Ilta Patvinsuon Lakkapolulla

Lakkapolun parkkipaikka oli tyhjä kaartaessani sinne. Tämä oli odotettavissa sillä kello lähenteli jo iltakahdeksaa. Saisin ihailla illan taittumista kesäyöksi yksinäni.

Olen kiertänyt Lakkapolun lukemattomia kertoja ja löytänyt sieltä monia mielenkiintoisia kohteita. Surkansuolla kasvaa esimerkiksi kämmeköitä joiden arvelin olevan nyt parhaassa kukinnassa. Ennen maisemiin hurahtamista kuvasin pääasiassa kämmeköitä ja myös tutkin niitä. Olin erityisesti kiinnostunut liuskakämmeköistä ja niiden risteymistä.

Tutulla paikalla kukkikin komeita punakammeköitä ja myös muutamia sen ja maariankämmekän risteymiä. Kasvupaikka on harvinaisen karu punakämmekälle ja lisäksi ne poikkeavat monilta ominaisuuksiltaan tavallisista lajin edustajista. Voisiko kyseessä olla joku itäinen variaatio?

Tällä kertaa kasvien kuvaaminen sujui ilman kommelluksia. Viimeksi onnistuin tuulen avustuksella kaatamaan jalustan ja kameran sillä seurauksella, että makro-objektiivini hajosi päreiksi.

Lakkapolun reittiä on muutettu jonkin verran ja samalla loppuun trampattuja pitkoksia on korvattu uusilla. On mielenkiintoista nähdä, miten puutappeja korvaavat järeät naulat pitävät lankut paikoillaan. Pimeässä ilman lamppua kulkiessani olen monesti kompastellut pintaan nousseisiin puutappeihin. Voisi kuvitella, että lankusta törröttävien naulojen havaitseminen olisi vieläkin vaikeampaa.

Suon itäreunaan päästessäni aurinko paistoi jo melko matalalta. Sarat loistivat vastavalossa kauniisti. Tein pienen lenkin suolla ja tarkistin samalla polun nimikkomarjan satonäkymät. Marjaa on tulossa runsaasti, mutta lakkaämpärin etsimisellä ei kuitenkaan ole vielä tulenpalava kiire.

Suolla on aina pieniä lentäviä seuralaisia ja niin oli nytkin. Sääskiä oli normaali määrä, mutta mäkäriä tuntui olevan tavallista enemmän. Perinteiseen tapaan ne tunkivat silmiin ja korviin. Sain pureman oikean silmäni alaluomeen. Nuorena moisesta olisi seurannut silmän umpeen muurautuminen, mutta nyt muistoksi jäi ainoastaan pieni punainen puremajälki. Jotain hyötyä on tästä iän karttumisestakin.

Laskeuduin lintulavan kohdalta suolle. Se tuntui sen verran kuivalta, että uskaltauduin menemään vaelluskengillä pienen suolammen rantaan. Artikkelikuvassa pilvet peilautuvat lammen pintaan ja hyvällä mielikuvituksella voi aavistaa Surkanlammen pienen harjun takana.

Kiersin suon kohti sen takana olevaa ikimetsää. Kuljin metsässä niin innoissani että olin menettää auringonlaskun. Aurinko laskisi pian harjun puiden taakse vaikka varsinaiseen h-hetkeen oli aikaa vielä lähes tunti. Ehdin onneksi kuvata suota lämpimässä sivuvalossa ja etualalle löytyi maahan sortuneen ikihongan juurakko.

Sää oli suosinut koko retken ajan. Sadetta ei tullut ja taivaalle nousseet pilvet mahdollistivat auringonlaskun jälkeisen värinäytelmän. Lompsin varovasti avosuolle tuota näkyä kuvaamaan ja havaitsin vasta nyt myös Kuun ilmestyneen pilvien takaa.

Suon ylitin mättäitä pitkin hyppimällä. Sen olen vuosien kuluessa oppinut että märällä suollakin voi kulkea melko huoletta, kunhan astuu selkeitten saramattäiden päälle eikä pysähdy turhia miettimään. Hyvin rasvatut vaelluskengät pysyivät kuivina vaikka välillä suovesi nousi huolestuttavan korkealle.

Oli mukava istahtaa komean kelon vierelle nauttimaan eväistä ja kahvista. Minulta on joskus kysytty, että asunko Patvinsuolla ja että enkö jo kyllästy näihin maisemiin. Taitaa olla juuri päinvastoin, mitä enemmän siellä retkeilen sitä upeammalta sen suot ja ikimetsät tuntuvat.

Palasin lintulavan alla olevan lammen rannalle samoja askelmerkkejä noudattaen. Lammen pinta oli peilityyni ja heijasti auringon värjäämät pilvet. Lammen pinnasta nousi ajoittain usvahattaroita, mutta en saanut niitä kuvaan sitkeästä yrittämisestä huolimatta.

Usvaa olisi melko todennäköisesti tulossa, mutta vasta auringon noustessa olosuhteet olisivat kuvaamiselle optimaaliset. Neljän tunnin odottaminen tuntui turhan pitkältä, joten lähdin kohti autoa.

Yöt ovat jo hieman pimentyneet vaikka juhannuksesta ei ole vielä montaa viikkoa. Otsalamppua ei vielä tarvinnut sentään kaivaa esiin repusta. Suolla oli täysin hiljaista sillä retkeäni tarkkaavaisesti seurannut lirokin oli vaiennut ja mennyt yölepopuulle.

Kotiin ajellessani usvaa nousi niin märästä asfaltista kuin tienvarren hakkuuaukoiltakin. Jospa seuraavalla kerralla lähdenkin liikkeelle vasta muutamaa tuntia ennen auringonnousua.

Soikkelin ikimetsän poluilla

Polut kiehtovat mieltäni. Pohdin niillä kulkiessani kuka niitä on kulkenut ja mihin tarkoitukseen ne ovat aikanaan syntyneet.

Muistan lapsuuteni tärkeimmät polut lähes jokaisen mutkan ja kiven tarkkuudella. Erityisen hyvin muistan polun Vetämäjärven mökiltämme Aho-Pynttärin maitotingille. Isot veljeni kutsuivat sitä mörköpoluksi. Mieleen palautuu jopa polun eri kohdissa yli kuusikymmentä vuotta sitten haistamani tuoksut, kukkivat kanervat, kuuma mäntymetsä, suopursut.

