Aina ei tarvitse

Aina ei tarvitse hiihtää itseään hikeen, jotta löytää mielenkiintoisia kuvausaiheita.

Kävimme tutustumassa Pekka Ovaskaisen oivaan valokuvanäyttelyyn Lieksan Vuonislahdessa. Jo näyttelypaikka kylätoimintakeskus Kukko on kokemisen arvoinen, itse näyttelystä puhumattakaan. Vanhasta koulurakennuksesta on kehkeytynyt näyttelytila ja kahvilaravintola. Nautimme sekä hengen että ruumiin ravintoa.

Pekan näyttely on auki toukokuun loppuun, joten nyt taideretkeä suunnittelemaan.

Vuonislahden kylä on viehättävä. Asema näyttää ainakin kaukaa katsottuna kansallisromanttisen upealta. Kylältä löytyy myös Hupeli, taiteilijoiden luovuuden tueksi Pielisen rantaan rakennettu hirsilinna, jonka kohtalo on tosin nyt vaakalaudalla.

Koska jäätie oli vasta tekeillä, lähdimme ajamaan Vornan museotien ja rantatien kautta Kolille. Arvelin, että Aurinko saattaisi valaista tietyt maisemat juuri oikeasta suunnasta.

Ensimmäinen pysähdypaikka oli Herajoen silta ja koski. Arveluni osui oikeaan, sillä valo tuli kosken suuntaisesti. Koskikara ilahdutti sukelluksillaan, mutta keskityin maiseman kuvaamiseen herrasmiesmäisesti sillalta. Matalalta paistavan Auringon lämmin valo ja varjossa olevan metsän ja jään kylmä sini saivat aikaan mukavan kontrastin.

Seuraava pysähdyspaikka oli Havukanaho. Olen kuvannut siellä kesällä vanhoja puutarhakarkulaisia ja aholla joskus olleen talon uunirauniota.

Ahon lehtipuut olivat vahvan lumikerroksen alla. Tiheän metsänreunuksen edessä oleva pihlaja sai hieman enemmän valoa kuin takana olevat puut. Halusin välittää kuvaan tunnelman, jonka koin katsellessani tätä kaunismuotoista pihlajaa. Pienet sävyerot voivat irrottaa kohteen lähes samansävyisestä taustasta.

Ahon laidassa oleva lato oli säästynyt ajan hampaalta. Toivoa sopii, että sen katto kestää tämän talven lumitaakan.  Ilman kansallispuistossa tehtävää hoitoa olisi tämäkin aho varmasti pusikoitunut ja lato romahtanut. Nyt voi kuvitella, millainen tila on ollut, kun sitä vielä asuttiin. Mitenkähän tänne on kuljettu, kun tietä kylältä ei ollut.

Olin jo valmistautunut jatkamaan matkaa, kun huomasin valon muuttuvan tien suunnassa. Siellä aukesi hieno näkymä Mäkrälle. Usva oli nousemassa ja osassa rinnettä  valo pehmeää.

Seuraavana päivänä verkossa oli muiden kuvaajien otoksia samalta päivältä. Oli mukava huomata, miten erilaisia kuvat ovat, vaikka etäisyyttä kuvauspaikoilla ei ollut kuin muutama kilometri.

Ahkeran kuvaamisen seurauksena teki jo mieli virkistäytyä kahvikupposen ääressä. Niinpä suuntasimme kohti Kolin Ryynästä. Sielläkin on tullut pysähdyttyuä useamman kerran, mutta vasta nyt huomasin muutamat valokuvat. Henkilökunnalta sain selville, että kahvilan omistajan ranskalainen veli oli ollut valokuvaamassa kolilaisia ja Kolia viisi vuotta sitten.

Ikkunaa vasten nojaava vanhaa miestä esittävä kuva oli vaikuttava. Kuva oli vedostettu muovikalvolle ja ulkoa tuleva valo toi kohteen esiin kauniisti. Myyntitiskiä vastapäätä ikkunassa roikkui samalla tekniikalla tehtyjä puunrunkoja.

Joensuuhun päätimme ajaa Ahmovaaran kautta, sillä auringonlasku oli käsillä. Savijärven sillalta näky oli sykähdyttävä.

Ahmovaaran risteyksessä piti tehdä nopea päätös. Aurinko paistoi taivaanrannasta ohuen pilviverhon takaa Polvijärventien suuntaisesti. En kääntynyt vasemmalle Joensuuhun vaan ajoin puoli kilometriä kohti Polvijärveä. Kun vielä autokin sattui sopivaan kohtaan niin sommitelma oli valmis.