ja mahtipetäjiä.

Kalliojärven kierros

Joensuun kameraseuralla on tapana lähteä kerran kuussa lauantaikävelylle. Rennossa seurassa kuljetaan kauniissa maisemassa, kuvataan ja jutellaan mukavia. Tällä kertaa kävelimme Kalliojärven kierroksen, joka on 3,5 kilometrin pituinen ja kiertää rotkomaisen Suuren Kalliojärven ympäri.

Matkaan lähti kymmenisen kameraseuralaista ja viisi omasta kohortistani. Päivälle oli luvassa pientä tihkua ja puolipilvistä säätä.

Jätimme autot Koppelomäen parkkipaikalle ja lähdimme kohti Kalliojärveä. Reitti päätettiin kiertää vastapäivään ja kamerat kaivettiin repuista heti polun laskeuduttua rotkolaaksoon. Soistuneen pikkulammen rannalla oli syksy värjännyt maiseman kirkkaan keltaiseksi.

Polku noudattelee aluksi Suuren Kalliojärven rantaa. Useat poikkeamat polulta lammen rantaan kertovat, että muutkin ovat käyneet ihailemassa vastapuoleisen rannan jylhiä kalliojyrkänteitä.

Sää oli aluksi pilvisen harmaa ja näytti pahasti siltä, että saisimme ennen pitkää kunnon sadekuuron niskaamme. Toisaalta pilviverho oli kuitenkin sen verran ohut, että aurinko pääsi aina välillä pilkahtamaan pilvien lomasta. Hyvällä tuurilla kamera saattoi olla juuri oikeaan suutaan tarkennettuna, kun valo muuttui kymmenen sekunnin ajaksi kauniiksi.

Kuvaaminen ei rajoittunut reitin varrella pelkästään maisemiin. Sekä polun pohjalta että avokallioilta paljastui upeita kiviä. Aaltomaiset muodot ja erikoinen väri panivat mielikuvituksen liikkeelle. Alla olevassa kuvassakin voi hyvää mielikuvitusta käyttäen nähdä vaikkapa metsän henkiä.

Lammen puolivälissä polku poikkeaa rannasta kohti Pientä Kalliojärveä. Suuresta Kalliojärvestä Pieneen Kalliojärveen virtaavan puron varrella syksyn läheisyys näkyi keltaisten koivunlehtien runsaudesta.

Polun hankalimmat osuudet ovat Kokonvaaran rinteillä. Märät puunjuuret ovat liukkaita ja nousut jyrkkiä joskin onneksi lyhyitä.

Lammen eteläpään jälkeen lähdetään nousemaan kohti tulipaikkaa ja laavua. Polun varrella on komeaa mänty- ja kuusimetsää. Haistoin hyvissä ajoin ennen tulipaikkaa makkaran hajun, kuten vanhin tyttäreni lapsena kutsui savunhajua. Omat kotijoukkoni olivat sytyttäneet nuotion ja odottamassa olikin paistetut nakit.

Arveluni säästä osoittautui oikeaksi. Vettä tuli aluksi vain kiusasateen tyyppisesti enkä viitsinyt kaivaa sadeviittaa päälleni repusta. Ehdimme parahiksi laavulle, kun kunnon sade alkoi. Porukka hakeutui puiden suojaan ja laavuun kastumista pakoon. Onneksi sadekuuro oli lyhyt.

Vain muutama minuutti sadekuuron jälkeen aurinko paistoi muuttaen maiseman aivan uudenlaiseksi. Erinomainen kuvaussää kaikenkaikkiaan. Sateella tulee kuvattua harvoin, vaikka silloin mahdollisuus saada erilaisia kuvia on aurinkoiseen säähän verrattuna suuri.

Lauantaikävely täytti odotukset. Tuli ulkoiltua ja vietettyä aikaa ystävien seurassa ja samalla syntyi myös muutamia kelvollisia kuvia puhumattakaan mukavista muistoista.

Lulledalenin metsäpolku

Etsimme sopivaa pysähdyspaikkaa Kilpisjärven tien varrelta ja sellainen löytyi Vandreguide -kirjasesta. Sen mukaan Lulledalenin metsäpolun varrella kasvaa kuuttatoista eri kämmekkälajia. Aikanaan kuvasin oikeastaan pelkästään näitä kasveja, joten oli selvää, että pysähtyisimme siellä. Kirjasen mukaan polku kulkee myös rauhoitetun metsän läpi.