Yksi upeimmista lähipoluistani puikkelehtii nyt Soikkelin metsän läpi. Se alkaa avohakkuun reunalta mutta sukeltaa hetkessä täydelliseen ikimetsään.

Vanhassa metsässä on paljon yksityiskohtia joita voi pysähtyä ihailemaan ja kuvaamaan. Elinkaarensa lopuilla olevat koivut avaavat tuohisen kylkensä kuin vanhan papyrusrullan. Havupuut pudottavat kaarnansa ja niiden alta paljastuu jäärien tekemät hieroglyyfit ja kauniit kierteet.

Suoriin riveihin istutettu koivikkokin voi olla mielenkiintoisen näköinen. Olen itsekin kuvannut sellaista keväällä kun lehdet ovat juuri puhkeamassa ja syksyllä ruskaloistossa.

Ikimetsästä on turha etsiä samanlaista symmetriaa kuin istutusmetsästä. Se on pikemminkin täysin kaoottinen. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi on palkitsevaa etsiä kuvakulmia, jotka toisivat esiin metsän luonteen.

Mietin kuvatessani, että kukaan kuviani katsova ei usko metsän pohjan olleen noin neonvihreä. Kotona koneella istuessani ajattelin itsekin niin ja vähensin vihreän värin kylläisyyttä.

Soikkelissa käydessäni olen tavannut poiketa myös maailman raikkainta vettä tarjoavalla lähteellä. Sen löytyminen ei ensimmäisellä yrittämällä onnistunut (Soikkelin ikimetsä Joensuun kainalossa, 29.5.2021).

Tuon ensiyrityksen jälkeen olen lähteen löytänyt, mutta aina olen joutunut sitä etsimään. Pääpolulta lähtevä haara on lähes huomaamaton ja niinpä nytkin kuljin sen ohi. Olen kuitenkin painanut maaston merkit mieleeni ja tiesin kulkeneeni liian pitkälle. Lopulta polku löytyi kuitenkin melko helposti.

Lähteen reunalla puussa roikkui tuttu emalimuki ja tuliterä sininen nappo, jossa oli vielä viivakoodikin paikallaan. Tästä päätellen joku käyttää lähteen vettä ainakin kohtuullisen säännöllisesti. Ystäväni Sami kertoi, että kun hän oli lapsi niin he hakivat lähteestä vettä kesämökille mennessä. Ehkä tuo tapa on vieläkin voimissaan.

Törmäsin pässiin palatessani lähteeltä. Puista ja kivistä voi nähdä tarkkaan katsoessa ja mielikuvitusta käyttäen mitä kummallisempia hahmoja karhuista aina piruihin asti (Äkäskeron maisemisssa, 24.6.2021).

Vaimoni näki kuvaa katsoessaan puolestaan leijonan pään. Pässi muuttui omassa mielikuvituksessani myös leijonaksi.

Kuljin omissa ajatuksissani. Heräsin todellisuuteen, kun läheltä kuului liikkuvan suuren eläimen ääniä. En kuitenkaan nähnyt mitään sellaista ympärilläni. En tuntenut oloani uhatuksi vaikka ilta oli jo kääntymässä yöksi ja valokin väheni.

Metsä on aina ollut itselleni pikemminkin piilopaikka kuin pelon kohde. Voit olla siellä suojassa ja tarkkailla ympärilläsi tapahtuvaa muiden näkemättä.

Lähestyessäni metsän reunaa alkoi jostain kaukaa kuulua kivimurskaamon taukoamaton melu. Illan retki oli karusta todellisuudesta huolimatta mieltä rauhoittava, sukellusta metsään ja lähteelle ei voita mikään.

Iltaretkellä Petkeljärven Korkeasärkällä

Kevät on heleimmillään. Tarkoituksenani oli kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja Petkeljärven kansallispuiston erämaisissa maisemissa. Sää oli retkipäivänäni täysin pilvetön, joten lähdin matkaan vasta illan kähmässä.

Petraniemen parkkipaikalla tapasin laulavan lintukoiran sekä pari muuta koiraa. Olivat lähdössä emäntänsä kanssa Kuikan kierrokselle. Palokärjen päräytys toivotti meidät tervetulleeksi polulle.

Kokkolahden vedenpinta oli peilityyni, kun laskeuduin polulta rantaan. Ympäröivät harjut estivät suoran auringonpaisteen pääsyn, joten pystyin kuvaamaan vastapäisen metsän heijastuksia.

Olen usein pysähtynyt kuvaamaan Kuikan polun ja Korkeasärkän polun risteyksessä olevaa pientä suolampea. Tällä kertaa valo osui sopivasti rannan pieniin mäntyihin jättäen taustan metsän varjoon.

Noustessani suolta polulle tapasin kaksi naisihmistä. Hekin olivat lähdössä Kuikan kierrokselle. Eivät kysyneet, olinko kuvaamassa lintuja vaan mitä nähtävää lähiseudulta löytyy. Neuvoin heitä vierailemaan Möhkössä ja tutustumaan sen upeaan museoalueeseen. Vaikka itse museo olisi kiinni, niin nähtävää riittää ilman sisätiloihin pääsyäkin. Erityisesti luontopolku ja sen varrella oleva uimahuone ovat mielenkiintoisia kohteita. Tämä olikin illan viimeinen kohtaaminen ihmisten kanssa. Sain kulkea yöhön asti omassa seurassani.

Korkeasärkän polun alkupäässä on tikkojen loppuun kaluama kelo. Asialla ovat olleet ainakin palokärki ja koloista pilkistävistä kävyistä päätellen myös käpytikka. Alkumatkan palokärkeä lukuunottamatta en havainnut siivekkäitä lennossa.

Valkiajärvestä Kaitajärveen on ilmeisesti joskus kaivettu Korkeasärkän läpi pieni kanava lyhentämään soutumatkaa järvien välillä. Nykyinen silta estää kulkemisen ainakin soutuveneellä.

Myöhäisen iltapäivän aurinko ja loiva aallokko saivat aikaan kanavan pintaan hieman kubistisen, lähes hätkähdyttävän näyn.

