Pönttövaaran ikimetsä

Pönttövaaran ikimetsä sijaitsee Lieksan ja Ilomantsin rajalla lähellä Patvinsuon kansallispuistoa. Olen etsinyt monista lähteistä tietoa Pohjois-Karjalan vanhoista metsistä. Pönttovaara näytti mielenkiintoiselta retkikohteelta sekä vanhan metsänsä että kartan perusteella myös maisemiensa vuoksi.

Kevät eteni hitaasti sillä toukokuun alku oli vielä kylmä. Tein tiedusteluretken lähimetsään ja sieltäkin löytyi vielä lunta, tosin vain kaikkein varjoisimmista loukoista. Ajelin melko luottavaisin mielin kohti itää. Uimaharjuun saakka metsät olivatkin täysin lumettomia. Heti kylän jälkeen maaston noustessa metsät olivat paikoin täysin lumen peitossa.

Kitsissä käännyin etelään kohti Ilomantsia. Kelirikko oli onneksi ohi, mutta tie oli sen jäljiltä täynnä syviä monttuja. Vastaan tuli traktorin vetämä lana. Siirryin ajamaan vasemmalle kaistalle ja matka eteni huomattavasti tasaisemmin. Poikkesin Ilomantsintieltä Telttakankaantielle kohti Pönttovaaraa.

Pönttövaaran alueella ei ole polkuja, joten jouduin turvautumaan karttaan ja suunnistamiseen. Alkumatkan kuljin vanhaa traktoriuraa pitkin, mutta siltä oli pian siirryttävä metsään. Vaikka alue on suojeltu, hakkuun ja ojituksen jäljet ovat selvästi näkyvissä. Jouduin ylittämään varsinainen rydön. Lunta sentään oli vain siellä täällä. Välillä jo mietin että löytyykö vanhaa metsää lainkaan.

Rytö loppui kuin veitsellä leikaten ja edessä oli upea ikimetsä. Sää suosi sillä aurinko pysytteli ohuen pilviverhon takana. Hämmästelin hieman vaaran rinteen loivuutta. Kartan perusteella olin odottanut selvempää nousua vaaralle.

Myöhemmin selvisi että vaaran länsirinne on itärinnettä selvästi jyrkempi, eteen sattui jopa pieni jyrkänne. Sää muuttui kulkemisen kannalta mukavaksi mutta kuvaamisen kannalta haasteelliseksi sillä pilvet haihtuivat taivaalta. Valo oli metsässä nyt jyrkkää.

Rinteen alla on paikoin valtavia siirtolohkareita. Pysähdyin istuskelemaan kelolle ja nauttimaan runsaista eväistäni. Olo oli leppoisa, lämmintä oli lähes kaksikymmentä astetta. Ero muutamaa päivää aikaisempaan lumisateeseen oli hämmästyttävä.

Laskeuduin vaaralta suolle ja lähdin kulkemaan kohti Pönttölampea. Suon reunassa makasi komea kelo, jonka pinnassa oli mielikuvituksen lentoon saavat kuviot.

Pönttölammen rantaa kiertävä suo oli märkä, mutta päätin kahlata sen rantaan ihailemaan lammen takana nousevaa Pönttövaaraa. Kannnatti lähteä, sillä suolta löytyi hyvänmakuisia männävuotisia karpaloita.

Lammen takaa pystyi myös näkemään vaaran muodon toisin kuin itärinteen ryteiköstä. Tällaisissa maisemissa on aivan oma tunnelmansa. Missään ei näkynyt ihmisen jälkiä. Tuntui hyvältä kulkea poluttomassa maastossa kartan kanssa. Vielä sekin onnistuu.

Suo on lumien sulettua usein tasaisen ruskea. Jos siellä kasvaa vaiveroa voi väri olla paikoin upean kirkkaan punainen. Kuvasin näitä suon väriläikkiä vastavaloon. Vaiveron pitäisi kukkia touko-kesäkuussa, joten näillä yksilöillä alkaa olla kiire.

Kiipesin Pönttölammen rannasta suoraan kohti vaaran huippua. Rinne on paikoin jyrkkä ja eteen oli kaatunut komeita keloja. Pysähdyin rinteen alle juomaan kahvia ja nauttimaan edelliseltä tauolta jääneen korvapuustin puolikkaan.

Jäin odottamaan sopivaa valoa rinteessä rojottavan kelon ja sen alla olevan valossa kylpevän pienen kuusen kuvaamiseen. Sitä saikin odottaa sillä taivas oli lähes pilvetön. Sopiva valo taas vaati edes ohuen ohutta pilvilauttaa. Lopulta sellainen purjehti auringon eteen.

Ryömin kuvaamaan kelon ja sitä ympäröivän sammalikon valoa. Talven läheisyys paljastui kelon alta. Saman asian havaitsin myös paluumatkalla autolle. Valitsin eteläisemmän reitin jossa kartan perusteella saattaisi olla helpompi kulkea kuin tulomatkan rytöosuudessa. Metsänpohja olikin puhtaampi, mutta maassa oli parikymmentä senttiä loskaista lunta. Pitkävartisilla kumisaappailla siitä selvittiin.