Suurin osa joukostamme oli lähtenyt jo edellisenä päivänä kohti Suomea ja olimmekin nyt kahdestaan liikkeellä. Noin kymmenen kilometrin päässä Skibotnista kohti Kilpisjärveä on tiellä viitta vasemmalle Lulledaleniin ja sinne käännyimme. Pysäköintipaikalla oli suomalainen perhe aloittelemassa ruokailua lähtiesssämme polulle.

Alkumatka ei metsän osalta säväyttänyt, se muistutti tavallista suomalaista nuorta mäntymetsää. Sen sijaan yövilkkojen valtava määrä metsänpohjassa nostatti odotuksia.

Kuljimme alkumatkan nenä maassa, mutta siitä huolimatta emme löytäneet kuin viisi erilaista kämmekkälajia. Jos olisimme olleet liikkeellä kuukautta aiemmin, olisi lista ollut varmasti huomattavasti pidempi.

Eräässä polun notkossa löysimme melkoisen määrän tikankontteja, jotka olivat kukkineet ajat sitten. Tuo esiintymä kertoo maaperän kalkkista. Tämä varmistui polun varrella olevasta opastaulusta, jossa kerrottiin yhdeksi rauhoituksen syyksi juuri mäntymetsän pohjan kalkkipitoisuuden.

Reitin kiertosuunta on valittu onnistuneesti, sillä mitä pitemmälle kuljet, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuvat. Komeat vanhat aihkit vasten takana häämöttävää tunturin rinnettä saivat mielen kohoamaan.

Norjan hulppeat tunturimaisemat saivat minut miettimään mitä meillä Suomessa on tarjottavaksi niiden vastineeksi. Ensimmäisenä tuli mieleeni ne vanhat metsät, jotka vielä ovat säästyneet hakkuilta. Siinä meillä on aarre, jota tunturimaasta ei löydy. Toivottavasti yhä useammat ymmärtäisivät niiden arvon.

Komea oranssinpunainen männynkylki loisti jo kaukaa polulle. Harvoin näkee yhtä voimakkaita värejä kelon kyljessä. Vaikuttakohan pohjoinen sijainti ja kovat kasvuolosuhteet värin intensiteettiin.

Olin kuunnellut jo pitkän aikaa kaukaa kuuluvaa kohinaa. Tuuliko siellä puissa kohisee vai voisiko siellä olla koski. Vandreguide -kirjasen reittikuvauksessa ei kuitenkaan ole mainintaa mistään koskesta. Joet ja kosket ovat Norjassa ilmeisesti niin tavallisia, että niitä ei erikseen mainita.

Polku laskeutui kosken reunalle. Yläjuoksulla näkyi kerrassaan upea rotko, josta joki ryöppysi alas. Rannat olivat sen verran jyrkät, että en edes haaveillut joen varteen kaahimista ja rotkon kuvaamista.

En ole koskaan aiemmin laittanut kahta kuvaa samasta kohteesta kirjoitukseeni. Nyt teen kuitenkin poikkeuksen. En pelkästään sen vuoksi, että putous on todella upea.

Norjalaiset ovat tunnettua peikkokansaa. Tromssassa on peräti peikkomuseokin, jonne tosin emme ehtineet. Kun kotona katsoin tuota alla olevaa kuvaa, en enää ihmetellyt peikkojen suosiota. Näin itse tässä kuvassa ainakin kaksi peikkoa ihmettelemässä putouksen kuohuja.

Metsäpolun alkupuolella olin ollut vähän pettynyt sekä maisemiin että löytymättömiin kämmeköihin. Opastauluissa oli korostettu metsän monipuolisuutta, jota sitäkään ei ollut havaittavissa.

Reitin loppuosuus taas ylitti kaikki toiveeni. Komea putous, ryöppyävä joki ja taustalla tunturit. Korkeilla kallioilla kasvoivat vanhat hongat ja laaksoon laskeuduttaessa maisema muuttui lähes lehtomaiseksi koivikoksi. Lähdimme kohti Kilpisjärveä tyytyväisinä tähän vähän yli kolmen kilometrin mittaiseen luontoretkeen.