Mitä pitemmälle Korkeasärkkää kuljin sitä paremmaksi illan valo muuttui. Päässäni soi laulu Karjalan kunnailla, eikä ihme, sillä Karjalan koivikot tuuhettuivat silmissä.

Paikkapaikoin mieleen nousi myös kodin kirjahyllystä löytyvä Kalevala vuodelta 1922 ja sen komea Akseli Gallen-Kallelan kuvitus.

Kävin pyörähtämässä Korkeasärkän päässä. Paluumatkalla polun vieressä olevat juoksuhaudat ovat kuin arpi maisemassa. On tuskallista ajatella, että turvalliseksi uskomassani Euroopassa on käynnissä raaka hyökkäyssota. Sellaista ei kaiken järjen mukaan pitänyt enää tapahtua.

Mietin myös sitä, että jatkosodan päättymisestä oli alle kymmenen vuotta kun synnyin. Sodasta ei kotonani puhuttu, mutta jotenkin varuillaan aikuiset kuitenkin olivat.

Olin kulkenut ja kuvannut niin innoissani, että eväät olivat vielä koskemattomina repussa. Nälkä olikin melkoinen kun pysähdyin evästauolle. Lähtiessäni mietin ovatko eväät laisinkaan tarpeen, kun en ollut aikeissa olla retkellä yöhön saakka. Jos jotain opin, niin sen että ilman eväitä on turha lähteä vähänkään pidemmälle kävelyretkelle.

Evästelyn aikana aurinko laski osittain metsän taa ja vain lahden takana olevat puut kylpivät valossa. Pieni valoläikkä tuli myös rinteeseen lähelle taukopaikkaani.

Korkeasärkkä on nimensä veroinen. Järviä toisistaan erottavan harjun laki on paikoin varmaan yli kymmenen metriä veden pintaa korkeammalla. Sen reunat ovat todella jyrkät. Sen huomaa joka kerta kun kiipeää raskaan kameralaukun kanssa ylös polulle rannasta. Kulkemista vastustaa paikoin myös komea louhikko.

Tavoite kuvata juuri lehteen puhjenneita koivuja täyttyi moneen kertaan. Pysähdyin kuvaamaan niitä viimeisen kerran pimeyden jo uhatessa. Taustaksi sain tyynen Kokkolahden vedenpinnan.

Retken päätti mystinen näkymä Kokkolahdelle. Keloontuneet puut lahden vastarannalla loistivat pimenevässä yössä.

Paratiisia etsimässä

Valokuvausta harrastava ystäväni Sami kävi talvella hiihtoretkellä Puntarikosken maisemissa. Tutuista maisemistakin voi joskus löytyä yllätyksiä ja niin kävi tuolloinkin. Eteen tuli kanjoni, josta hänellä ei ollut mitään tietoa. Rotkon pohjalla näytti olevan puro.

Lumien huvettua Sami kävi veljensä kanssa tiedusteluretkellä. Paikka osoittautui todelliseksi valokuvaajan paratiisiksi. Rotkon reunoilla oli luonnontilaista ikimetsää ja pohjalla vuolaasti virtaava ja jopa pieniä putouksia muodostava puro.

Sami tietää, että kuvaan mielelläni vanhoja metsiä, joten päätimme lähteä yhdessä kanjonille. Ilman opastusta paratiisiin en olisi päässyt, sillä sen verran märkä ja vaativa reitti on. Puron varrella on vetistä tervaleppäkorpea. Lampareiden punaisesta väristä päätellen maaperässä on rautaa.

Terveleppäkorpi päättyi hyvää lupaavalta näyttävään sekametsään. Kuusten seassa kasvaa koivuja ja haapoja. Lahopuuta on runsaasti niin pystyssä kuin maassakin, siis oikea tikkametsä.

Metsä muuttui sitä komeammaksi mitä pitemmälle puronvartta tunkeuduttiin. Missään ei näkynyt polkuja eikä muitakaan ihmisen hiljattain jättämiä jälkiä. Joskus aikoja sitten täällä on kuitenkin kuljettu sillä puron yltä löytyi kaksi sortunutta siltaa. Olisi mielenkiintoista tietää ketkä noissa maisemissa ovat aikanaan kulkeneet.

Sää oli puron ja metsän kuvaamiseen paras mahdollinen eli lähes pilvinen. Koskipaikkojen kuohutkaan eivät palaneet puhki. Ajoittain aurinko valaisi pieniä plänttejä puron varrella ja silloin oli toimittava nopeasti.

Puronvarsi on paikoitellen helppokulkuista. Tuntui hyvältä kulkea pitkästä aikaa oikeassa metsässä. Samalla silmäyksellä näki eri ikäisiä puita taimista maassa lahoaviin vanhuksiin.

Toisin paikoin kulku oli haastavaa. Puron yli on kaatunut isoja kuusia ja niiden juurakot muodostavat pioneerinkin kadehtimia murroksia. Eteneminen vaati sinnikkyyttä kun vielä rotkon rinteetkin nousivat lähes pystysuoraan. Eteenpäin oli silti päästävä.

Rotkon pohjalla on oma tunnelmansa. Valoa on vähän, mutta se on sitäkin kuvauksellisempaa. Saniaiset olivat työntäneet ensimmäiset spiraalinsa maasta. Muutaman viikon kuluttua maisema on varmaan täynnä uutta vihreää.

Tätä kirjoittaessani huomaan, että hyttyset olivat jo verta etsimässä. Korvan alla on kesän tulosta kertova kutiava patti.

Lähdimme tutkimaan kahden puron haarasta sitä helpompaa sillä toisen haaran rytö oli mahdotonta kulkea. Täällä näkyi selvästi, miten rotko on syntynyt. Puro on uurtanut tuhansien vuosien aikana hiekkakankaanseen komeat uurot.

Paikoittain jyrkät rinteet ovat romahtaneet ja paljastaneet alla olevat hiekkapenkat.

Jouduimme hyppäämään useaan kertaan puron yli. Ylityspaikan etsiminen tuotti vaivaa, sillä raskaan kameralaukun kanssa hyppiminen tällä iällä ei ole enää läpihuutojuttu.

