Valo Soikkelin ikimetsässä

Loikoilin sohvalla lukemassa sanomalehtiä kun pitkän harmaan jakson jälkeen aurinko yllättäen pilkisti pilvien lomasta. Näytti siltä, että taivas olisi aukeamassa isommaltakin alalta. Oli mukava tuntea auringon lämpö. Olo oli kuin kissalla konsanaan. Toisaalta nyt voisi metsässä olla upea valo kuvata.

Soikkelin ikimetsää lähestyessäni näin hakkuuaukon vierestä kaatuneen lisää puita. Parkkeerasin auton tienpieleen ja läksin metsästämään valoa.

Ollaan jo niin lähellä joulua, että aurinko paistaa keskipäivälläkin matalalta. Kuljen yleensä polkua pitkin metsän uumeniin, mutta nyt auringon säteet eivät yltäneet polulle. Nousin loivaa mäenrinnettä kohti metsän reunaa ja siellä odotti sohvalla kuvittelemani näky.

Pieni siirtyminen metsän sisällä, katse toiseen suuntaan voi muuttaa kuvan tunnelmaa radikaalisti. Kohdissa johon ei valoa pääse kuin suoraan ylhäältä, on maisema marraskuussa kylmän sininen. Metsän pohjalla oleva ohut lumikerros korostaa viileyttä. Ainoastaan maahan pudonneet koivun ja haavan lehdet tuovat ripauksen lämpöä kuvaan.

Aurinko oli jo laskemassa metsänreunan taakse. Näin että matalalta tuleva valo värjäsi hakkuuaukon reunan puut lämpimän sävyisiksi. Panin juoksuksi, sillä valaistus ei kestäisi kauaa. Näky oli epätodellinen, sillä takana oleva tiivis kuusikko näytti lähes yön siniseltä. Värikontrasti etu- ja taka-alan välillä oli upea.

Yhdessä puista on punainen nauha kierrettynä rungon ympäri. Siinä lukee Leimikon raja. Soikkelin metsä on suojeltu, mutta täälläkin on puita konkelossa aukon reunalla.

Metsässä oli niin vähän lunta, että kulkeminen oli joutuisaa. Liikuin polkujen ulkopuolella, joten en ollut tarkkaan selvillä missä olin. Törmäsin yllättäen tien varteen. Olin kulkenut koko suojelualueen läpi ja tullut maailman parhaalle lähteelle johtavalle polulle.

Pakkasesta huolimatta vesi virtasi lähteestä alla olevaan lammikkoon.

Paluumatkalle lähdin polkua pitkin. Muistan kuinka ensimmäisellä retkellä Soikkelin lähteelle etsin polkua turhaan. Nyt kun lunta oli vain nimeksi, polku löytyi helposti. Puuttuvista jalanäljistä päättelin, että muita kulkijoita ei metsässä ollut liikunut lumisateen jälkeen.

Ystäväni Jouni antoi vinkin Jukka Mikkosen kirjasta Metsäpolun filosofiaa. Heti ensimmäiseltä aukeamalta löytyi lainaus Paavo Haavikon kirjasta Yritys omakuvaksi. ”En koskaan väsy katsomaan puita. Katson niitä aina, uteliaana, ihastuneena. Juuri noin tunnen itsekin.

Polun varressa on kelo, jonka kylkeä olen ihaillut ja kuvannut ennenkin. Niin nytkin. Tällä kertaa näin puun kyljessä jotain sellaista, jota en ennemmin ollut nähnyt. Näkeekö muut saman, sitä en voi tietää.

Aurinko oli jo laskenut, kun tulin metsän reunaan. Taivaanranta punoitti vielä himmeästi eikä valaistusero metsän siimeksen ja hakkuuaukon välillä ollut kohtuuton. Vaikka puusto on lähellä tietä nuorta, tuli kuvaan hieno tunnelma.