Puron pohjalla on rinteistä irronnutta hiekkaa, mutta saapas upposi siihen kuitenkin herkästi. Kapeissa kohdissa vettä oli yli saappaanvarren, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi hyppääminen tai keplottelu liukkaita puita pitkin. Huolellisen harkinnan jälkeen ylitykset onnistuivat ilman kastuneita vaatteita.

Oli suorastaan järisyttävää löytää tälläinen luontoparatiisi, joka on linnuntietä ainoastaan kymmenen kilometrin etäisyydeltä Joensuun torilta.

Peurajoen koskilta Yölammelle

Peurajärven ympäristössä on muitakin luontokohteita kuin Hiidenportin kansallispuisto. Saimme kämpän lämpiämään ja oli aika lähteä metsästämään kuun nousua Peurajoen koskelle. Ylimmäisen Jokijärven eteläpuolella olevalta sillalta saattaisi hyvällä tuurilla saada kuvan suoraan joen päällä mollottavasta kuusta.

Emme olleet ainoat kuvaajat sillan korvassa. Timo tunnisti joen penkalla kyykistelevän mieshenkilön ammattikuvaajaksi. Häneltä oli tilattu tarkkaan ohjeistettu valokuva uutta keittiötä komistamaan. Kuvassa tuli olla nuotion päällä roikkuva kahvipannu, vieressä lankulla kuksa ja taustalla näkyisi sinisen hetken valaisema silta. Olisi tietenkin kauniimpaa, jos sillalla ei olisi jälkiä ja rinteen lumihankikin saisi mielellään olla koskematon. Lupasimme olla pilaamatta kuvaa omilla toimillamme. Jätimme sillan rauhaan ja laskeuduimme joen rantaan kauempaa.

Kuun nousu jäi pilvien taa, mutta illan sininen hetki oli upea. Pakkanen lähenteli kahtakymmentä astetta mutta onneksi ilma oli täysin tyyni. Sulakohtiin muodostui täydellisiä heijastuksia.

Sillan ympäristö on kuvauksellinen, joten palasimme sinne seuraavana aamuna odottamaan auringon nousua. Pakkanen oli entisestään kiristynyt, auton mittari näytti kahtakymmentäviittä astetta.

Kuvasin suunnilleen saman maiseman mikä on illalla otetussa tämän kertomuksen artikkelikuvassa, mutta tällä kertaa sillalta. Aamun sininen hetki on selvästi erilainen kuin illan vastaava.

Kova pakkanen oli jäädyttänyt yön aikana lisää joen reunoja ja sulassa kohdassakin näytti tapahtuvan jäätymistä. Kohta joki olisi täälläkin umpijäässä.

Auringon nousun kanssa kävi samoin kuin illan kuun nousun. Ohut pilviharso ilmestyi juuri ennen H-hetkeä peittämään taivaanrantaa. Siitä huolimatta näkymä joelle oli värikäs ja kuvauksellinen.

Aamun rapsakka pakkanen auttoi päätöksenteossa, oli aika vaihtaa paikkaa ja piipahtaa mökille nauttimaan lämmöstä ja herkullisista eväistä.

Mäntyjärvi laskee Peurajärveen Mäntyjokena. Pysähdyimme jo illalla ihailemaan joen ylittävältä sillalta alla vapaana kuohuvaa koskea. Koskikarakin nähtiin vaan ei edes yritetty kuvata.

Aamun käännyttyä päivään alkoi aurinkokin päästä näkyviin pilvien takaa. Rymysin sillalta kosken alajuoksulle. Se kannatti sillä veden päälle kallistuneet puut muodostivat japanilaistyyppisen sommitelman. Kuvaan tuli värikontrastia auringon valaisemista rannan männyistä.

Valoisan päivän pituus on nyt hämmästyttävän lyhyt, vaikka ei ihan Lapissa ollakaan. Tuntui siltä, että aurinko oli vasta äsken hilautunut puunlatvojen yläpuolelle, kun se jo alkoi vajota takaisin horisonttiin.

Siirryin kuvaamaan Peurajärven rantaan ja siellähän tuo illalla kadoksissa ollut kuu mollotti. Kuvassakin se näkyy, kun oikein tarkasti katsoo. Järvi oli avoin Mäntyjoen suun kohdalta. Kova pakkanen oli tehnyt jääruusuja joiden takana avoimella pinnalla näkyi vastapäisen metsän heijastukset.

Vuosi sitten elokuussa kävelimme Timon kanssa näitä samoja polkuja Mäntyjoen sillalta myötäpäivään Mäntyjärven kierrosta. Ihastuin silloin harjun kainalossa piilottelevaan Yölampeen.

Ei näkynyt täälläkään jälkiä muista kulkijoista. Hanki oli koskematon, vain suopursun varret pilkottivat sinisestä hangesta. Varjopaikkojen sini ja vastarannan pienet valon lämmittämät puunlatvat saivat sydämen sykähtämään. Tätä talven valo on parhaimmillaan. Sormien paleleminen unohtuu.

Vanhojen petäjien kyljet ovat aina vetäneet minua puoleensa niin kuin tikkaa konsanaan. Yölammen rannalla runkoja riittää. Retken parhaat valotkin sattuivat sinne joten tämänkertainen Hiidenportin turnee sai arvoisensa lopun.

Soikkelin ikimetsän marraskuu

Valokuvataiteilija Heikki Willamo on todennut jossain lukemassani artikkelissa, että marraskuu on hänen mielikuukautensa. Metsässä on vähän valoa, mutta se on sitäkin kauniimpaa. Olen kaimani kanssa samaa mieltä.

Taivas oli aamulla täysin pilvessä ja luvassa ajoittaista tihkusadetta puolen päivän jälkeen. Suuntasin kohti Kontiolahdella olevaa Soikkelin metsää. Sää oli juuri sopiva metsässä liikkumiseen ja siellä kuvaamiseen.

Kirjoitin tästä ikimetsästä tarinan puoli vuotta sitten. Etsin silloin turhaan metsässä olevaa lähdettä, jossa on kuulemma maailman paras vesi. Myöhemmillä retkillä löysin tuon ihmeen, mutta jostain syystä kameran asetus oli vaihtunut päällekkäisvalotukselle ja kuvista tuli aavemaisia.

Kävely ikimetsän poluilla on mieltä rauhoittavaa. Silmät on parasta pitää polulla sillä paikoin maisemaan tunkeutuu laaja avohakkuualue. Sen ja ikimetsän reunassa näkyy, mitä tuuli saa aikaan aukon reunalla. Kaatuneiden puiden juurakot tuovat mieleen tykistökeskityksen jäljet.

Yhtäkkiä voisi ajatella, että pilvisellä säällä metsä on tasaisen harmaa. Todellisuudessa valaistus on pehmeän sävykäs. Missä puita on vähemmän pääsee valo aina metsän pohjaan asti. Lakastuneet heinät loistavat keltaisenoransseina vihreänä hehkuvan sammalen rinnalla ja maahan pudonneet haavan lehdet luovat lähes mustina komean kontrastin niille.

Vanha luonnontilassa oleva metsä on tullut yhä rakkaammaksi. Ainoat ihmisen tekemät jäljet ovat mahtipuiden lomassa kiemurtelevia polkuja. Niitä pitkin on kuljettu muinoin talolta toiselle ja asioita hoitamaan. Nyt niillä liikkuvat kuntoilijat ja metsän hiljaisuudesta nauttijat.

Soikkelin metsässä kasvaa sekä valtavia haapoja että komeita honkia. Yleisin puu on kuitenkin kuusi. Paikoin vanhojen puiden muodostama kuusikko on niin tiheä, että polku luikertelee kuin vihreässä havutunnelissa.

Lähde löytyi helposti. Tässäkin pätee että kun tietää, niin asiat ovat helppoja, mutta jos ei tiedä niin sitten kaikki on vaikeaa. Vesi pulppuaa erikoisesti kiven alta. Joku on aikanaan ilmeisesti kaivanut pienen puron ja sen alle kuopan, josta vettä on ollut helpompi nostaa sangolla.

Lähteellä saattaa olla edelleen käyttöä, sillä puun oksasta roikkuva sininen nappo vaikutti uudelta ja puhtaalta.

Läksin lähteeltä poluttomaan metsään. Jo kaukaa erään puun kyljessä loimotti keltapunainen nauha. Ei kai vaan hakkuita. Ei onneksi, sillä nauhassa lukee SUOJELE – SÄÄSTÄ. Samanlaisia nauhoja toivoisin löytyvän kaikista luonnontilaisista metsistä. Vanhojen metsien merkitys luonnon monimuotoisuudelle on yleisesti hyväksytty tosiasia, mutta siitä huolimatta näitä metsiä hakataan jopa valtion mailla.

Vanhoilla metsillä ei ole merkitystä ainoastaan monimuotoisuuden ja hiilivarastojen kannalta. Monelle ihmiselle ne ovat tärkeitä levähtämis- ja rauhoittumiskohteita.

Marraskuun päivät ovat lyhyitä. Hämärä hiipi ja metsä näytti yhä sadunomaisemmalta. Aistit tekevät tuollaisissa olosuhteissa joskus tepposia. Kaukaa katsottuna katkennut sammalen peittämä näre näytti metsänpeikolta. No peikko se ei ollut, mutta tutkimisen arvoinen kylläkin.

Metsän pienet yksityiskohdat osaavat joskus olla kuin taiteilijoiden mestariteoksia. Kuolleen koivun pinnasta irronnut tuohi muodostaa erikoisen naamion, jossa itse kukin voi nähdä oman mielikuvituksensa tuotteen.

Retken lopuksi sattui vielä hauska tapaus. Olen aina silloin tällöin ottanut selfien käyttäen päällekkäisvalotusta. Varmistan aina ensin, että ketään ei ole lähettyvillä ennen kuin aloitan kuvaamisen. Useamman tunnin aikana minut oli ohittanut yksi maastopyöräilijä eikä ketään muuta ollut näkynyt. Kun vielä iltakin oli ovella, uskoin olevani yksin metsässä.

Valitsin polun ääressä kasvavan haaroittuneen puun ja otin siitä pohjakuvan. Olin juuri asettunut itse päällekkäiskuvaan kun takaani kuului, mitä kuvaat? En kehdannut sanoa että itseäni. Sanoin kuvaavani puuta ja juuri tutkivani tarkemmin sen pintaa 🙂

Ohikulkija oli ilmeisesti etsimässä suppilovahveroita ja jatkoi polkua eteenpäin. Viimeistelin kuvani nopeasti ja kotona havaitsin myös sienestäjän päässeen selfiekuvaani.

Syksyn satoa Joensuun lähiluonnossa

Olen syksyn mittaan tehnyt monia pikkuretkiä Joensuun lähiympäristöön. Kokosin tähän otoksia näistä helposti saavutettavista kohteista.

Artikkelikuva on Kontiolahden Vierevänniemestä. Olen kirjoittanut aiemmin tarinan sen enteistä. Tavoitteenani on jo pitkään ollut kuvata noita mahtavia puita sumun pehmentämässä valossa. Syyskuun viimeisinä päivinä toive näyttyi viimein toteutuvan, sillä aamulla oli Joensuussa todellinen hernesoppasumu.

Sumu hävisi kuin taikaiskusta, kun laskeuduin Kontiolahden keskustasta Vierevänniemeen. Usvaa oli ainoastaan järvellä. Kiersin metsässä etsien kuvattavaa ilman tulosta. Palasin rantaan, aurinko nousi ja valaisi osan maisemasta. En ollut enää pettynyt olosuhteisiin. Rannan mäntyjen takaa näkyvä sumuinen järvi ja vastaranta saavat kaksiulotteisen kuvan näyttämään kolmiulotteiselta.

Utranharju on Joensuun ja Kohtiolahden rajamailla sijaitseva komea harjualue. Iso osa siitä on kaivettu teiden pohjaksi, mutta säästynyt alue on tietoni mukaan nyt suojeltu.

Käyn säännöllisesti kuvaamassa harjulla. Sitä ympäröi paikoin nuori koivikko, joka on varsinkin syksyllä erityisen kaunis. Tällä retkellä onni suosi, sillä koivikonaluksen saniaiset olivat juuri vaihtamassa väriä kesän vihreästä syksyn oranssiin. Aurinko valaisi maiseman sivulta, jolloin metsänpohja näytti lainehtivan kuin meri.

Harju on paikoin yllättävän vehmas. Suppien reunoilla kasvaa haapoja ja koivuja ja ylempänä komeita kuusia ja mäntyjä. Keväällä metsän täyttää kielojen voimakas tuoksu, niitä kasvaa mattona suppien reunoilla.

Vaikka Utranharju on lähellä kaupunkia saa siellä kulkea ja kuvata yleensä rauhassa. Joskus koiran ulkoiluttajat pysähtyvät kysymään olenko lintukuvaaja. Maisemien kuvaaminen näyttää joensuulaisista olevan hiukan omituista, sillä ilmeet kertovat hämmästyksestä kun kerron kuvaavani metsää ja puita.

Kuhasalo on vain muutaman kilometrin päässä Joensuun torilta sijaitseva luontohelmi. Käyn siellä lähes viikottain kuvaamassa ja kävelemässä. Joensuun kaupunki on parantanut alueen polkuja ja nuotiopaikkoja. Täytyy toivoa, että ihmiset osaavat arvostaa kaunista ympäristöä.

En yleensä kulje pääpolkuja pitkin vaan loikkaan metsän peittoon. Siellä ei muita liiku. Yleensä ajatellaan, että auringonpaiste on ehto hyvien valokuvien synnylle. Olen havainnut että asia on päinvastoin, ainakin metsissä. Kirkkaalta taivaalta tuleva valo tekee kuvaamisen mahdottomaksi, sillä kameran kenno ei pysty hallitsemaan suuria valaistuseroja. Tihkusateessa värit korostuvat ja tunnelma paranee. Pieni usva kruunaa olosuhteet.

Etsin metsästä tarinoita. Alla olevassa kuvassa oleva pieni pihlaja on taipunut poispäin vieressä olevasta kuusesta. Ison puun harmaat oksat ovat kuin jöröjukan kynnet, jotka uhkaavat pienempäänsä. Kyse on elämän taistelusta.

Repokallion lenkkipolku on kilometrin päässä kotioveltani. Kiertelen siellä usein pikkukamera taskussani. Kun löydän jonkin mielenkiintoisen kohteen, otan siitä kuvan ja palaan sopivan sään koittaessa koko kamera-arsenaalin kanssa.

Tuota pyramidin muotoista sammalen peittämää kiveä olen kuvannut useita kertoja. Pari päivää sitten oli sadesumua. Valoa ei ollut juuri nimeksikään, mutta tällä säällä sammalet loistivat lähes luonnottoman kirkkaina.

Repokallion polun varrella kasvaa monia merkillisen muotoisia puita. Osan kasvupaikkaa voi pitää lähes mahdottomana. Eräskin komea petäjä kasvaa suoraan kiven halkeamasta. Ei voi kuin ihmetellä, mistä puu saa ravinteensa ja kuinka se on pysynyt pystyssä moisissa olosuhteissa.

Lenkkipolun ympäristössä metsää on paikoin harvennettu, onneksi kuitenkin maltilla. Harventamisen seurauksena valo pääsee paikoin syvälle metsään, vaikka etuala on jätetty harventamatta. Tuollaisesta ympäristöstä löysin suurten lohkareiden lomasta kasvavan pihlajavainaan. Sen muoto saa mielikuvituksen liikkeelle.

Petkeljärven Kuikankierros

Aamulla ripsehti kevyesti lunta. Autossa on alla tuliterät talvirenkaat, joten ajo Petkeljärvelle sujui ilman turhaa jännitystä. Perillä sää oli harmaa mutta ei sentään sateinen.

Läksin kiertämään Kuikankierrosta myötäpäivään. Näkymä opastuskeskuksen rantasaunan takaa Kokkolahteen lupaili hyvää, sillä järvenrannan heinät loistivat kirkkaan keltaisina ja oransseina. Vaikka ruska oli ohi puiden osalta, maaruska korvasi sen.

Viimeisestä Kuikankierroksestani on jo muutama vuosi, mutta reitti on tuttu. Muistan polun varrelta useita puita joita olen kuvannut eri vuodenaikoina. Rannassa kasvava luonteikas koivu oli pudottanut viimeisen lehtensäkin, mutta nyt rungon erikoisuus näkyi sitäkin paremmin.

Pimeän tuloon oli noin neljä tuntia ja Kuikankierroksen pituus on 6,5 kilometriä. Olen usein poikennut aluksi Korkeasärkälle ihailemaan komeita harjumaisemia, mutta nyt aikaa ei ollut kuin pieneen puikahdukseen polun alkupäähän.

Suojainen Kokkolahti oli peilityyni, vaikka sää oli varsin tuulinen. Rannan harmaat kelot heijastuivat kauniisti veden pinnasta.

Kokkolahden jälkeen polku jatkuu Savulammen ja Syväjärven välisellä harjulla Tuomipuroa kohti. Sain ensimmäiseen kilometriin kulumaan tunnin, joten koko valoisa aika oli käytettävä kulkemiseen. Muutama retkeilijä hölkkäsi ohitseni, eivät pysähtyneet juttelemaan.

Korkeasärkän ja Kuikankierroksen risteyksen kohdalla oleva pieni suo oli uskomattoman voimakkaan värinen. Pilvisestä säästä johtuen valoa oli niukasti ja ilman suuri kosteus vain lisäsi värien syvyyttä.

Petkeljärven vesi oli alhaalla. Rannoille oli paljastunut komeita hietikkoja. Korkeamman veden vallitessa märkänä olevat lahukat olivat nyt kuivina. En ole koskaan tavannut yhtä komeita ”punkkariruovikoita”. Olisikohan tuuli painanut kaikki korret samansuuntaisiksi.

Vaikka tuttu onkin, Kuikankierros yllätti monipuolisuudellaan. Järvimaisemia riittää pitkin matkaa, parhaimmillaan molemmin puolin polkua. Reitti kulkee pääosin pitkin jyrkkäreunaisia harjuja, mutta välillä sukelletaan suon pitkospuille. Metsä vaihtelee ikimetsästä nuoreen. Vanhojen petäjien kyljissä näkyy palokoroja, joten jossain vaiheessa täälläkin on metsä palanut.

Ruunulammen kohdalla polku risteää Taitajan taival -reitin kanssa. Kuikankierros jatkuu suoraan kohti Pientä Joutenjärveä. Joutenjärven rannalla aikaa vastustaa muutama ikivanha kelo. Niiden kyljet hohtavat vuoroin hopeisina ja vuoroin kellanruskeina. Tuuli ja vesi ovat kuluttaneet pehmeän puuaineksen ja kova harmaa osa muodostaa monimutkaisia ornamentteja.

Polku puikahtaa korven kätköstä Mustalammen suolle. Jostain syystä vaiverot olivat Petkeljärvellä selvästi punaisempia kuin muutama viikko sitten Patvinsuolla. Mustalammen ympärillä metsänpohja ja suo näytti olevan liekeissä.

Oli mukava havaita, että pitkospuut on hiljattain uusittu ja todella hyvässä kunnossa. Näin viime kesänä ensimmäistä kertaa, että pitkokset on kiinnitetty alalankkuihin järeillä nauloilla eikä puutapeilla. Silloin epäilin ratkaisun järkevyyttä, mutta naulat näyttävät pysyvän, ainakin vuoden ajan.

Pidin evästauon Kuikkalammen rannalla. Kuikkia en nähnyt, mutta parinkymmenen joutsenen aura suoritti ohilennon äänekkäästi toitottaen. Mikäs oli eväitä syödessä.

Polku kulkee Kuikkalammella komeassa hongikossa. Tunnelma on kuin japanilaisessa puutarhassa, sammalet ja jäkälät muodostavat upean maton puiden ympärille. Missään ei näy hakkuiden jälkiä eikä näkymiä peittävää pusikkoa.

Kierroksen komeimmat harjut ovat Kuikkalammen ja Petkeljärven välissä. Maisemat muistuttavat Korkeasärkän maisemia, mutta polku ja metsä ovat vähemmän kulkijoiden kuluttamia. Näillä harjuilla kulkiessa ei voi kuin ihmetellä, miten ne ovat säilyneet niin teräväreunaisina jääkaudesta lähtien eli yli kymmenentuhatta vuotta.

Sain Facebookissa vinkin että luontopolun parhaat palat eivät olekaan varsinaisen polun varrella, vaan Hirvenleukoja seuraillen telttailualueen taakse jatkuvan polun ympäristössä. Yllätyin näkemästäni. Järven ranta oli täynnä selvästi näkyviä viime sotien linnoitteita. Niitä on kaivettu talvisodan loppuvaiheissa ja jatkosodan aikana. Varsinaisia taisteluita ei kansallispuiston alueella käyty mutta kovia yhteenottoja oli läheisellä Oinassalmella.

Paha olisi vainolaisen ollut tulla näihin linnoitteisiin, sillä ylitettävänä olisi ollut Petkeljärvi ja lähes pystysuoraan nouseva harjurinne.

Myös maisemat tuon vaihtoehtoreitin varrella palkitsevat. Hirvenleukojen saaret ja veden toisella puolella olevat luhdat ovat näkemisen arvoisia puhumattakaan metsän ja rannan mahtavista hongista.

Paistjärven Pirunkirkko

Paikka on epäilemättä käymisen arvoinen jos sen osoite on Pirunkirkko 60 Heinola ja läheltä löytyy Kyrpsuntti, Viinavuori ja Kahvisaari.

Ajomatka kohti Pirunkirkkoa tarjosi nähtäväksemme komeita kalliojyrkänteitä ja vehmaita metsiä. Auton jätimme Niinilammen parkkipaikalle. Sen vieressä olevalle tulistelupaikalle pysähtyisimme evästelyyn paluumatkalla.

Retkemme vanhin osallistuja lähestyy seitsemääkymmentä ja nuorin on saanut ensimmäisen vuotensa täyteen. Kuljimme aluksi metsätietä pitkin. Osa joukostamme haravoi sammaleisia rinteitä suppilovahveroiden toivossa. Itse pysähdyin ihailemaan auringon kauniisti valaisemaa koivikkoa.

Vierumäeltä lähtiessämme satoi pienen pientä tihkua. Ilmeisesti myös täällä oli satanut, sillä metsän värit olivat syksyisen voimakkaat. Ruskasta näkyi merkkejä pitkin polun vartta. Jylhät kalliorinteet ja kivikot kiinnostivat osaa retkeläisistämme.

Mitä lähemmäksi kohdetta tulimme sitä komeammaksi metsä muuttui. Vanhojen kuusten seassa kasvoi varsinaisia jättiläishaapoja. Olin innoissani, sääkin muuttui parempaan suuntaan valokuvaamisen kannalta.

Paksun oksapeitteen läpi pääsi siilautumaan valoa väriä muuttaneisiin sananjalkoihin. Tunnelmasta tuli sadunomainen, ei pelottava mutta arvoituksellinen.

Olivatkohan odotukseni liian korkealla. Olen kulkenut ympäri Suomea erilaisissa rotkoissa Korouoman kaltaisista jättiläisistä aina pienempiin paikallisiin rotkoihin. Kun tuo kalliojyrkänne rävähti esiin metsän peitosta totesin heti epäilyni turhaksi.

Artikkelikuvasta saa käsityksen seinämän mittasuhteista. Kallioon nojaavan miehen pituus on lähes kaksi metriä ja hän näyttää suorastaan häviävän kuvaan.

En ihmettele yhtään, mistä paikan nimi on tullut. Kuvaa katsellessani näen siinä alaspäin katsovan hahmon, jota en voi hyvällä tahdollakaan sanoa kiltiksi jättiläiseksi.

Paikkaa on eittämättä käytetty erilaisiin menoihin. Edellä kuvaamieni kasvojen alla on valtava laakea kivipaasi, joka on kuin luotu palvomiseen tai erilaisiin riitteihin. Kotona kuvia katsellessani huomasin paaden päällä oksista tehdyn pentagrammin. Varmaankin leikkiä, mutta kuitenkin ajatuksia herättävää.

Ihailtuani tarpeeksi komeaa kalliopahtaa lähdin tutkimaan sen ympäristöä. Metsä oli kirveenkoskematonta ja sitä hallitsivat valtavan suuret taivaaseen kurkottavat haavat. En ole muinaisuuden asiantuntija, mutta tämä paikka toi mieleeni entisajan pyhät lehdot.

Tunnelma tuossa metsässä oli juhlallinen. Ehkä nimi Pirunkirkko onkin myöhempää perua, jolla ihmisiä neuvottiin olemaan poissa vanhoilta pyhiltä paikoilta.

Palasin takaisin jykänteelle tutkimaan tarkemmin sen pintaa. Kulkijat olivat jättäneet siihen lukemattomia viestejä. Suurin osa näytti hiilellä piirretyltä. Nämäkin jäljet säilyvät kalliossa pitkään, sillä sade ei pääse niitä huuhtelemaan.

Kirjoituksia enemmän minua kiinnostivat kaliopinnan sammalet. Ne loistivat neonvihreinä lähes punaista kiveä vasten.

Jäin muista jälkeen poislähtiessä. Reitti Pirunkirkolle on hyvin merkattu, joten en ollut huolissani heidän tai itseni eksymisestä. Kävelin rauhallisesti ja nautin metsän rauhasta ja kauniista ilmasta. Polku nousi rappusia pitkin kalliolle ja seuraavaksi tulin pitkospuiden alkuun.

Mitä nyt, en muistanut kulkeneeni tulomatkalla kumpiakaan pitkin. Pysähdyin kuulostelemaan. Ei kuulunut puhetta eikä mitään muutakaan. Olinko joutunut metsänpeittoon? En sentään, sillä pian jostain edestäpäin kuului Toivon iloista hihkuntaa. Myös muut olivat ajautuneet jossain kohdin huomaamattaan vanhalle reitille.

Niinilammen rannalla oli nuotio mukavasti valmiina. Eväät maistuivat jännittävän retken jälkeen.

Ilta satumetsässä

Yöllä satoi vettä. Iltaa kohti sadekuurotkin loppuivat, mutta taivas pysyi pilvessä. Mieli teki lähteä kuvaamaan. Nappasin repun mukaan ja ajoin Kuhasaloon. Tie sinne oli katkaistu, sillä uutta parkkipaikkaa ja tien parannusta vasta aloitellaan. Jätin auton tien varteen kuten parikymmentä muutakin kulkijaa.

Polun varrella horsmat olivat lopettaneet kukintansa. Pohdin miten saada kukintojen komeita muotoja paljastava kuva. Laajakulmalla tausta tulisi auttamatta sekavaksi, joten vaihdoin kameran nokalle 300 millisen telen. Sillä yksittäinen kasvi irtosi taustastaan.

Jätin Kalmoniemen rannat ja Voiluodon rauhaan ja jatkoin Kuhasaloon. Kävin pari viikkoa sitten etsimässä uusia kohteita ja suuntasin nyt niitä kohti. Valoa oli todella vähän mutta aukot oksistossa saivat metsänpohjaan satumaisen tunnelman. Puiden rungoilla näkyi selvä ero valo- ja varjopuolen välillä.

Olin pakannut tapojeni mukaan koko kamera-arsenaalin reppuun, mutta päätin tällä kertaa tietoisesti käyttää vain yhtä kiinteäpolttovälistä objektiivia. Satamillisellä makro-objektiivilla sain helposti säädettyä syväterävyyttä eri kuvauskohteissa.

Koska käytin ainoastaan makroa, katseeni kääntyi myös maanpinnan pieniin kohteisiin. Kuvasin saniaisia ja ketunleipiä. Maassa kontatessani näin kaatuneen kelon vieressä oravanmarjan. Kelon kylki antoi rauhallisen, lähes mustan taustan siemenpallukoille. Otin useita erilaisia kuvia, joista tämä isolla aukolla otettu miellytti eniten.

Kotipihassa pihlaja on täynnä punaisena loistavia marjoja. Haavailin että metsässä voisi hyvällä tuurilla olla pieniä punaisia valopilkkuja. Ei ollut, pihlajia kyllä, mutta niissä ei marjan marjaa.

Kaatunut puu oli jättänyt aukon taivaaseen. Siitä tuleva hento valo sai pihlajan lehdet loistamaan tummaa havutaustaa vasten. Tänne tulen kun ruska alkaa.

Kuuman ja kuivan heinäkuun jälkeen näytti siltä että sieniä ei juurikaan metsiin nousisi. Toisin on käynyt ja väittivätkin radiossa, että on ainutlaatuisen hyvä sato tulossa. Kuhasalossakin sieniä oli runsaasti. Kehnäsieniä oli paikoin isoina rykelminä.

Kannosta ponnistava kanttarellin näköinen sieni pisti kuvaajan polvilleen. Makro osoittautui oivalliseksi valinnaksi.

Kuljin polkujen ulkopuolella keskellä Kuhasaloa. Muut eivät yleensä poikkea poluilta vaan hölkkäävät uutta, leveää reittiä pitkin. Nyt kuitenkin näin kahden aikuisen kulkevan pienen tytön kanssa hentoa polkua pitkin.

Olin kontillani kuvaamassa kahta männyn runkoa. Kulkijat muuttivat äkisti suuntaa parinkymmenen metrin päästä minusta. Mitähän mahtoivat ajatella, saattoivat jopa pelästyä.

Kävin kurkkamassa, missä vaiheessa uuden parkkipaikan rakentaminen on. Siitä on tulossa varmasti iän peli, sillä maata oli kaivettu todella paljon. Paikalla oli syvä monttu jota voisi luulla uuden maauimalan pohjaksi.

Minä toljotin monttua ja aitauksessa olevat lampaat joukolla minua. Tulivat oikein kuvattaviksi ajattelin. Kaivoin kameran esiin mutta siinä vaiheessa kun olin valmis ottamaan kuvan lampaat näyttivät jo parhaan puolensa.

Paras osa retkestä oli vielä kokematta. Ohitin metsässä näkemäni seurueen matkalla luostarin muistomerkille. Yllättäen kuulin tytön kirkkaan äänen kysyvän Mitäs pappa. Sain selittää tarkasti mitä olin ollut tekemässä. Olivat nähneet minut metsässä ja arvelleet karhuksi.

Löytyi ne pihlajanmarjatkin.